Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

   Tällainen minä kerran olin, Viv sanoi itselleen ajatellen tulevia muistikuvia omasta minästään; tällainen minä kerran olin, poimin viikunoita suoraan puista ja ahdoin niitä suuhuni samalla kun katselin kuinka aurinko välkehti Kaarian rannikolta aina horisonttiin asti, vedessä joka oli sinistä kuin muste ja niin kirkasta, että jyrkänteen alapuoliset kalliot erottuivat pohjasta. Violetti hedelmä kielelläni ja edessä leviävä sini olivat viedä minulta järjen - tällaisella hetkellä sitä ymmärsi, etteivät seireenit suinkaan olleet  merenneitoja vaan meri itse. Tahsin Bey nauroi kuin olisi kuullut Vivin ajatukset ja sanoi: "Kas vain, sinun silmiesi väri on muuttunut, nyt niissä on Aigeianmeri".
 Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien vastikään ilmestyneessä romaanissa on taikaa. Se alkaa  muinaisesta Persiasta ja vie lukijansa 1900-luvun alun Turkkiin ja Intian Peshawariin, keskelle Intian itsenäisyyspyrkimyksistä juontuvia levottomuuksia. Historiallisen, painavan ja ajatuksia herättävän  puolensa ohella kirja tarjoaa rehellistä viihdykettä: se hehkuu lämmintä,  itämaista valoa, kätkettyjä intohimoja, petoksia, rakkautta, ikiaikaisia salaisuuksia, kosketuksen voimaa. Mutta se hehkuu myös kovaa, armotonta valoa, joka nostaa esiin oman, länsimaisen kulttuurimme ikävimpiä puolia. Niitä puolia, jotka ehkä haluaisimme unohtaa, mutta joista meitä on kuitenkin viisainta muistuttaa yhä uudelleen ja uudelleen.

  Voi, kuinka pettävän lempeästi Shamsie tarinansa aloittaa. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua kuluivat minulla niin pumpulisissa  tunnelmissa, että luulin tarttuneeni (erittäin hyvin kirjoitettuun!) viihderomaaniin. Tämähän sopii vallan mainiosti, ehdin ajatella: joskus on kertakaikkisen ihanaa heittäytyä tarinan vietäväksi ja kulkeutua sen mukana pieneen seikkailuun arjen tuolle puolen ilman mitään sen syvällisempää agendaa. Näin luulin käyvän Jumala joka kivessä -romaaninkin kohdalla, mutta pikku hiljaa tuon äärimmäisen viihdyttävän tekstin alta alkoi kuulua aiempaa syvempi, painavampi kaiku. Ja lopulta tästä teoksesta sukeutui ajatuksia ja asenteita ravisteleva, monitasoinen - ja ennen kaikkea - hyvin, hyvin mielenkiintoinen lukukokemus.

  Hyppäämme  tarinaan nuoren englantilaisnaisen,Vivian Spencerin nahoissa. Viv on luonteeltaan vanhempiensa miltei pilalle hemmottelema uskalikko. Hän haluaa seurata isänsä jalanjälkiä ja valitsee itselleen arkeologin kivisen mutta ah, niin jännittävän ja naiselle kovin epätavallisen elämäntien. Viv lähtee tutun tutkimusretkikunnan mukana Turkin Kaariaan, Labrandan pyhäkköalueen kaivauksille ja menettää sydämensä isänsä vanhalle työparille, turkkilaiselle Tahsin Beylle. Kaarian horisonttiin laskevan ilta-auringon hämyssä Vivian saa kuulla kertomuksen muinaiselle tutkimusmatkailijalle kuuluneesta hopeisesta diadeemista, johon liittyvä legenda kiehtoo miehen mieltä: kysymys on uskollisuudesta ja petoksesta, taistelusta, jota käydään miehen omassakin sydämessä. Tahsin Bay uskoo voivansa löytää diadeemin ja tehdä sen yhdessä Vivin kanssa.
"En ole puhunut tästä kenellekään, vain sinulle." Tahsin Bey irrotti kätensä toisistaan, kosketti toisen kerran Vivianin ranneluun kohoumaa, ja Vivin syke tiheni hyppäyksenomaisesti aivan kuin kosketus olisi kulkenut suoraan luun läpi ja edelleen vereen. Sitten Tahsin Bey risti kätensä uudelleen, astui vielä kauemmas ja vaikeni tyystin. --- "Sitten kun sota loppuu, Vivian Rose."
  Vivin naiivi, horjumaton usko brittiläiseen imperiumiin saa hänet tekemään ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa valintoja, joilla on kauaskantoisia, kohtalokkaita seurauksia. Kotona Englannissa hän malttaa pysyä sodankin aikana vain hetken, kunnes lähtee Peshawariin, kaupunkiin, josta Tahsin Bey on kirjoittanut hänelle intoa uhkuen mielessään heidän yhteinen salainen haaveensa löytää Skylaxin aarre:  'Kaspatyros, paikka, josta matkat alkavat ja jonne ne päättyvät. Jos vain voisin, kiirehtisin Peshawariin jo huomenna...' Ehkä Viv ehtii sinne miestä aikaisemmin!

  Viv kohtaa Peshawarin yksin. Hän saapuu tähän historiaa tihkuvaan kaupunkiin kuin huvimatkalle ikään. Tämä on kaupunki, jota englantilaiset luulevat hallitsevansa, mutta jonka kapeiden kujien hämärissä sykkii kokonaan toinen maailma, se, jota vieras valta ei koskaan opi tuntemaan. Tämä on kaupunki, jossa englantilainen nainen saa kulkea kadulla paljain päin ja jalat paljastettuna ja pysyä samalla autuaan tietämättömänä siitä, etteivät hänen beshawarilaiset kanssasisarensa voi koskaan käyttäytyä samoin. Tämä on kaupunki, jossa miehen mieli on erityisen herkkä: jo naisen koskemaan esineeseen tarttuminen voi saastuttaa hänen mielensä syntisillä ajatuksilla: tässä on yksi syy siihen, miksi naiset pidetään burkien suojissa, mieluummin kokonaan poissa kaduilta.
Englantilaisille kaupungin pataaniheimoon kuuluvat alkuperäisasukkaat - sekä miehet että naiset - ovat tosiasiassa pelkkää eksoottista roskajoukkoa, josta jokunen kelpaa palvelijaksi, vielä harvempi sotilaaksi imperiumin riveihin. Syvällä sydämissään valtaapitävät  arvostavat pataaneja yhtä paljon kuin kaduilla vaeltavia kulkukoiria. Englantilaiset elävät Peshawarissa  kuin kadotetussa paratiisissa, nauttivat itsekkäästi sen parhaista hedelmistä eivätkä näe tulevaa: Gandhi on jo keräämässä ympärilleen passiivista vastarintaliikettä, jonka voimaan myös  pataanit alkavat uskoa.

  Pataaneihin kuuluu myös Vivin elämään sattumalta astuva nuori poika, Najib, jolle Viv alkaa antaa oppitunteja historiassa ja kielissä ja herättää pojassa pikkuhiljaa rakkauden oman heimonsa historiaan, arkeologiaan ja Skylaxin kadonneesta diadeemista kertovaan tarinaan. Kun Najibin veli, imperiumia Ranskan Yppresin taisteluissa palvellut ja siellä haavoittunut Qayyum Gul saa kuulla kaksikon oppitunneista ja retkistä, hän kieltää veljeään koskaan enää lähestymästä naista 'englantilaisiin ei voi luottaa, ei naisiinkaan', Qayyum varoittaa. Mutta niin käy, että näiden kolmen kovin erilaisen ihmisen elämät risteävät Intian kohtalokkaissa käänteissä vielä monen monta kertaa. Kun levottomuudet vihdoin alkavat, on valittava, kenen joukoissa seisoo.

  Toistanko itseäni, jos sanon että kylläpä sain taas lukea hienon kirjan! Pidän kovasti Kamila Shamsien kerrontatyylistä. Se on hienovireinen, pehmeä, loistelias. Juuri sellainen, joka saa lukijan toivomaan, ettei romaani päättyisi ihan vielä, sillä tarinan edetessä kerronta vain paranee. Kirjan keskivaiheilta löysin muutamia paikoillaan  junnaavia suvantokohtia, mutta teoksen suljettuani huomasin niidenkin pohjustaneen tärkeällä tavalla tulevaa. Kertomuksen puitteet ovat jyhkeät, eletäänhän siinä brittiläisen Intian kohtalonhetkiä, mutta Shamsie keskittyy ihmisiin. Ja siinä samalla, aivan kuin huomaamatta, lukija voi seurata hämmästyttävän pitkiä ja selviä, historian hämystä nykypäivään yltäviä linjoja, joiden keskeiset teemat pysyvät muuttumattomina ajasta aikaan: halu valloittaa, ja halu säilyä vapaana. Halu tutkia, löytää uutta, halu rakastaa ja kokea intohimoa. Kaikki tuo näyttää olevan meihin sisäänrakennettua ja siksi valloittajien ja valloitettujen piirileikki jatkuu, ehkä hamaan ikuisuuteen...

   Kirja loppuu vuoteen 1930. Intian itsenäistymisen jälkeen Peshawar ja sen mukana suurin osa maan pataaneista siirrettiin Pakistanin alaisuuteen. Pataanien asema ei ole  vieläkään kehuttava: Maailman tunnetuin pataani taitaa nykyisin  olla viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saanut 17-vuotias pakistanilainen koulutyttö ja ihmisoikeustaistelija  Malala Yousafzai. Hänen uskomaton selviytymistarinansa löytyy kirjasta Minä olen Malala, joka on odotellut minua tuolla kirjahyllyssä ilmestymisestään lähtien. Nyt taitaisi olla aika tutustua Malalaan. Lupaan tuoda kirjan kevään aikana tänne blogiinkin.

  Pakistanilaissyntyinen Kamila Naheed Shamsie asuu tätä nykyä  Lontoossa ja kirjoittaa suuren kansainvälisen suosion saavuttaneiden romaaniensa lisäksi jatkuvasti myös useisiin lehtiin, muun muassa The Guardianiin. Jumala joka kivessä jätti vaalittavakseni niin hyvän lukumuiston, että aion jossakin vaiheessa tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Katselin eilen Youtubesta löytämäni kirjailijan haastattelun ja siinä tavattoman viisaalta, viehättävältä ja vaatimattomalta vaikuttava Shamsie kertoi työstävänsä jo uutta romaania. Onneksi minulla on sitä odotellessa vielä kaksi hänen suomennostaan odottamassa.

* Halusin tutustua kirjaan luettuani siitä Kirjasähkökäyrä-blogin Main arvion. Teoksen ovat lukeneet myös Luettua-blogin  Annika K ja  Rakkaudesta kirjoihin -blogin Sanna.

** Tarkoitus oli tehdä tästä lyhyt, lukijaystävällinen postaus, mutta minkäs teet. Kirja vei taas mennessään ja innostuin maalailemaan.


Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (A God in Every Stone, 2014), 385 s.
Gummerus 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

Kommentit

  1. Kiva kun innostuit maalailemaan kirjan hienoja kuvauksia, joten sain nauttia jälleen kerran kirjan maailmasta 1900-luvun alkupuolella, josta on jo kulunut lähes sata vuotta. Itse kiinnitin kovasti huomiota naisen asemaan ja koulutus- ja uramahdollisuuksiin, sillä tuohon aikaan oli todella harvinaista, että yksinäinen nuori nainen matkusteli maailmalla ja opiskeli arkeologiksi. Olen kiinnostunut näistä historiallisistaa kirjoista ja jos kirjailija tuo kirjassaan esille oikeita tapahtumia, kuten tässä kirjassa, niin arvostan kirjoja todella paljon.
    Kirjassa kerrotaan Intian tapahtumista, kun se oli valmis itsenäistymään. Oikeastaan siinä verrataan brittien herruutta maassa ja itsenäistymispyrkimykset. Voisin lukea kirjan uudestaan ja miettiä näitä ajatuksia mitkä nousivat mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, oli ihanaa, että kirjoitit tästä kirjasta, kiitos vielä kerran! : )

      Minäkin rakastan hyvin kirjoitettuja, historiallisia kertomuksia. Shamsie uuluu ehdottomasti tämän lajityypin parhaimmistoon.

      Tässä kirjassa oli monia mielenkiintoisia aspekteja: naisen tie arkeologiksi ein ollut tuohon aikaan helppo ja jo sitä, että nainen lähti tuntemttomalle seudulle yksin, oli oudoksuttua. Viv edustaa tietyllä tavalla tienraivaajanaisia, vaikka toisaalta hän on myös erittäin naiivi ja hyväuskoinen. Mutta eivätpä tällaiset ominaisuuksie yhdistelmät kovin harvinaisia ole elävässäkään elämässä.

      Sain tästä kirjasta uutta tietoa brittien toimista Intiassa. Peshawarin verilöyly osoittaa, kuinka julmasti oman kulttuurpiirimme edustajat kohtelivat kansaa valloittamissaan maissa. Tuntuu kovin ihmeelliseltä, että Eurooppalaiset pitävät itseään jollain tavoin maailman sivistyneistönä, vaikka toimintamme osoittaa vallan muuta,.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Kaisa Reetta, tämä on tähän asti ainoa Shamsie, jonka päätin olla lukematta, mutta sitten vastaan tulit sinä;) Veikkaanpa, että kirja on jo postissa, mutta ei täältä saarelta sinne lähdetä kuin kerran viikossa max. Luin nyt tekstisi ja kovasti kuulosti taikakynäkirjailijan tutulta tekstiltä eli Shamsiehan kirjoittaa parhaimmillaan kuin loitsien! Tietyt raskaat tai junnaaavat manooverit pudottivat minulla aikanaan Poltetut varjot lukuvuoteni ykkössijalta. Se ja sitten tiivitstyksen puute. No, en nyt lue muiden arvioita tästä ennen kuin olen omani kirjoittanut: Tämä olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, uskon, että saat tästäkin Shamsiesta hyvän ja vahvan lukukokemuksen. Minähän olen lukenut häneltä vain tämän yhden , mutta mieli palaa jo Kartanpiirtäjän pariin!

      Shamsien sanankäyttö on ihan omanlaistaan. Ihastuin sen aistivoimaisuuteen! Tämän jutun tekstinäytteetkin valitsin juuri esimerkiksi siitä, kuinka taitavasti hän ottaa kaikki aistinsa käyttöön kirjoittaessaan: tuoksut, makuaistimukset, kosketukset, värit... Hänen kerrontatapaansa ei voi olla rakastumatta!

      Kiva kun tulit ja luit tämän. Kirjoitin jutun niin, että mitään juonen kannalta tärkeätä ei paljastu.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Aistivoimaasudessa juuri on Shmsien taika sekä tietyssä tarinankerronan tyylissä eli hän osaa kertoa tarinaa, mikä ei minulle ole aina selviö kirjassa kuin kirjassa. Kartanpiirtäjä on Shamsien helpoin teos ja siitä on pidetty hyvin laajasti.

      Olen itse kaikkien aistien juhlien vaalija, ystävieni nimittämänä, joten osaan arvostaa tekstiä, jossa ovat mukana maut, tuoksut, kosketus, värit...kirjat, joissa ruoka ja mausteet näyttelevät osaansa, vievät minua. Kerronta, siinäpä se, mitä sanoin tainasta;)

      Nyt välissä ovat pääsiäispäivät, jolloin tuskin saan lukurauhaa länsirannikolla. Olemme kuitenkin karjalaisijuurisia äidin puolelta ja se tuo sellaista levottomuutta, jossa en osaa lukea. Kotonakin luen vain täydessä hiljaisuusessa eli eri kerroksessa kuin missä on vaikkapa televisio.

      Kirja tuli just ja polttelee, mutta annan sille aikaa.

      Poista
  3. Tällainen uutuus on mennyt minulta kokonaan ohitse, mutta nyt alkoi kiinnostaa. Kiitos vinkistä - ja maalailusta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kannattaa tutustua tähän uutuuteen, kirja on ihan huiman hyvä!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Kamila Shamsien kirjat kiinnostavat minua kovasti. Taidan silti aloittaa Kartanpiirtäjä-kirjasta, joka on odotellut lukemistaan jo tovin jos toisenkin hyllyssäni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, Shamsien tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos pitää vahvoista, aistivoimaisista tarinoista!

      Kartanpiirtäjä on minulle seuraava Shamsien kirja. Pidän tässä välissä pienen hengähdystauon ja palaan hänen loistavan tarinointinsa pariin näillä näkymin kesällä.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Olet löytänyt jälleen helmen, josta kirjoitat sydämellä. Kiitos näistä ihanista lukuvinkeistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Paula, kiitos! Hyvät kirjat kirjoittamaan sydämellä :)

      Teos todellakin on sellainen helmi, johon kannattaa tutustua!

      Kiitos kommentistasi :)



      Poista
    2. Edit: Hyvät kirjat siis saavat kirjoittamaan sydämellä.

      Poista
  6. Eikö vain ole ihanaa saada toista sitä, että on lukenut hienon romaanin! Joskus tosiaan tuntuu, että sitä vain hihkuu ja hehkuttaa kaikkia ihania lukukokemuksiaan, mutta ehkäpä - niin - ehkäpä on sellaisia toistoja, jotka kestävät kerrasta toiseen <3 Ah kirjat!

    Teos vaikuttaa kiehtovalta ja monipuoliselta, ja kerran jo pyörittelinkin tätä kirjastossa. Kaikkiin kirjoihin ei vain millään ole aikaa. Annan tämänkin kuitenkin viipyillä lukulistallani, tiedän minkä pariin hakeutua kun kaipaan jotakin itämaista... Kiitos tästä, viivähdyksestä kirjan moninaiseen maailmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, se on niin ihana asia, että oih.... Koen lukevani ja käsitteleväni kirjoja hyvin pitkälti tunteiden kautta ja se ehkä näkyy teksteissänikin. Ja joskus (tämän talven ja kevään aikana muuten aika monesti) ei voi mitään muuta kuin vain huokaista ja antaa palaa: Oih, mikä kirja, oih, mitä tunnevoimaa... :)

      No nyt seuraava kirja, joka blogiin ilmestyy, ei aiheuttanut minussa kummoistakaan tunnereaktiota, kuivahkoa naurua lukuunottamatta (ainakaan vielä, sillä kirja on kesken): Saul Bellowin kirja tulee saamaan hieman erilaisen postauksen.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  7. En lukenut tekstiä, koska oma kirjoitukseni tästä teoksesta odottaa julkaisuaan. Palaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, odotan innolla, mitä mieltä sinä olet tästä kirjasta! Palailemme siis :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Lukukokemuksesi vaikuttaa olleen kaikin puolin onnistunut. Omalta kohdaltani en valitettavasti voi sanoa samaa. Jollakin tavoin tarinan ja henkilöiden kuljetus oli minusta sekavaa. Panin osin sen piikkiin, että en tiedä kirjassa kuvatuista historiallisista tapahtumista tarpeeksi. Vaikutelmaksi jäi, että Shamsie yritti jotain, jossa ei kuitenkaan ihan onnistunut.

      Poista
    3. Omppu, oih! Näin ne lukukokemukset eroavat... Tämä tekee bloggauksesta erityisen hienoa!

      Minulle kirja ei ollut lainkaan sekava. Pysyin kärryillä hyvin, vaikka en tiennyt tarinan taustalta löytyvistä historialista tapahtumista - niin, juuri mitään. Kirjaa lukiessani aloin vaistomaisesti kaivella tietoa brittiläisen Intian tapahtumista. Tällainen lukutapa on minulle ominainen ja hyvin mieluisa: pidän siitä, että romaanit johdattavat minut tuntemattomille poluille ja samalla, vähän niin kuin vaivihkaa, tuuppivat minua etsimään tietoa hyvinkin yllättävistä asioista. Rakastan historiallisia romaaneja ehkä tästäkin syystä niin paljon. Ne toimivat minulle tienviittoina ja inspiraattoreina :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!