Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

-Mennäänkö? Jaakko kysyi portilta. Sillä oli toisessa kädessään Irmalta ostettu ahkeraliisa, toisessa pieni teräväkärkinen lapio. Yhtäkkiä en saanut henkeä. Hiki tulvahti otsalle, suussa maistui metalli. Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta.
  Huomasin ihan äskettäin ihmeellisen aukon kirjasivistyksessäni: tunnen  ällistyttävän huonosti suomalaista kirjallisuutta. Lukemiseni keskittyvät pitkälti maailmankirjallisuuteen ja sekaan mahtuu jonkin verran myös dekkareita ja upottavia (ulkomaisia) lukuromaaneita, mutta suomalainen romaanitaide - varsinkin se uudempi - on jäänyt osaltani suorastaan paitsioon.  Päätin tehdä asiaan korjauksen: pyrin tämän syksyn aikana lukemaan suomalaisia romaanikirjailijoita niin paljon ja niin laajalla rintamalla kuin suinkin vain pystyn ja ehdin. Missioni alkoi tässä kuussa Matti Röngän hienolla  romaanilla Eino ja jatkuu nyt Tuomo Jäntin esikoisteoksella Talven hallava hevonen.

  Tätä uunituoretta teosta voisi kuvailla yliluonnollisilla aineksilla höystetyksi kolme sukupolvea ylittäväksi sukudraamaksi. Romaanin kansiliepeessä puhutaan maagisesta realismista ja psykologisesta kauhustakin. Jäntti johdattaa meitä ajassa: tarinan alussa elämme vuotta 2019, josta etenemme hyppäyksittäin vuosien taakse,  kohti tarinan kipupistettä, kohti sen pimeää keskustaa. Jäntti antaa äänen kahdeksalle kertojalle, joista jokainen on jollain tavoin elämässään eksynyt ja hajalla. Kaikilla heillä ei ole suoraa yhteyttä tuohon 1950-luvulla sattuneeseen traagiseen tapahtumaan (josta en voi tässä kertoa mitään, sillä muuten spoilaisin lukukokemuksesi) ei muistoja, ei edes kerrottua tietoa siitä, mitä tuona aurinkoisena kesäpäivänä tapahtui. Mutta kaikkiin heihin tragedia kuitenkin tavalla tai toisella vaikuttaa. Jäntti tuntuu itsekin miettivän, onko tuon vaietun kipupisteen taustalla vielä jotakin, vielä suurempaa ja käsittämättömämpää... Kuin maailmoja suurempi varjo, joka häivähtää kaiken tapahtuneen yllä.

  Tarina alkaa raflaavasti: nuorehko yksinhuoltajaisä Roni saa tyttärensä Siljan päiväkodista hämmentävän viestin, jossa kerrotaan Siljan omituisista, päiväkodin arjen sekoittavista tavoista: Tädit puhuvat lentävästä nukesta ja Siljan piirtämä pianokin on alkanut soida ihan niin kuin aito. Sitten Siljan yliluonnolliset kyvyt tulevat esiin kotonakin. Samaan aikaan Ronista tuntuu kuin heitä seurattaisiin. Isä ja tytär pakenevat Turkuun, jossa kohtaamme hevosen ensimmäistä kertaa, ei, vaan pikemminkin aistimme sen: kylmä henkäys häivähtää - ja sitten katoaa.

  Tarina leikkautuu Helsingistä ja Turusta Puutikkaaseen, Ronin suvun kotipitäjään. Laskeudumme pienen maaseutupaikkakunnan arkeen ja menneisiin vuosikymmeniin. Jäntin kerronta muuttuu realistisempaan suuntaan, mutta häivähdys maagisuutta seuraa tietämme tännekin. Tapaamme Ronin äiti Sannan ja isä Petrin, ensin 2000-luvun alussa,  kiivaassa keski-iässä, vähän tuonnempana tarinaa myös nuorina, vastanaineina ja rakastuneina. Jäntti kuvaa hienosti tavallisen ihmisen arkea ja elämää, ja myös niitä  pelkoja, muistojen riekaleita jotka joskus - aivan odottamatta - vain häivähtävät mielen pinnalla... Sukellamme syvemmälle noihin muistoihin ja kertomuksiin, joita ei koskaan enää haluta manata puhumalla esiin: muistaako Petri lapsuutensa tapahtumia, muistaako hän hallavan hevosen kylmää huolenpitoa, tuota suurta tuntematonta, joka eräänä kesäpäivänä puuttui pikkupojan kohtaloon... Saamme kuulla Petrin kasvattiäidin Ailan tarinan, saamme nähdä häivähdyksen siitä, millaista on kasvattaa lasta talossa, jossa suvun tukahduttava menneisyys on kaiken aikaa läsnä. Tapaamme Matildan, nuoren ja kauniin naisen ja kaksi miestä, joista toinen vie naisen vihille ja toinen - niin... Ja viimein tapaamme Johanneksen, lempeän miehen, joka katuu ja melkein hukkuu sorsasateeseen.

  Minulle jäi Talven hallavasta hevosesta piirun verran ristiriitainen olo: ihan ensimmäiseksi on sanottava, että Jäntti kirjoittaa hyvin. Parhaimmillaan hän on mielestäni silloin, kun maaginen realismi vain häivähtää kerronnan taustalla: Johanneksen matka Turusta Puutikkaan sekä tarinat, joiden kertojina ovat  Petri, Aila ja vanha Armas (vain muutamia mainitakseni) ovat silkkaa lukemisen juhlaa. Pidän Jäntin tavasta olla alleviivaamatta tapahtumia ja merkityksiä, siitä, että hän jättää monia asioita viimeistelemättömiksi, ratkaisemattomiksi. Tapaamiset hallavan hevosen kanssa ovat nekin tyylikkäitä, arvoituksellisia ja sopivan sumuisia.
Toisinaan lukemiseni takkuuntui, sillä sekosin tarinan henkilöissä: tässä kirjassa on monta kertojaa ja  heidän sukulaisuus- ynnä muiden suhteidensa määrä on sekin huomattavan laaja: muistettavaa siis riittää. Henkilöt ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen kunnolla vasta kun selailin kirjaa uudelleen tätä juttua kirjoittaessani. Uusintalukeminen luultavasti poistaisi tämän (varmasti hyvin lukijakohtaisen) ongelman.

  Jäin miettimään myös tiettyjä,  alun alkaen hyvin vahvoilta vaikuttaneita juonikuvioita, jotka jäivät lopulta roikkumaan  pikkuisen ilmaan: sellaisia olivat muun muassa Ronin tyttären ja tämän ystävien yliluonnolliset kyvyt, uuden teknologian vaarat ja alun merkitystä vaille jäänyt stalkkausjakso, eräs katoaminenkin. Yleensä pidän avoimesta kerronnasta, mutta nyt jäin kaipaamaan näille teemoille jonkinlaista yhteyttä päätarinaan. Vai onko niin, että saamme Talven hallavaan hevoseen vielä jatkoa? Teoksen hieno loppujakso ei antanut viitettä sellaisesta...

  Tuomas Jäntin esikoisteos jätti minut uteliaalle ja odottavalle mielelle, siksi mielenkiintoisesti ja tuoreesti hän parhaimmillaan kirjoittaa.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Gummerus, 2015

Kommentit

  1. Huikeaa ja ihanaa, että olet alkanut kiinnostua ja ehkäpä innostua enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta. <3

    Jäntin Talven hallavassa hevosessa on kiinnostava kehys ja kirjan nimi on houkutteleva. Kuvauksesi, kuten myös HS:n arvio muutaman päivän takaa, molemmat heijastavat sitä ristiriitaisuutta, joka tässä kirjassa tuntuu olevan. Luulen, että vaikka en ole tätä ihan heti lukemassa, painan Jäntin nimen mieleeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kyllä! :) Huomasin tässä just yhtenä päivänä missanneeni eräänkin ihanan suomalaisen kirjailijan, Katja Ketun! Tällaiset huomaamiset on yhtä aikaa huikeita ja ihan kauheita, tulee mieleen, että mitähän muuta on koko ajan missaamassa! :)

      Nuo huomiot, joista kerroin ja jotka Hesarissakin mainittiin, olivat niin selviä, etten voinut olla niistä kirjoittamatta. Kirja jäi kyllä minulle hyvinkin paljon 'plussan puolelle' ja huoman, että mitä enemmän päiviä lukemisesta kuluu, sen lämpimämmin sitä muistelen. Jäntin kirjoihin kannattaa minusta ehdottomasti tutustua!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  2. Ehdottomasti mieleen jäävä kirjakuvaus! Kotimaisessa kirjallisuudessa mennään nyt kyllä niin lujaa, että uskon, että kiinnostuksesi tulee säilymään, on paljon loistavia teoksia, joista valita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa :) <3

      Luulen myös, että suomalaisesta kirjallisuudesta ( myös tästä uudemmasta) löytyy helmi jos toinenkin!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!