30.11.2015

Marraskuun kirjat


Näistä kirjoista ehdin kirjoittaa tässä kuussa. Luin enemmän, mutta niistä lukukokemuksista jotka eivät nyt tähän ehtineet, kerron sitten ensi kuun puolella. 
Rakastuin marraskuussa kolme kertaa:

Andrés Neuman:Vuosisadan matkustaja
on huikea matka 1800-luvun  Eurooppaan, kulttuurihistoriaan, kirjallisuuteen ja rakkauteen. Vuosisadan matkustaja kuuluu syksyn parhaimpiin lukukokemuksiini. Rakastuin!

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet
on kokeilevaa kirjallisuutta, Tähän novellikokoelmaan tulen tarttumaan vielä monta kertaa.  Cortázarin tarinat huijaavat aikaa ja lukijaa mennen tullen. Kirjailijan pääteokseksi kutsuttu Ruutuhyppelyä on jo etsinnässä. Rakastuin! 

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio
edustaa uutta venäläistä realismia. Teos huokuu rankkaa slaavilaista melankoliaa. Olen jälleen yhtä vahvaa kirjallista kokemusta rikkaampi.  

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Bargumin novellimainen tyyli ihastutti. Syyspurjehdus lipuu aalloilla hiljaisena, luonnolle ja itselleen elämälle antautuneena. Rakastuin!

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää
on uudenlainen, pintaa syvemmälle menevä tietoteos talvilinnuistamme. Leivo kertoo lintujen elämästä mukaansatempaavan elävästi. Mukana on myös kattava katsaus ruokinnasta sekä muista talvilintuharastukseen liittyvistä asioista.

Boris Akunin: Erikoistehtäviä
on Akuninin kirjalliseen projektiin kuuluva synkkä dekkari, jossa jäljitetään Moskovassa riehuvaa sarjamurhaajaa aitoon 1800-luvun tyyliin. Sankarina sharmikas hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin.

Panu Rajala: Intoilija
oli luettava, sillä tästä puhuttiin niin paljon. Uteliaana halusin itse todentaa, mistä olikaan kyse. Ihanaa oli, että luin kirjan, sillä I.K. Inha tuli lähelle ja nyt osaan hakeutua hänen teostensa tykö.

~~~
Olisin niin mielelläni saattanut valmiiksi tekeillä olevat tekstini Laura Lindstedtin Oneironista ja Johan Bargumin retrospektiivisestä Novelleja 1965-2015 - teoksesta, mutta muut asiat vievät nyt aikani. Lindstedtin että Bargumin teokset ovat kumpikin niin upeita, että ne ansaitsevat täyden keskittymiseni. Palaan blogiin viikon kuluttua. 

Ihanaa viikkoa teille! 


29.11.2015

Gloria in excelsis deo

Kun varjot nielevät maisemaa
on aika sytyttää lyhdyt.
On ihmeellistä, kuinka kauas pienikin valonkare 
voi kantaa.
Joka päivä valinta on minun:
saan ihan itse päättää
 tuovatko ajatukseni maailmaan 
valoa vai varjoja.

Onnellista adventin aikaa!



P.S. Pienet karhunsammal-lyhdyt on sytytetty omin kätösin. Näitä minifikkareita mahtuu taskuun ainakin tusina ;)

28.11.2015

Boris Akunin: Erikoistehtäviä


Tutustuin venäläisen, Georgiassa syntyneen  Boris Akuninin (s.1956) dekkarituotantoon tämän vuoden alussa, luvussani oli silloin hänen pienoisromaaninsa Patasotilas. Akuninin dekkarisarja muodostaa kokeilevan  'Kirjallisen projektin', jossa kukin tarina edustaa jotakin rikoskirjallisuuden tyylilajia.

 Patasotilaasta kirjoitin näin: 
 'Kirjasta ei löydy niskavilloja nostattavaa jännitystä. Käsissäni on kevyt ja harmiton hupailu, jonka lukee (ja ehkä unohtaakin) hetkessä: tarjolla on juonenkäänteitä ja naamioleikkejä, bengalilaisia prinssejä, väärennettyjä arpajaisia ja Jumalan hulluja. Hevosvaunut kruisailevat pitkin yöllistä Moskovaa ja tietenkin joukkoon mahtuu myös yksi vihreä jalokivi. Patasotilas ei tule jäämään muistiini suurena 'dekkarilöytönä', mutta vietin sen kanssa kuitenkin ihan kivan lukuhetken.'  
Veijaritarinatyylilajia edustanut, lempeähkö Patasotilas ei siis nostattanut minussa suuria intohimoja, mutta muistan pitäneeni Akuninin kerronnasta niin paljon, että en epäröinyt palata hänen kirjojensa pariin toistekin. 
Löysin tänä syksynä ilmestyneen kokoomateoksen Erikoistehtäviä eräästä e-kirjapuodista (taas sillä legendaarisella kahvipaketin hinnalla). Kirja sisältää kaksi pienoisromaania, joista toinen sattuu olemaan juuri tuo aiemmin lukemani Patasotilas. Keskityn tässä bloggauksessani yhteisniteen toiseen tarinaan, nimeltään Somistaja.

  Somistajassa ei löydy hippustakaan siitä lempeästä ja viattomasta kerronnasta, johon törmäsin Akuninin veijaritarinaa lukiessani, sillä tällä kertaa ollaan todella kauhistuttavien asioiden äärellä. Kyse on sarjamurhaajatarinasta, jonka Akunin on ladannut täyteen lajityypille ominaista inhorealismia.

Tarina sijoituu Moskovaan, vuoden 1889 pääsiäisen seutuville. Eletään Aleksanteri III:n aikaa ja kaupungin silmäätekevät ovat valmistautumassa Hänen Majesteettinsa vierailuun. Innostuneet suunnitelmat saavat karmaisevan käänteen, kun paljastuu, että kaupungissa liikkuu verehimoinen tappaja, joka tekee lahtaamitaan prostiuoiduista ja heidän sisäelimistään makaabereita installaatioita. Keisarin saapumiseen on enää muutama päivä aikaa ja kaupungin päättäjätahojen suurimmaksi huoleksi nouseekin se, voidaanko vierailua enää toteuttaa nyt kun kaupungin laitamat ovat muuttuneet silkoiksi teurasalueiksi. Mikä häpeä ja kauhistus heitä onkaan kohdannut.
Ensimmäinen löytö järkyttää kuitenkin kaikkia sen nähneitä - myös niitä, jotka eivät muutoin vaivaisi päätään uhriksi joutuneen naisparan kohtalolla.
Hökkelissä, jota oli käytetty halkovajana ja joka oli ilmojen nopean lämpenemisen takia nyt lähes tyhjillään, tungeksi melkoinen joukko ihmisiä: rikostutkija, rikospoliisin agentteja, poliisipiirin päällikkö, korttelipoliisi, oikeuslääkäri, fotografi, konstaapeleita sekä vielä talonmies Klimuk, joka oli löytänyt hirmuteon jäljet - mies oli piipahtanut aamulla hakemaan klapeja, nähnyt mitä oli tapahtunut, huutanut kauhusta sen verran kuin asiaan kuuluu ja juossut sitten hakemaan poliisin paikalle.Vajassa paloi kaksi öljylamppua ja varjot huojuivat verkkaisesti sen matalassa katossa. Oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nurkassa seisovan nuoren konstaapelin niiskutusta ja tuhinaa.
Keisarin vierailu täytyy pelastaa, julma murhaaja on löydettävä ennen määrähetkeä... Apuun kutsutaan Akuninin sankari, poliisin 'erikoistehtävistä vastaava virkamies' hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin sekä hänen uskollinen apulaisensa, nuori Anisi Tjulpanov, joka tässä tarinassa saa tuta ihailemansa poliisityön vaarat surullisen omakohtaisesti. Heidän vastassaan on mitään kaihtamaton, vinkahtanut esteetikko, jonka saa kertomuksessa  (juuri tälle dekkarityypille ominaisesti) myös omia puheenvuoroja. Somistajan takaa-ajo vie tutkijamme Moskovan laitakaupungin köyhimpiin kortteleihin, hautausmaille ja ruumishuoneille. Olisiko mahdollista, että Lontoota otteessaan pitänyt Viiltäjä-Jack olisi suunnannut murhanhimonsa Moskovaan?   Tunnelma on kauttaaltaan synkkä, mutta Akunin osaa sekoittaa toisinaan hyvin raskaaksikin käyvään apeuteen slaavilaista mustaa huumoria, jonka kärki kohdistuu etupäässä omia etujaan ja kasvojaan vartioiviin vallanpitäjiin. Romantiikka loistaa nyt poissaolollaan, tilalla on nyt jotakin muuta, synkkää melankoliaa, surua ja valottomuutta.
 Kyllä sitä joka pojalla menee, no, suru puseroon, jos joka jumalan päivä katselee toisten kuoloa: siinä alkaa miettiä, että, kohta sinäkin, no, mätänet samassa mullassa. Mutta Herra on armollinen, hän antaa lapiomiehille känsät käteen, ettei liha mene, no, rikki luiden päältä. Ja niille, joiden työtä on toisten ihmisten murhe, hän antaa känsät sydämeen. Ettei sydän mene rikki. Kyllä sinäkin, herraspoika, vielä totut. Olit äsken vielä vihreä kuin kaalinpää, mutta nyt jo maistuu tsaiju ja rinkeli. Ei hätää, syö, syö vain.. 
Akunin tapa versioida lukijaa shokeeraavaa  'sarjamurhaajagenreä' on vähintäänkin mielenkiintoinen!

Erikoistapauksia on tutkinut myös Ulla.


Boris Akunin: Erikoistehtäviä (Osobyje porutšenija, 1999)
into 2015
Suomentanut Anton Nikkilä
Alkuperäiskieli: venäjä

26.11.2015

Pohjoismaisen kirjahaasteen purku

Osallistuin Annamin järjestämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen, joka kesti käytännössä koko tämän vuoden. Innokkaasti lähdin mukaan haasteeseen, jossa oli tarkoitus tutustua muiden Pohjoismaiden (Islanti, Norja, Ruotsi ja Tanska) kirjallisuuteen. Itselleni asetin tavoitteeksi perehtyä erityisesti islantilaiseen ja norjalaiseen tarjontaan. Mutta kuinkas kävikään: vuosi mennä viipotti eteenpäin hullun lailla ja loppui haasteen kannalta kesken. Eilen huomasin, että haasteen koonnit on tehtävä 2.12 mennessä ja tässä sitä nyt ollaan. Yhdeksän kirjaa tähän tuolta blogin arkistoista löysin ja suurin osa niistä - kappas vain - on ruotsalaisia dekkareita (!). Norjalaista sanataidetta en ehtinyt määräaikaan mennessä lukea lainkaan, vaikka varasin sitä kirjahyllyynkin jo valmiiksi (no, siellähän odottavat). Mukaan mahtui yksi tanskalainen ja peräti kolme Islantilaista kirjaa.
Kiitokset Annamille mukavasta haasteesta, tästä on hyvä jatkaa Pohjoismaiseen kirjallisuuteen tutustumista! 

Kuva Annamin haasteesta

Islanti:
Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga
Arnaldur Indridason: Räme
Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Ruotsi:
Lars Kepler: Vainooja
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Katarina Wennstam: Petturi
Karl-Johan Vallgren: Varjopoika
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

Tanska
Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tänään, ihan muutaman tunnin kuluttua tiedämme kuka voittaa tämän vuotisen Finlandia-palkinnon. En  edes yritä arvailla tulosta, koska ole lukenut ehdokkaista tähän mennessä kuin kaksi kirjaa (Oneironin arvio tulossa pian). Vaikka palkintolautakunnan toiminnassa on tänä vuonna ilmennyt ongelmia, jotka saavat minut entistäkin skeptisemmäksi kirjallisuuden palkitsemisjärjestelmiä kohtaan, on paikallaan esittää

Onnittelut Finlandia-palkinnon voittajille!

Onnittelen Laura Lindstedtiä (Oneiron), Tapio Tammista (Kasankodin pimeämpi puoli) ja Nadja Sumasta (Rambo).



23.11.2015

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet


Oih! Tämä bloggaus on aivan pakko aloittaa huudahduksella, sillä  olen niin onnellinen - siitä, että kustannusyhtiöt uskaltavat kirja-alan taantumassakin ottaa riskejä ja tuoda ulottuvillemme maailmankirjallisuuden parhaimmistoa upeina suomennoksina, miettimättä ensimmäiseksi sitä onko moinen toiminta taloudellisesti kannattavaa vai ei. On ihanaa, että kustannuspäätöksiä ohjaa taloudellisten tekijöiden ohella toinenkin voima - aito ja intohimoinen rakkaus kirjallisuuteen. Sanotaan kirja-alan alamäestä mitä tahansa, laadukkaalla sanataiteella on tässä maassa yhä vieläkin vankkumaton itseisarvonsa!
Tähän kategoriaan osuvia teoksia on tänä(kin) vuonna ilmestynyt ilahduttavan paljon. Yksi niistä on juuri lukemani, sukupolvensa tärkeimpiin argentiinalaisiin kirjailijoihin kuuluneen Julio Cortázarin (1914 - 1984) Tuli on kaikki tulet -novellikokoelma.

 Löysin vuonna 1966 kootusta teoksesta paljon sellaisia aineksia, joita kirjallisuudessa eniten rakastan: Cortázar haastaa lukijaansa älyllisesti, murtaa ennalta-arvattavia ajatusrakennelmia ja kirjallisia sääntöjä ja luo niiden tilalle uudet - jotka nekin kestävät särkymättä vain hetkisen: Cortazarin teksteissä rakennelmat ja säännöt on tehty ilolla rikottaviksi.
Häntä voitanee siis hyvällä syyllä kutsua kokeelliseksi kirjoittajaksi. Useat kokoelman novelleista ovat surrealistisia, ne uhmaavat surutta ajan ja paikan käsiteitä, kerronta ja tapahtumat voivat tiivistyä sekunnintarkoiksi, pysähtyneiksi leikkauksiksi ajasta, ja sitten - silmänräpäyksen tai vuosisatojen kuluttua - olevaisuus tuntuu nytkähtävän eteenpäin ja heräämme jälleen reaalitodellisuuteen. Tällainen, ajatuksia pöyhyttelevä ja kitkaa ja kipinää iskevä teksti on kuin tulisen nuotion huumaus pitkän lumivaelluksen jälkeen: se on hypnoottista ja lämmittävää - ja silti novelleissa mennään enemmänkin pää kuin tunnetta uhkuva sydän edellä. Älyllinen leikittely voi siis saada selkäpiin lämpenemään siinä missä tunteen palokin...

  Kokoelma sisältää kahdeksan novellia. Tarinat ovat alkuasetelmiltaan hyvin arkisia: niissä  juututaan viikonloppuruuhkaan Pariisiin vievällä moottoritiellä, stuertti tarkkailee lentokoneen ikkunasta avautuvaa näkymää, nuori poika joutuu eksistentiaaliseen kriisiin vihatessaan ja rakastaessaan kiduttajaansa, mies viedään teatterin katsomosta kesken esityksen johonkin pelottavaan... Tilanteisiin hypätään ilman valmisteluja, lukija saa kulkea tarinan polkua kuin Ihmemaan Liisa, tietämättä koskaan etukäteen minne seuraavaksi suunnataan. Siksi en tahdo paljastaa novellien sisällöstä yhtikäs mitään: yllätyksellisyys on Cortázarin teksteissä vähintäänkin puoli nautintoa! Kokoelman teemoiksi nousevat muun muassa vapaudenkaipuu, perhe sekä yksinäisyyteen, kohtaamattomuuteen ja kasvamiseen liittyvät kipuilut.

  Cortázar tuntuu pyörittelee lukijaansa miten haluaa. Hän saattaa aloittaa virkkeen yhden kertojan äänellä ja sitten - aivan yllättäen - vaihtaakin näkökulmaa. Hän saattaa heittää novelliensa keskushenkilöitä ajasta ja paikasta toiseen silmänräpäyksissä ja selittämättä, mikä synnyttää tekstiin erikoisen vaikutelman ajan laskostumisesta: onko aika sittenkään aina lineaarista, yhteen suuntaan kulkevaa tai  - luotettavaa, tuntuu Cortázar kysyvän.  Tekstien kerroksellisuuden ja monimielisyyden vuoksi novellit ovat hengeltään hyvin avoimia ja tulkintavapaita.

  Etsin teoksesta sopivaa tekstinäytettä mutta tulin siihen tulokseen, etteivät lyhyet sitatoinnit anna näistä novelleista oikeaa kuvaa: Cortázarin lauseet ovat niin kiinteässä riippuvuussuhteessa toisiinsa ja tarinan kokonaisuuteen, että niiden erottaminen kontekstistään tekisi tekstille väkivaltaa. Kokonaisuus on nyt se, joka soi!
(Tekstinäyteongelma olisi tietenkin ratkennut siteeraamalla jotakin novellia todella todella pitkästi, mutta mieluummin suosittelen kiinnostuneita tarttumaan itse teokseen.)

Julio Cortázar. Kuvaglobalvoices.wm.edu

Cortázarin omaan elämään saamme tutustua upean käännötyön tehneen Anu Partasen laatimissa jälkisanoissa. Kirjailijan  lapsuusvuodet olivat vaikeat ja nuoruusiässään hän pyrki eristäytymään maailmasta: Juliosta oli kehkeytynyt introvertti ja hyvin sovinnaisesti käyttäytyvä - ja pukeutuva - nuorimies. Vanhetessaan hän alkoi kuin nuortua, muuttui eloisaksi ja heittäytyi  Kuuban vallankumouksen innoittamana vallankumoukselliseksikin, antoi partansa kasvaa ja ryhtyi pukeutumaan kuin maankiertäjä. Persoonallisuuden muutos oli raju ja hyvin mielenkiintoinen - tahtoisin kuulla siitä lisää.
Kyllästyttyään Peronin nationalistiseen populismiin Cortázar muutti Ranskaan, jonne jäi - pieniä taukoja lukuunottamatta - loppuiäkseen.

  Cortázarin tunnetuin teos on kokeellinen, suuren sensaation aiheuttanut Ruutuhyppelyä-romaani vuodelta 1963 (suomennos 2005, Lokikirjat). Kirjailijan tuotanto on laajaa, suomennettuja teoksia on tämä kirja mukaan lukien neljä.  Ruutuhyppelyä, jota on vaikuttavuudeltaan  verrattu muun muassa Joycen Odysseukseen, hypähti muitta mutkitta lukulistalleni, sillä rakastuin Cortázarin tapaan kirjoittaa maailmaa uusiksi.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Teoksesta kertoo blogissaan myös Takkutukka

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego (1966)
Teos 2015, Baabel-sarja
suomennos ja jälkisanat: Anu Partanen
Alkuperäiskieli: espanja

19.11.2015

Panu Rajala: Intoilija - Kun kirjailija kolkuttelee taiteellisen vapauden rajoja


  Hyppäsin hetkiseksi pois syksyn kirjalistaltani ja tartuin teokseen, jota en vielä pari päivää sitten uskonut lukevani. Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltäneestä Intoilijasta tuli tämän syksyn suurimman kirjakohun aiheuttaja, sillä teoksen on havaittu sisältävän suhteellisen paljon itsensä I. K. Inhan teoksista kopioitua tekstiä, joko sellaisenaan tai hiukan muunneltuna. Kohun kärki osuu kirjailijan tietämättömyyteen tai piittaamaattomuuteen, siihen, ettei lainauksia ole merkitty asianmukaisella tavalla lainauksiksi.  Koska tekijänoikeuden suoja-aika on Inhan teosten osalta jo umpeutunut, kyseessä ei ole tekijänoikeusrikkomus, vaan asiaa on tarkasteltava yksinomaan eettiseltä kannalta. Jälleen kerran on mietittävä, missä kulkevat taiteellisen vapauden - ja moraalin - rajat.
Asiasta on taitettu peistä viikon verran varsinkin sosiaalisessa mediassa. Halusin nähdä mistä keskustellaan, tartuin kirjaan ja päätin lukea sen mahdollisimman objektiivisesti. Myönnän, että suuresti ihailemani puoluettomuusperiaatteet joutuivat nyt testiin.

  Itse kirjan aihe osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi. I.K. Inha (1865 -1930) oli tuottelias kirjailija, valokuvaaja, sanomalehtimies, kääntäjä, sotakirjeenvaihtaja ja seikkailija. Intoilija-teoksessa Inhan elämää kerrataan lapsuudesta kuolemaan saakka. Kerronnan pääpaino on Inhan matkoissa ja hänen hyvin onnettomassa rakkauselämässään.
Ja matka alkaa! Ensin polkupyöräkyydillä  Eurooppaan, sitten Vienan-Karjalaan  kuvaamaan suomalaisuuden juuria, ja pian kierrämmekin kameran kanssa koko Suomen suuriruhtinaskuntaa ja hypähdämme London-nimiseen kaupunkiin odottelemaan uutisia buurisodasta. Pistäydymme myös Kreikan levottomuksissa ja Balkanin sodassa ja päädymme Pariisin maailmannäyttelyyn ihmettelemään uuden aikakauden alkua... Matkaosiot ovat suurimmaksi osaksi Inhan kirjoittamia, joten tyydyn tässä yhteydessä mainitsemaan vain matkakohteet. Sen verran kiinnostavia nuo matkakertomukset olivat, että päätin vielä jossain vaiheessa tutustua  itsensä Maestron teoksiin.

  12.11. esitetyssä Ylen Aamun kirjassa Panu Rajala kertoo innostuneensa Inhan matkakertomuksista niin, että siteerasi niitä pidempään kuin oli ajatellut. Ja kuten nyt tiedämme, lainattua tekstiä on tässä nelisatasivuisessa teoksessa noin sadan sivun verran. Syy siihen, miksi Inhan omaa tekstiä ei ole erikseen merkitty lainauksiksi, on Rajalan mukaan  se, että Inha on ylittämätön kertoja omista matkoistaan, miksi siis parannella tekstiä ja luoda sitä uusiksi. Minä taas kysyn: miksi kirjoittaa kirja, jossa toistetaan vanhaa? Merkinnäksi Inhan osuudesta riittää Rajalan mukaan se, että lähdeteokset on merkitty romaanin loppuun.

  On kuitenkin muistettava, että Rajalan omaa tekstiä riittää teoksessa kolmensadan sivun verran. Kirjailija luo mielikuviensa ja aikalaisdokumenttien voimin kuvaa Inhan yksityisemmästä, tähän saakka pimentoon jääneestä puolesta ja valottaa samalla sadan vuoden takaista elämänmenoa ja suomalaisen kulttuurin kehitystä hyvin elävästi.
Eletään Suomen taiteen kultakautta ja suomalaisuuden aatteen heräämisen aikaa. Inha liikkuu piireissä joihin kuuluu sellaisiakin persoonia kuin Sibelius, Halonen, Gallen-Kallela ja Järnefeltit. Inha itse ei koskaan nouse kulttuurinimien kärkijoukkoon, vaikka sinne hän ehdottomasti  kuuluisi. Miestä, joka oli suomalaisen  valokuvataiteen todellinen tienraivaaja ja joka kiersi kameroineen ja monikymmenkiloisine kuvaustarvikkeineen maita ja mantuja ikuistaen suomalaista kansallismaisemaa siinä missä muut taiteilijat käyttivät maalia ja pensseleitä, ei kelpuutettu kuvineen Pariisin maailmanäyttelyn Suomen paviljonkiin. Aika ei ollut Inhan puolella eikä hän taitanut luonteeltaankaan olla kovin kunnianhimoinen, kyynärpäätaktiikkaa hän ei ainakaan osannut käyttää. Aikaa myöten mies vetäytyi yäh syvemmälle itseensä ja vietti loput vuotensa miltei unohdettuna. Inhan rakkauselämä oli sekin kovin suruinen: mies rakastui tulisesti ainakin kaksi kertaa - erääseenkin neiti Aino Krohniin, tulevaan rouva Kallakseen, muttei Rajalan mukaan koskaan saanut rakkaudenkohteiltaan kaipaamaansa vastakaikua. Näitä onnettomia, yksipuolisia rakastumisia Rajala kuvaa vetävästi. Hänen tarinoinnissaan on  kuitenkin ikävähkö oppikirjamainen sivuvivahde ja  asioita tarkastellaan monin paikoin jälkiviisaasti.

  Romaanista löytyy Inhan lisäksi myös muita kertojaääniä, muun muassa nuori Sibelius, Aino Krohn, Eero Järnefelt sekä Inhan oma veli, muutamia mainitakseni. Kaikissa näissä tapauksissa teksti on kursivoitu. Teoksesta löytyy näiden lisäksi myös hyvin lyhyitä, kursivoituja lainauksia itseltään Inhalta ja juuri tämä seikka tekee tästä jutusta ikävän: nuo lyhyet, kursivoidut Inha-siteeraukset saavat lukijan väistämättä siihen käsitykseen, että kursivoimattomat tekstiosuudet olisivat Rajalan itsensä kirjoittamia. 
Romaania lukiessaan ihminen yleensä olettaa lukevansa kirjan kirjoittajaksi mainitun henkilön tekstiä ja näin erityisesti silloin kun kyseessä on n.s. perinteinen, 'ei kokeileva' teos. Enkä kyllä hyvällä tahdollanikaan voinut nähdä Intoilijassa mitään uutta luovaa tai kokeilevaa...

   Minua kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa Rajala tai teoksen kustantaja ovat selkeästi ilmaisseet teoksen sisältävän runsaasti Inhan kirjoittamaa tekstiä. 12.11. esitetyssä Aamun kirjassahan kirjailija asiasta puhuu, Tuliko asia julkiseen tietoon vasta tällöin?  Milloin asiasta on informoitu esimerkiksi Finlandia-palkintolautakuntaa? Onko lautakunta tehnyt päätöksensä tietäen Inhan suuresta osuudesta teokseen? Lautakunta perusteli 6.11. Intoilijan pääsyä ehdokkaiden joukkoon tähän tapaan:
Minämuotoon kirjoitetun taiteilijatarinan kieli on rikasta ja kaunista, se johdattelee lukijan uskottavasti menneeseen maailmaan. Autenttiset kirjeet ystäviltä ja sukulaisilta täydentävät tarinaa ja mukaan otetut Inhan maisemakuvat sopivat kirjaan täydellisesti. Herkän taiteilijanelämän vaativuus sekä rakkaus suomen kieleen ja suomalaiseen mielenmaisemaan nousevat keskeisiksi ilmiöiksi tässä vahvassa ja kiehtovassa romaanissa.
Lautakunta puhuu autenttisista kirjeistä ja Inhan maisemakuvista (kirjasta löytyy kuvaliite, jossa on yhteensä viisi (5) Inhan ottamaa kuvaa), mutta ei mainitse sanallakaan laajoja matkakirjalainauksia. Kun nuo viisi kuvaakin on perusteluissa oikein erikseen mainittu niin kyllähän Inhan hienoon tekstiinkin olisi viitattu, jos sen näinkin mittavasta mukanolosta olisi tiedetty. On siis enemmän kuin todennäköistä, etteivät lautakunnan jäsenet ole tienneet asiasta 6.11. mennessä.

Inhan osuutta teoksessa ei mainita ainakaan kustantajan kirjaluettelossa, jossa  kuvataan Intoilijaa tähän tapaan:
(Intoilija on) Elävänä välkehtivä romaani miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden varjoon. Romaanissaan Panu Rajala valaisee innoittuneesti valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä Into Konrad Inhan elämäähänen taiteellista työtään, rakkauksiaan ja matkojaan. 
 Voi kuinka merkitseviä sanavalinnat voivatkaan joskus olla...

Rajala kertoo Ylen  haastattelussa Intoilijan olevan niin sanottu kollaasiteos. Kollaasiromaaneja on toki tehty - myös meillä suomessa. Esimerkiksi Kari Aronpuro täydensi kollaasiromaaninsa Aperitiff – avoin kaupunki (1965)  tekstiä sähkölaskuilla, logaritmitaulukolla ja rihkamakaupan tavaraluettelolla, ja Pentti Saarikoski käytti teoksessaan Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964) aiempien tekstiensä katkelmia ja sitaatteja.

Vielä yksi esimerkki kollaasiromaanista: viime keväänä luin Mihail Shiskinin loistavan romaanin Neidonhius. Shiskin on käyttänyt teoksensa lähteinä muun muassa laulaja Isabella Jurjevasta (1902 -2000) kirjoitettuja elämäkertoja, joista löytyviä jaksoja kirjailija on lainannut Neidonhius-romaaniinsa kursailematta. Ainakin kirjan suomennoksessa kaikki Jurjeva-jaksot on asiaankuuluvasti kursivoitu ja erotettu omiksi kokonaisuuksikseen. En tiedä, onko kursivointia käytetty alkukielisessä teoksessa. Kirjan ilmestymisen aikoihin (2005) Shishkiniä syytettiin kuitenkin raskaasta plagionnista.

Intoilijassakin lainauksissa luistellaan kuin yhden yön jäällä. Uskon, että kirjailija tai/ja hänen kustannustoimittajansa olisivat pienellä aivoriihellä löytäneet siteerausongelmaan ratkaisun, jolla koko tämä kohu olisi vältetty. Toisaalta koko juttu voidaan myös ohittaa pelkällä olankohautuksella ja sanoa vapaan siteraamisen kuuluvan kirjailijoiden taiteellisiin oikeuksiin. Siinäkään tapauksessa en voi muuta kuin ihmetellä, miksi kirjailija tyytyy taiteenteossaan toistamaan jo sanottua ja peräti pyrkivän siihen 'etteivät saumat näkyisi'. Ymmärrän siteerausten rankkaakin käyttöä paremmin silloin, kun kirjailija luo niiden avulla teokseensa särmää ja elämää, rikkoo sen kontekstiä niin, että lopputuloksena syntyy jotakin aivan uutta. Intoilijassa tällaista morfogeneesiä ei tapahdu.
 
P.S. Katsokaa ja ihastelkaa, kuinka hienosti sitaatit ja muut lähteet on ilmoitettu esimerkiksi Laura Lindstedtin teoksessa Oneiron.  Mikä esti Panu Rajalaa toimimasta samoin Intoilijan kohdalla?

Jälkikirjoitus 10.3.16: Rajala itse kommentoi 'kohua' Helsingin sanomissa (25.1.16): http://www.hs.fi/kulttuuri/a1453603798308 .  Valitettavasti kirjoitus vain vahvistaa aikaisempia näkemyksiäni kirjasta.

Panu Rajala: Intoilija - fotografin muistikuvat
WSOY 2015

Tämän jutun lähteet:
Ote WSOY:n kirjakatalogista, syksy 2015
Panu Rajalan haastattelu Aamun kirja-lähetyksessä
Suomen Kirjasäätiön Finlandia-ehdokkaat ja palkintolautakunnan perustelut
Tomi Huttusen arvio M. Shiskinin Neidonhius-romaanista. HS 22.5.2015
Wikipedia.org

16.11.2015

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

  Andrés Neumanin tänä syksynä suomeksi ilmestynyt romaani Vuosisadan matkustaja vie lukijansa1800-luvun alkupuoliskon Eurooppaan, Saksin ja Preussin rajalla sijaitsevaan kuvitteelliseen Wandernburgin kaupunkiin jota - Euroopan uskonnollis-poliittisten myllerrysten mukaan - hallitsevat vuorollaan joko katoliset tai protestantit. Kaupungissa on muutoinkin kovin häilyväistä: sen kadut ja rakennukset leikkivät öisin piirileikkiä, vaeltavat sikin sokin sinne tänne, niin että aamuisin liikkeelle lähtevät kaupunkilaisparat eksyvät jo naapurikorttelissa.

  Tarinan keskushenkilö, Nuori, komea, kiihkeämielinen ja salaperäisyyttä huokuva Hans eksyy Wandernburgiin matkallaan kohti suuria seikailuja. Hansin tarkoitus on vain hengähtää, nukkua, syödä hyvin ja jatkaa matkaa heti aamunkoitteessa, mutta päivät kuluva ja ajatus liikkeelle lähtemisestä vilahtaa hänen mielessään yhä harvemmin, kunnes Hans huomaa maksavansa majataloon kuukausittaista vuokraa.

  Kuinkas tässä näin pääsikään käymään? Meille vihjataan, että Hans on luonteeltaan kovin liikkuvainen, että uudet maisemat ja matkan päällä oleminen ovat hänelle välttämättömiä. Hansin päässä keikkuva fryygialaismyssy vihjaa hänen kantavan povellaan vallankumouksen muistoa ja täällä Wandernburgissa, jossa Ranskan vallankumouksen tuulia muistellaan suorastaan kauhunsekaisella närkästyksellä, hänen fryygialaismyssynsä ja sen alla vallattomina heilahtelevat pitkät hiukset aiheuttavat kauniisti sanottuna pahaa verta. Sopii kysyä, miksi vapautta rakastava nuori mies haluaa homehtua Wandernburgin kaltaisessa kaupungissa?

Syynä on tietenkin rakkaus. Vallankumousmielisyydestään huolimatta Hans pääsee Wanderburgilaisen yläluokan suosioon ja saa vierailukutsun  äveriään herra Gottliebin ja hänen Sophie-tyttärensä taloon. Sophie-neidin perjantaisalongista tulee Hansin elämän keskus ja Sophien katseesta, äänestä ja kosketuksista tuon keskuksen ydinvoima. Nuori nainen, joka on sydämeltään yhtä vapaamielinen kuin ihailijansa, heittäytyy lemmenleikkiin koko olemuksellaan, siitäkin huolimatta että on lupautunut toisaalle. Heidän ensikohtaamisessaan on parin vuosisadan takaisen etiketin murtumattakin sanatonta yhteisymmärrystä:
Sophie siveli ajatuksiinsa vaipuneena teekuppiaan. Hän irrotti etusormen sen korvasta ja laski kupin hienostuneesti lautaselle. Sitten hän otti viuhkan pöydältä. Samalla kun nauratti herra Gottliebia Hans kuuli, miten Sophien viuhka avautui kuin korttipakka joka alkaa panna kohtaloa uuteen uskoon.   Viuhka aukeni levälleen ja heilahteli puolelta toiselle. Aaltoili hetken ja pysähtyi yhtäkkiä. Teki sitten pieniä ympyröitä joiden lomasta Sophien suu pilkotti peittyäkseen välittömästi. Hans oivalsi pian, että vaikka Sophie oli nyt hiljaa, hänen viuhkansa reagoi hänen jokaiseen lauseeseensa...
Tie rakkauteen on pitkä ja vaatii edistyäkseen monia, monia perjantaisalonkeja, noita tilaisuuksia jotka voisivat viedä Hansin ja Sophien vapautta kaipaavat sielut hulluuden partaalle, sillä vaikka salongissa keskustellaan - oi, kuinka Wandernburgin eliitti keskusteleekaan; filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta, runoudesta, musiikista, aatehistoriasta - täyttyvät illat silti vain opitun toistelemisesta, mielipiteistä, joista toki kuulee lausujansa lukeneisuuden, mutta jotka muutoin kumisevat tyhjyyttään ja jäävät usein vaille sisäistettyjä ja ajateltuja perusteluja. Hans puolestaan edustaa edistystä, vanhoja arvoja kyseenalaistavia aatteita, hän tahtoo rikkoa vanhat opinkappaleet ja valitsee ajattelun vapauden.  Neumanin rakentama aatemaailmojen vastakkainasettelu ja siitä syntyvä kirjallinen ilotulitus on makoisaa luettavaa.

  Minä viihdyn Sophien salongissa erinomaisen hyvin, sillä Hans ottaa noista illoista kaiken irti, saa Wandernburgin ylhäisön maailman natisemaan pelkästä väittelyn ja älyn ja hullun nuoruuden riemusta, joskus ihanasti erehtyenkin - ja samalla saan seurata Hansin ja Sophien välisen suhteen vähittäistä, suloista kehittymistä. Heidän lähentymisensä tapahtuu siinä Wandernburgilaisten silmätekevien katseiden alla: Sophie tunnistaa Hansissa sielunveljensä ja heidän välilleen syntynyt, valtava fyysinen ja älyllinen vetovoima kasvaa kasvamistaan, kuin paine tulivuoren alla. Kirjallisuudesta ja yhdessä työskentelemisestä tulee heidän yksityinen alueensa, vapaavaltionsa, jonka sisällä kaikki on sallittua.
Mitä enemmän he tekivät töitä yhdessä, sitä enemmän he löysivät yhtäläisyyksiä rakkauden ja kääntämisen välillä, ihmisen ymmärtämisen ja tekstin kääntämisen välillä, sen välillä, että runon sanoi uudestaan toisella kielellä ja puki sanoiksi sitä, mitä toinen tunsi...
  Perjantaisalonki saa vastapainoa myös hiukan yllättävältä taholta:  Hans tapaa Wandernburgin torilla nukkavierun posetiivarin, jonka kotiluolassa kokoontuvan piirin ajatukset syntyvät vapaasti ja pohjautuvat enemmänkin kokemukseen kuin kirjaviisauteen. Kostessa, kylmässä luolassa käydyissä keskusteluissa ajatellaan tuoreemmin kuin ylhäisöpiirien kokoontumisissa koskaan. Vanha posetiivari jakaa Hansin vapaudenkaipuun, mutta siinä missä nuoruus tekee Hansin kärsimättömäksi ja ehkä hieman kaikkitietäväksikin, posetiivari on löytänyt sisäisen rauhan, joka hyvin viehättävällä tavalla valaisee koko Vuosisadan matkustajan tarinan. Todellisen viisauden ja onnen löytäminen ei ole kiinni siitä, mitä luet tai mihin riennät, posetiivari sanoo, riittää kun avaat silmäsi ja katsot edessäsi avautuvaa maisemaa, vuodenaikojen vaihtumista, auringon kiertymistä horisontin taa, istut sielunystäviesi kanssa nuotiolla, kääriydyt  villapeitteesi lämpöön ja annat ajatustesi lentää.

  Vuosisadan matkustaja on tavattoman viehättävä keskusteluromaani, hyvällä tavalla vanhanaikainen, klassikkojen tunnelmaa henkivä, mutta samaan aikaan myös hyvin moderni. Neuman on luonut romaanin keskustelutilanteet niin autenttisiksi ja mukaansatempaaviksi, että tunsin lukiessani ottavani niihin osaa itsekin. Luin kirjaa äärimmäisen hitaasti, sillä en tahtonut vain lentää herkullisesta tilanteesta toiseen: annoin itselleni luvan pysähdellä, mietiskellä lukemaani - jäädä ihmettelemään sitä, kuinka hyvän teoksen taas olin käsiini saanut. Tämän jutun kirjoittamistakin panttasin, sillä tunnen tietyllä tavalla hyvästeleväni heidät kaikki lopullisesti, vaikka tiedänkin voivani palata Wandernburgiin milloin haluan. Mutta kaupunkihan olisi uuden lukukokemuksen myötä jo aivan toinen - ties vaikka eksyisin...

 Espanjalais-argentiinalainen Andrés Neuman (s. 1977) on palkittu kirjailija, runoilija ja kääntäjä.  Voisin ajatella, että Neumanin kiinnostus saksalaista kirjallisuusperinnettä kohtaan selittyy ainakin osittain sukutaustoilla; kirjailijan isä on juuriltaan saksanjuutalainen.
Vuosisadan matkustaja on ensimmäinen Neumanilta suomeksi käännetty romaani, mutta englanninnoksia löytyy pari lisää.  Toivon hartaasti, että tämän hienon sanataiturin suomentaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Tässä kohtaa esitän lukijan erityiskiitokset Tarja Härköselle teoksen upeasta käännöstyöstä.
Neuman tarjoili minulle myös monia kirjoja ja kirjailijoita tutustuttavaksi, niistä ensimmäisenä taitaa tulla lukuuni Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit, myöhemmin kiinnostaisi myös klassikkojen klassikko Friedrich Schlegelin Lucinde

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Reader why did I marry him -blogin Omppu ja Ullan luetut kirjat -blogin Ulla.


Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (el viajero del siglo, 2009)
Tammi 2015
Suomennos Tarja Härkönen
Alkuperäiskieli: espanja

14.11.2015

Ruusu vapaudelle ja eurooppalaiselle demokratialle


Ajatukset Pariisissa.

Toivon sydämeni pohjasta, etteivät eilisillan tapahtumat Ranskassa vaikuta asenteisiimme apuamme tarvitsevia turvapaikanhakijoita kohtaan. 



Tänään blogiin piti tulla kirjajuttu, mutta siihen palajan.

11.11.2015

Haastevastauksia ja -kysymyksiä

Sain viime kuussa muutaman Liebster Blog -haasteen. Tänään vastaan Mustelumo-blogin Henniltä saamiini kysymyksiin. Omat kysymykseni näkyvät tämän postauksen lopussa. Kiitokset Henni haasteesta ja hienoista kysymyksistäsi!
 Haasteen säännöt ovat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Vastaukseni Hennin kysymyksiin:

1. Oletko lukenut kirjaa, jonka koet muuttaneen sinua (arvomaailmaasi esimerkiksi tai jollakin muulla tapaa)? 
Oi, sellaisia kirjoja on niin paljon...  Selasin tuossa kirjahyllyä ja silmiin osui vanhemmiltani 'perimä' ja jo hyvin nuorena lukemani Nicky Cruzin Juokse poika juokse, joka osui varhaisteiniin kuin ammus.  Teos oli omiaan herättelemään nuoren lukijansa sosiaalista omaatuntoa ja vahvistamaan ymmärrystä ihmiselämän moninaisuudesta.

2.Mitä kirjoja mielestäsi  pitäisi ''pakkoluetuttaa'' peruskoulussa?
En usko pakkoluetuttamiseen ollenkaan. Jos nuori on jo valmiksi torjuva kirjallisuutta ja lukemista kohtaan, ei hänen asenteensa ainakaan pakottamalla muutu. Kaikkein tökeröintä ja käsittämättömintä on mielestäni luetuttaa kirjoihin tottumattomilla nuorilla suomalaisia klassikkoromaaneja, joiden maailma on valovuosien päässä nykynuorten arjesta. Siitähän se lukuinto nousee, juu ei.

3.Saavatko uudet, suomalaiset kirjailijat mielestäsi tarpeeksi näkyvyyttä?
Eivät tietenkään saa. Esiin nostetaan kaupallisesti varmaa kirjallisuutta, mikä on tietenkin sekin hyvin ymmärrettävää. Kustannuala tuskin elää pelkästä hyvästä hengestä. Riskinotto kannattaisi silti.

4.Kuka on mielestäsi kirjamaailman paras pahis?
Seuraavaan kysymykseen viitaten: tässä tapauksessa tietenkin Aslania vastaan taisteleva Valkea velho.

5.Entä sankari?
Oi, tämä liittyy lapsuuteeni: hän on C.S. Lewisin Narnia-kirjasarjassa esiintyvä suojelijahahmo Aslan leijona, lempeä ja täydellinen sankari.

6.Pidätkö omaelämäkerroista?
Luen mieluiten elämänkertoja, joissa näkemys on jonkun muun kuin juhlakalun itsensä. Omaelämäkerrat koen hieman hankaliksi: omat muistot eivät aina ole niin objektiivisia kuin soisi. 

7.Luetko tietokirjoja?
Luen tietokirjoja mielelläni, erityisesti historia kiinnostaa. Tänä syksynä lukuuni on tulossa esimerkiksi mielenkiintoinen, Marja Engmanin toimittama kirja Naisten aika.

8.Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty sarja taikka elokuva?
Hyvin usein näin se menee. Esimerkkinä Piin elämä, jonka imelästi toteutettua leffaversiota kestin katsella vain hetkisen.

9.Oletko itse joskus haaveillut kirjailijan urasta?
Oih, lapsena se oli yksi suurimmista haaveistani.

10. Millaisia lapsuusmuistoja liittyy lukemiseen?
Minulle luettiin lapsena todella paljon. Lukemaan opittuani kävin kirjastossa joka päivä, parhaimpina päivinä monta kertaa. Kirjat olivat - ja ovat yhä - minulle avain maailmaan.

11. Oletko aloittanut jonkin kirjan monta kertaa ja aina jättänyt kesken?
Minulla on yksi irallinen  ikuisuusprojekti, joka ei tunnu edistyvän millään: olen aloittanut Tarun sormusten herrasta varmasti kymmenen kertaa...


***

Omissa kysymyksissäni yhdistän kirjat ja kokkauksen. Ruokakulttuuri on kirjallisuudessa  näkyvässä roolissa ja yllättävän monet lukuhetket täyttyvätkin mitä herkullisimmista, vedet kielelle heruttavista ruokakuvauksista. On ihanaa, että monet  kirjailijat osaavat nauttia elämästään ja antavat sen näkyä myös hengentuotteissaan.  Renoirin fantastisen maalauksen alla siis 11 kirjallista ruokakysymystä, bon appetit!

Renoir: Luncheon of Boating Party, 1881
1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?
2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?
3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?
4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?
5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?
6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?
7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?
8.Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?
9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?
10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi?
11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläsintä, ihaninta suklaaelämystä?

Ojennan haasteen Kirjojen kamari -blogin Katjalle, Kirjaaapin kummitus -blogin Jonnalle,  Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle,  Reader why did I marry him -blogin Ompulle ja Ullan kirjat -blogin Ullalle. Vastauksilla ei ole kiirus, sillä tiedän, että kirjablogeissa eletään nyt syksyn kiihkeintä kirjoitteluaikaa... Otan yhteyttä haastettuihin vähän myöhemmin tänä iltana.


9.11.2015

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää

Lintulautakausi on alkanut! Vaikka syksy on ollut petollisen lämmin, lintujen talviruokinta kannattaa aloittaa kohtpuoliin, sillä ruoan etsimiseen sopivaa valoisaa aikaa jää linnuille päivä päivältä vähemmän. Pienet ystävämme kiittävät valmista noutopöytää riemurinnoin.
Ruokintavermeitä kunnostellessa ja lintujen gurmeeaterioita suunnitellessa on mukava syventää omaa talvilintutietouttaan ja vähän ennakoidakin: viisas asettaa hyviä lintuoppaita mieluisimman 'tarkkailupisteensä' lähettyville. Näin kirjoja ei tarvitse lähteä erikseen haeskelemaan, kun määritysohjeita tarvitaan.

  Mauri Leivo, biologi, kirjoittaja ja luontokuvaaja tuo uunituoreella Lintulaudan elämää -teoksellaan uutta, tervetullutta twistiä laajaan lintukirjavalikoimaamme: sen lisäksi että Leivo ohjaa lukijaansa talvilintujen tunnistamiseen ja antaa kattavaa tietoa niiden ruokkimisesta, hän paneutuu erityisesti lintujen käyttäytymiseen ja elintapoihin. Kirja antaa siis  mukavaa lisäsyvyyttä pienimuotoiseenkin talvilintuharrastukseen. Pitkän linjan harrastajille tietoa on varmasti kertynyt jo oman kokemuksenkin kautta, mutta pieni lisätieto on varmasti aina tervetullutta. Leivo itse on tarkkaillut lintuja yli neljänkymmenen vuoden ajan, joten kokemusta (kuin myös ammatillista tietämystä) löytyy tästä teoksesta  runsain mitoin. 

  Kirjan lajikuvauksista löytyy viitisenkymmentä tavallisinta talviruokinnoilla tavattavaa lintua. Esittelyt ovat lyhyitä ja niihin liitetyt kuvat verrattain pieniä, mutta tarkkoja. Lintujen kokoluokitus on toteutettu kätevin, ensialkuun pientä tottumista vaativin symbolein. 

  Talvilintujen ruokinnan saloihin keskitytään huolella: millaisia herkkuja eri lajeille kannattaa tarjota ja miksi? Miten ruoka kannattaa pitää esillä jotta ruoka pysyisi syömäkelpoisena ja ruokailijat turvassa pedoilta ja taudeilta? Mistä syystä tietyt lajit suosivat yhdenlaista särvintä ja toiset toista? 

  Lintujen ruokailu- ja muussa käyttäytymisessä esiintyy usein lajinsisäisiä, alueellisia eroja: Vaikuttaa siltä, eri alueiden lintuyhteisöillä on omat kulttuurinsa, jotka periytyvät vanhemmilta linnuilta uusille sukupolville ja tulokkaille. Yhteisön jäsenet oppivat myös uusia tapoja, jotka saattavat levitä koko yhteisöön, mikäli ne osoittautuvat kelvollisiksi, Leivo kertoo.  Lintukulttuuri elää ja kehittyy siis jatkuvasti. Tämän seikan huomioiminen tuo talvilintujen seuramiseen taas ihan uutta näkökulmaa.  

  Kirja suorastaan pursuaa mielenkiintoista asiaa. Mikä saa jotkin linnut talvehtimaan Suomessa ja miksi toiset siemensyöjät valitsevat vaarallisen muuttolinnun tien, vaikka siihen ei ravinnon puolesta olisi suurtakaan tarvetta? Entäpä osittaismuuttajat sitten - mitkä tekijät saavat yhden viherpeipon jäämään ja toisen lähtemään? Minkälaisia - aika yllättäviäkin - hyötyjä ja haittoja talvehtimisesta linnuille koituu? Pääsemme ihmettelemään myös lintujen älykkyyttä ja viestinnän moninaisuutta. 

  Lintulaudan elämää -teosta lukee ilokseen, sillä Mauri Leivolla on taito kirjoittaa asioista hyvin lähestyttävällä ja rennolla otteella. Juttuni päättäköön tarina, jossa pieni, tuttuakin tutumpi lintu pääsee yllättämään tarkkailijansa:
  Jopa sellaisella aivan tavallisella pihapiirin pikkulinnulla kun talitintillä on häkellyttävän laaja ääniarsenaali. Jotkut yksilöt ovat oppineet jopa matkimaan muita lajeja, erityisesti toisia tinttejä.
Talitiaisesta myös tiedetään, että keväällä se saattaa laulaa reviirinsä eri nurkilla aina vähän eri tavalla sen mukaan, miten sen naapuri siellä laulelee. Muuttamalla säkeen samanaltaiseksi kuin naapurilla se ilmaisee kuulleensa oisen viestin ja samalla monipuolistaa omaa lauluaan, mistä on hyötyä morsmaikun houkuttelussa.
Lintulaudan elämää on Mauri Leivon seitsemäs teos. Hänen kirjansa Lintujärvi valittiin vuoden 2006 luontokirjaksi. Leinon huikean kauniita luontokuvia voi ihailla myös hänen omalla kotisivivullaan www.maurileivo.fi.

Lintulaudan elämää -teoksesta ovat kertoneet myös Leena Lumi ja Ulla.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun
Docendo 2015

8.11.2015

Onnea ja unelmia kaikille isille!


  Hän tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Sieltä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse sähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna. Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli täydesti, hännänhuipusta korviin saakka.
  Kääntyessään katsomaan saartaan hän näki valkoisen valon, joka lankesi yli meren, tunkeutui horisonttiin ja palasi takaisin pitkinä, säännöllisinä aaltoina.

  - Majakka oli sytytetty.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (Pappan och Havet, 1965)

Kuva Hankoniemeltä. Muokattu.

6.11.2015

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio


Vähitellen ärtymys kasvoi ja paheni. Häntä ärsytti tavaroiden karttumisen, poikien aikuistumisen ja vaimon lihomisen kutistama asunto. Ärsytti kaasulla toimivan kuumavesivaraajan humina, vaikka siitä oli aikanaan iloittu parakkielämän jälkeen niin kovasti. -- Ärsyttivät kaikkein tavallisimmatkin asiat: riisua joka ilta ja käydä nukkumaan tietäen, ettei nukahda vielä aikoihin, ärsytti ruoka, koska se oli aina jotenkin mautonta, tympeää, mutta sitä oli pakko työntää suuhunsa, pureskella kehnoilla hampaillaan ja nieleskellä.  

”Tällä tavoin se sitten menee, näin se menee” – aivan kuin rautapunnus olisi takonut aivoissa. Joskus vihlaisi vieläpä pelokas vanhan ukon ajatus: ”Kunhan ei vielä huonommin.”

Alussa heidän asiansa lienevät sittenkin olleen... no, jos eivät loistavasti niin ainakin siedettävällä tasolla: Jeltyševit, kirjastonhoitaja Valentina Viktorovna ja hänen miehensä, miliisinä toimiva Nikolai Mihailovitš elävät siperialaisessa teollisuuskaupungissa ja ovat tyytyväisiä neuvostoajoilta peräisin oleviin etuoikeuksiinsa, mukavuuksin varustettuun työsuhdeasuntoon, omaan autotalliin, turvattuihin työpaikkoihin ja keskeytyksittä juoksevaan palkkaan.
Neuvostovallan romahdettua heidän taloudellinen ja sosiaalisen asemansa on kuitenkin alkanut heikentyä. Nikolai yrittää paikata perheen talousvajetta tonkimalla kaupungin selviämisasemalle kärrättävien humalikkojen taskuja, mutta tulos jää laihaksi - sillä joku muu ehtii saaliille aina ensin.  Eikä ilonaiheita tarjoa jälkikasvukaan: nuorin poika Denis lusii vankilatuomiota törkeästä pahoinpitelystä ja esikoinen, 25-vuotias, hieman keskentekoiseksi jäänyt ja vielä kotona asuva Artjomkaan ei tunnu yrityksistä huolimatta löytävän paikkaansa maailmassa. Päiviin leviää apaattisen harmauden häivä...

  Ja sitten tapahtuu pahin: selviämisaseman yövuorossa nuokkuva Nikolai menettää hermonsa totaalisesti, tekee jotakin kamalaa ja saa potkut. Perhe menettää samaan syssyyn myös kotinsa - Nikolain työsuhdeasunnon. Tyhjän päälle jäävät Jeltyševit joutuvat pakenemaan Valentinan Tatjana-tädin nurkkiin Siperian rappeutuneelle maaseudulle. Venäläinen realismi iskee tulijoita - ja ehdottomasti myös lukijoita - vyön alle.

  Ensijärkytyksensä jälkeen Jeltyševit aikovat toki toimia: etsiä töitä, rakentaa, innostua, kylvää korjata, puurtaa ja puunata elämänsä uuteen kukoistukseen mutta sopeutuminen tähän alkeelliseen, toivonsa menettäneeseen agraariyhteisöön vaatii veronsa. Maaseudun rappio tarttuu, se luikertaa mieleen kuin lahottajasieni vioittuneeseen puuhun ja jättää jälkeensä apatiaa ja saamattomuutta. Pian vaakakuppiin on kertynyt liikaa epäonnistumisia ja niin paljon nöyryytystä ja häpeää, että on helpompi tarttua pulloon kuin ajatella huomisia haasteita. Artjom innostuu lisääntymään ja pian heillä on elätettävänään liuta uusia, vaativia sukulaisia. Ylpeyden rippeet on nieltävä, viimeiseen oljenkorteen on tartuttava: Jeltyševit ryhtyvät tämän kirotun ja viinaan hukkuvan kylän virallisiksi pirtutrokareiksi. Tie helvettiin on isketty saranoitaan myöten auki.

   Jeltyševit, erään perheen rappio on piinallinen kertomus venäläisen yhteiskunnan ja arjen nykytilasta. Siperiassa vuonna 1971 syntyneen Roman Sentšinin sanotaan antavan kirjallisessa tuotannossaan äänen varsinkin niille ihmisille, jotka aikoinaan pettyivät sosialistisen neuvostovallan jälkeiseen Venäjään. Kirjailijan omia poliittisia kantoja voi tämän romaanin perusteella vain aavistella, sillä selvää julistusta ei kirjasta löydy ja sen rivien väleihin en tämänhetkisillä Venäjän tuntemuksellani edes uneksu pääseväni. Uskon kyllä, että Sentšinin romaani on omalta osaltaan lisännyt ymmärrystäni venäläisen yhteiskunnan ja kirjallisen kentän moninaisuudesta  - ja jo ihan puhtaana lukukokemuksenakin teos on tietenkin aivan huikea.

  Sentšinin kerronta on karkean realistista, hyvin dokumenttimaista. Sentšin itse kertoo edustavansa uutta venäläistä realismia, jossa tekstin kaunokirjalliset arvot jätetään toissijaisiksi, ne ikään kuin uhrataan aiheen alttarille. Kirsti Eran hieno suomennostyö on tavoittanut Sentšinin realismin ansiokkaasti.  Jeltyševit, erään perheen rappio nostatti Venäjällä heti ilmestymisensä jälkeen valtavan kohun ja innostuksen ja sai monia kansallisen tason kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia.

Teoksen suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty akatemiatutkija, venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Sanna Turoman laatimat jälkisanat. Koska venäläinen nykykirjallisuus ja sen erilaiset nyanssit ovat minulle vielä suhteellisen tuntemattomia käsitteitä, oli Turoman selkeä ja informatiivinen katsaus aiheeseen minulle enemmän kuin tervetullut.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio (Eltyshevy, 2011)
into 2015
Suomentanut Kirsti Era
Alkuperäiskieli: venäjä
Pdf

5.11.2015

Haastevastauksia ja viimehetken kirjatärppejä isäinpäiväksi

John Singer Sargent: Man Reading. Undated. jssgallery.org

Sain viime kuussa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatalta mukavan haasteen, jonka säännöt kuuluvat seuraavasti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kiitokset Marjatta haasteesta!

Koska olen lyhyen ajan sisällä saanut kolme samankaltaista haastetta, laadin omat kysymykseni kolmannen haastepostaukseni yhteydessä ensi viikon aikana. Nuo muut haasteenihan sain Kirjasähkökäyrän Mailta ja Mustelumon Henniltä.

Ja tässäpä Marjatan kysymykset vastauksineen:

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään ... paljon luettu.

2. Olen oppinut kirjoista, että ... asioilla on aina monta puolta ja niitä on hyvä etsiä lakkaamatta.

3. Mielipaikkani lukiessa on ... luonnonrauha. Mieleen tulee tässä suuri kivi metsän Huuhkajakalliolla. Mutta lähempikin luonnonrauhainen paikka käy, puistokin.  Talvella luen ihanan pehmeä sohvani uumenissa.

4. Kirjahyllyssäni on... sekasotku, joka kaipaisi hieman järjestystä.

5. Toivon, että... hankalasta taloustilanteestamme huolimatta emme unohtaisi universaaleja ihmisarvoja, luonnonarvoja, solidaarisuutta. Nuo arvot ja niiden kunnioittaminen määrittävät sivistyksemme tason.

6. Koulussa minä... usein haaveilin. Siitä huolimatta koulun kanssa kävi ihan hyvin...

7. Ikävöin... lumitalvia. Auringon leikkiä hangella.

8. Syksyllä ... on aika hengähtää. Ihana, ihana syksy!

9. Olen pettynyt .... tapaan, jolla nykyinen hallitus kohtelee kaikkein köyhimpiä ja kuinka törkeän tökeröillä ja alentavilla sanavalinnoilla vallanpitäjät yrittävät kansalaisia hämätä. Esimerkkinä: missä vaiheessa leikkaukset muuttuivat poisvalinnoiksi. Nyt on pakko huutaa: Kuinka te kehtaatte?!

10. Kirosanani on... himputin himputti ;)

11. Haaveilen... löytäväni joskus kirjan, joka vaikuttaisi minuun yhtä voimakkaasti kuin jotkin nuoruudenaikaiset lukukokemukseni. Vaikkapa sellaiseen kuin Herman Hessen Arosusi, jonka jälkimainingeissa muistan olleeni viikkokausia aivan pyörryksissä ja hyvin onnellinen. 


***
Isäinpäivän kirjatärpeiksi valitsin kuusi hyvin erilaista kirjaa:

Perinteisistä romaaneista pitävälle ja jäyhän suomalaismiehen tarinaan samaistuvalle: Matti Röngän Eino (Gummerus 2015)


Huumorista, yllätyksistä  ja reippaasta kirjallisesta otteesta pitävälle: Patrick deWitt: Alihovimestari Minor (Siltala 2015).

Dekkarien ystävälle: Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015), oma tämän syksyn dekkarisuosikkini!

Politiikaa seuraavalle: Jaakko Iloniemi: Maantieteelle  emme mahda mitään (Docndo 2015). Bloggaus tästä on vasta tulossa, mutta olen ehtinyt lukea kirjan jo kertaalleen, joten uskallan suositella. Iloniemi pohtii kirjassaan Suomen erityisasemaa itäisen naapurimaamme kainalossa.


Kaukomaihin kaipaavalle ja/tai maailman myllerryksiä ihmettelevälle: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit (Otava 2015).

Ja lopuksi on ihan pakko laittaa tämä...
Hänelle, joka ei hämäännny vaikeimmankaan sudokun edessä ja joka pitää älyä kutkuttavista, kirjallisista tripeistä: Mihail Šiškin: Neidonhius (WSOY, 2015). 

***
Ja vielä yksi erikoislahjavinkki: Lue hänelle ääneen, tässä toimii hyvin myös kirjastosta haettu kirja.


Frank Stanley Ogilvie: Interior: Woman Reading to an Old Man, 1889. bbc.co.uk/arts/



* Huomenna Roman Sentšinin Venäjälle...

3.11.2015

Johan Bargum: Syyspurjehdus

  Olimme vaiti.
 Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin. Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa.
    Asko  Sahlbergin Irinan kuolemat ja Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio (bloggaus tulossa) olivat molemmat niin syvällä käyviä lukukokemuksia, että minun oli kesken kaiken hypättävä pois syksyn lukulistaltani ja lähdettävä merelle Johan Bargumin kanssa.

Bargumin novellimainen pienoisromaani yllätti minut syvyydellään ja avaruudellaan. Teos etenee tyylillisesti kevyin linnunsiivin, henkäystä muistuttavina lyhyinä tuokiokuvina, mutta kantaa mukanaan suurta murhetta. Bargum heijastaa surujensa kanssa elävät ihmiset vasten kaunista, mutta välinpitämättömäksi jäävää äärettömyyttä. Tämänkaltaisessa vastavalotuksessa ihmiselämän traagisuus näyttäytyy meille paljaimmillaan, piinaavan terävänä. Maailma, josta ihminen pyrkii etsimään vastauksia ja merkityksiä, on Syysurjehduksessa stoalaisen vastakaiuton; se levittäytyy eteemme - ja sisimpäämme - persoonattomana olevaisena, jonka täydellisen  tarkoituksettomuuden tajuaminen voi sysätä ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin mutta myös ylimaallisiin rauhan ja tyyneyden kokemuksiin.

    Rakastuin Bargumin ilmavaan tekstiin, jota lukiessa sain hengittää raikasta merituulta ja antaa päivien häälyä menojaan avaran meren yllä. Sileällä rantakalliolla pohdin Syyspurjehduksen ikiaikaisia teemoja, jotka sukupolvesta toiseen pysyvät muuttumattomina, hiovat kohtaloitamme kuin aallot: rakkaus, kuoleman ja täydellisen katoamisen vääjäämättömyys, katumus, valinnat, joista mikään ei koskaan johda absoluuttiseen hyvään...
Sitä tallustelee rantaan ja katselee poijuun kiinnitettyä venettään, joka näyttää alakuloiselta vastarannan metsänreunassa kellastuvien lehtipuiden taustaa vasten. Syyspurjehdus, ajattelen. Ja tiedän, ettei siitä mitään tule. Mutta ihminen ei totu.
 Tällä kertaa syyspurjehdukselle kuitenkin lähdetään. Mukaan pakkautuu paljon painolastia, tappioita ja näennäisiä voittoja, menetettyä rakkautta ja Elin, kaunishiuksinen ja malttamaton nainen, joka oli halunnut elämältä - ja miehiltään - enemmän kuin oli ollut luvallista pyytää. Ympäröivä maailma on rikkumattoman tyyni ja kaunis, aurinko viiltää Suomenlahden pintaa ja illan tullen heidän yllään kimmeltää Bereniken himmeä, ehkä jo kauan sitten sammunut tähtikuvio, jota Elin rakasti niin että halusi purjehtia aina sen suojeluksessa.
Kuningatar Berenike, sinä joka uhrasit kauniit hiuksesi Afroditelle, jotta näkisit merelle lähteneen miehesi palaavan turvallisesti kotiin, mitä sinä rakkaimmalta jumalaltasi odotit? Mikset kertonut oman jumalansa kanssa taistelevalle Elinille, miten tarina päättyy...

Syyspurjehdus lipuu aikatasojen ja ihmiskohtaloiden läpi hiljaisena, tyynenä ja selittämättömänä. Tässä on kaikki, mitä he enää  tarvitsevat: meri, mastoa kiertävä  nälkäinen lokki, ajan hiomat kivet, merisumu kaukana edessäpäin. Ratas on pyörähtänyt itsensä ympäri, on koittanut lopullisen välienselvittelyn aika.
Varjo seurasi häntä koko ajan, se näkyi vasten mustia, märkiä katukiviä, vaikka en nähnytkään mistä lampuista se tuli. Sade mäiski hänen tummanharmaata ulsteriaan ja hänen kynittyjä hiuksiaan. Että ihmisen selkä voikin näyttää noin hylätyltä...
Suomenruotsalainen Johan Bargum (s. 1943) on yli neljäkymmentä vuotta kestäneellä kirjailijaurallaan kirjoittanut romaaneja, novellikokoelmia ja kuunnelmia. Hän on ollut ehdolla Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjallisuuden valtionpalkinnon hän on saanut neljä kertaa. Hieno Syyspurjehdus oli ensikosketukseni Bargumin tuotantoon. Myöhemmin tässä kuussa toivon saavani blogiin myös hänen juuri ilmestyneen novellikokoelmansa Novelleja 1965 -2015 (Teos 2015). .

Syyspurjehduksesta lisää muun muassa täällä:  Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi,  Luetut, lukemattomatLuettua elämää, Lumiomena -kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi,  P.S.Rakastan kirjoja, Sinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat.

** Rakastuin Bargumin kerrontaan niin suuresti, että vien teoksen Timanttikirjastooni.



Johan Bargum: Syyspurjehdus (Seglats i september, 2011)
Tammi 2012
Suomentanut Marja Kyrö
E-kirja, 2012

1.11.2015

Lokakuun kirjat ja talvenodotusta


Talven lumia odotellessa toivottelen teille ihanaa marraskuuta ja antoisaa uutta lukukuukautta.

***
Lokakuussa pääsin päivittämään blogia täysipainoisesti vasta kuun puolivälin tienoilla ja siitäpä syystä kirjajuttuja kertyikin vain kuusi kappaletta.

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit oli uskomaton matka Kiinan lähihistoriaan, kulttuurivallankumoukseen ja sitä seuranneeseen taloudellisen kasvun aikaan. Pekkolan hienossa teoksessa seurataan kohtalon tuuliin joutuvan nuoren naisen ja hänen poikansa tarinaa.

Antti Tuomaisen Kaivos oli lokakuuni dekkari. Kirja osoittautui kotimaiseksi dekkarihelmeksi: vetävää juonta seuratessani saatoin nauttia täysin sydämin myös Tuomaisen hienosta, kaunokirjallisesta tyylistä. Kirjailija pohtii pohjoisen ankaraan talveen sijoittuvassa romaanissaan lapsen ja vanhempien välistä suhdetta: olemmeko valmiita taistelemaan rakkaittemme puolesta silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan jo liian myöhäistä? Tuomaisesta tuli Kaivoksen myötä yksi suosikkidekkaristeistani.

Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo  kutsuu lukijansa 1900-luvun alun New Yorkiin. Maailma on muuttumassa, suistomaiden ympäröimä kaupunki kasvaa ja täyttyy huvipuistoista ja siirtolaistyövoimalla käyvistä tehtaista. Ihmisoikeuksien ja parempien työolojen perään aletaan jo huhuilla... Tarinan keskiössä seurataan hitaasti, hitaasti kehittyvää rakkaustarinaa ja eletään elävien ihmeiden arjen keskellä. Tätä teosta voi hyvin kutsua lumoavaksi lukuromaaniksi.

Asko Sahlbergin Irinan kuolemat on rankka, lapsen näkökulmasta kerrottu kuvaus suomalaisen sotalapsen kohtalosta. Tarina tuli suoraan iholle, se vei minut mukanaan pimeyteen, mutta oli samalla ihmeellisen puhdistava kokemus. Sahlbergin kerronta on timanttista.

Sofi Oksasen Puhdistus -äänikirja oli ensimmäinen S.O.-kokemukseni. Oksanen tuntuu todellakin tietävän, kuinka kirjoitetaan hyvä tarina. Romaanissa tarkastellaan Viron lähihistoriaa kahden, eri ikäpolvea edustavan naisen kautta. Nuo kaksi ovat niin voimakkaita ja samalla niin varuillaan... kuin kauriita ajovaloissa.

Lauri Laukkasen Camp Creative - Luova valokuvaus ja kuvankäsittely on muhkea tieto- katselukirja, joka innostaa lukijaansa etsimään uudenlaista ja entistä ysilöllisempää kuvailmaisua. Kirja vilisee inspiroivia, luovuutta nostattavia harjoitteita ja johdattaa meidät kuvankäsittelyn perusteisiin selkeiden Photoshop-tuutoreiden kautta.

***
P.S. Yläkuvan pohjana toimii tämä muutama vuosi sitten ottamani kuva: