Pentti Haanpää: Kauneuden kirous

  Tuottelias novellisti, pohjois-pohjanmaalaisen  elämänmenon ja ihmismielen tulkki Pentti Haanpää (1905-1955) on ollut minulle tähän saakka miltei tuntematon kirjailija. Osaan nimetä muutaman hänen novellinsa ja tietenkin tunnen myös maineikkaan Noitaympyrä-romaanin, mutta siihen Haanpää-tuntemukseni sitten jääkin. Tähän juuri ilmestyneeseen pienoisromaaniin halusin tarttua heti sen ilmestyttyä: innostukseni johtuu osittain siitä että olen tänä kesänä viettänyt sellasta hyvin pienimuotoista 'suomalaista klassikkokesää' ja sitä teemaa tämä teos jatkoikin mitä hienoimmalla tavalla. Mielenkiintoa herätti sekin Kauneuden kirouksen alkuperäinen käsikirjoitus oli pitkään kadoksissa tämä vasta ilmestynyt kirja on itseasiassa tuon kadonneen romaanin ensimmäinen painos.

   Saan tietää käsikirjoituksen kohtalosta lisää luettuani tutkija Matti Salmisen teokseen laatimat alkusanat: Haanpää sai tekstinsä ensimmäisen version valmiiksi vuonna 1944. Tarinan oli määrä päätyä valkokankaalle ja romaaniksikin, mutta suunnitelmat eivät ottaneet tulta alleen. Pohjalaisella sisulla varustettu kirjailija pilkkoi tarinansa novelleiksi, joista jotkut julkaistiin sittemmin erilaisissa joululehdissä. Alkuperäinen, vuosikymmeniksi unholaan jäänyt käsikirjoitus löytyi Haanpään tyttären jäämistöstä ja julkaistaan nyt ensi kertaa kokonaisena tarinana.

   Romaanilla on Haanpään tuotannossa muutoinkin hyvin erityinen asema: se on Haanpään ainoa teos, jossa päähenkilö on nainen. Tässäkö lienee ollut teoksen saaman vastatuulen syy? Tunnettiinhan Haanpää  hyvin miehisenä kirjailijana ja naisen ilmestyminen parrasvaloihin (vieläpä hyvin vahvan ja kerkeän naisen) olisi saattanut sekoittaa lukijoiden (ja ehkäpä myös kustantajien) pasmoja hiukan liikaa.

  Myllärin tytär, seitsentoistakesäinen Anna Ansala. Siinä hän on seisoo tuvan ovella, vahvana ja kerkeänä laittautumassa kotoa pois, kohti oikeaa elämää ja seikkailuja. Isä vain ei laskisi tytärtään maailmalle vielä, hänen mielestään Anna on liian nuori ja ikäisekseen aivan liian kaunis: isän mielestä tuollainen yhdistelmä on vaarallinen -  semminkin kun ihminen on saanut kauneutensa päälle vielä kopean ja kovan luonteen... Mutta minkäs teet: tytär on niin kyllästynyt nykyiseen elämäänsä ja oloonsa syrjäisellä myllyllä, että riuhtaisee itsensä irti isänsä määräysvallasta ja pestautuu piiaksi Rekolan taloon, siihen samaan jossa sisartakin kuuluu onnistaneen: Manta-sisaresta ollaan leipomassa emäntää suuren Rekolan nuorimmalle pojalle, uskoisiko tuota edes todeksi? Anna ei epäile sisarensa onnenkantamoista ollenkaan. Omankin onnen mahdollisuus tuntuu hänestä nyt entistä likemmältä:

  Mutta Rekolan emännän sisar Anna nähtiin valkopukuisena, kukkarintaisena, kynttilä kädessään. Hän oli entistä ehompi, kaunis katsella. Siinä hän seisoi kynttilöineen ja epäilemättä hän itsekin tietää olevansa kaunis. Sellainen on hänen ryhtinsä, nopeat, välähtävät sivusilmäykset, joilla hän toisinaan tarkastelee kansaa. Hänellä on nuoren ihmisen usko, että tuolla väkijoukossa, kaukaa tulleissa, voisi olla jotakin perin mielenkiintoista, hänelle kuuluvaa, kaiken muuttavaa...

  Piikapesti sisaren emännöimässä talossa ei yhtäkkiä tunnukaan houkuttelevalta ajatukselta. Anna lähtee taas -  suurin odotuksin hän tarttuu ensimmäiseen törmäämäänsä shemeikkaan, lähtee mukanaan se suurin, jota nainen voi vielä viime vuosisadan vaihteessa kiittää: kauneus on hänen pääomansa ja hänen mielestään sitä sopii myös käyttää - kursailematta. Anna uskoo sydämestään, että hänen kaltaisensa nainen ansaitsee onnen luonnostaan, paljon suuremman kuin nuo toiset, ulkonäöltään ja ajatuksenjuoksultaan häntä vaatimattomammat. Mutta toiveet ja todellisuus lyövät harvoin kättä...

  Opportunistia Annassa on paljon, hirmuista kiipimisen halua ja himoa. Vaikka hän lankeaa vääriin miehiin, luopuu jossakin vaiheessa lapsistaankin ja käyttäytyy muullakin tavoin naiselle sopimattomasti, hän jaksaa aina luottaa onneensa - ja jossakin vaiheessa hänestä tuntuukin että jotakin - jotakin hän sentään on saavuttanut!
Sitten koittaa päivä, jolloin hän huomaa ensimmäisten ryppyjen ilmestyneen: kuinka aika kulkeekaan niin huomaamatta ohi.  Haanpään kerronta on murskaavaa: Se, joka vielä eilen oli hulluuteen saakka haluttavaa ja tavoiteltavaa, voi seuraavassa hetkessä olla pelkkää jätettä, arvotonta kuollutta painoa: kas näin mitataan naisen arvo. Tuo hetki on Annan elämän kauhistuttavin ja samalla tämän tarinan tärkein.

  Kauneuden kirouksen voi nähdä puhtaana moraliteettina, kertomuksena siitä miten käy, kun onni ja sen tavoittelu perustuvat yksinomaan nopeasti katoaviin ulkoisiin arvoihin. En toisaalta voinut olla miettimättä, miten hyvin kävi niille naisille, jotka olivat Annaa hyveellisempiä ja ehdottomasti myös häntä moraalisempia. Minä näin heidät ahtaaseen rooliin sullottuina maalaisyhteisöjen naisina, joille pieni irrottelu olisi tehnyt vain terää. Löysivätkö hekään sitä todellista, Haanpään penäämää onnea - sitä tarina ei kerro.

 Haanpään  tarinassa aistii hienosti sen, miten pienet mahdollsuudet naisilla oli vielä 1900-luvun alkupuolella vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Varsinkin maalaisyhteisöjen naisten koulutustaso oli heikko eivätkä he voineet hallita omaisuuttaan, joten karrikoiden voisi väittää, että naisten tärkeimmäksi - oikeastaan  ainoaksi - pääomaksi jäi ulkonäkö. Annaa paheksutaan, sillä hän käyttää kauneuttaan tavoitellessaan onnea. Lapsensa ja miehensä hylkäävässä Annassa on kyllä jotakin pelottavaa ja luotaantyöntävääkin, mutta kuka heittää ensimmäisen kiven?

  Moraaliteetin ohella näin Haanpään pienoisromaanissa myös veijaritarinan aineksia. Se, että tarinan veijarimainen sankari on nainen, on tietämäni mukaan harvinaista suomalaisten klassikkokirjailijoiden tuotannoissa. Haanpään käyttämä humoreski, hieman ilkamoiva tyyli tuo keveää vastapainoa  romaanin vakaviin perusteemoihin. Lukijalle tulee vahva tunne siitä, että kyllä, kyllä se Anna elämästään ja seikkailuistaan nauttikin, kaikesta muusta huolimatta.


*Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Pentti Haanpää: Kauneuden kirous
into, 2015