Koin tämän asian selvittämisen tärkeäksi etupäässä siksi, että haluan blogini lukijoiden saavan mahdollisimman selkeän käsityksen bloggaamieni kirjojen luonteesta ja siitä, sopisivatko kirjat heidän omaan kirjamakuunsa.
Törmäsin tuona aamuna Leena Lumin blogista löytyneeseen tekstiin Viihde- ja lukuromaaniin hiekkaan piirretty raja. Kommentoin tekstiä, minkä jälkeen Leena ottikin aiheen uudemman kerran esille blogissaan ja pyysi minuakin ottaamaan asiaan kantaa täällä omassa blogissani. Kiitos haasteesta, Leena! Myös muut bloggaajat ovat ovat pohtineet asiaa minua aiemmin ja saaneet aikaan mitä mainiointa, aaltoilevaa keskustelua. Täällä Marjatan juttu, täällä Ompun juttu ja täällä Leena Lumin viimeviikkoinen postaus.
Seuraavat ajatukset ovat sitten ihan tavallisen kirjoja rakastavan ihmisen kynästä lähtöisin: en lukenut yliopistossa suomen kieltä enkä kirjallisuustieteitä, joten en tunne kirjallisuustutkimuksen termistöä kovinkaan hyvin (lue: lainkaan). Minua saa siis nykäistä hihasta ja oikaista, jos jokin määritelmä on tässä jutussa mennyt ihan metsään, mutta ihanan sananvapautemme turvin voin tässä reippaasti sanoa, että:
Minulle on täysin luontevaa kuvailla erilaisia romaanityyppejä sanoilla viihderomaani, lukuromaani ja korkeakirjallisuus. Omassa lähipiirissäni näitä käsitteitä on käytetty aina. Lapsuudesta lähtien kasvoin siihen, etteivät nuo käsitteet ole millään muotoa arvosidottuja, vaan ne vain kuvailevat sitä, millä tavalla kirjailija oli aihettaan käsitellyt. Lapsuudenkodisssani luettiin aina ja kaikkia kirjallisuuden lajeja. Meitä lapsia ei patisteltu kirjavalinnoissamme mihinkään suuntaan, päinvastoin, meitä suorastaan kehotettiin lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta omaan tahtiimme. Ja niin sitten kävikin: luimme kaikkea mitä vain käsiimme saimme. Kasvoin lastenkirjojen, sarjakuvien, viihteen, lukuromaanien, muistelmien ja tietokirjojen parissa ja sitten varhaisen teini-iän kynnyksellä aloin tehdä pieniä tutkimusmatkoja korkeakirjallisuuteenkin. Näin alitajuntaani alkoi pikkuhiljaa muodostua 'intuitiivinen' (ja tietenkin: täysin subjektiivinen) ymmärrys siitä, mihin kirjallisuudenlajiin luvun alla oleva kirja kuului. Mikä oli hyvää viihdekirja, hyvä lukuromaani tai mikä oli (hyvää) korkeakirjallisuutta. Opimme arvostamaan hyvää kirjallisuutta, olipa se viihdettä, 'korkeaa' tai jotain siltä väliltä. Opimme myös sen, että kaikilla kirjallisuuden lajeilla voi olla meille jotakin arvokasta annettavaa.
Miten sitten erottelen eri kirjallisuuden lajit toisistaan? Näen asiassa kaksi päätekijää: 1. kirjan juonivetoisuuden ja 2. sisällön tulkinnanvaraisuuden. Seuraavassa erittelen tarkemmin, miten minä eri romaanikirjallisuuden lajit näen. Koska tykkään esittää asioita myös kuvallisesti, havainnoin asiaa piirroksella. Romaanien sisällön tulkinnanvaraisuus ja tulkintojen avoimuus lisääntyy korkeakirjallisuutta kohti käytäessä. Kuvassa näkyvää viihteen ja korkeakirjallisuuden välistä aluetta kutsun nimellä lukuromaani, joka on sanana toki vähän hassu, mutta mikä muu sana tuohon sopisi? Tarvitsen sanan, joka kuvaa napakasti romaanin luonnetta, sanan, joka kertoo romaanin olevan jossakin määrin juonivetoinen, mutta samalla paljon tulkintavapaampi kuin viihderomaani.
Viihderomaani
on juonivetoinen tarina, jolla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarinan voi tulkita yleensä vain yhdellä tavalla ja lukijan ainoaksi tehtäväksi jää ottaa tuo valmis tulkinta vastaan sellaisenaan. Koen jotkin viihderomaanit kovin raskassoutuiseksi juuri tästä syystä: useimmat viihdekirjailijat ei jätä tekstiinsä lainkaan tulkinnanvaraa vaan vääntävät kaiken rautalangasta, jotta lukijaparka varmasti ymmärtäisi mistä on kysymys. Viihteen juonirakennelmat ja henkilöt ovat nekin pääsääntöisesti stereotyyppisiä, sabluunalla tehtyjä. Jotkin viihdekertomukset ovat tosin niin vetäviä, että tulkintavaatimukset joutavatkin romukoppaan. Tällaiset viihteen helmet ovat harvinaisia - mutta niitäkin löytyy.
Viihdekertomusten juuret juontuvat kauas historian alkuhämäriin ja tästä syystä ne puolustavat minusta paikkaansa osana kulttuuriperintöämme - ja uskallanpa väittää niinkin, että laadukas viihde tekee hyvää myös aivoille. Selkeiden, yksiselitteisten tarinoiden hyvää tekevästä voimasta haluan kirjoittaa vielä ihan oman postauksensa...
Nykyään luen viihdettä pääosin dekkareiden muodossa: viimeksi nautin menosta lukiessani Peter Jamesin taitavasti kutomaa rikostarinaa Kuolema leikkii tulella. Muunlainen viihdekirjallisuus ei vedä minua puoleensa minua juuri tällä hetkellä kovinkaan paljon. Dekkarit tyydyttävät viihdenälkäni enemmän kuin hyvin.
Lukuromaani
on viihteen lailla (ainakin jossakin määrin) juonivetoinen teos. Teksti on kuitenkin pohdiskelevampaa ja asioita voidaan tarkastella siinä monesta eri näkökulmasta. Kirjailija ei anna lukijalleen valmiita ratkaisuja, vaan jättää tekstinsä usein tulkinnanvaraiseksi. Tämä tulkinnan vapaus antaa lukijalle liikkumatilaa vaellella tarinan puitteissa mielensä mukaan ja suo samalla mahdollisuuden pohdiskella tekstissä käsiteltyjä asioita niin tarinassa esiintyvien henkilöiden kautta kuin yleisemmälläkin tasolla. Henkilöt ja tapahtumat ovat monikerroksisempia kuin viihteessä ja tarinan juonenkäänteet saattavat jäädä joskus täysin avoimiksi. Lukuromaani liikkuu viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä vapaasti niin, etteivät selvät jaot ole helppoja.
Rakastan lukuromaaneja: käsittelen lukemaani mieluusti sekä älyn että tunteen tasolla ja olenkin huomannut, että usein juuri hyviä lukuromaaneja lukiessani tämä toive toteutuu. Hyvällä lukuromaanilla on sielu, johon lukijan on helppo peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Yksi esimerkki tällaisesta ihanuudesta on vastikään lukemani Kamila Shamsien Jumala joka kivessä.
Korkeakirjallisuudessa
juoni saattaa olla liuennut miltei näkymättömäksi, tai sitä ei ole olemassa lainkaan. Teksti on usein kokeellista ja uutta luovaa, kieliopillisesti kokeilevaa ja keskittymistä vaativaa, täydellisen tulkintavapaata. Erilaiset tulkintamahdollisuudet ovat korkeakirjallisuudessa miltei rajattomat - ja juuri tätä tulkintavapautta rakastan hullun lailla. Esimerkki hyvästä korkeakirjallisesta teoksesta on tulossa pian blogiin. Kyseessä on Saul Bellowin mainio teos Tartu tilaisuuteen. Lisään linkin tähän kun Juttu ilmestyy.
****
Jotta juttu olisi vielä vähän monimutkaisempi, romaanien muodot liukuvat mielestäni usein toistensa lomiin niin, että voitaisiin puhua viihdelukuromaanista ja korkeakirjallisuutta hyvin lähellä olevasta lukuromaanista ;)
Otetaanpa avuksi vielä kuvataide: Voisin verrata viihderomaaneja vaikkapa kauniiseen näköispatsaaseen, lukuromaaneja impressionistisiin maalauksiin ja korkeakirjallisuutta abstrakteihin taideteoksiin. Varmasti kenelläkään ei tulisi mieleenkään arvottaa erilaista kuvataidetta edustavia töitä toistensa edelle (vai tulisiko?), eikä myöskään kieltäytyä puhumasta 'impressionismista' tai 'abstraktista taiteesta' vedoten siihen, että nuo nimet halventavat kyseistä taidesuuntaa? Miksi sitten kirjallisuuden eri muotoja ei saisi tarkastella ja tutkiskella - ja nimetä - vapaasti?