30.3.2015

Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...

  Olin tässä eräänä aamuna suunnittelemassa blogijuttua Kamila Shamsien suurenmoisesta  Jumala joka kivessä -teoksesta ja mietin, uskaltaisinko kutsua teosta jutussani 'hienoksi lukuromaaniksi'. Aloin etsiä tietoa siitä, millä tavalla täällä Suomessa voisi ilman vastakkainasetteluja puhua erilaisista kirjallisuuden lajeista. Se on joskus vaikeaa, sillä ihmiset kokevat ja ymmärtävät sanat eri tavoin: monen kirjanystävän mielestä esimerkiksi lukuromaani-termi on sanana hyvin arvottava, miltei halventava.

  Koin tämän asian selvittämisen tärkeäksi etupäässä siksi, että haluan blogini lukijoiden saavan mahdollisimman selkeän käsityksen bloggaamieni kirjojen luonteesta ja siitä, sopisivatko kirjat heidän omaan  kirjamakuunsa.
Törmäsin tuona aamuna Leena Lumin blogista löytyneeseen tekstiin Viihde- ja lukuromaaniin hiekkaan piirretty raja. Kommentoin tekstiä, minkä jälkeen Leena ottikin aiheen uudemman kerran esille blogissaan ja pyysi minuakin ottaamaan asiaan kantaa täällä omassa blogissani. Kiitos haasteesta, Leena! Myös muut bloggaajat ovat ovat pohtineet asiaa minua aiemmin ja saaneet aikaan mitä mainiointa, aaltoilevaa keskustelua. Täällä Marjatan juttu, täällä Ompun juttu ja täällä Leena Lumin viimeviikkoinen postaus.

  Seuraavat ajatukset ovat sitten ihan tavallisen kirjoja rakastavan ihmisen kynästä lähtöisin: en  lukenut yliopistossa suomen kieltä enkä kirjallisuustieteitä, joten en tunne kirjallisuustutkimuksen termistöä kovinkaan hyvin (lue: lainkaan). Minua saa siis nykäistä hihasta ja oikaista, jos jokin määritelmä on tässä jutussa mennyt ihan metsään, mutta ihanan sananvapautemme turvin voin tässä reippaasti sanoa, että:

  Minulle on täysin  luontevaa kuvailla erilaisia romaanityyppejä sanoilla viihderomaani, lukuromaani ja korkeakirjallisuus. Omassa lähipiirissäni näitä käsitteitä on käytetty aina. Lapsuudesta lähtien kasvoin siihen, etteivät nuo käsitteet ole millään muotoa arvosidottuja, vaan ne vain kuvailevat sitä, millä tavalla kirjailija oli aihettaan käsitellyt. Lapsuudenkodisssani luettiin aina ja kaikkia kirjallisuuden lajeja. Meitä lapsia ei patisteltu kirjavalinnoissamme mihinkään suuntaan, päinvastoin, meitä suorastaan kehotettiin lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta omaan tahtiimme.  Ja niin sitten kävikin: luimme kaikkea mitä vain käsiimme saimme. Kasvoin lastenkirjojen, sarjakuvien, viihteen, lukuromaanien, muistelmien  ja tietokirjojen parissa ja sitten varhaisen teini-iän kynnyksellä aloin tehdä pieniä tutkimusmatkoja korkeakirjallisuuteenkin. Näin alitajuntaani alkoi pikkuhiljaa muodostua 'intuitiivinen' (ja tietenkin: täysin subjektiivinen) ymmärrys siitä, mihin kirjallisuudenlajiin luvun alla oleva kirja kuului. Mikä oli hyvää viihdekirja, hyvä lukuromaani tai mikä oli (hyvää) korkeakirjallisuutta. Opimme arvostamaan hyvää kirjallisuutta, olipa se viihdettä, 'korkeaa' tai jotain siltä väliltä. Opimme myös sen, että kaikilla kirjallisuuden lajeilla voi olla meille jotakin arvokasta annettavaa.

  Miten sitten erottelen eri kirjallisuuden lajit toisistaan? Näen asiassa kaksi päätekijää: 1. kirjan juonivetoisuuden ja 2. sisällön tulkinnanvaraisuuden. Seuraavassa erittelen tarkemmin, miten minä eri romaanikirjallisuuden lajit näen. Koska tykkään esittää asioita myös kuvallisesti, havainnoin asiaa piirroksella. Romaanien sisällön tulkinnanvaraisuus ja tulkintojen avoimuus lisääntyy korkeakirjallisuutta kohti käytäessä. Kuvassa näkyvää viihteen ja korkeakirjallisuuden välistä aluetta kutsun nimellä lukuromaani, joka on sanana toki vähän hassu, mutta mikä muu sana tuohon sopisi? Tarvitsen sanan, joka kuvaa napakasti romaanin luonnetta, sanan, joka kertoo romaanin olevan jossakin määrin juonivetoinen, mutta samalla paljon tulkintavapaampi kuin viihderomaani.

 




Viihderomaani

on juonivetoinen tarina, jolla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarinan voi tulkita yleensä vain yhdellä tavalla ja lukijan ainoaksi tehtäväksi jää ottaa tuo valmis tulkinta vastaan sellaisenaan.  Koen jotkin viihderomaanit kovin raskassoutuiseksi juuri tästä syystä: useimmat viihdekirjailijat ei jätä tekstiinsä lainkaan tulkinnanvaraa vaan vääntävät kaiken rautalangasta, jotta lukijaparka varmasti ymmärtäisi mistä on kysymys. Viihteen juonirakennelmat ja henkilöt ovat nekin pääsääntöisesti stereotyyppisiä, sabluunalla tehtyjä.  Jotkin viihdekertomukset ovat tosin niin vetäviä, että tulkintavaatimukset joutavatkin romukoppaan. Tällaiset viihteen helmet ovat harvinaisia - mutta niitäkin löytyy.
Viihdekertomusten juuret juontuvat kauas historian alkuhämäriin ja tästä syystä ne puolustavat  minusta paikkaansa osana kulttuuriperintöämme - ja uskallanpa väittää niinkin, että laadukas viihde tekee hyvää myös aivoille. Selkeiden, yksiselitteisten tarinoiden hyvää tekevästä voimasta haluan kirjoittaa vielä ihan oman postauksensa...
Nykyään luen viihdettä pääosin dekkareiden muodossa: viimeksi nautin menosta lukiessani Peter Jamesin taitavasti kutomaa rikostarinaa Kuolema leikkii tulella. Muunlainen viihdekirjallisuus ei vedä minua puoleensa minua juuri tällä hetkellä kovinkaan paljon. Dekkarit tyydyttävät viihdenälkäni enemmän kuin hyvin.

Lukuromaani

on viihteen lailla (ainakin jossakin määrin) juonivetoinen teos. Teksti on kuitenkin pohdiskelevampaa ja asioita voidaan tarkastella siinä monesta eri näkökulmasta. Kirjailija ei anna lukijalleen valmiita ratkaisuja, vaan jättää tekstinsä usein tulkinnanvaraiseksi. Tämä tulkinnan vapaus antaa lukijalle liikkumatilaa vaellella tarinan puitteissa mielensä mukaan ja suo samalla mahdollisuuden pohdiskella tekstissä käsiteltyjä asioita niin tarinassa esiintyvien henkilöiden kautta kuin yleisemmälläkin tasolla. Henkilöt ja tapahtumat ovat monikerroksisempia kuin viihteessä ja tarinan juonenkäänteet saattavat jäädä joskus täysin avoimiksi. Lukuromaani liikkuu viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä vapaasti niin, etteivät selvät jaot ole helppoja.
Rakastan lukuromaaneja: käsittelen lukemaani mieluusti sekä älyn että tunteen tasolla ja olenkin huomannut, että usein juuri hyviä lukuromaaneja lukiessani tämä toive toteutuu. Hyvällä lukuromaanilla on sielu, johon lukijan on helppo peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Yksi esimerkki tällaisesta ihanuudesta on vastikään lukemani Kamila Shamsien Jumala joka kivessä.


Korkeakirjallisuudessa

juoni saattaa olla liuennut miltei näkymättömäksi, tai sitä ei ole olemassa lainkaan. Teksti on usein kokeellista ja uutta luovaa, kieliopillisesti kokeilevaa ja keskittymistä vaativaa, täydellisen tulkintavapaata. Erilaiset tulkintamahdollisuudet ovat korkeakirjallisuudessa miltei rajattomat - ja juuri tätä tulkintavapautta rakastan hullun lailla.  Esimerkki hyvästä korkeakirjallisesta teoksesta on tulossa pian blogiin. Kyseessä on Saul Bellowin mainio  teos Tartu tilaisuuteen. Lisään linkin tähän kun Juttu ilmestyy.

****

 Jotta juttu olisi vielä vähän monimutkaisempi, romaanien muodot liukuvat mielestäni usein toistensa lomiin niin, että voitaisiin puhua viihdelukuromaanista ja korkeakirjallisuutta hyvin lähellä olevasta lukuromaanista ;)

Otetaanpa avuksi vielä kuvataide: Voisin verrata viihderomaaneja vaikkapa kauniiseen  näköispatsaaseen, lukuromaaneja impressionistisiin maalauksiin ja korkeakirjallisuutta abstrakteihin taideteoksiin. Varmasti kenelläkään ei tulisi mieleenkään arvottaa erilaista kuvataidetta edustavia töitä toistensa edelle (vai tulisiko?), eikä myöskään kieltäytyä puhumasta 'impressionismista' tai 'abstraktista taiteesta' vedoten siihen, että nuo nimet halventavat kyseistä taidesuuntaa? Miksi sitten kirjallisuuden eri muotoja ei saisi tarkastella ja tutkiskella - ja nimetä - vapaasti?

28.3.2015

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

   Tällainen minä kerran olin, Viv sanoi itselleen ajatellen tulevia muistikuvia omasta minästään; tällainen minä kerran olin, poimin viikunoita suoraan puista ja ahdoin niitä suuhuni samalla kun katselin kuinka aurinko välkehti Kaarian rannikolta aina horisonttiin asti, vedessä joka oli sinistä kuin muste ja niin kirkasta, että jyrkänteen alapuoliset kalliot erottuivat pohjasta. Violetti hedelmä kielelläni ja edessä leviävä sini olivat viedä minulta järjen - tällaisella hetkellä sitä ymmärsi, etteivät seireenit suinkaan olleet  merenneitoja vaan meri itse. Tahsin Bey nauroi kuin olisi kuullut Vivin ajatukset ja sanoi: "Kas vain, sinun silmiesi väri on muuttunut, nyt niissä on Aigeianmeri".
 Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien vastikään ilmestyneessä romaanissa on taikaa. Se alkaa  muinaisesta Persiasta ja vie lukijansa 1900-luvun alun Turkkiin ja Intian Peshawariin, keskelle Intian itsenäisyyspyrkimyksistä juontuvia levottomuuksia. Historiallisen, painavan ja ajatuksia herättävän  puolensa ohella kirja tarjoaa rehellistä viihdykettä: se hehkuu lämmintä,  itämaista valoa, kätkettyjä intohimoja, petoksia, rakkautta, ikiaikaisia salaisuuksia, kosketuksen voimaa. Mutta se hehkuu myös kovaa, armotonta valoa, joka nostaa esiin oman, länsimaisen kulttuurimme ikävimpiä puolia. Niitä puolia, jotka ehkä haluaisimme unohtaa, mutta joista meitä on kuitenkin viisainta muistuttaa yhä uudelleen ja uudelleen.

  Voi, kuinka pettävän lempeästi Shamsie tarinansa aloittaa. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua kuluivat minulla niin pumpulisissa  tunnelmissa, että luulin tarttuneeni (erittäin hyvin kirjoitettuun!) viihderomaaniin. Tämähän sopii vallan mainiosti, ehdin ajatella: joskus on kertakaikkisen ihanaa heittäytyä tarinan vietäväksi ja kulkeutua sen mukana pieneen seikkailuun arjen tuolle puolen ilman mitään sen syvällisempää agendaa. Näin luulin käyvän Jumala joka kivessä -romaaninkin kohdalla, mutta pikku hiljaa tuon äärimmäisen viihdyttävän tekstin alta alkoi kuulua aiempaa syvempi, painavampi kaiku. Ja lopulta tästä teoksesta sukeutui ajatuksia ja asenteita ravisteleva, monitasoinen - ja ennen kaikkea - hyvin, hyvin mielenkiintoinen lukukokemus.

  Hyppäämme  tarinaan nuoren englantilaisnaisen,Vivian Spencerin nahoissa. Viv on luonteeltaan vanhempiensa miltei pilalle hemmottelema uskalikko. Hän haluaa seurata isänsä jalanjälkiä ja valitsee itselleen arkeologin kivisen mutta ah, niin jännittävän ja naiselle kovin epätavallisen elämäntien. Viv lähtee tutun tutkimusretkikunnan mukana Turkin Kaariaan, Labrandan pyhäkköalueen kaivauksille ja menettää sydämensä isänsä vanhalle työparille, turkkilaiselle Tahsin Beylle. Kaarian horisonttiin laskevan ilta-auringon hämyssä Vivian saa kuulla kertomuksen muinaiselle tutkimusmatkailijalle kuuluneesta hopeisesta diadeemista, johon liittyvä legenda kiehtoo miehen mieltä: kysymys on uskollisuudesta ja petoksesta, taistelusta, jota käydään miehen omassakin sydämessä. Tahsin Bay uskoo voivansa löytää diadeemin ja tehdä sen yhdessä Vivin kanssa.
"En ole puhunut tästä kenellekään, vain sinulle." Tahsin Bey irrotti kätensä toisistaan, kosketti toisen kerran Vivianin ranneluun kohoumaa, ja Vivin syke tiheni hyppäyksenomaisesti aivan kuin kosketus olisi kulkenut suoraan luun läpi ja edelleen vereen. Sitten Tahsin Bey risti kätensä uudelleen, astui vielä kauemmas ja vaikeni tyystin. --- "Sitten kun sota loppuu, Vivian Rose."
  Vivin naiivi, horjumaton usko brittiläiseen imperiumiin saa hänet tekemään ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa valintoja, joilla on kauaskantoisia, kohtalokkaita seurauksia. Kotona Englannissa hän malttaa pysyä sodankin aikana vain hetken, kunnes lähtee Peshawariin, kaupunkiin, josta Tahsin Bey on kirjoittanut hänelle intoa uhkuen mielessään heidän yhteinen salainen haaveensa löytää Skylaxin aarre:  'Kaspatyros, paikka, josta matkat alkavat ja jonne ne päättyvät. Jos vain voisin, kiirehtisin Peshawariin jo huomenna...' Ehkä Viv ehtii sinne miestä aikaisemmin!

  Viv kohtaa Peshawarin yksin. Hän saapuu tähän historiaa tihkuvaan kaupunkiin kuin huvimatkalle ikään. Tämä on kaupunki, jota englantilaiset luulevat hallitsevansa, mutta jonka kapeiden kujien hämärissä sykkii kokonaan toinen maailma, se, jota vieras valta ei koskaan opi tuntemaan. Tämä on kaupunki, jossa englantilainen nainen saa kulkea kadulla paljain päin ja jalat paljastettuna ja pysyä samalla autuaan tietämättömänä siitä, etteivät hänen beshawarilaiset kanssasisarensa voi koskaan käyttäytyä samoin. Tämä on kaupunki, jossa miehen mieli on erityisen herkkä: jo naisen koskemaan esineeseen tarttuminen voi saastuttaa hänen mielensä syntisillä ajatuksilla: tässä on yksi syy siihen, miksi naiset pidetään burkien suojissa, mieluummin kokonaan poissa kaduilta.
Englantilaisille kaupungin pataaniheimoon kuuluvat alkuperäisasukkaat - sekä miehet että naiset - ovat tosiasiassa pelkkää eksoottista roskajoukkoa, josta jokunen kelpaa palvelijaksi, vielä harvempi sotilaaksi imperiumin riveihin. Syvällä sydämissään valtaapitävät  arvostavat pataaneja yhtä paljon kuin kaduilla vaeltavia kulkukoiria. Englantilaiset elävät Peshawarissa  kuin kadotetussa paratiisissa, nauttivat itsekkäästi sen parhaista hedelmistä eivätkä näe tulevaa: Gandhi on jo keräämässä ympärilleen passiivista vastarintaliikettä, jonka voimaan myös  pataanit alkavat uskoa.

  Pataaneihin kuuluu myös Vivin elämään sattumalta astuva nuori poika, Najib, jolle Viv alkaa antaa oppitunteja historiassa ja kielissä ja herättää pojassa pikkuhiljaa rakkauden oman heimonsa historiaan, arkeologiaan ja Skylaxin kadonneesta diadeemista kertovaan tarinaan. Kun Najibin veli, imperiumia Ranskan Yppresin taisteluissa palvellut ja siellä haavoittunut Qayyum Gul saa kuulla kaksikon oppitunneista ja retkistä, hän kieltää veljeään koskaan enää lähestymästä naista 'englantilaisiin ei voi luottaa, ei naisiinkaan', Qayyum varoittaa. Mutta niin käy, että näiden kolmen kovin erilaisen ihmisen elämät risteävät Intian kohtalokkaissa käänteissä vielä monen monta kertaa. Kun levottomuudet vihdoin alkavat, on valittava, kenen joukoissa seisoo.

  Toistanko itseäni, jos sanon että kylläpä sain taas lukea hienon kirjan! Pidän kovasti Kamila Shamsien kerrontatyylistä. Se on hienovireinen, pehmeä, loistelias. Juuri sellainen, joka saa lukijan toivomaan, ettei romaani päättyisi ihan vielä, sillä tarinan edetessä kerronta vain paranee. Kirjan keskivaiheilta löysin muutamia paikoillaan  junnaavia suvantokohtia, mutta teoksen suljettuani huomasin niidenkin pohjustaneen tärkeällä tavalla tulevaa. Kertomuksen puitteet ovat jyhkeät, eletäänhän siinä brittiläisen Intian kohtalonhetkiä, mutta Shamsie keskittyy ihmisiin. Ja siinä samalla, aivan kuin huomaamatta, lukija voi seurata hämmästyttävän pitkiä ja selviä, historian hämystä nykypäivään yltäviä linjoja, joiden keskeiset teemat pysyvät muuttumattomina ajasta aikaan: halu valloittaa, ja halu säilyä vapaana. Halu tutkia, löytää uutta, halu rakastaa ja kokea intohimoa. Kaikki tuo näyttää olevan meihin sisäänrakennettua ja siksi valloittajien ja valloitettujen piirileikki jatkuu, ehkä hamaan ikuisuuteen...

   Kirja loppuu vuoteen 1930. Intian itsenäistymisen jälkeen Peshawar ja sen mukana suurin osa maan pataaneista siirrettiin Pakistanin alaisuuteen. Pataanien asema ei ole  vieläkään kehuttava: Maailman tunnetuin pataani taitaa nykyisin  olla viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saanut 17-vuotias pakistanilainen koulutyttö ja ihmisoikeustaistelija  Malala Yousafzai. Hänen uskomaton selviytymistarinansa löytyy kirjasta Minä olen Malala, joka on odotellut minua tuolla kirjahyllyssä ilmestymisestään lähtien. Nyt taitaisi olla aika tutustua Malalaan. Lupaan tuoda kirjan kevään aikana tänne blogiinkin.

  Pakistanilaissyntyinen Kamila Naheed Shamsie asuu tätä nykyä  Lontoossa ja kirjoittaa suuren kansainvälisen suosion saavuttaneiden romaaniensa lisäksi jatkuvasti myös useisiin lehtiin, muun muassa The Guardianiin. Jumala joka kivessä jätti vaalittavakseni niin hyvän lukumuiston, että aion jossakin vaiheessa tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Katselin eilen Youtubesta löytämäni kirjailijan haastattelun ja siinä tavattoman viisaalta, viehättävältä ja vaatimattomalta vaikuttava Shamsie kertoi työstävänsä jo uutta romaania. Onneksi minulla on sitä odotellessa vielä kaksi hänen suomennostaan odottamassa.

* Halusin tutustua kirjaan luettuani siitä Kirjasähkökäyrä-blogin Main arvion. Teoksen ovat lukeneet myös Luettua-blogin  Annika K ja  Rakkaudesta kirjoihin -blogin Sanna.

** Tarkoitus oli tehdä tästä lyhyt, lukijaystävällinen postaus, mutta minkäs teet. Kirja vei taas mennessään ja innostuin maalailemaan.


Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (A God in Every Stone, 2014), 385 s.
Gummerus 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

23.3.2015

Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga


   Blogistaniassa pyörivät lukuhaasteet ovat siitä kivoja, että ne innostavat tarttumaan yllättäviinkin kirjallisuuden lajeihin. Annamin käynnistämän Kirjallinen retki pohjoismaissa - haasteen myötä päätin vihdoinkin tutustua minua jo kauan kiehtoneeseen pohjoismaiseen tarinaperinteeseen, myytteihin ja saagoihin. Nyt pääsi vuoroon Islanti.

  Oli suoranainen onni että valikoin ensimmäiseksi luettavakseni Gísli Súrinpojan saagan, sillä teoksen suomentajan ja toimittajan mukaan juuri se on islantilaisista saagoista yhtenäisin ja draamallisin; sain Pohjoismaiselle 'saagakierrokselleni' siis helpoimman ajateltavissa olevan lähdön.  Gíslin kerronta on lisäksi erittäin vapaamuotoista ja monin paikoin jopa vetävää.

  Gísli Súrinpojan saagan sankari on kunniantuntoinen, sukunsa kanssa Norjasta Islantiin kulkeutuva mies, joka suvun rakkausselkkauksista alkaneen vihanpidon jälkimainingeissa tuomitaan henkipatoksi lankonsa surmasta. Saaga kertoo Gíslin yli kymmenen vuoden mittaisesta, tapahtumarikkaasta pakomatkasta, yrityksestä pysytellä hengissä tilanteessa, jossa kuka tahansa Gíslin tapaava saa surmata tämän ilman oikeudellisia seuraamuksia. Tuomion luvun yhteydessä hänen päästään luvataan tuntuva palkkio, mikä vaikeuttaa Gíslin pakoilua entisestään. Onnen hylkäämä sankari on kuitenkin erittäin kekseliäs ja kykenee välttämään kohtaloaan kolmentoista vuoden ajan. Mutta - niin kuin suurissa tarinoissa aina käy - lopputaistelu on väistämätön. Sen hän käy sankarillisesti yksin valtavaa miesjoukkoa ja asearsenaalia vastaan, pystypäin ja moraalinen oikeus puolellaan. Dramaattisesti polveilevaa loppukohtausta lukiessani jännitin ihan oikeasti sitä, miten Gíslin lopulta käy.

   Miehisen perustarinan lisäksi saagassa kerrotaan myös lempeämmistä asioista: perheen ja kylän arjesta, rakkaudesta ja perhe-ja sisarussuhteissa esiintyvistä ongelmista. Myös naiset saavat sanoa tässä saagassa sanottavansa.

  Tutkijat ovat arvioineet, että Gísli Súrinpojan saaga on kirjoitettu muistiin 1200-luvun alkupuoliskolla, mutta sen kirjaaja on jäänyt tuntemattomaksi. Itse tarina kertoo 900-luvun Islannista, ajasta, jolloin Norjasta uusille alueille siirtyvä väestö oli vasta asettumassa ennen miltei asumattomaan Islantiin. Erityisen mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, että henkilöhahmojen taustalta on löydettävissä historiallista faktaa.  Koska saagassa kerrottujen tapahtumien ja kirjoittamishetken välinen aika on todella pitkä, on luonnollista, että suullisesti sukupolvelta toiselle kulkenut, tositapahtumiin perustuva tarina on vuosien kuluessa värittynyt ja saanut lisämausteita etenkin kansanperinteestä.

  1200-luvulla kristinusko oli jo saapunut Islantiin, mutta norjalaisasutuksen mukana tullut muinaisusko eli sen rinnalla vahvana vielä pitkään. Näiden kahden maailman -  kristinuskon ja 'pakanallisuuden' - rinnakkaiselo on mielenkiintoisella tavalla nähtävissä myös Gísli Súrinpojan saagassa. Siinä missä  tarinan päähenkilössä voi nähdä viitteitä kristinoppiin, on tarina muutoin täynnä muinaisuskomuksellisia tapoja ja rituaaleja, noituuttakin. Jotkut tutkijat ovatkin nähneet Gíslin saagan kuvauksena Pohjolaan saapuneen kristinuskon ja muinaisuskonnon välisestä taistelusta.

     Gísli Súrinpojan saaga antaa luotettavia viitteitä tuona aikana Pohjolassa eläneiden naisten suhteellisen vakaasta asemasta.  Tarinan naiset ovat vahvoja, itsenäisiä toimijoita. Tuntuu aivan luonnolliselta, että Gísli kääntyy kiperissä tilanteissa vaimonsa Auðrin puoleen ja saa pakomatkallaan apua monesti juuri naisilta, jotka näin osallistuvat aktiivisesti saagan juonen kuljettamiseen. He saattavat toimia myös sankarin vastavoimana, tahona, joka juonii ja pettää Gíslin luottamuksen. Mutta kun sankarin takaa-ajajat tulevat hänen vaimonsa luo raskaine hopeapusseineen, häpeällisenä aikomuksenaan saada nainen myymään miehensä luottamus, he saavat sananmukaisesti nenilleen:
Auðr ottaa nyt rahat ja laittaa ne suureen rahapussiin, nousee sitten ylös ja paiskaa pussin hopeineen Eyjólfin nenään niin, että siitä purskahtaa veri pitkin tämän vaatteita ja lausuu: "Tämän saat herkkäuskoisuudestasi ja jokaisesta ilkeydestäsi myös. Mitään toivoa ei ollut, että myisin mieheni sinunlaisellesi pahantekijälle. Pidä nyt tämä ja sen mukana sekä häpeä että nöyryytys. Tulet muistamaan, surkimus, niin kauan kuin elät, että nainen on piessyt sinut. Vaan sitä et tule saamaan, mitä halusit".Silloin lausui Eyjólfr: "Käykää sen nartun kimppuun ja tappakaa, vaikka naisenpuoli onkin."
   Auðr säilyttää henkensä. Hänen kohtalonaan on todistaa vuosia myöhemmin miehensä  viimeistä, epätoivoista, mutta suurta taistelua: saagan loppunäytös esitetään tyhjyyteen avautuvalla  kallionkielekkeellä, jolla Gísli taistelee yksin kymmenin miekoin ja kirvein varustautunutta miesjoukkiota vastaan. Saagan  kertoja ottaa tästä kohtauksesta kaiken irti. Gísli Súrinpoika seisoo kielekkeellä ja tekee raskaan ratkaisunsa...

Gísli Súrinpojan saagan suomalainen laitos on loistavasti rakennettu. Saagan suomentajana toimineen Joonas Aholan kirjoittama tiivis johdanto-osuus antaa tukevaa taustatietoa Islannin historiasta ja saagaperinteestä. Kirjassa on myös erillinen runoliite. Saagaan liittyvien  runojen erottaminen omaksi osuudekseen toimii mielestäni hyvin, sillä se tekee itse tarinan seuraamisesta helpompaa: tiukoille muotosäännöille alistetut islantilaiset muinaisrunot  kun eivät avaudu nykylukijalle helposti. Itse proosateksti sisältää vain muutaman, draamankaarta tukevan runon, jotka Ahola on muokannut 'raakasuomennoksen' jälkeen luettavampaan ja ymmärrettävämpään muotoon. Pohjoismaisten muinaisrunojen runojen tulkinta on suomentajan mukaan kuitenkin aina äärimmäisen vaikea tehtävä.

  Kaiken kaikkiaan Gísli Súrinpojan saaga oli mitä mielenkiintoisin lukukokemus. Alun hieman pitkäveteisten 'sukuselvitysten' jälkeen tarina alkoi vetää.  Tähän tuhatvuotiseen saagaan tutustuessa on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisena ihmisen sisin on säilynyt: ajatuksemme ja intohimomme eivät muutu, olivatpa ajat tai olosuhteet millaiset tahansa.

 ¤ Tutustumiskierrokseni saagojen maailmaan jatkuu tämän teoksen jälkeenkin. Sulattelen Gíslin tarinaa nyt muutaman hetken ja valitsen sen jälkeen lukuun jotakin norjalaista...

¤¤ Osallistun tällä teoksella Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga, 179 s.
Kustantaja: Johnny Kniga, 2003
Alkuperäiskieli: islanti


21.3.2015

Kevätpäiväntasaus!


  Tuu-tikki käänsi nurin punaisen lakkinsa, ja se oli sisältä vaaleansininen. - Näin minä teen aina kun tunnen kevään nenässäni, hän sanoi. Ja sitten hän istui kaivon kannelle ja lauloi näin:

Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.

Tove Jansson: Taikatalvi (WSOY, 1958)

Pörriäsen tyylikkäät keltakoristeiset villikset...

Toivotan kaunista päivää teille kaikille,
humallutaan auringosta! 

(Ja kuinka ollakaan, juur tämän kirjoituksen jälkeen iski takatalvi, joka saattaa venyä näillä näkymin pitkäksikin... Räntää tulee ja tuulta. Kevät jaksaa aina yllättää!)

***

Seuraavaksi tuon blogiin tuhannen vuoden takaista islantilaista saagaa.



20.3.2015

Bloggerin kommentointi takkuaa

Huomasin juuri, että en pääse kommentoimaan blogeja, joissa on kommenttien valvonta käytössä. Testasin asiaa omassa blogissani ja täällä kommentti lähti eteenpäin toisella yrittämällä.
Omasta puolestani aio poistaa kommenttien valvonnan käytöstä - ainakin joksikin aikaa.

Oikein mukavaa perjantaita - Pian ihaillaan auringonpimennystä!


19.3.2015

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani


  Maailman kuuluisin elossa oleva tieteentekijä on kirjoittanut lyhyen ja ytimekkään muistelmateoksen, jossa hän kertoo epätavallisesta elämästään sekä työstään ja saavutuksistaan kosmologina, teoreettisena fyysikkona ja tieteen popularisoijana. Koska herran tieteellinen työ oli jo ennestään minulle tuttua (tietenkin vain  pintapuolisesti), löysin kirjan mielenkiintoisimman annin tiedeyhteisön sisäistä maailmaa kuvaavista jaksoista, niistä, joissa Hawking avaa tieteenteon ympärillä käyvää kuohuntaa kärhämineen ja kilpailuasetelmineen, pieniä hauskoja, jopa itseironisia detaljeja unohtamatta.

  Hawking syntyi Oxfordissa vuonna 1942 sukutaustoiltaan taloudellisesti vaatimattomaan lääkäriperheeseen. Hän rakasti pienestä saakka erilaisten pelien kehittelyä ja kojeiden purkamista ja kokoamista, mikä antoi jo pientä viitettä tulevasta. Koulussa Stephen kuitenkin pärjäsi 'vain' keskitasoisesti, koska ei kokenut koulunkäyntiä kovin mielekkäänä puuhana. Tieteellisiä kysymyksiä hän sen sijaan saattoi puntaroida väsymättä. Kotona arvostettiin älykkyyttä yli kaiken, joten oli luonnollista, että myös lapset omaksuivat vanhempiensa intellektuaalin maailmankatsomuksen.Vain perheeseen adoptoitu veli osoittautui täydellisen 'ei-akateemiseksi ja ei-älylliseksi', kertoo Hawking. Perheen intellektuaalisuus oli hyvin korostunutta: Stephenin isä ei voinut kuvitellakaan ystävystyvänsä muiden kuin akateemisissa piireissä vaikuttavien ihmisten kanssa ja jatkuvat muutot tekivät akateemistenkin suhteiden ylläpitämisestä vaikeaa. Asenne näkyi myös lapsissa:  Stephenillä oli lapsuudessaan vain yksi 'työläistaustainen' ystävä, jonka kautta poika sai kurkistaa hänelle täysin tuntemattomaan maailmaan. Tilanne oli myös ristiriitainen: 'intellektuellipiireissä' Hawkingseja pidettiin vähintään eksentrisenä porukkana, sillä varsinkin isä oli syrjäänvetäytyvä, eivätkä perheen harrastuksetkaan olleet brittiälymystölle ominaisia: perheeseen hankittiin vanha rämisevä lontoolaistaksi ja mustalaisvankkurit, jotka toimivat perheen lomamajana Britannian etelärannikolla aina 50-luvun lopulle saakka, kunnes paikallinen kunnanvaltuusto sai häädettyä vankkurit ja niiden omistajat tiehensä.

  Hawking opiskeli sekä Oxfordissa että Cambridgessa, josta valmistui tohtoriksi 1966. Oxfordissa mies tunsi pikemminkin huilailevansa kuin tekevänsä töitä oppimisensa eteen:
Noihin aikoihin Oxfordissa vallitseva ilmapiiri oli hyvin työtä vieroksuva. Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä kehnoon arvosanaan. Ahkerointia paremman arvosanan saamiseksi pidettiin joko merkkinä siitä, että on >>harmaa mies>>, mikä Oxfordin kielenkäytössä oli pahin mahdollinen nimitys. 
  Nuori opiskelijapoikamme suoritti Oxfordin lopputentin valmistautumattomana parhaalla arvosanalla ja siirtyi jatko-opiskelijaksi Cambridgeen, missä sai sattuman kautta ohjaajakseen opettajan, jonka kanssa koki olevansa eri mieltä monista teoreettisista kysymyksistä. Myöhemmin Hawking koki sattuman olleen onnekas: Se kannusti minua muodostamaan oman käsitykseni, hän kirjoittaa.

  Hawking tupsahti Cambridgeen aikana, jona koko fysiikan tutkimus oli suuressa käymistilassa. Yleisen suhteellisuusteorian tutkimus oli jäämässä nopeasti kehittyvän hiukkasfysiikan alle kunnes tuo vuosikymmeniksi paikalleen jämähtänyt tieteenhaara sai yllättävää puhtia uuden, innokkaan  tutkijasukupolven tarttuessa puikkoihin. Tuolle yleisen suhteellisuusteorian tutkimuksen aallonharjalle nousi myös Stephen Hawking. Hänen tärkeimmiksi tutkimuskohteikseen nousivat teoriat gravitaatiosta, säikeistä, alkuräjähdyksestä sekä mustien aukkojen termodynamiikasta.

  Hawking kertaa uusimmassa teoksessaan teorioidensa pääpiirteitä ja syntyvaiheita. Näitä samoja arkijärjen ylittäviä asioita hän popularisoi onnistuneesti jo 1980-luvulla suuren kansainvälisen suosion saavuttaneessa Ajan lyhyt historia -kirjassaan.
Lyhyiden teoriakatsausten lomassa hän kertoo innolla myös työhönsä liittyvistä sivujuonteista: tieteen tekemisen arjesta sekä tutkijoiden välisestä luonnollisesta kilpailusta, jokayleensä  pysyttelee 'lempeänä kisailuna' mutta saattaa joskus nousta yllättävänkin tuimaksi taistoksi paikasta auringossa. Hawking itse tunnustaa  olevansa äärimmäisen kunnianhimoinen ihminen. Tuo piirre ajaa häntä yhä vieläkin - Lucas- professuurista eläköityneenä, 73 vuotiaana seniorina - yhä uusien tieteellisten kysymysten pariin. Mutta kunnianhimoa tärkeämpänäkin käyttövoimana  lienee hänen luontainen uteliaisuutensa, halu ottaa selvää siitä, millaisessa maailmassa elämme.

  Niin, totta tosiaan:  eihän tästä tieteentekijästä voi puhua ilman, että jossakin vaiheessa tulee maininneeksi hänen pitkäaikaista seuralaistaan, ALS-tautia,  johon Hawking sairastui jo hyvin nuorella iällä, 21-vuotiaana. Tuossa vaiheessa lääkärit antoivat Hawkingille vain muutaman vuoden elinaikaa. Moisen uutisen kuuleminen luulisi syöksevän ihmisen toivottomuuteen - useimmille meistä se merkitsisi silkkaa maailmanloppua -  mutta Hawking tuntui saavan uutisesta vain lisäpotkua pyrkimyksilleen. Hän jatkoi väitöskirjansa tekoa, muutti uuteen kotiin ja meni naimisiin. Sairastuminen tuntui tosi epäreilulta -- mutta nyt oli aika tehdä entistä lujemmin töitä ja ottaa elämästä irti sen minkä siitä sai, mies itse kuvaa nuoruudenaikaisia tuntemuksiaan. 
Emme ehkä koskaan saa tietää  mitä kaikkea nuoren tutkijan mielessä on tuossa yllättävässä elämäntilanteessa pyörinyt ja hyvä niin, sillä jotkut asiat on syytäkin jättää yksityisiksi. Voin vain kuvitella, millaisen prässin läpi Hawkingin on täytynyt kulkea ennen kuin  haaveiden ja realiteettien välinen tasapaino, se 'oma tie' on löytynyt. Oli todellinen onni, että hänen oma tiedeyhteisönsä ymmärsi Hawkingin arvon ja mitä luultavimmin kannusti miestä jatkamaan töitä sairastumisesta huolimatta.

  ALS ei nujertanut Hawkingia parissa vuodessa kuten oli ennustettu. Hän on elänyt sairautensa kanssa viisi vuosikymmentä ja sanoo eläneensä hyvän elämän. Tauti on vienyt hänen liikunta- ja puhekykynsä, mutta ei elämänhaluaan eikä alati uteliasta elämänasennettaan. Mies ei ole suostunut antamaan periksi. Monta kertaa hän on käynyt kuoleman porteilla, mutta kääntynyt takaisin elämään.
Etenevän sairautensa aikana hän on saanut kolme lasta, ollut kaksi kertaa naimisissa, kiertänyt maailmaa, kirjoittanut uskomattoman suosion saaneita kirjoja ja noussut roolimalliksi lukemattomille ihmisille, mutta - ennen muuta - hän on jatkanut työtään. Hänen tahdonvoimaansa voi vain ihailla,  sillä jo kirjoittamisposessi on Hawkingille todella haasteellista: hän käyttää tekstin tuottamiseen ja muuhun kommunikointiin poskilihasten liikkeillä ohjattavaa Words Plus-tietokoneohjelmaa, jolla hän pystyy tuottamaan kolme sanaa minuutissa.

   73-vuotias Hawking jäi eläkkeelle Cambridgessa sijainneesta professorin virastaan vuonna 2009. Hän jatkaa tieteen tekemistä ja on laventanut repertuaariaan myös lastenkirjoihin, joita kirjoittaa yhdessä tyttärensä Lucy Hawkingin kanssa.

Hawking kiteyttää elämänfilosofiansa sanoihin:
On ollut upeaa olla elossa ja tehdä teoreettisen fysiikan tutkimusta. Olen iloinen, jos olen pystynyt edistämään ymmärrystämme maailmankaikkeudesta.

¤¤ Kirjan on lukenut myös Marjatta.

¤¤¤ Hawkingin viralliset kotisivut


Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (My Brief History, 2013) 124 s.
WSOY, 2015
Suomentanut Markus Hotakainen
Alkuperäiskieli: englanti

18.3.2015

Huomenna juhlitaan tasa-arvoa ja Minnaa


Tasa-arvo - niin hieno ja helppo sana 
lisätä juhlapuheisiin, vaalilupauksiin  ja mietintöihin.
Mutta kun tulee aika pukea sanat teoiksi
- minne noiden suurien lupausten tekijät kaikkoavat?


Miten juuri minä 
voisin edistää tasa-arvon toteutumista?
Kyse on varmastikin niistä paljon puhutuista pienistä,
melkein huomaamattomista valinnoista
- nousta ja pitää ääntä niidenkin puolesta 
joilla on vieläkin vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin
kuin minulla itselläni.

***
Toivottelen blogissani  pistäytyville hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää jo tänään, sillä huomenna on kirjapostauksen aika.

* Kuten olette näistä kevään postauksista saattaneet huomata, rakastan (monien muiden lailla) tulppaaneita!  Yritän etsiä jokaviikkoisilla tulppaanostoksillani aina uudenlaisia värejä ja muotoja maljakkoon. Olisi ihanaa, jos kukkien lajikkeetkin olisi ilmoitettu kimpuissa - nyt tiedän ostaneeni vain 'suomalaisia tulppaaneja'...

15.3.2015

Arnaldur Indridason: Räme

Kirjoitus ei sisällä dekkarin juonipaljastuksia.
  - Eikö tämä ole tyypillinen islantilainen murha?  Sigurður Óli oli tullut sisään Erlendurin huomaamatta ja seisoi nyt ruumiin vieressä. - Kuinka? Erlendur mutisi ajatuksiinsa vajonneena. -Suttuinen ja tarkoitukseton. Eikä sitä ole edes yritetty salata peittelemällä jälkiä tai piilottelemalla todistusaineistoa. - Aivan, Erlendur sanoi. - Suttuinen islantilainen murha. 
  Vuosia sitten suorastaan ahmin pohjoismaisia dekkareita. Kiinnostukseni kohdistui ruotsalaisiin ja norjalaisiin rikoskirjailijoihin: Anna Jansson, Åsa Larsson, Karin Fossum,  Liza Marklund, Camilla Läckberg, Henning Mankel... Sittemmin intoni hiipui, sillä kirjailijat ja heidän tarinansa alkoivat toistaa liiaksi itseään, muistuttaa lopulta toisiaankin. Kirjahyllyissäni on vieläkin melkoinen kokoelma pohjoismaista murhaa muistona tuolta hurjalta dekkarikaudeltani. Hassua kyllä, en tuona aikana törmännyt yhteenkään islantilaiseen dekkariin. Siksipä Arnaldur Indridasonin Räme on 'ensimmäinen islantilainen murhani' ikinä.

  En siis vielä tiedä, mihin kohtaan islantilaiset rikostarinat pohjoismaisessa rikosgenressä  asettuvat, tai voiko niissä ylipäätään nähdä jotakin sellaista, joka olisi ominaista vain Islannissa kirjoitetuille dekkareille, mutta olisi hyvin mielenkiintoista ottaa asiasta selvää.  Tässä vaiheessa voin sanoa vain sen, että Indridasonin Räme on tunnelmaltaan vuosia sitten lukemiani ruotsalaisia dekkareita tummempi,  resuisempi ja  elämänmakuisempi. Saattaa olla, että myös muualla Pohjoismaissa dekkarikerronta on viime aikoina siirtynyt kohti tummempia sävyjä. En tiedä, onko näin käynyt, koska en ole lukenut noita kirjoja vuosiin.
Mutta jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että olen pikkuhiljaa palailemassa takaisin 'hylkäämieni' PM-dekkareitten pariin, tahdon totisesti antaa niille vielä toisen mahdollisuuden. Pääsiäisen aikoihin aionkin tutkia varsinaisena dekkari- ja jännityshakkina tunnetun isäni kirjahyllyt ja 'keventää' niitä hiukan. Sieltä löytyy varmasti huhtikuun dekkarinimikin...

  Indridasonin dekkareiden päähenkilö, Reykjavikin poliisivoimissa työskentelevä Erlendur Sveinsson kuuluu antisankareiden elämänmakuiseen aatelistoon. Älykäs, hiukan antisosiaalinen ja systeemiä vastustava persoonallisuustyyppi on tietenkin kovin käytetty dekkaripersoona, mutta Erlendurin hahmossa on tavallistakin  enemmän tuohon sankarityyppiin liittyvää tummaa draamaa. Elämää nähnyt poliisimies on hylännyt aikoinaan perheensä ja katuu nyt tekemättömiä tekojaan, aikaa, jota hän ei enää koskaan takaisin. Hän kokee syylisyyttä aikuistuvien lastensa ongelmista, jotka Indridason on kirjottanut käsinkoskateltavan tosiksi: Alkoholi ja suonensisäiset huumeet ovat viemässä hänen lapsiaan kuolemaan. Tässä tarinassa tutustutaan erityisesti Erlendurin tyttäreen Eva Lindiin. Isän ja tyttären kohtaamisissa ei säästellä sanoja eikä tunteita. Se, että kirjailija avaa rikosta ratkovan poliisin yksityiselämää ja tunnemaailmaa näin syvältä, oli minulle uusi, hieno kokemus. Sen lisäksi, että Rämeessä ratkotaan aikaa ja energioita vievää rikosta rikosta, siinä yritetään ottaa yksityiselämän pienistä ja rikkinäisistä hetkistä kiinni: toivotaan, vaikka toivoa ei enää ole, rakastetaan, vaikka rakkaus näyttää pakenevan. Siinä otetaan hihasta kiinni, raivotaan ja karjutaan, koska ei muuta voida eikä haluta ihan vielä antaa kuolemalle periksi. Ja siinä painetaan pää isän olkaa vasten, huokaistaan ja luvataan yrittää vielä kerran: Tän kerran, joo!

  Indridasonin kerronnassa on jotakin hyvin lakonista. On syksy, raskaat pilvet roikkuvat Reykjavikin yllä, sade valuu ja ilmassa leijuu Reykjavikin Pohjoisrämeeltä nouseva märän hevosen haju. Hämärä saapuu kaupunkiin yhä varhemmin. Syksy tarttuu lahkeeseen eikä päästä irti. Ahdistaa, rintaa pistää, mutta on painettava töitä, töitä töitä, vaikka ajatus pysähtyy ja huoli tyttärestä painaa katseen alas.

  Itse rikostarinakin on tässä kirjassa yllätyksekäs. Reykjavikin Pohjoisrämeellä yksin asuva, hiljaista elämää viettänyt vanheneva mies saa kotonaan raskaasta tuhkakupista päähänsä ja kuolee. Kun Erlendur tutkijoineen ehättää paikalle, he löytävät kuolleen rinnalle asetellun pieni paperilapun, johon joku on kirjoittanut vimmoissaan, kuin muistutuksena: ''Minä olen hän''. Tutkinnan edistyessä kuolleen taustalta paljastuvat salaisuudet johdattavat Erlendurin vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin, hetkiin, joiden hinta on suunnaton...

  Erlendurin aisaparina toimii hänen lähin työtoverinsa Sigurður Óli, joka on elämäntavoiltaan ja        -arvoiltaan Erlendurin vastakohta: Siinä missä Erlendur yrittää pärjätä hetkestä ja päivästä toiseen, taistella omien ja lastensa demonien kanssa (joskus sananmukaisesti veren maku suussa), Sigurðurin suurimmaksi yksityiselämän huoleksi nousevat hänen vaimonsa hänelle syntymäpäivälahjaksi antamat suomalaiset kumisaappaat. Kuinka huonosti ne sopivat 'jupiksi' itsensä mieltävän henkilön persoonaan,  kuinka huonosti vaimo hänet tunteekaan! Sigurður harkitsee tosissaan olisiko hänen varattava aika pariterapiaan - Kumisaappaat eivät saa tulla heidän suhteensa kynnyskiveksi, mies päättää.

  Tällainen elämänarvojen  ja -tilanteiden vastakkainasettelu, jota tarinassa esiintyy monella tasolla, on yksi niistä syistä jotka saivat minut kovasti tykästymään Indridasonin tyyliin. Pidän paljon hänen rouheasta kynänjäljestään ja tiiviin tarinan rakosista huokuvasta ajatuksesta: elämän ei tarvitse olla standardionnen mukainen ollakseen elämisen arvoinen. Pidin tavattomasti myös kirjan rikostarinasta, se oli koukuttava ja yllätyksellinen. Tässä kirjassa oli nyt jotakin sellaista, mitä dekkareista etsin. Tulen varmasti jatkamaan Indridasonin lukemista ja hänen kirjojaanhan riittää: Poliisimies Erlendudin tutkimuksia on suomennettu tähän mennessä yhdentoista dekkarin verran.

  ¤  Räme valittiin vuoden 2002 parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi.
  
 ¤¤  Kirjaa  on luettu myös täällä:  Iltaluvut, Kirjan pauloissa ja  Satun luetut.

¤¤¤ Liitän kirjan osaksi Annamin järjestämää Kirjallinen retki Pohjoimaissa -haastetta.


Arnaldur Indridason (Indriðason): Räme (Mýrin, 2000)
Kustantaja: Blue Moon, 2003
Suomentanut Seija Holopainen
Pokkariversio 2012, 269 s.
Antikvariaatista


12.3.2015

Viikon sitaatti

Mikä on taiteilijan merkitys yhteiskunnassa?

''Taiteilija tuottaa jotain, jolla on joko kysyntää tai ei. Taiteilijat tuottavat Elämyksiä. Kauneutta. Sisustusta. Ja ratkaisevaa on se, onko niillä kysyntää.''

Björn Wahlroos Ylen Kultakuumeessa 12.3.2015

- Auta armias...

11.3.2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

   Kissa halusi tarinan, jonka päähenkilön elämä oli alkanut mahdottomista olosuhteista ja joka riipaisevuudeellaan saisi sen päivittelemään maailman nykytilaa, mutta se halusi tarinan kuitenkin päättyvän tilanteeseen, jossa se saattoi taputtaa päähenkilön kyvylle ottaa ohjat käsiinsä - huolimatta siitä, että päähenkilö oli opetellut sen kyvyn voidakseen irtsanoutua muiden ihmisten säälistä -- Kuka tahansa voi koska tahansa muuttaa elämänsä suuntaa, kunhan vain on tarpeeksi motivoitunut, kuuluu tarinan opetus. Kissan on helpompi uskoa siihen kuin miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa: että esimerkiksi kuka tahansa viittaa hyvin pieneen määrään ihmisiä, että ajalla ei ole minkäänlaista suuntaa  ja että motivaatio hyvin harvoin erottaa ihmisiä toisistaan. Sitten kissa kysyi, missä vanhempani ovat nyt. Vastaamisen sijaan olin hetken hiljaa, tartuin lonkerooni  ja join.
  Pajtim Statovci on kirjoittanut kaunistelemattoman, kaunokirjallisilta ansioiltaan loistavan romaanin siitä, miltä tuntuu paeta kotimaansa kauhuja ja tulla Suomeen pakolaisen leima otsassaan. Tarinan, joka meni ihoni alle ja sai minut esittämään itselleni kysymyksiä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan suorastaan hävettäviä ja jotka juuri siksi ansaitsevat tulla esitetyiksi yhä uudelleen ja uudelleen:

 - Minkälaisen roolin pakolaistaustaiset maahanmuuttajat saavat itselleen omaksua? Onko heillä             todellisia mahdollisuuksia pyrkiä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi oikeuksineen ja                 vastuineen?
- Onko heillä oikeus käyttää elämässään koko tunneskaalaansa, myös vihaansa? Millä keinoilla he         voivat ja saavat tunteitaan ilmaista?

  Statovcin debyyttiromaanissa seurataan  Kosovon levottomuuksia paenneen albaaniperheen tarinaa 1980-luvun alusta tähän päivään. Kertojaäänenä vuorottelevat perheen äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.
Tarina alkaa 1980-luvun alun Kosovossa, pienessä vuoristokylässä, jossa ollaan valmistaudutumassa perinteiseen hääjuhlaan. Teini-ikäinen Emine on tavannut tulevan miehensä vain kahdesti, puhunut tämän kanssa tuskin paria lyhyttä lausetta enempää. Seurustelusäännöt ovat Kosovon vuoristoseudulla tiukat ja avioliitot solmitaan yhä vieläkin sukujen välisellä sopimuksella. Rakkaus tulee myöhemmin, vakuuttaa Eminen isä ja tyttö näyttää tyytyvän osaansa, sillä Bajram on riittävän komea, ystävällinen  ja nuori täyttääkseen hänen sydämensä romanttisilla odotuksilla. Häiden jälkeen tytön  haavekuvien kohteesta kuoriutuu tyranni.  Emine tietää joutuneensa ansaan, josta ei ole poispääsyä, sillä huonoista oloista ja miehensä käytöksestä valittava nainen saattaisi koko sukunsa häpeään.

  Kosovon poliittisen tilanteen kiristyminen 1990-luvun puolessa välissä ajaa kymmenet tuhannet kosovon albaanit kodeistaan kohti vuoria, pakoon kuolemaa ja hävitystä. Emine ja Bajram  ehtivät paeta lastensa kanssa Suomeen juuri ennen kuin kurjaa avioliittoakin suurempi ansa laukeaa, ennen kuin  Kosovon tilanne roihahtaa maanpäälliseksi helvetiksi.

Sopeutuminen uuteen kulttuuriin tuntuu mahdottomalta. Tarkoin määritellyt, perheen ja suvun sisäiseen arvojärjestykseen nojaavat balkanilaiset tavat menettävät uudessa maassa merkityksensä. Koska mitään uutta ei tule tilalle, perhe jää lopulta kulttuuriseen tyjiöön. Mitä tekee siinä tilanteessa mies, joka on patriarkaalisessa kotimaassaan tottunut näyttämään kaapin paikan laajan sukunsa piirissä, olemaan vahva ja pystyvä alfauros? Bajram täyttää tyhjiön tyrannisoimalla perhettään yhä pahemmin.  Lapset, joista heidän isänsä aikoi kasvattaa vielä kunnon kosovolaisia, ajautuvat yhä kauemmas vanhemmistaan, oppivat häpeämään heitä ja kosovolaista taustaansa kuin ruttoa. Isä yrittää pitää lapset lähellään ja vallassaan puhumalla suomalaisten petollisuudesta: Älä koskaan luota siihen, mitä suomalainen sanoo. Äläkä koskaan tee mitään parempi kuin he, sillä sitä he inhoavat enemmän kuin mitään muuta. Älä koskaan tuo suomalaisia ihmisiä kotiimme! 

  Tässä kohtaa romaania jäin miettimään, voisimmeko auttaa maahanmuuttajien perheitä jo sillä, että antaisimme patriarkaalisesta kulttuurista tulevien miesten toteuttaa itseään tavoilla, joilla he saisivat (järkevällä  ja tasa-arvon sääntöjä kunnioittavalla tavalla) toteuttaa 'kulttuurista juontuvaa johtajapuolta' itsessään. Tämä saattaisi helpottaa miesten - ja sitä kautta erityisesti heidän perheittensä elämää ja sopeutumista uusiin olosuhteisiin.
Miten mies sitten voisi ilmentää tuota 'kulttuurilähtöistä johtajuuttaan' tasa-arvon periaatteita kunnioittaen? Mieleeni tulivat ensimmäiseksi erilaiset urheilu- ja muut seurat, miesten keskinäinen harrastustoiminta ja niin edelleen. Varmasti tällaista toimintaa on jo olemassa.
Tämä koko kysymys on todella hankala. Tasa-arvoon toteutuminen on tavoitteena, mutta miten siihen pitäisi tietyistä kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia ohjata?
Tämän kertomuksen isähahmolla on tietenkin pahoja ongelmia psyykkisen terveytensä kanssa ja hän on siitä syystä erikoistapaus mutta uskon, että uudenlaisiin sukupuolirooleihin asettuminen saattaa  tuottaa hankaluuksia monille ihan tavallisillekin (patriarkaalisista kulttuureista) kotoisin oleville maahanmuuttajamiehille.
(Tätä kappaletta on muokattu yksityiskohtaisemmaksi kommenttilaatikkoon tulleen palautteen jälkeen). 

  Perheen nuorimmainen, herkkä Bekim, ottaa kotoa ja ympäristöstä häneen sumun lailla imeytyvän ahdistuksen  kannettavakseen ja kuljettaa pahaa oloa mukanaan aikuisuuteensa asti. Lapsi kääntää ahdistuksensa uniksi, joissa luikertelevat käärmeet eivät lopulta anna sijaa unelle eivätkä valveelle. Aikuisena Bekim hankkii pieneen kotiinsa kuristajakäärmeen, jakaa sen kanssa elämänsä ja yksinäisyytensä, yrittää selviytyä yliopisto-opinnoista ja ahdistuksestaan ja kokee suunnatonta, sielua viiltävää vihaa. Hän ei haluaisi enää  muistaa väkivaltaista, hulluuteen asti perhettään tyrannisoinutta isäänsä, ei äitiään joka alistui, eikä varhaisvuosiaan vastaanottokeskuksen kaikkia ihmisarvoja alentavissa olosuhteissa. Halveksivia katseita, naurua, pilkkaa... Ihmiset, joiden kanssa hän joutui jakamaan luokkahuoneet, pelikentät, luentosalit. He, jotka sanoivat maahanmuuttajien olevan saastaa mutta jotka sitten totesivat uskovansa että poikkeuksiakin löytyy. ''Hän, Bekim, oli varmasti sellainen poikkeustapaus.''  
 Bekimin sisälleen kasaaman vihan ja surun kuvaukset ovat niin intensiivisiä ja suoria, että nuo tunteet siirtyivät selkäpiitä pitkin sieluuni. Lopulta herkistyin, oikein pohjavirtoja myöten niin, että nessua tarvittiin - jälleen kerran. Ilmiö on toistunut  tämän kirjavuoden aikana yllättävän usein. Pitäisikö tästä huolestua vai olla vain onnellinen siitä, että kohdalle on osunut niin monia pysäyttäviä lukukokemuksia...

  Tie kohti selkeyttä on pitkä. Matkallaan Bekim etsii rakkautta internetin chattipalstoilta ja homobaareista, kohtaa puhuvan kissankin, jonka turkki ja tassujen kosketus ovat niin pettävän pehmeitä ja mairittelevia, että Bekim päästää sen muitta mutkitta sydämeensä valtiaaksi, seurauksista piittaamatta...  Kyllä, tämän realistinen tarinan poimuihin kietoutuu paljon unenomaista, merkitykseltään moneen suuntaan avautuvaa symboliikkaa. Puhuvat kissat ja suhisevat, nahkojaan luovat käärmeet seuraavat lukijaa läpi tarinan. Niin vahvaa Statovcin kerronta on, että nuo luontokappaleet jäivät leikkimään kuolettavaa piirileikkiään mieleeni pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeen.

  Statovci malttaa seurata henkilöitään ihanan vanhanaikaisella tavalla niin, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Kirjan lopussa tiedän, miten perheen tyrannimaiselle isälle käy ja minkälaiseksi Emine-äidin elämä kääntyy. Ja senkin tiedän, saako Bekim koskaan kuulla niitä kauniita sanoja, joita...

***

  *Kattava tietopaketti Kosovon sodasta löytyi Ylen elävästä arkistosta. Pakettiin  kannattaa ehdottomasti tutustua vaikkapa Statovcin lukemisen lomassa, kuten minä tein. Asiat unohtuvat hämmästyttävän nopeasti, ainakin itsestäni tuntui tarpeelliselta kerrata hieman tarinan taustoja.

  **Kissani Jugoslavia voitti viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena.  Statovcin käyttämä kieli on notkeaa ja sävykästä - niin,  sitä voisi kutsua jopa kissamaiseksi. Kirjassa on erilaisia kielellisiä tasoja, joiden vaihtelu tuo romaaniin tuoreen säväyksen. Odotan jo kovasti lahjakkaan Statovcin seuraavaa teosta.
 Kirjaa on luettu kirjablogeissa todella ahkerasti. Tästä google-linkistä löytyvät kaikki teoksesta tehdyt arviot.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.
Kirjakauppaostos

7.3.2015

Hyvää viikonloppua, ihanat naiset!


If you obey all the rules
you miss all the fun!

Katharine Hepburn



Malja niille miljoonille ihanille naisille, jotka ovat rohkeasti
rikkoneet rajojaan.
Teitä on kiittäminen siitä että
tie, jota tänään kuljen...
 


3.3.2015

Don DeLillo: Omegapiste

"Mitä todellisuutta?"  " Sitä, jota luomme jokaisella silmänräpäyksellä. Ihmisen tietoisuus on taru luodusta todellisuudesta. Mutta me loimme entiteettejä*, jotka rikkoivat tunnistamisen ja tulkinnan  sovittuja rajoja. Valehteleminen on välttämätöntä. Valtion on pakko valehdella. Sodassa tai sotavalmisteluissa ei ole ainoatakaan valhetta, jota ei voida puolustaa..."  (*ilmiö, kokonaisuus)  
   Yhdysvaltojen arvostetuimpiin  nykykirjailijoihin kuuluva Don DeLillo houkuttelee viimeisimmässä, vuonna 2010 ilmestyneessä teoksessaan lukijoitaan hyppäämään rohkeasti ajan ja tietoisuuden syvyyksiin ja kysymään kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisempia kuin koskaan ennen.
  
   Maailmamme tuntuu monimutkaistuvan kiihtyvällä vauhdilla. Voiko ilmiö jatkua loputtomiin? 
Mitä tapahtuu, kun asioiden yleisesti hyväksytyt merkitykset katoavat, korvautuvat lukuisilla uusilla, jotka - evoluutiovoimien paineessa muuntuvien organismien tavoin -  joko kuolevat tai muuntuvat jälleen lukuisiksi uusiksi merkityksiksi? 
Missä vaiheessa törmäämme rajoihimme käsitellä yhä komplisoidumpaa todellisuutta - vai olemmeko jo ylittäneet tuon rajan? 

Kuka määrittää todellisuuden rajat? Voimmeko itse vaikuttaa todellisuuskuvaamme?Osaammeko hahmottaa kokonaisuuksia, ohittaa tulvan lailla lisääntyvän informaatiosilpun ja nähdä asioiden ytimeen?

  DeLillo käsittelee kompleksisuuden teemaa kahdella tasolla. Kirjan alku- ja loppupuolilla ollaan New Yorkin Modernin taiteen museossa seuraamassa Douglas Gordonin videoteosta 24 Hour Psycko, jossa taiteilija on hidastanut Alfred Hitchockin kauhuklassikon 24 tunnin mittaiseksi, toisiaan seuraavien väräjävien kuvien sarjaksi. Tuntemattomaksi jäävä mies tulee katsomaan teosta yhä uudelleen ja uuelleen, jokaisena päivänä jona se on museossa nähtävillä. Hän seisoo salin hämärimmässä nurkassa muiden näkymättömissä ja katsoo nykivää videokuvaa kuin pakkomielteen vallassa:
Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se, mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä, jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä, jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen. 
  Ja samaan aikaan mies tietää, ettei enää tavoita näkemänsä merkitystä. Kauhu, joka meidät tavoittaa Janet Leighin näyttelemän hahmon lyyhistyessä verilammikkoon kuuluisassa suihkukohtauksessa, on poissa. Jäljellä on kuvia, joista saatamme laskea suihkuverhon renkaat,  onko niitä viisi vai kuusi, mies ei koskaan muista, vaikka on nähnyt kohtauksen hidastettuna täällä jo ties kuinka monta kertaa... Näemme kuinka verestä tummentunut vesi virtaa nykäyksinä lattiakaivoon. Jos emme tuntisi elokuvaa ennestään, minkälaisia tunteita nämä irralliset kuvat meissä herättäisivät? 

  Käykö meillekin niin kuin miehelle museon hämärissä, mietin Omegapistettä lukiessani. Kun asiat irrotetaan luonnollisista yhteyksistään, ne menettävät siihenastiset merkityksensä ja ovat vapaita täysin uusille tulkinnoille. Mitä näemme ympärillämme tulvivassa irrallisten kuvien ja pilkkoutuneen tiedon virrassa? Pystymmekö tavoittamaan asioiden merkityksen vai siirrämmekö mekin  katseemme 'suihkuverhon renkaisiin'? Miten tulkitsemme näkemäämme, sitä todellisuutta, jonka keskellä elämme?

  Hitchockin elokuvasta tehtyä videoinstallatiota käyvät katsomassa myös Richard Elster ja Jim Finley, kaksi tämän romaanin päähenkilöä. Mietin, tulevatko he kiinnittäneeksi huomiota tuolla salin perimmäisessä nurkassa seisoskelevaan mieheen, muistaisivatko he hänet jälkeenpäin, jos tarve vaatisi?  
Elster, puolustusministeriön neuvonantajan pestistä pois potkittu älykkö kutsuu Finleyn luokseen Kalifornian autiomaahan keskustelemaan dokumenttielokuvasta, jossa Elster voisi kertoa potkuihinsa johtaneista tapahtumista oman versionsa. Ensin ajatus tuntuu vastenmieliseltä: Haluat kuvata vain julkisen anteeksipyynnön! Elster nurkuu, mutta suostuu yllättäen harkitsemaan asiaa.

  Elster ja Finley istuvat luhistumaisillaan olevan talon terassilla keskellä autiomaan valkoisena hehkuvaa kuumuutta. Vanhalta ja raihnaalta sotahevoselta näyttävällä Elsterillä on valtava tarve puhua. Hän kertoo ajastaan puolustusministeriössä, siitä kuinka helppoa uusien todellisuuksien luominen hänelle oli. Se oli hänen tehtävänsä: tehdä harmaasta valkoista, luoda käsitteitä jotka eivät tarkoittaneet mitään, mutta olivat riittävän uskottavia eteenpäin syötettäviksi. Lukiessani mietin: 'vau, tämä tyyppi on heitä, joiden tehtävänä on saada ihminen laskemaan suihkuverhon renkaita...'
  
  Mikä oli syy siihen, että yliopistomies, joka tuntui niittäneen suurta mainetta niin kirjoittajana kuin luennoitsijanakin, oli päättänyt luovuttaa älykkyytensä sotakoneiston palvelukseen. Puhdas kunnianhimoko? Vai oliko Elster sotahullu?  Hän oli puhunut heille sodasta: Irak on vain kuiskaus jostakin vielä tulevasta.---  Haluan sotaa vieläkin, suurvallan on toimittava. Mutta niissä huoneissa, niiden miesten kanssa oli kyse vain prioriteeteista, tilastoista, järkeistämisestä...

  Mitä autiomaa merkitsi kaiken tuon jälkeen? Täällä, Elster sanoo, hän saattoi hengittää samaa ilmaa vuosimiljoonia sitten sukupuuttoon kuolleiden lajien kanssa, miettiä ajatuksia, jotka eivät sopineet hänen entiseen elämäänsä vallan linnakkeissa, upottautua aikaan, joka ei koskaan loppuisi eikä muuttuisi...
Me haluamme olla kuollutta materiaa niin kuin ennen. Me olemme materian evoluution viimeisen sekunnin viimeinen miljardisosa. --- Olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme arrmeijoina. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiasta. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.
   Kaksi aavikolle paennutta miestä istuu terassilla ajatuksiinsa vaipuneina kun yö saapuu ja tähdet, jo miljoonia vuosia sitten sammuneet, tuovat heille viimeisen tervehdyksen sapelihammastiikereiltä ja dinosauruksilta, ajasta, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia ja selviä, vailla tulkinnoista johtuvia ristiriitoja. Aikaan, jonka syyyksiin Elster haluaa paeta...
Finley lakkaa laskemasta päiviä, ympärillä levittäytyvä autius valtaa hänen mielensä ja kivierämaan hidastunut aika tuntuu sulautuvan osaksi hänen ruumistaan. Hän on jo unohtamassa, miksi saapui tähän huojuvaan taloon, polttavan valkoiseen valoon.

  Miesten välille syntynyt herkkä tasapaino häiriintyy Elsterin tyttären saapuessa tapaamaan isäänsä. Tarina saa uuden, odottamattoman suunnan kun keijukaismainen, sisäisessä mikrokosmoksessaan leijaileva Jessie katoaa. Putoan Elsterin mukana vuosimiljoonaiselta mielikuvamatkaltani autiomaan kovaan, korventavaan todellisuuteen. Tästä alkaa Elsterin matka hänen henkilökohtaiseen nollapisteeseensä.
Näen koko ajan sanat. Kuumuus, tila, liikkumattomuus, etäisyys. Niistä on tullut visuaalisia mielentiloja. En ole varma, mitä se tarkoittaa. Näen koko ajan eristyneitä hahmoja, näen fysikaalisten ulottuvuuksien ohi tunteisiin, joita nuo sanat synnyttävät, tunteisiin, jotka syvenevät ajan myötä. Siinä vielä yksi sana, aika.
   Luin Omegapistettä mieli hyristen, hämmentyneenä. Tämä ristiriitainen, dokumentinomaisesti kirjoitettu pienoisromaani on juuri sellaista kirjallisuutta, joka sytyttää mieleni roihuun. Minusta tuntuu ihan siltä, että olen juuri löytänyt itselleni uuden kirjailijarakkauden! DeLilloon tututumiseni jatkuu tänä keväänä.
Tartuin Omegapisteeseen luettuani Ompun postauksen kirjasta. Kiitos, ihana Omppu!<3
Kirjan ovat lukeneet myös Luettua-blogin Sanna ja Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogin Valkoinen Kirahvi.

Omegapiste siirtyy timanttikirjastooni.
*

  * Omegapiste on ranskalaisen filosofin ja jesuiittapapin Pierre Teilhard de Chardinin (1881–1955) kehittämä käsite, joka kuvaa kompleksisuuden ja tietoisuuden äärimmäistä tasoa, jota kohti maailmankaikkeus hänen teoriansa mukaan kehittyy. Teilhard kutsui evoluutioteoriaansa kompleksisuuden ja tietoisuuden laiksi. (lähde: Wikipedia)


Don DeLillo: Omegapiste (Point Omega, 2010)
Tammi, 2011, 123 s.
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti