Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

  Andrés Neumanin tänä syksynä suomeksi ilmestynyt romaani Vuosisadan matkustaja vie lukijansa1800-luvun alkupuoliskon Eurooppaan, Saksin ja Preussin rajalla sijaitsevaan kuvitteelliseen Wandernburgin kaupunkiin jota - Euroopan uskonnollis-poliittisten myllerrysten mukaan - hallitsevat vuorollaan joko katoliset tai protestantit. Kaupungissa on muutoinkin kovin häilyväistä: sen kadut ja rakennukset leikkivät öisin piirileikkiä, vaeltavat sikin sokin sinne tänne, niin että aamuisin liikkeelle lähtevät kaupunkilaisparat eksyvät jo naapurikorttelissa.

  Tarinan keskushenkilö, Nuori, komea, kiihkeämielinen ja salaperäisyyttä huokuva Hans eksyy Wandernburgiin matkallaan kohti suuria seikailuja. Hansin tarkoitus on vain hengähtää, nukkua, syödä hyvin ja jatkaa matkaa heti aamunkoitteessa, mutta päivät kuluva ja ajatus liikkeelle lähtemisestä vilahtaa hänen mielessään yhä harvemmin, kunnes Hans huomaa maksavansa majataloon kuukausittaista vuokraa.

  Kuinkas tässä näin pääsikään käymään? Meille vihjataan, että Hans on luonteeltaan kovin liikkuvainen, että uudet maisemat ja matkan päällä oleminen ovat hänelle välttämättömiä. Hansin päässä keikkuva fryygialaismyssy vihjaa hänen kantavan povellaan vallankumouksen muistoa ja täällä Wandernburgissa, jossa Ranskan vallankumouksen tuulia muistellaan suorastaan kauhunsekaisella närkästyksellä, hänen fryygialaismyssynsä ja sen alla vallattomina heilahtelevat pitkät hiukset aiheuttavat kauniisti sanottuna pahaa verta. Sopii kysyä, miksi vapautta rakastava nuori mies haluaa homehtua Wandernburgin kaltaisessa kaupungissa?

Syynä on tietenkin rakkaus. Vallankumousmielisyydestään huolimatta Hans pääsee Wanderburgilaisen yläluokan suosioon ja saa vierailukutsun  äveriään herra Gottliebin ja hänen Sophie-tyttärensä taloon. Sophie-neidin perjantaisalongista tulee Hansin elämän keskus ja Sophien katseesta, äänestä ja kosketuksista tuon keskuksen ydinvoima. Nuori nainen, joka on sydämeltään yhtä vapaamielinen kuin ihailijansa, heittäytyy lemmenleikkiin koko olemuksellaan, siitäkin huolimatta että on lupautunut toisaalle. Heidän ensikohtaamisessaan on parin vuosisadan takaisen etiketin murtumattakin sanatonta yhteisymmärrystä:

Sophie siveli ajatuksiinsa vaipuneena teekuppiaan. Hän irrotti etusormen sen korvasta ja laski kupin hienostuneesti lautaselle. Sitten hän otti viuhkan pöydältä. Samalla kun nauratti herra Gottliebia Hans kuuli, miten Sophien viuhka avautui kuin korttipakka joka alkaa panna kohtaloa uuteen uskoon.   Viuhka aukeni levälleen ja heilahteli puolelta toiselle. Aaltoili hetken ja pysähtyi yhtäkkiä. Teki sitten pieniä ympyröitä joiden lomasta Sophien suu pilkotti peittyäkseen välittömästi. Hans oivalsi pian, että vaikka Sophie oli nyt hiljaa, hänen viuhkansa reagoi hänen jokaiseen lauseeseensa...

Tie rakkauteen on pitkä ja vaatii edistyäkseen monia, monia perjantaisalonkeja, noita tilaisuuksia jotka voisivat viedä Hansin ja Sophien vapautta kaipaavat sielut hulluuden partaalle, sillä vaikka salongissa keskustellaan - oi, kuinka Wandernburgin eliitti keskusteleekaan; filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta, runoudesta, musiikista, aatehistoriasta - täyttyvät illat silti vain opitun toistelemisesta, mielipiteistä, joista toki kuulee lausujansa lukeneisuuden, mutta jotka muutoin kumisevat tyhjyyttään ja jäävät usein vaille sisäistettyjä ja ajateltuja perusteluja. Hans puolestaan edustaa edistystä, vanhoja arvoja kyseenalaistavia aatteita, hän tahtoo rikkoa vanhat opinkappaleet ja valitsee ajattelun vapauden.  Neumanin rakentama aatemaailmojen vastakkainasettelu ja siitä syntyvä kirjallinen ilotulitus on makoisaa luettavaa.

  Minä viihdyn Sophien salongissa erinomaisen hyvin, sillä Hans ottaa noista illoista kaiken irti, saa Wandernburgin ylhäisön maailman natisemaan pelkästä väittelyn ja älyn ja hullun nuoruuden riemusta, joskus ihanasti erehtyenkin - ja samalla saan seurata Hansin ja Sophien välisen suhteen vähittäistä, suloista kehittymistä. Heidän lähentymisensä tapahtuu siinä Wandernburgilaisten silmätekevien katseiden alla: Sophie tunnistaa Hansissa sielunveljensä ja heidän välilleen syntynyt, valtava fyysinen ja älyllinen vetovoima kasvaa kasvamistaan, kuin paine tulivuoren alla. Kirjallisuudesta ja yhdessä työskentelemisestä tulee heidän yksityinen alueensa, vapaavaltionsa, jonka sisällä kaikki on sallittua.

Mitä enemmän he tekivät töitä yhdessä, sitä enemmän he löysivät yhtäläisyyksiä rakkauden ja kääntämisen välillä, ihmisen ymmärtämisen ja tekstin kääntämisen välillä, sen välillä, että runon sanoi uudestaan toisella kielellä ja puki sanoiksi sitä, mitä toinen tunsi...

  Perjantaisalonki saa vastapainoa myös hiukan yllättävältä taholta:  Hans tapaa Wandernburgin torilla nukkavierun posetiivarin, jonka kotiluolassa kokoontuvan piirin ajatukset syntyvät vapaasti ja pohjautuvat enemmänkin kokemukseen kuin kirjaviisauteen. Kostessa, kylmässä luolassa käydyissä keskusteluissa ajatellaan tuoreemmin kuin ylhäisöpiirien kokoontumisissa koskaan. Vanha posetiivari jakaa Hansin vapaudenkaipuun, mutta siinä missä nuoruus tekee Hansin kärsimättömäksi ja ehkä hieman kaikkitietäväksikin, posetiivari on löytänyt sisäisen rauhan, joka hyvin viehättävällä tavalla valaisee koko Vuosisadan matkustajan tarinan. Todellisen viisauden ja onnen löytäminen ei ole kiinni siitä, mitä luet tai mihin riennät, posetiivari sanoo, riittää kun avaat silmäsi ja katsot edessäsi avautuvaa maisemaa, vuodenaikojen vaihtumista, auringon kiertymistä horisontin taa, istut sielunystäviesi kanssa nuotiolla, kääriydyt  villapeitteesi lämpöön ja annat ajatustesi lentää.

  Vuosisadan matkustaja on tavattoman viehättävä keskusteluromaani, hyvällä tavalla vanhanaikainen, klassikkojen tunnelmaa henkivä, mutta samaan aikaan myös hyvin moderni. Neuman on luonut romaanin keskustelutilanteet niin autenttisiksi ja mukaansatempaaviksi, että tunsin lukiessani ottavani niihin osaa itsekin. Luin kirjaa äärimmäisen hitaasti, sillä en tahtonut vain lentää herkullisesta tilanteesta toiseen: annoin itselleni luvan pysähdellä, mietiskellä lukemaani - jäädä ihmettelemään sitä, kuinka hyvän teoksen taas olin käsiini saanut. Tämän jutun kirjoittamistakin panttasin, sillä tunnen tietyllä tavalla hyvästeleväni heidät kaikki lopullisesti, vaikka tiedänkin voivani palata Wandernburgiin milloin haluan. Mutta kaupunkihan olisi uuden lukukokemuksen myötä jo aivan toinen - ties vaikka eksyisin...

 Espanjalais-argentiinalainen Andrés Neuman (s. 1977) on palkittu kirjailija, runoilija ja kääntäjä.  Voisin ajatella, että Neumanin kiinnostus saksalaista kirjallisuusperinnettä kohtaan selittyy ainakin osittain sukutaustoilla; kirjailijan isä on juuriltaan saksanjuutalainen.
Vuosisadan matkustaja on ensimmäinen Neumanilta suomeksi käännetty romaani, mutta englanninnoksia löytyy pari lisää.  Toivon hartaasti, että tämän hienon sanataiturin suomentaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Tässä kohtaa esitän lukijan erityiskiitokset Tarja Härköselle teoksen upeasta käännöstyöstä.
Neuman tarjoili minulle myös monia kirjoja ja kirjailijoita tutustuttavaksi, niistä ensimmäisenä taitaa tulla lukuuni Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit, myöhemmin kiinnostaisi myös klassikkojen klassikko Friedrich Schlegelin Lucinde. 

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Reader why did I marry him -blogin Omppu ja Ullan luetut kirjat -blogin Ulla.


Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (el viajero del siglo, 2009)
Tammi 2015
Suomennos Tarja Härkönen
Alkuperäiskieli: espanja