Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

  Andrés Neumanin tänä syksynä suomeksi ilmestynyt romaani Vuosisadan matkustaja vie lukijansa1800-luvun alkupuoliskon Eurooppaan, Saksin ja Preussin rajalla sijaitsevaan kuvitteelliseen Wandernburgin kaupunkiin jota - Euroopan uskonnollis-poliittisten myllerrysten mukaan - hallitsevat vuorollaan joko katoliset tai protestantit. Kaupungissa on muutoinkin kovin häilyväistä: sen kadut ja rakennukset leikkivät öisin piirileikkiä, vaeltavat sikin sokin sinne tänne, niin että aamuisin liikkeelle lähtevät kaupunkilaisparat eksyvät jo naapurikorttelissa.

  Tarinan keskushenkilö, Nuori, komea, kiihkeämielinen ja salaperäisyyttä huokuva Hans eksyy Wandernburgiin matkallaan kohti suuria seikailuja. Hansin tarkoitus on vain hengähtää, nukkua, syödä hyvin ja jatkaa matkaa heti aamunkoitteessa, mutta päivät kuluva ja ajatus liikkeelle lähtemisestä vilahtaa hänen mielessään yhä harvemmin, kunnes Hans huomaa maksavansa majataloon kuukausittaista vuokraa.

  Kuinkas tässä näin pääsikään käymään? Meille vihjataan, että Hans on luonteeltaan kovin liikkuvainen, että uudet maisemat ja matkan päällä oleminen ovat hänelle välttämättömiä. Hansin päässä keikkuva fryygialaismyssy vihjaa hänen kantavan povellaan vallankumouksen muistoa ja täällä Wandernburgissa, jossa Ranskan vallankumouksen tuulia muistellaan suorastaan kauhunsekaisella närkästyksellä, hänen fryygialaismyssynsä ja sen alla vallattomina heilahtelevat pitkät hiukset aiheuttavat kauniisti sanottuna pahaa verta. Sopii kysyä, miksi vapautta rakastava nuori mies haluaa homehtua Wandernburgin kaltaisessa kaupungissa?

Syynä on tietenkin rakkaus. Vallankumousmielisyydestään huolimatta Hans pääsee Wanderburgilaisen yläluokan suosioon ja saa vierailukutsun  äveriään herra Gottliebin ja hänen Sophie-tyttärensä taloon. Sophie-neidin perjantaisalongista tulee Hansin elämän keskus ja Sophien katseesta, äänestä ja kosketuksista tuon keskuksen ydinvoima. Nuori nainen, joka on sydämeltään yhtä vapaamielinen kuin ihailijansa, heittäytyy lemmenleikkiin koko olemuksellaan, siitäkin huolimatta että on lupautunut toisaalle. Heidän ensikohtaamisessaan on parin vuosisadan takaisen etiketin murtumattakin sanatonta yhteisymmärrystä:
Sophie siveli ajatuksiinsa vaipuneena teekuppiaan. Hän irrotti etusormen sen korvasta ja laski kupin hienostuneesti lautaselle. Sitten hän otti viuhkan pöydältä. Samalla kun nauratti herra Gottliebia Hans kuuli, miten Sophien viuhka avautui kuin korttipakka joka alkaa panna kohtaloa uuteen uskoon.   Viuhka aukeni levälleen ja heilahteli puolelta toiselle. Aaltoili hetken ja pysähtyi yhtäkkiä. Teki sitten pieniä ympyröitä joiden lomasta Sophien suu pilkotti peittyäkseen välittömästi. Hans oivalsi pian, että vaikka Sophie oli nyt hiljaa, hänen viuhkansa reagoi hänen jokaiseen lauseeseensa...
Tie rakkauteen on pitkä ja vaatii edistyäkseen monia, monia perjantaisalonkeja, noita tilaisuuksia jotka voisivat viedä Hansin ja Sophien vapautta kaipaavat sielut hulluuden partaalle, sillä vaikka salongissa keskustellaan - oi, kuinka Wandernburgin eliitti keskusteleekaan; filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta, runoudesta, musiikista, aatehistoriasta - täyttyvät illat silti vain opitun toistelemisesta, mielipiteistä, joista toki kuulee lausujansa lukeneisuuden, mutta jotka muutoin kumisevat tyhjyyttään ja jäävät usein vaille sisäistettyjä ja ajateltuja perusteluja. Hans puolestaan edustaa edistystä, vanhoja arvoja kyseenalaistavia aatteita, hän tahtoo rikkoa vanhat opinkappaleet ja valitsee ajattelun vapauden.  Neumanin rakentama aatemaailmojen vastakkainasettelu ja siitä syntyvä kirjallinen ilotulitus on makoisaa luettavaa.

  Minä viihdyn Sophien salongissa erinomaisen hyvin, sillä Hans ottaa noista illoista kaiken irti, saa Wandernburgin ylhäisön maailman natisemaan pelkästä väittelyn ja älyn ja hullun nuoruuden riemusta, joskus ihanasti erehtyenkin - ja samalla saan seurata Hansin ja Sophien välisen suhteen vähittäistä, suloista kehittymistä. Heidän lähentymisensä tapahtuu siinä Wandernburgilaisten silmätekevien katseiden alla: Sophie tunnistaa Hansissa sielunveljensä ja heidän välilleen syntynyt, valtava fyysinen ja älyllinen vetovoima kasvaa kasvamistaan, kuin paine tulivuoren alla. Kirjallisuudesta ja yhdessä työskentelemisestä tulee heidän yksityinen alueensa, vapaavaltionsa, jonka sisällä kaikki on sallittua.
Mitä enemmän he tekivät töitä yhdessä, sitä enemmän he löysivät yhtäläisyyksiä rakkauden ja kääntämisen välillä, ihmisen ymmärtämisen ja tekstin kääntämisen välillä, sen välillä, että runon sanoi uudestaan toisella kielellä ja puki sanoiksi sitä, mitä toinen tunsi...
  Perjantaisalonki saa vastapainoa myös hiukan yllättävältä taholta:  Hans tapaa Wandernburgin torilla nukkavierun posetiivarin, jonka kotiluolassa kokoontuvan piirin ajatukset syntyvät vapaasti ja pohjautuvat enemmänkin kokemukseen kuin kirjaviisauteen. Kostessa, kylmässä luolassa käydyissä keskusteluissa ajatellaan tuoreemmin kuin ylhäisöpiirien kokoontumisissa koskaan. Vanha posetiivari jakaa Hansin vapaudenkaipuun, mutta siinä missä nuoruus tekee Hansin kärsimättömäksi ja ehkä hieman kaikkitietäväksikin, posetiivari on löytänyt sisäisen rauhan, joka hyvin viehättävällä tavalla valaisee koko Vuosisadan matkustajan tarinan. Todellisen viisauden ja onnen löytäminen ei ole kiinni siitä, mitä luet tai mihin riennät, posetiivari sanoo, riittää kun avaat silmäsi ja katsot edessäsi avautuvaa maisemaa, vuodenaikojen vaihtumista, auringon kiertymistä horisontin taa, istut sielunystäviesi kanssa nuotiolla, kääriydyt  villapeitteesi lämpöön ja annat ajatustesi lentää.

  Vuosisadan matkustaja on tavattoman viehättävä keskusteluromaani, hyvällä tavalla vanhanaikainen, klassikkojen tunnelmaa henkivä, mutta samaan aikaan myös hyvin moderni. Neuman on luonut romaanin keskustelutilanteet niin autenttisiksi ja mukaansatempaaviksi, että tunsin lukiessani ottavani niihin osaa itsekin. Luin kirjaa äärimmäisen hitaasti, sillä en tahtonut vain lentää herkullisesta tilanteesta toiseen: annoin itselleni luvan pysähdellä, mietiskellä lukemaani - jäädä ihmettelemään sitä, kuinka hyvän teoksen taas olin käsiini saanut. Tämän jutun kirjoittamistakin panttasin, sillä tunnen tietyllä tavalla hyvästeleväni heidät kaikki lopullisesti, vaikka tiedänkin voivani palata Wandernburgiin milloin haluan. Mutta kaupunkihan olisi uuden lukukokemuksen myötä jo aivan toinen - ties vaikka eksyisin...

 Espanjalais-argentiinalainen Andrés Neuman (s. 1977) on palkittu kirjailija, runoilija ja kääntäjä.  Voisin ajatella, että Neumanin kiinnostus saksalaista kirjallisuusperinnettä kohtaan selittyy ainakin osittain sukutaustoilla; kirjailijan isä on juuriltaan saksanjuutalainen.
Vuosisadan matkustaja on ensimmäinen Neumanilta suomeksi käännetty romaani, mutta englanninnoksia löytyy pari lisää.  Toivon hartaasti, että tämän hienon sanataiturin suomentaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Tässä kohtaa esitän lukijan erityiskiitokset Tarja Härköselle teoksen upeasta käännöstyöstä.
Neuman tarjoili minulle myös monia kirjoja ja kirjailijoita tutustuttavaksi, niistä ensimmäisenä taitaa tulla lukuuni Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit, myöhemmin kiinnostaisi myös klassikkojen klassikko Friedrich Schlegelin Lucinde

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Reader why did I marry him -blogin Omppu ja Ullan luetut kirjat -blogin Ulla.


Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (el viajero del siglo, 2009)
Tammi 2015
Suomennos Tarja Härkönen
Alkuperäiskieli: espanja

Kommentit

  1. Olipa mukavaa lukea juttusi tästä kirjasta. Tämä keltainen uutuus kiinnostaa minua kovasti, ja lainausten perusteella kirja kuulostaa ihastuttavalta. Luulen kuitenkin, että säästelen tätä joulukuulle kun minulla on rauhallisempaa lukuaikaa tiedossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, tähän kirjaan kannattaa kyllä tarttua, niin huikeasti siinä sukelletaan parinsadan vuoden takaiseen Eurooppaan ja kirjallisuuteen. Ja teoksen rakkaustarina on aivan ihana!

      Minäkin säästän Keltaista kirjastoa joulunaikaan: Haruki Murakamin uusin jää osaltani sinne...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  2. Mielenkiintoni heräsi ja varasin kirjan.

    Olen pitänyt pientä lukutaukoa ja kilistellyt sukkapuikkoja, mutta nyt on taas kirjojen vuoro :)

    Mukavia marraspäiviä, Kaisa Reetta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa, no olipa mukavaa että sain antaa kirjavihjeen <3

      Joskus lukeminen ei maista - tauot ovat tarpeen.. Itse palailen käsitöiden pariin vasta joulun jälkeen, niin kuin tuolla toisaalla ilmoittelin joskus pari kuukautta sitten. Mukava aloitella taas... :)

      Mukavaa syksyistä viikonjatkoa myös sinulle ja kiitokset kommentista :) <3

      Poista
  3. Tämähän kuulostaa vallan viehättävältä kirjalta. Pistän vinkin korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, Vuosisadan matkustaja on pieni, tiivis ja tiheätunnelmainen tiiliskivi. Nautin kirjasta pienin siemauksin...Aivan ihana lukukokemus! <3!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Tämä kirja kiehtoo minua. Olen itse asiassa jo aloitellut kirjaa, mutta se on jäänyt nyt odottelemaan. Pidin kyllä alusta ja odotan jo jatkoa.

    Ihanasti kirjoitit. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minustakin tuntuu, että tälle kirjalle täytyy etsiä ihan oma aikansa. Minä luin kirjaa yli kaksi viikkoa, muiden kirjojen ohella yleensä iltaisin ihan rauhassa, melkeinpä keskustelu kerrallaan...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  5. Tällä kirjalla on kamalan kiva nimi, mutta jostain ihan tuulesta temmatusta syystä ajattelin, että tämä on sitä Keltaisen kirjaston vähän kevyempää nykylinjaa. Sitten luin tästä muistaakseni Ompulla (ja vielä maininnan Bolañosta!) ja sitten tämän sinun kirjoituksesi. Mun tuulesta tempaama mielikuva saattaa olla virheellinen? Nyt mulla on sellanen fiilis, että tätyy laittaa nimi muistiin ja lukea joskus.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanna, jos pidät filosofoinnista, kirjoista, joissa puhutaan kirjallisuudesta ja jos vielä pidät hyvistä, mieleenpainuvista rakkauustarinoista joihin ei ole lisätty yhtään glitteriä, sinun kannattaa ehdottomasti tarttua Vuosisadan matkustajaan!

      Kirja on älykkäästi rakennettu - ehdoton lukunautinto (ainakin minun mielestäni). Jos luet teoksen niin tuuthan kertomaan, mitä pidit?:)

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. No, mä pidän filosofoinnista, kirjoista, joissa puhutaan kirjallisuudesta ja rakkaustarinoista ilman glitteriä. Ja kyllä, pidin tästä kirjasta! Keskustelut oli mielenkiinotoisia ja mahtavasti kirjoitettuja. Kutkuttavaa kuinka (lähes) jokainen keskustelu olisi voitu siirtää melkein suoraan nykypäivään.:) (Katsoin muuten vuosi, muutama sitten poliittisen satiirin Iltalypsyn uusinnan vuodelta 90 jotain ja en tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun ihan samoja juttuja päiviteltiin kuin nykyään.) Rakkaustarinan hidas eteneminen, roihuaminen, ensimmäinen erimielisyys, ensimmäinen riita... Posetiivaria unohtamatta! Jossain kohdin kyllä kurtistelin kulmiani Hansin ja Sofian käännösmenetelmille. Pushkin-parka!;) (Ja tosikko-minä totesi, ettei tuollaisella metodilla kyllä työskennellä noin nopeasti.) Mulle tämä kirja oli semmoinen sujuvalukuinen ja kepeä olematta höttöinen ja pinnallinen, enemmänkin päinvastoin. Ei mikään tajunnan räjäyttävä kirja mulle, mutta ehdottomasti lukunautinto.:)

      Mulla on kammo ja ennakkoluuloisuus (nykykirjallisuuden) tiiliskiviä kohtaan. Oikeastaan kritisoin hyvin monia tiiliskiviä ohuempiakin nykykirjoja pikkaisen liian pitkiksi. (Mähän rakastan novelleja, lyhyitä ja/tai fragmentaalisia kirjoja. Mielummin lyhyitä ja mutkikkaita kuin laveita ja selkeitä.;)) Ja täytyy sanoa, ettei tämäkään kirja olisi musta yhtään huonontunut, jos olisi ollut lyhyempi. Mä harkitsin vielä jossain sivun 70 paikkeilla, että jättäisinkö kesken. Hyvä tavaton! kunnon kirjahan on siinä vaiheessa jo lähes puolessa välissä!;) Koin myös suunnattoman uupumuksen jossain sivujen neljä ja viisisataa välissä. Näillä sivuilla koin vähän piinalliseksi kirjan suunnattoman yksityiskohtaisuuden. Sitten muistin, että monet koki Hollinghurstin Vieraan lapsen piinallisen yksityiskohtaiseksi. Ja minä mietin, että oliko se muka yksityiskohtainen! (Täytyykin katsoa, oletko sä lukenut ja kirjoittanut ko. kirjasta.:)) Mikä sitten on yksityiskohtaista tai mikä yksityiskohtaisuus miellyttää minua, mikä taas pitkästyttää? Vai onko kyse milloin pitkästyttää milloin nauttii, ajankohdan merkitys? Ehkä kirjamieltymysten tarkka määrittely, sormella osoittaminen on paljon hankalampaa kuin alkuun ajattelisi.
      Tai sitten kyseessä on vaan mun tiiliskivikammo.;)

      Poista
    3. Oli "pakko" tulla sanomaan, että Sannan kuvaus yllä vastaa monin paikoin omaa kokemustani Vuosisadan matkustajasta. Minäkin meinasin jättää kirjan kesken ja olin välillä ihan kypsä liialliseen yksityiskohtaiseen ja sitten tuo, josta taisin blogissani kirjoitaakin, että on tavallaan harhaa, että teos sijoittuu menneisyyteen, kun salongin keskusteluissa puhutaan asioista, jotka liittyvät juuri tähän päivään. Eli menneisyys taitaa olla huijausta vain. Sellainen taikatemppu.

      Poista
    4. sanna, hienoa että tulit kertomaan tunnelmistasi, kiitos siitä! <3

      Ajattomuus, jonka tuossa alussa mainitset, on ehdottomasti yksi tämän kirjan vahvuuksista. Vuosisadat ikään kuin limittyvät toistensa lomiin, ollaan ajassa, joka on avoin moneen suuntaan, paitsi eteen-, myös taaksepäin. Tämä kirja on
      leikittelyä ajan kerrostumilla, jotka ulkoisesti saattavat näyttää hyvin erilaisilta, mutta ovat sisällöltään hämmästyttävän samanlaisia.

      Kun Neuman oli kirjoittanut tähän ajalliseen karkelointiin vielä Hansin ja Sophien rakkaustarinan, joka eteni nykyakana vallalla oleviin 'säännöksiin' verrraten piinaavan hitaasti, minä olin jo myyty, vaikka minäkin koin aluksi malttamattomuutta; sitten muutin asenteeni ja 'sisäisen kelloni' vastaamaan Vuosisadan matkustajan aikaa ja aloin nauttia kyydistä!

      Tiiedätkö, Vieraan lasta lukiessani koin jotakin samaa: että joskus on pakko alistaa itsensä kirjan hitaudelle ja sen toisinaan piinaavallekin yksitoikkoisuudelle, koska tietää lukevansa jotakin merkityksellistä. Muistaakseni kerroin kokemuksestani myös Vieraan lapsesta kirjoittamassani blogijutussa. Hollinghurst käyttää yksitoikkoisuutta rohkeasti kirjallisena keinona osoittamaan jotakin olennaista englantilaisen yläluokan elämästä. Olisiko Neuman käyttänyt samaa jekkua omassa kirjassaan... sanna, teit mielenkiintoisen huomion!

      Juuri nyt luen Jonathan Franzenin tiiliskiviromaania Purity, jota oli aluksi erittäin vaikea lähestyä. Takakansi lupaa tekstiä USA:n merkittävimpiin kuuluvalta nykykirjailijalta ja minä tunnen hypänneeni Gilmoren tyttöjen seuraan. Arvaa, miltä tuntui! :) ONNEKSI jatkoin lukemista; sumu alkaa pikkuhiljaa hälvetä...

      Kiitos kommentistasi, oli ihana lukea ajatuksiasi kirjasta! Ja pyydän anteeksi jos vastaukseni näyttää sekavalta: taistelen tietokoneongelmien kanssa, mistä syystä kirjoittaminen on nyt yhtä H:vettiä, sillä hiiri hyppelee sinne tänne, tekstit katoavat tasaisin väliajoin. Tätäkin tekstiä kirjoittelin moneen otteeseen. jännä nähdä, millaisena tämä tulee ruutuun...

      Poista
    5. Tuo huomiosi Vieraan lapsesta oli kiinnostava. Vaikka itse en kokenut siitä pitkästyttävänä tai hitaan yksityiskohtaisena, niin todellakin sellainen kuvaa hyvin tuon ajan yläluokan elämää. Ja kirja muuttui yhteisökeskeisestä yksilökeskeisempään mitä lähemmäs nykyaikaa kirjassa siirryttiin. Itse en muista kiinnittäneeni tähän huomiota lukiessani.

      Mä en ole lukenut yhtään Franzenia ja jossain takaraivossa on semmoinen puoliksi haluton "pitäisi" -ajatus. Ehkä sen takia mua nauratti kovin tuo Gilmoren tytöt.:)

      Sen verran muuten jäi tämä tiiliskivi painamaan, että siirrän vähän eteenpäin tuota kauan aikomuksissani ollutta (ja aiemmin tässä kommnenttirivissä mainittua) Bolañon 2666:n lukemista. Kaksi tiilikiveä (ja se Bolaño vasta tiilikivi onkin!) lähes putkeen on vaan liikaa...;)



      Poista
  6. Olen samaa mieltä Kaisa Reetta, että tässä romaanissa hengittää klassikko. Neuman kutoo tarinansa hienosti ja Sophie on vallan riemastuttava hahmo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, tässä on ihan klassikkoainesta, totta! Toivotaan, että kirja saisi vielä enemmän näkyvyyttä myös täällä kirjablogien puolella. Kun etsin postauksia, ihmettelin kuinka vähän tästä on kirjoitettu. Onhan tämä aikamoinen tiiliskivi, aikaa tämä ottaa, sekä lukemisessa että sisäistämisessä plus vielä että saa kirjan herättämät ajatukset joltiseenkin kirjalliseen järjestykseen.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  7. Oi, minulle tämä <3 Kiitos, että sain jo kurkistella Sophien salonkiin, minun täytyy kyllä päästä peremmälle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, uskon, että tulet rakastumaan Sophien salonkiin, minulla on ihan sellainen fiilis!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!