Panu Rajala: Intoilija - Kun kirjailija kolkuttelee taiteellisen vapauden rajoja

  Hyppäsin hetkiseksi pois syksyn kirjalistaltani ja tartuin teokseen, jota en vielä pari päivää sitten uskonut lukevani. Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltäneestä Intoilijasta tuli tämän syksyn suurimman kirjakohun aiheuttaja, sillä teoksen on havaittu sisältävän suhteellisen paljon itsensä I. K. Inhan teoksista kopioitua tekstiä, joko sellaisenaan tai hiukan muunneltuna. Kohun kärki osuu kirjailijan tietämättömyyteen tai piittaamaattomuuteen, siihen, ettei lainauksia ole merkitty asianmukaisella tavalla lainauksiksi.  Koska tekijänoikeuden suoja-aika on Inhan teosten osalta jo umpeutunut, kyseessä ei ole tekijänoikeusrikkomus, vaan asiaa on tarkasteltava yksinomaan eettiseltä kannalta. Jälleen kerran on mietittävä, missä kulkevat taiteellisen vapauden - ja moraalin - rajat.
Asiasta on taitettu peistä viikon verran varsinkin sosiaalisessa mediassa. Halusin nähdä mistä keskustellaan, tartuin kirjaan ja päätin lukea sen mahdollisimman objektiivisesti. Myönnän, että suuresti ihailemani puoluettomuusperiaatteet joutuivat nyt testiin.

  Itse kirjan aihe osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi. I.K. Inha (1865 -1930) oli tuottelias kirjailija, valokuvaaja, sanomalehtimies, kääntäjä, sotakirjeenvaihtaja ja seikkailija. Intoilija-teoksessa Inhan elämää kerrataan lapsuudesta kuolemaan saakka. Kerronnan pääpaino on Inhan matkoissa ja hänen hyvin onnettomassa rakkauselämässään.
Ja matka alkaa! Ensin polkupyöräkyydillä  Eurooppaan, sitten Vienan-Karjalaan  kuvaamaan suomalaisuuden juuria, ja pian kierrämmekin kameran kanssa koko Suomen suuriruhtinaskuntaa ja hypähdämme London-nimiseen kaupunkiin odottelemaan uutisia buurisodasta. Pistäydymme myös Kreikan levottomuksissa ja Balkanin sodassa ja päädymme Pariisin maailmannäyttelyyn ihmettelemään uuden aikakauden alkua... Matkaosiot ovat suurimmaksi osaksi Inhan kirjoittamia, joten tyydyn tässä yhteydessä mainitsemaan vain matkakohteet. Sen verran kiinnostavia nuo matkakertomukset olivat, että päätin vielä jossain vaiheessa tutustua  itsensä Maestron teoksiin.

  12.11. esitetyssä Ylen Aamun kirjassa Panu Rajala kertoo innostuneensa Inhan matkakertomuksista niin, että siteerasi niitä pidempään kuin oli ajatellut. Ja kuten nyt tiedämme, lainattua tekstiä on tässä nelisatasivuisessa teoksessa noin sadan sivun verran. Syy siihen, miksi Inhan omaa tekstiä ei ole erikseen merkitty lainauksiksi, on Rajalan mukaan  se, että Inha on ylittämätön kertoja omista matkoistaan, miksi siis parannella tekstiä ja luoda sitä uusiksi. Minä taas kysyn: miksi kirjoittaa kirja, jossa toistetaan vanhaa? Merkinnäksi Inhan osuudesta riittää Rajalan mukaan se, että lähdeteokset on merkitty romaanin loppuun.

  On kuitenkin muistettava, että Rajalan omaa tekstiä riittää teoksessa kolmensadan sivun verran. Kirjailija luo mielikuviensa ja aikalaisdokumenttien voimin kuvaa Inhan yksityisemmästä, tähän saakka pimentoon jääneestä puolesta ja valottaa samalla sadan vuoden takaista elämänmenoa ja suomalaisen kulttuurin kehitystä hyvin elävästi.
Eletään Suomen taiteen kultakautta ja suomalaisuuden aatteen heräämisen aikaa. Inha liikkuu piireissä joihin kuuluu sellaisiakin persoonia kuin Sibelius, Halonen, Gallen-Kallela ja Järnefeltit. Inha itse ei koskaan nouse kulttuurinimien kärkijoukkoon, vaikka sinne hän ehdottomasti  kuuluisi. Miestä, joka oli suomalaisen  valokuvataiteen todellinen tienraivaaja ja joka kiersi kameroineen ja monikymmenkiloisine kuvaustarvikkeineen maita ja mantuja ikuistaen suomalaista kansallismaisemaa siinä missä muut taiteilijat käyttivät maalia ja pensseleitä, ei kelpuutettu kuvineen Pariisin maailmanäyttelyn Suomen paviljonkiin. Aika ei ollut Inhan puolella eikä hän taitanut luonteeltaankaan olla kovin kunnianhimoinen, kyynärpäätaktiikkaa hän ei ainakaan osannut käyttää. Aikaa myöten mies vetäytyi yäh syvemmälle itseensä ja vietti loput vuotensa miltei unohdettuna. Inhan rakkauselämä oli sekin kovin suruinen: mies rakastui tulisesti ainakin kaksi kertaa - erääseenkin neiti Aino Krohniin, tulevaan rouva Kallakseen, muttei Rajalan mukaan koskaan saanut rakkaudenkohteiltaan kaipaamaansa vastakaikua. Näitä onnettomia, yksipuolisia rakastumisia Rajala kuvaa vetävästi. Hänen tarinoinnissaan on  kuitenkin ikävähkö oppikirjamainen sivuvivahde ja  asioita tarkastellaan monin paikoin jälkiviisaasti.

  Romaanista löytyy Inhan lisäksi myös muita kertojaääniä, muun muassa nuori Sibelius, Aino Krohn, Eero Järnefelt sekä Inhan oma veli, muutamia mainitakseni. Kaikissa näissä tapauksissa teksti on kursivoitu. Teoksesta löytyy näiden lisäksi myös hyvin lyhyitä, kursivoituja lainauksia itseltään Inhalta ja juuri tämä seikka tekee tästä jutusta ikävän: nuo lyhyet, kursivoidut Inha-siteeraukset saavat lukijan väistämättä siihen käsitykseen, että kursivoimattomat tekstiosuudet olisivat Rajalan itsensä kirjoittamia. 
Romaania lukiessaan ihminen yleensä olettaa lukevansa kirjan kirjoittajaksi mainitun henkilön tekstiä ja näin erityisesti silloin kun kyseessä on n.s. perinteinen, 'ei kokeileva' teos. Enkä kyllä hyvällä tahdollanikaan voinut nähdä Intoilijassa mitään uutta luovaa tai kokeilevaa...

   Minua kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa Rajala tai teoksen kustantaja ovat selkeästi ilmaisseet teoksen sisältävän runsaasti Inhan kirjoittamaa tekstiä. 12.11. esitetyssä Aamun kirjassahan kirjailija asiasta puhuu, Tuliko asia julkiseen tietoon vasta tällöin?  Milloin asiasta on informoitu esimerkiksi Finlandia-palkintolautakuntaa? Onko lautakunta tehnyt päätöksensä tietäen Inhan suuresta osuudesta teokseen? Lautakunta perusteli 6.11. Intoilijan pääsyä ehdokkaiden joukkoon tähän tapaan:

Minämuotoon kirjoitetun taiteilijatarinan kieli on rikasta ja kaunista, se johdattelee lukijan uskottavasti menneeseen maailmaan. Autenttiset kirjeet ystäviltä ja sukulaisilta täydentävät tarinaa ja mukaan otetut Inhan maisemakuvat sopivat kirjaan täydellisesti. Herkän taiteilijanelämän vaativuus sekä rakkaus suomen kieleen ja suomalaiseen mielenmaisemaan nousevat keskeisiksi ilmiöiksi tässä vahvassa ja kiehtovassa romaanissa.

Lautakunta puhuu autenttisista kirjeistä ja Inhan maisemakuvista (kirjasta löytyy kuvaliite, jossa on yhteensä viisi (5) Inhan ottamaa kuvaa), mutta ei mainitse sanallakaan laajoja matkakirjalainauksia. Kun nuo viisi kuvaakin on perusteluissa oikein erikseen mainittu niin kyllähän Inhan hienoon tekstiinkin olisi viitattu, jos sen näinkin mittavasta mukanolosta olisi tiedetty. On siis enemmän kuin todennäköistä, etteivät lautakunnan jäsenet ole tienneet asiasta 6.11. mennessä.

Inhan osuutta teoksessa ei mainita ainakaan kustantajan kirjaluettelossa, jossa  kuvataan Intoilijaa tähän tapaan:

(Intoilija on) Elävänä välkehtivä romaani miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden varjoon. Romaanissaan Panu Rajala valaisee innoittuneesti valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä Into Konrad Inhan elämää – hänen taiteellista työtään, rakkauksiaan ja matkojaan. 

 Voi kuinka merkitseviä sanavalinnat voivatkaan joskus olla...

Rajala kertoo Ylen  haastattelussa Intoilijan olevan niin sanottu kollaasiteos. Kollaasiromaaneja on toki tehty - myös meillä suomessa. Esimerkiksi Kari Aronpuro täydensi kollaasiromaaninsa Aperitiff – avoin kaupunki (1965)  tekstiä sähkölaskuilla, logaritmitaulukolla ja rihkamakaupan tavaraluettelolla, ja Pentti Saarikoski käytti teoksessaan Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964) aiempien tekstiensä katkelmia ja sitaatteja.

Vielä yksi esimerkki kollaasiromaanista: viime keväänä luin Mihail Shiskinin loistavan romaanin Neidonhius. Shiskin on käyttänyt teoksensa lähteinä muun muassa laulaja Isabella Jurjevasta (1902 -2000) kirjoitettuja elämäkertoja, joista löytyviä jaksoja kirjailija on lainannut Neidonhius-romaaniinsa kursailematta. Ainakin kirjan suomennoksessa kaikki Jurjeva-jaksot on asiaankuuluvasti kursivoitu ja erotettu omiksi kokonaisuuksikseen. En tiedä, onko kursivointia käytetty alkukielisessä teoksessa. Kirjan ilmestymisen aikoihin (2005) Shishkiniä syytettiin kuitenkin raskaasta plagionnista.

Intoilijassakin lainauksissa luistellaan kuin yhden yön jäällä. Uskon, että kirjailija tai/ja hänen kustannustoimittajansa olisivat pienellä aivoriihellä löytäneet siteerausongelmaan ratkaisun, jolla koko tämä kohu olisi vältetty. Toisaalta koko juttu voidaan myös ohittaa pelkällä olankohautuksella ja sanoa vapaan siteraamisen kuuluvan kirjailijoiden taiteellisiin oikeuksiin. Siinäkään tapauksessa en voi muuta kuin ihmetellä, miksi kirjailija tyytyy taiteenteossaan toistamaan jo sanottua ja peräti pyrkivän siihen 'etteivät saumat näkyisi'. Ymmärrän siteerausten rankkaakin käyttöä paremmin silloin, kun kirjailija luo niiden avulla teokseensa särmää ja elämää, rikkoo sen kontekstiä niin, että lopputuloksena syntyy jotakin aivan uutta. Intoilijassa tällaista morfogeneesiä ei tapahdu.
 
P.S. Katsokaa ja ihastelkaa, kuinka hienosti sitaatit ja muut lähteet on ilmoitettu esimerkiksi Laura Lindstedtin teoksessa Oneiron.  Mikä esti Panu Rajalaa toimimasta samoin Intoilijan kohdalla?

Jälkikirjoitus 10.3.16: Rajala itse kommentoi 'kohua' Helsingin sanomissa (25.1.16): http://www.hs.fi/kulttuuri/a1453603798308 .  Valitettavasti kirjoitus vain vahvistaa aikaisempia näkemyksiäni kirjasta.

Panu Rajala: Intoilija - fotografin muistikuvat
WSOY 2015

Tämän jutun lähteet:
Ote WSOY:n kirjakatalogista, syksy 2015
Panu Rajalan haastattelu Aamun kirja-lähetyksessä
Suomen Kirjasäätiön Finlandia-ehdokkaat ja palkintolautakunnan perustelut
Tomi Huttusen arvio M. Shiskinin Neidonhius-romaanista. HS 22.5.2015
Wikipedia.org