Boris Akunin: Erikoistehtäviä


Tutustuin venäläisen, Georgiassa syntyneen  Boris Akuninin (s.1956) dekkarituotantoon tämän vuoden alussa, luvussani oli silloin hänen pienoisromaaninsa Patasotilas. Akuninin dekkarisarja muodostaa kokeilevan  'Kirjallisen projektin', jossa kukin tarina edustaa jotakin rikoskirjallisuuden tyylilajia.

 Patasotilaasta kirjoitin näin: 
 'Kirjasta ei löydy niskavilloja nostattavaa jännitystä. Käsissäni on kevyt ja harmiton hupailu, jonka lukee (ja ehkä unohtaakin) hetkessä: tarjolla on juonenkäänteitä ja naamioleikkejä, bengalilaisia prinssejä, väärennettyjä arpajaisia ja Jumalan hulluja. Hevosvaunut kruisailevat pitkin yöllistä Moskovaa ja tietenkin joukkoon mahtuu myös yksi vihreä jalokivi. Patasotilas ei tule jäämään muistiini suurena 'dekkarilöytönä', mutta vietin sen kanssa kuitenkin ihan kivan lukuhetken.'  
Veijaritarinatyylilajia edustanut, lempeähkö Patasotilas ei siis nostattanut minussa suuria intohimoja, mutta muistan pitäneeni Akuninin kerronnasta niin paljon, että en epäröinyt palata hänen kirjojensa pariin toistekin. 
Löysin tänä syksynä ilmestyneen kokoomateoksen Erikoistehtäviä eräästä e-kirjapuodista (taas sillä legendaarisella kahvipaketin hinnalla). Kirja sisältää kaksi pienoisromaania, joista toinen sattuu olemaan juuri tuo aiemmin lukemani Patasotilas. Keskityn tässä bloggauksessani yhteisniteen toiseen tarinaan, nimeltään Somistaja.

  Somistajassa ei löydy hippustakaan siitä lempeästä ja viattomasta kerronnasta, johon törmäsin Akuninin veijaritarinaa lukiessani, sillä tällä kertaa ollaan todella kauhistuttavien asioiden äärellä. Kyse on sarjamurhaajatarinasta, jonka Akunin on ladannut täyteen lajityypille ominaista inhorealismia.

Tarina sijoituu Moskovaan, vuoden 1889 pääsiäisen seutuville. Eletään Aleksanteri III:n aikaa ja kaupungin silmäätekevät ovat valmistautumassa Hänen Majesteettinsa vierailuun. Innostuneet suunnitelmat saavat karmaisevan käänteen, kun paljastuu, että kaupungissa liikkuu verehimoinen tappaja, joka tekee lahtaamitaan prostiuoiduista ja heidän sisäelimistään makaabereita installaatioita. Keisarin saapumiseen on enää muutama päivä aikaa ja kaupungin päättäjätahojen suurimmaksi huoleksi nouseekin se, voidaanko vierailua enää toteuttaa nyt kun kaupungin laitamat ovat muuttuneet silkoiksi teurasalueiksi. Mikä häpeä ja kauhistus heitä onkaan kohdannut.
Ensimmäinen löytö järkyttää kuitenkin kaikkia sen nähneitä - myös niitä, jotka eivät muutoin vaivaisi päätään uhriksi joutuneen naisparan kohtalolla.
Hökkelissä, jota oli käytetty halkovajana ja joka oli ilmojen nopean lämpenemisen takia nyt lähes tyhjillään, tungeksi melkoinen joukko ihmisiä: rikostutkija, rikospoliisin agentteja, poliisipiirin päällikkö, korttelipoliisi, oikeuslääkäri, fotografi, konstaapeleita sekä vielä talonmies Klimuk, joka oli löytänyt hirmuteon jäljet - mies oli piipahtanut aamulla hakemaan klapeja, nähnyt mitä oli tapahtunut, huutanut kauhusta sen verran kuin asiaan kuuluu ja juossut sitten hakemaan poliisin paikalle.Vajassa paloi kaksi öljylamppua ja varjot huojuivat verkkaisesti sen matalassa katossa. Oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nurkassa seisovan nuoren konstaapelin niiskutusta ja tuhinaa.
Keisarin vierailu täytyy pelastaa, julma murhaaja on löydettävä ennen määrähetkeä... Apuun kutsutaan Akuninin sankari, poliisin 'erikoistehtävistä vastaava virkamies' hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin sekä hänen uskollinen apulaisensa, nuori Anisi Tjulpanov, joka tässä tarinassa saa tuta ihailemansa poliisityön vaarat surullisen omakohtaisesti. Heidän vastassaan on mitään kaihtamaton, vinkahtanut esteetikko, jonka saa kertomuksessa  (juuri tälle dekkarityypille ominaisesti) myös omia puheenvuoroja. Somistajan takaa-ajo vie tutkijamme Moskovan laitakaupungin köyhimpiin kortteleihin, hautausmaille ja ruumishuoneille. Olisiko mahdollista, että Lontoota otteessaan pitänyt Viiltäjä-Jack olisi suunnannut murhanhimonsa Moskovaan?   Tunnelma on kauttaaltaan synkkä, mutta Akunin osaa sekoittaa toisinaan hyvin raskaaksikin käyvään apeuteen slaavilaista mustaa huumoria, jonka kärki kohdistuu etupäässä omia etujaan ja kasvojaan vartioiviin vallanpitäjiin. Romantiikka loistaa nyt poissaolollaan, tilalla on nyt jotakin muuta, synkkää melankoliaa, surua ja valottomuutta.
 Kyllä sitä joka pojalla menee, no, suru puseroon, jos joka jumalan päivä katselee toisten kuoloa: siinä alkaa miettiä, että, kohta sinäkin, no, mätänet samassa mullassa. Mutta Herra on armollinen, hän antaa lapiomiehille känsät käteen, ettei liha mene, no, rikki luiden päältä. Ja niille, joiden työtä on toisten ihmisten murhe, hän antaa känsät sydämeen. Ettei sydän mene rikki. Kyllä sinäkin, herraspoika, vielä totut. Olit äsken vielä vihreä kuin kaalinpää, mutta nyt jo maistuu tsaiju ja rinkeli. Ei hätää, syö, syö vain.. 
Akunin tapa versioida lukijaa shokeeraavaa  'sarjamurhaajagenreä' on vähintäänkin mielenkiintoinen!

Erikoistapauksia on tutkinut myös Ulla.


Boris Akunin: Erikoistehtäviä (Osobyje porutšenija, 1999)
into 2015
Suomentanut Anton Nikkilä
Alkuperäiskieli: venäjä

Kommentit

  1. Mä luin Boris Akuninilta Leviatanin purjehduksen ja ihastuin Erast Fandoriniin.;) Lainasin sen jälkeen pari muutakin Akuninin Fandorin-dekkaria, mutten niin erityisemmin niistä syttynyt. Toinen taisi jopa jäädä kesken... En ole kovinkaan kiinnostunut dekkareista ja koska luen niitä harvoin ja vähän, niin multa varmaan jää paljon huomaamatta näistä dekkarityyleillä kirjoittamisesta. Myöhemmin tajusin, mikä Leviatanissa innosti mua (Fandorinin lisäksi;)), se on suljetun paikan tarina ja ne on aina kiinnostanut mua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanna, Fandorin ja suljetun paikan tarina kuulostaa mielenkiintoiselta! ;)
      Pitäisköhän vielä se lukea.

      Venäläiset dekkarit kiinnostaa kyllä, tiedän sieltä puolelta pari kirjailijanimeä Akuninin lisäksi, mutta enpä ole vielä heidän teoksiinsa tutustunut...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!