30.3.2015

Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...

  Olin tässä eräänä aamuna suunnittelemassa blogijuttua Kamila Shamsien suurenmoisesta  Jumala joka kivessä -teoksesta ja mietin, uskaltaisinko kutsua teosta jutussani 'hienoksi lukuromaaniksi'. Aloin etsiä tietoa siitä, millä tavalla täällä Suomessa voisi ilman vastakkainasetteluja puhua erilaisista kirjallisuuden lajeista. Se on joskus vaikeaa, sillä ihmiset kokevat ja ymmärtävät sanat eri tavoin: monen kirjanystävän mielestä esimerkiksi lukuromaani-termi on sanana hyvin arvottava, miltei halventava.

  Koin tämän asian selvittämisen tärkeäksi etupäässä siksi, että haluan blogini lukijoiden saavan mahdollisimman selkeän käsityksen bloggaamieni kirjojen luonteesta ja siitä, sopisivatko kirjat heidän omaan  kirjamakuunsa.
Törmäsin tuona aamuna Leena Lumin blogista löytyneeseen tekstiin Viihde- ja lukuromaaniin hiekkaan piirretty raja. Kommentoin tekstiä, minkä jälkeen Leena ottikin aiheen uudemman kerran esille blogissaan ja pyysi minuakin ottaamaan asiaan kantaa täällä omassa blogissani. Kiitos haasteesta, Leena! Myös muut bloggaajat ovat ovat pohtineet asiaa minua aiemmin ja saaneet aikaan mitä mainiointa, aaltoilevaa keskustelua. Täällä Marjatan juttu, täällä Ompun juttu ja täällä Leena Lumin viimeviikkoinen postaus.

  Seuraavat ajatukset ovat sitten ihan tavallisen kirjoja rakastavan ihmisen kynästä lähtöisin: en  lukenut yliopistossa suomen kieltä enkä kirjallisuustieteitä, joten en tunne kirjallisuustutkimuksen termistöä kovinkaan hyvin (lue: lainkaan). Minua saa siis nykäistä hihasta ja oikaista, jos jokin määritelmä on tässä jutussa mennyt ihan metsään, mutta ihanan sananvapautemme turvin voin tässä reippaasti sanoa, että:

  Minulle on täysin  luontevaa kuvailla erilaisia romaanityyppejä sanoilla viihderomaani, lukuromaani ja korkeakirjallisuus. Omassa lähipiirissäni näitä käsitteitä on käytetty aina. Lapsuudesta lähtien kasvoin siihen, etteivät nuo käsitteet ole millään muotoa arvosidottuja, vaan ne vain kuvailevat sitä, millä tavalla kirjailija oli aihettaan käsitellyt. Lapsuudenkodisssani luettiin aina ja kaikkia kirjallisuuden lajeja. Meitä lapsia ei patisteltu kirjavalinnoissamme mihinkään suuntaan, päinvastoin, meitä suorastaan kehotettiin lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta omaan tahtiimme.  Ja niin sitten kävikin: luimme kaikkea mitä vain käsiimme saimme. Kasvoin lastenkirjojen, sarjakuvien, viihteen, lukuromaanien, muistelmien  ja tietokirjojen parissa ja sitten varhaisen teini-iän kynnyksellä aloin tehdä pieniä tutkimusmatkoja korkeakirjallisuuteenkin. Näin alitajuntaani alkoi pikkuhiljaa muodostua 'intuitiivinen' (ja tietenkin: täysin subjektiivinen) ymmärrys siitä, mihin kirjallisuudenlajiin luvun alla oleva kirja kuului. Mikä oli hyvää viihdekirja, hyvä lukuromaani tai mikä oli (hyvää) korkeakirjallisuutta. Opimme arvostamaan hyvää kirjallisuutta, olipa se viihdettä, 'korkeaa' tai jotain siltä väliltä. Opimme myös sen, että kaikilla kirjallisuuden lajeilla voi olla meille jotakin arvokasta annettavaa.

  Miten sitten erottelen eri kirjallisuuden lajit toisistaan? Näen asiassa kaksi päätekijää: 1. kirjan juonivetoisuuden ja 2. sisällön tulkinnanvaraisuuden. Seuraavassa erittelen tarkemmin, miten minä eri romaanikirjallisuuden lajit näen. Koska tykkään esittää asioita myös kuvallisesti, havainnoin asiaa piirroksella. Romaanien sisällön tulkinnanvaraisuus ja tulkintojen avoimuus lisääntyy korkeakirjallisuutta kohti käytäessä. Kuvassa näkyvää viihteen ja korkeakirjallisuuden välistä aluetta kutsun nimellä lukuromaani, joka on sanana toki vähän hassu, mutta mikä muu sana tuohon sopisi? Tarvitsen sanan, joka kuvaa napakasti romaanin luonnetta, sanan, joka kertoo romaanin olevan jossakin määrin juonivetoinen, mutta samalla paljon tulkintavapaampi kuin viihderomaani.

 




Viihderomaani

on juonivetoinen tarina, jolla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarinan voi tulkita yleensä vain yhdellä tavalla ja lukijan ainoaksi tehtäväksi jää ottaa tuo valmis tulkinta vastaan sellaisenaan.  Koen jotkin viihderomaanit kovin raskassoutuiseksi juuri tästä syystä: useimmat viihdekirjailijat ei jätä tekstiinsä lainkaan tulkinnanvaraa vaan vääntävät kaiken rautalangasta, jotta lukijaparka varmasti ymmärtäisi mistä on kysymys. Viihteen juonirakennelmat ja henkilöt ovat nekin pääsääntöisesti stereotyyppisiä, sabluunalla tehtyjä.  Jotkin viihdekertomukset ovat tosin niin vetäviä, että tulkintavaatimukset joutavatkin romukoppaan. Tällaiset viihteen helmet ovat harvinaisia - mutta niitäkin löytyy.
Viihdekertomusten juuret juontuvat kauas historian alkuhämäriin ja tästä syystä ne puolustavat  minusta paikkaansa osana kulttuuriperintöämme - ja uskallanpa väittää niinkin, että laadukas viihde tekee hyvää myös aivoille. Selkeiden, yksiselitteisten tarinoiden hyvää tekevästä voimasta haluan kirjoittaa vielä ihan oman postauksensa...
Nykyään luen viihdettä pääosin dekkareiden muodossa: viimeksi nautin menosta lukiessani Peter Jamesin taitavasti kutomaa rikostarinaa Kuolema leikkii tulella. Muunlainen viihdekirjallisuus ei vedä minua puoleensa minua juuri tällä hetkellä kovinkaan paljon. Dekkarit tyydyttävät viihdenälkäni enemmän kuin hyvin.

Lukuromaani

on viihteen lailla (ainakin jossakin määrin) juonivetoinen teos. Teksti on kuitenkin pohdiskelevampaa ja asioita voidaan tarkastella siinä monesta eri näkökulmasta. Kirjailija ei anna lukijalleen valmiita ratkaisuja, vaan jättää tekstinsä usein tulkinnanvaraiseksi. Tämä tulkinnan vapaus antaa lukijalle liikkumatilaa vaellella tarinan puitteissa mielensä mukaan ja suo samalla mahdollisuuden pohdiskella tekstissä käsiteltyjä asioita niin tarinassa esiintyvien henkilöiden kautta kuin yleisemmälläkin tasolla. Henkilöt ja tapahtumat ovat monikerroksisempia kuin viihteessä ja tarinan juonenkäänteet saattavat jäädä joskus täysin avoimiksi. Lukuromaani liikkuu viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä vapaasti niin, etteivät selvät jaot ole helppoja.
Rakastan lukuromaaneja: käsittelen lukemaani mieluusti sekä älyn että tunteen tasolla ja olenkin huomannut, että usein juuri hyviä lukuromaaneja lukiessani tämä toive toteutuu. Hyvällä lukuromaanilla on sielu, johon lukijan on helppo peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Yksi esimerkki tällaisesta ihanuudesta on vastikään lukemani Kamila Shamsien Jumala joka kivessä.


Korkeakirjallisuudessa

juoni saattaa olla liuennut miltei näkymättömäksi, tai sitä ei ole olemassa lainkaan. Teksti on usein kokeellista ja uutta luovaa, kieliopillisesti kokeilevaa ja keskittymistä vaativaa, täydellisen tulkintavapaata. Erilaiset tulkintamahdollisuudet ovat korkeakirjallisuudessa miltei rajattomat - ja juuri tätä tulkintavapautta rakastan hullun lailla.  Esimerkki hyvästä korkeakirjallisesta teoksesta on tulossa pian blogiin. Kyseessä on Saul Bellowin mainio  teos Tartu tilaisuuteen. Lisään linkin tähän kun Juttu ilmestyy.

****

 Jotta juttu olisi vielä vähän monimutkaisempi, romaanien muodot liukuvat mielestäni usein toistensa lomiin niin, että voitaisiin puhua viihdelukuromaanista ja korkeakirjallisuutta hyvin lähellä olevasta lukuromaanista ;)

Otetaanpa avuksi vielä kuvataide: Voisin verrata viihderomaaneja vaikkapa kauniiseen  näköispatsaaseen, lukuromaaneja impressionistisiin maalauksiin ja korkeakirjallisuutta abstrakteihin taideteoksiin. Varmasti kenelläkään ei tulisi mieleenkään arvottaa erilaista kuvataidetta edustavia töitä toistensa edelle (vai tulisiko?), eikä myöskään kieltäytyä puhumasta 'impressionismista' tai 'abstraktista taiteesta' vedoten siihen, että nuo nimet halventavat kyseistä taidesuuntaa? Miksi sitten kirjallisuuden eri muotoja ei saisi tarkastella ja tutkiskella - ja nimetä - vapaasti?

45 kommenttia:

  1. Kaisa Reetta, lapsuudenkotisi jaottelu menee samoin kuin meillä oli: Äidin eräät kirjat olivat viihdettä ja mm. Jalna-sarja, se iki-ihana taisi kuulua viihteeseen kuin myös Han Suyin Päivine kimallus, kun taas lukuromaanit olivat vaikkapa Walter Scottin Lammermoorin morsian, Välskärin kertomukset ja Brontët. Korkeakirjallisuutta edustivat arvokkaat elämäkerrat ja venäläiset klassikot.



    Minustakin Shamsie on laadukasta lukuromaania.

    Arvaappas mitä, täällä monen monta Salu Bellowia lukenut, mutta omistan vain dekaanin joulukuun ja Humboldtin lahjan.

    Kaisa Reetta, nyt kyllä teit kunniiaa tälle aiheelle, sillä tuo kuvataidevertaus menee minuun täydestä!!!

    Kiitos, että ehdit vastata tähän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ja ajattele, ei ollut minkäänlaista eroa sillä, mitä luki, kunhan kirja vain oli hyvä. Mutta silti keskusteltiin asiasta nimillä ja verrattiin kirjallisuuden lajeja keskenään, vähän niin kuin taidemuotoja, mutta silti niitä toistensa edelle arvottamatta.

      Luulen muuten, että tämä aihe on muissa blogeissa käsitelty jo niin perustellisesti, että ihmiset väsyvät ottamaan enää kantaa. Mutta niissä käytyä vilkasta keskustelua oli todella hieno seurata, kiitos Leena masinoinnista! <3

      Ja kiitos kommentistasi :)

      P.S. Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen kirjan eräs kohtaus on hienoimpia, jooita olen lukenut aikoihin! <3

      Poista
  2. Ihanan selkeästi ja mutkattomasti kirjoitat tästä aiheesta!
    Olen tästä (tai itse asiassa vähän vierestä) jo Leenalla ja Marjatalla sen verran höpötellyt, etten taida enää toistaa itseäni. Mutta voisin aika lailla allekirjoittaa näitä ajatuksiasi. No lukuromaaneissa, minusta, juoni ei aina ole se ykkösjuttu, vaan välillä henkilökuvaus (esim.joissakin kasvukertomuksissa) nousee suurempaan osaan kuin varsinainen juoni. Tai juoni palvelee ns. psykologista ihmiskuvausta. Ja sitten taas, mielestäni, korkeakirjallisuudessa voi ihan hyvin olla selkeäkin juoni, mutta se ei ole kirjan ainoa tai pääidea.

    Kuvataiteessa vertaisin näitä kirjoja ehkä toisin.;)

    Näitä keskusteluja on ollut mielenkiinoista seurata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanna, kiva kun jaksoit tulla kommentoimaan vielä tännekin, vaikka aihe taitaa tällä erää olla jo loppuunkaluttu :)

      Taisin vedellä tuossa tekstissäni mutkia khiukan suoraksi, mutta jääköön nyt tuolleen. Eli kyllä lukuromaanit saattavat olla myös enemmäkin henkilökuvauksia ja korkeakirjallisuus saattaa sisältää juonielementtejä. Nämä ovat niin liukuvia käsitteitä. Tuo henkilökuvauspuoli muuten unohtui multa tuosta jutusta kokonaan! Hyvä että toit tämän puolen esiin!

      Kiitos kommentistasi :)


      Miten sinä vertaisit näitä kirjamotoja kuvataiteeseen, minua alkoi kiinnosta! :)

      Poista
    2. Mä luulen, ettei tämä aihe ole koskaan loppuukaluttu..:)

      Voi ei, mihin kuvataiteisiin vertaisin, en varmaan mihinkään.;) Vertailuhan on hauska, vaikka mun ensirekatio oli: eihän ne noin mene. Jos lonkalta tässä omia mielleyhtymiäni... Korkeakirjallisuus voisi hyvinkin vertautua abstraktiin taiteeseen, varsinkin kun mietin abtrakteja veistoksia. Käsitetaide voisi olla myös aika sopiva. Lukuromaanin äkkiseltään yhdistäisin johonkin Edefeld-tyyppiseen (Onko se suuntaus, mikä lienee tyylin nimi olikaan..?) tai historialliset lukuromaanit vaikka semmosiin suuriin historiallisiin maalauksiin..;) Viihderomaanit...voisko ne olla jotain pastoraalimaisemia? Tai naivismia? No joo, nämä nyt oli tämmöisiä nopeita ja leikkimielisiä. "Tosissaan" en ryhtyisikään, itseni tuntien hommasta tulisi aivan liian mutkikasta;)

      Poista
    3. sanna, minä olen tämmöinen vähän kummallinen, tykkään sekoitella asioita keskenään, niin kuin kirjallisuuden ja kuvataiteen ;)

      Minä muuten mietin tuota käsiteromaani- nimeä, kun hain sopivaa sanaa 'korkeakirjallisuus-sanan paikalle... olisiko siinä hyvä kandidaatti tähän?

      Tämänkaltainen leikittely sallittakoon. Kirjallisuuskkskustelu kaipaisi minun mielestä leikkimieltä vähän enemmänkin... Toki silloinkin on pidettävä huolessa, ettei itse asia unohdu.

      Kiitos, sanna :)

      Poista
  3. Hienoa pohdintaa, Kaisa Reetta! Luin innostuneena tekstisi, jossa on paljon järkeä ja lukukokemusta mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. tällainen pohdiskelu on mukavaa ja avartavaa.

      <3

      Poista
  4. Kaisa Reetta, kiitos ansiokkaasta ja selkeästä kirjoituksestasi. Laitan omaan postaukseeni kohta linkin tänne sinulle. Enhän minä malta jättää tätä aihetta edes yhteen postaukseen, kun ajatus on kehitellyt uutta tässä keskustelun edetessä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, minä ihan unohdin linkinttää sinun ja Ompun jutut. Täytyykin korjata tuo asia heti.

      Kyllä, tästähän innostuu niin paljon, että jatkoa seuraa. Yksi tämän jutun tiimoilta lähtenyt ajatus on jo hautumassa ja varmasti lisää tällaista pohdintaa tulee blogiin jatkossakin nyt kun tämän tyyliset postaukset on 'korkattu'.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Hieno kirjoitus Kaisa Reetta.

    Olen aika lailla omassa blogissani jo tyhjentänyt ajatukseni tästä aiheesta, mutta sen verran nyt tässä vielä, että kyllähän viihdettäkin voi lukea eri näkökulmista ja analyyttisestikin, kuten Tea with Anna Kareninan Noora omassa blogissani muistutti. Viihteen ns. väärinlukeminen voi olla hauskaakin hommaa. Huomiseksi yritän saada valmiiksi bloggaukseni viihdekirjasta, koska pitihän nyt kaiken tämän keskustelun jälkeen viihdettäkin lukea.

    Shamsiesta sen verran, että bloggaukseni odottaa julkaisuaan. Tulee eetteriin pääsiäisenä ja siinä käytän sanaa lukuromaani. Hurjaa.

    Ja sen verran vielä, että vierastan sanaa korkeakirjallisuus - olen erittäin helposti sanoja vierastava tapaus. Samoin vierastan sanaa taideromaani. Nuo sanat kun tuovat minulle ajatuksen, että kyse on jostain superhienosta ja suunnatonta älykkyyltä lukijalta vaativasta kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin jo heittämässä kommentin Ompun blogiin, mutta sen verran vielä täällä kommentoin, että minäkin vierastan termejä korkeakirjallisuus ja taideromaani ja ihan samasta syystä kuin Omppukin. Lisäksi ajattelen, ettei korkeakirjallisuus ole mitenkään yksiselitteinen määritelmä. Korkea terminä viittaa paremmuuteen, mutta kenelle ja mistä näkökulmasta? Kuka määrittää sen paremmuuden ja mikä sitten on huonompaa, ns. matalaa kirjallisuutta?

      Poista
    2. Omppu ja Anna, menen ensin tuohon asiaan, josta Annakin kommentoi:

      Voi miten mieluusti minä käyttäisinkin jotakin muuta sanaa kuin 'korkeakirjallisuus' kuvaamaan sitä romaanityyppiä, jolla sitä nykyään kuvataan. Ottaisin heti käyttöön vaikka sanan 'appelsiiniromaani', jos joku vain tajuaisi, mihin sanalla viittaan. Kysymys on siis ennen kaikkea siitä, että viestin SISÄLLÖN pitäisi mennä ymmärrettävällä tavalla perille. Korkeakirjallisuus-sana on vanhanaikainen, tiedän sen, mutta sitä nyt vain satutaan käyttämään tämän tyyppisten romaanien yhteydessä ja sitä käytän, kunnes parempi uudissana keksitään.

      Minun aivoissani tuo sana sitä paitsi on käynyt lävitse jonkinlaisen metatason muutoksen, samanlaisen kuin monien erisnimien kohdalla on käynyt: esimerkiksi kun kuulen nimet Otto, Suvi, Voitto, Onni, Marja, Säde, Terttu jne jne...mieleeni ei heti iskeydy mielikuvia, joita noiden nimien alkuperäiset merkitykset kantavat.

      Minä jään odottamaan innolla sitä hetkeä, että joku keksii uudissanan, jonka kaikki vähitellen tulevat ottamaan käyttöön puhuessaan romaanista, joka inspiroi erityisesti ihmisen älypuolta. Herra paratkoon, jos romaanien erilaisuudesta ei saisi ollenkaan puhua. Vierastan tasapäistämistä.

      Omppu, viihde tekee ihmiselle hyvää! Minun mielestäni mitään kirjallisuutta ei yksinkertasesti voi lukea 'väärin', koska kysehän on AINA tulkinnasta, lukipa jotakin tekstiä ketunhäntä kainalossa tai muuten vaan :)

      Kiitokset Omppu ja Anna kommenteista :)

      Poista
    3. Minä koen kuten Kaisa Reetta, että nämä termit ovat vain vakiintuneita sanoja eikä niiden kirjaimellista merkitystä enää mielletä.

      Toiset kyllä kokevat sanat vahvasti. Tästä on esimerkkinä feministisesti ajattelevien ihmisten harmistus mies-loppuisiin ammattinimikkeisiin, palomies ym.

      Uudet termit olisivat ihan tervetulleita kirjallisuuteenkin, mutta ei kiitos sellaisia mitäänsanomattomia peittelysanoja kuten palvelutalo ja hoivakoti. Minulla meni pitkään ennen kuin tajusin, että ne ovat vanhainkoteja tai vanhustentaloja.

      Poista
    4. Marjjatta, aivan, sinä sanoit sen selkeämmin. Sana on vakiintunut ja ainakin minulle täysin arvovapaa. Mutta tiedän senkin, että kaikki eivät koe näin. Olisi hyvä, jos tästä saataisiin käynnistettyä niin laajalla kantava debatti, että saataisiin vihdoin aikaan jokin nykyaikaan sopiva, mahsdollisimman monia tyydyttävä sana kuvaamaan tuota romaanityyppiä.

      Onhan tietenkin heitäkin, jotka eivät ollenkaan ymmärrä, mikksi romaaneja pitäisi erotella toisistaan. Heille jo sana 'erottelu' on arvosidonnainen. Sama kuin esim. sanan 'vihannes' sijaan lausumani 'lanttu' tai 'nauris' olisivat arvosidonnaisia ja siksi lähtökohtaisesti väärin. Onko tässä erottelun ja luokittelun pelossa jotakin meille suomalaisille ominaista konsensushenkeä, ihan noin yleisestikin ottaen?

      Kiitos Marjatta kommentista :)

      Poista
    5. Sepä se, kun termit ovat niin vakiintuneet. Mutta saa niitä mielestäni siitä huolimatta kyseenalaistaa, koska eivät ole mitään absoluuttisia totuuksia. Niistä voidaan neuvotella ja ne voivat muuttua ja täsmentyä. Mutta kuten tuolla Ompun blogissa jo totesin, niin termit ja jaottelut ovat toki tarpeen, sillä niiden avulla luodaan järjestystä. Ja uusia termejähän syntyy koko ajan ja välillä ei tahdo perässä pysyä, mitä mikin on.

      Mulle on vaan (jatko)opiskeluajoilta jääneet mieleen keskustelut korkeasta ja matalasta ja siitä, miten ne ovat arvoväritteisiä. Lähinnä siksi tuo korkeakirjallisuus-termi särähtää korvaan. Eli se muutos, mitä Kaisa Reetalla on tapahtunut, ei ole vielä mun päässä tapahtunut. ;-) Sitä paitsi, olin vuosikaudet tutkijana ja jouduin siksikin kyseenalaistamaan kaikkea, mm. käytettyä termistöä ja pohtimaan, mitä kaikkea siellä takana on.

      Sinällään olen kyllä ihan samoilla linjoilla, että joitakin termejä vain on oltava ja ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää niitä jo valmiina olevia ja vakiintuneita kunnes parempia keksitään ja toisin sovitaan.

      Joskus minäkin ihmettelen, miten arvoväritteisesti joihinkin sanoihin suhtaudutaan, vaikka toki itsekin niin välillä teen. Hyvänä esimerkkinä nuo Marjatan mainitsemat ammattinimikkeet. Ja hoivakoteihin ja palvelutaloihin on tosiaan siirrytty. Vanhainkotiin kaiketi liittyy liikaa negatiivisia mielikuvia, vaikka onhan se jo paljon parempi kuin aikoinaan käytetty vaivaistalo. Tästä voisi aloittaa ihan uuden keskustelun esim. vanhus-termin käytöstä ja kiertämisestä, mutten nyt siihen ryhdy, ettei mene ihan tyystin harhapoluille.

      Poista
    6. Ps. Lanttu ja nauris eivät taida olla edes vihanneksia vaan juurikkaita :) Vai miten se nyt menikään :D Onko vihannes arvokkaampi kuin juures vai päinvastoin. Hmmm..

      Poista
    7. Lanttu-, nauris- vai appelsiiniromaani!?!? Siinäpä visainen kysymys.

      Poista
    8. Anna, olipa hyvä, että saatiin tähän alaa opiskelleen ja sillä pitkään töitä tehneen kommentti!

      Arvokeskusteluja täytyy käydä aika ajoin, se on selvä. Ja jostakinhan tuon termin 'korkeakirjallisuus' etuliite on joskus alkunsa saanut, eli jonkinlaista arvotusta se huokuu, ainakin termin synty- ja varmasti vielä myöhemmiltäkin ajoilta. Uusi sana olisi ensiarvoisn tärkeä!

      Nykyään ei uskalletta puhua asioiden oikeilla nimillä, nuo Marjatan mainitsemat ammattinimikkeet ja hoivakodit ovat siitä hyviä esimerkkejä. Toinen esimerkki varovaisuudesta voisi olla koulujen kevätjuhlien 'Jo joutui armas aika' - laulusta noussut häly. Miksi ihmeessä meistä on nykyisin tullut näin säikkyjä. Jo pelkkä kannanottaminen saattaa tuntua hyökkäykseltä. Tasapäistäminen on käynnissä huimaa vauhtia!

      Kiitos Anna kommentistasi :)

      Poista
    9. Nämä kommentit menevät nyt ristikkäin, Anna! :) Minä kannatan sitä, että otetaan korkeakirjallisuuden sijaan sana lantturomaani ;)

      Poista
    10. Täsmennys: en ole kirjallisuudentutkija vaan perinteentutkija. Tosin opiskelin kyllä kirjallisuuttakin.

      Poista
  6. Toistan Omppua: hieno kirjoitus Kaisa Reetta! Erityisen hienon tästä tekee minusta se, että purat nämä hankalat ja liukuvarajaiset käsitteet omasta kokemusmaailmastasi käsin. Olen usein muissakin yhteyksessä miettinyt, missä määrin sanojen merkitykset ovat meille yhteisiä ja tullut siihen tulokseen, että kaikesta yhteisyydestään huolimatta ne ovat aina myös yksilöllisiä. Tämä keskustelu kaikkiaan on yksi esimerkki siitä.

    Viihde- ja sen ns. korkeakirjallisuuden arvottava jakaminen on ehkä jossain määrin jo menneisyyttäkin, ainakin tietyissä keskusteluissa. Minusta tuo jako voidaan kuitenkin tehdä myös arvottamatta ja se on käsitteellisesti tarpeellinen ennen kaikkea siksi, että se auttaa hahmottamaan kirjallisuuden erilaisia funktioita (yksilöille ja yhteiskunnallisesti). Itse käsitteet sisältöineen ovat kuitenkin tässäkin keskustelussa usein vaikeita.

    Ja juurikin tuo korkeakirjallisuus, niin... Saattaa olla, että minulla on tämän käsitteen (ja taideromaanin) kanssa jossain määrin samanlainen ongelma kuin Ompulla (ja varmasti monella muullakin). Puhun kyllä jossain määrin ns. korkeakirjallisuudesta (ja usein juuri tällä ns.-etuliitteellä!) erotuksena viihteeseen, mutta tämäkin sana on tarkemmin ajatellen aika vaikea. Kaikki korkeana (so. tasokkaana/hyvänä/antoisana/jne) pitämäni kirjallisuus ei suinkaan ole esim. "vaikeaa" eikä välttämättä erityisen "rajoja rikkovaa". Ehkä käsitteen ydin on minulle (!) siinä, että se "korkeampi" kirjallisuus on ennen kaikkea ajattelua aktivoivaa (tavalla tai toisella!) ja tietyt köykäiset ilmaisu-, tarina- ja teemakynnykset ylittävää kirjallisuutta. Mutkikasta, mutta kiehtovaa! Tuo välimaastoon sijoittuva lukuromaanin käsite on minusta kimurantti sekin, enkä sitä oikein osaa käyttää (opettelisinko?).

    Kiitos tästä, ajatteleminen on ihanaa vaikka välillä ajatukset tuntuvatkin epämääräiseltä puurolta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just niin Katja: "missä määrin sanojen merkitykset ovat meille yhteisiä ja tullut siihen tulokseen, että kaikesta yhteisyydestään huolimatta ne ovat aina myös yksilöllisiä."

      Ja vielä Kaisa Reetalle: tosi hyvä ja selkeä kirjoitus (en aiemmin hoksannut siitä sinua kiitellä). :-)

      Poista
    2. Katja, tänään mietiskelin enemmänkin tätä sanojen ja merkitysten ristiriitaa. Emme varmastikaan koskaan pääse täydelliseen yhteisymmärrykseen sanojen merkityksistä ja silti meidän täytyy jaksaa hioa hioa ja hioa asioita...Tässä, väärinkäsitysten helppoudessa, taitaa muuten olla yksi syy siihen, miksi maailmamme on niin sotainen paikka ( nyt tuli tehtyä aikamoinen hyppäys aiheen ulkopuolelle, mutta ajatus kierii...)

      Tällaiset keskustelut, joissa sanoja ja käsitteitä tarkastellaan suurennuslasilla, ovat timantteja arvokkaampia! Olen oppinut jo niin paljon nyt käynnissä olevasta debatista! Aiemmin itsestäänselvinä pitämäni asiat näyttäytyvät minulle uudessa valossa. Toivon, että osaan ottaa tästä kaikesta mukaani edes pikkuriikkisen jotakin uutta. Ja nyt tiedän senkin, kuinka intohimoista kirjallisuuskentällä käytävä keskustelu on. Tämä on ollut todella hieno kokemus!

      Mielenkiintoista - ja samalla pikkuisen vaaralliseltakin tuntuvaa - on ollut miltei kylmiltään pistää lusikkansa soppaan, jossa on näinkin paljon erilaisia näkökantoja ja intohimojakin - ja toisaalta niin äärimmäisen kiehtovaa... Ja tiedätkö Katja, minulla olisi sinulle pieni pyyntö: voisitko kenties kirjoittaa tästä aiheesta vielä omasssa blogissasikin. Minusta nimittäin tuntuu ihan siltä, että sinun pitäisi! Otan sinuun vielä yhteyttä yksityisvestillä tämän illan aikana!

      Ns. korkeakirjallisuus... hmm. Niin, minulle tuo sana merkitsee 'tietyntyyppisesti' kirjoitettua kirjallisuutta. En ajattele, että korkeakirjallinen romaani olisi automaattisesti 'hyvä', tai 'korkeatasoinen', eli minulle se ei ole sinänsä minkäänlainen 'laatumääritelmä'. Voin ihan hyvin tokaista esimerkiksi, että 'No olipas tämä nyt todella huono ja miätänsanomaton korkeakirjallinen romaani'. Saattaa olla, että tämä minun käsitykseni on väärä, mutta näin minä tämän asian koen.Tämä saattaa selittää muutenn myös seen, miksi en näe sanaa 'arvottavana'.

      Keskustelu jatkuu toivottavasti yhtä antoisana kuin tähänkin saakka, myös sinun blogissasi, jos otat haasteen vastaan :)

      Kiitos kommentistasi, Katja :) <3

      ja kiitokset vielä, Anna :) <3

      Poista
    3. Hui Kaisa Reetta - vieläköhän minulla voisi olla tähän uutta sanottavaa? Te muut aiheesta kirjoittaneet olette jo kirjoittaneet niin hienot tekstit ja niiden pohjalta virinnyt keskustelu on ollut niin vilkasta ja monipuolista! Mutta kiitos haasteesta - ehkäpä jotakin ajatusten koontia vielä syntyykin ja onhan tämä toisaalta aihe, joka saa aika mukavasti lähteä myös rönsyilemään... Lukuromaanista (jonka ympärille tämä keskustelu taisi pitkälti syntyä) minulla ei ehkä ole suuremmin sanottavaa, mutta niin - kenties ajatukset eksyilevät jonnekin aiheen vierelle... Jätän ajatuksen kypsymään ja hahmottelen mietteistäni kokonaisuuden, jos sellainen on syntyäkseen :)

      Sanojen merkitykset ovat minusta äärettömän kiehtovia ja (kaikessa surullisuudessaankin!) myös juuri se, kuinka erilaisia ne voivat ihmisten ajattelussa olla. Todellakin: jos puhuisimme sanoin jotka ymmärrämme samoin, maailmamme saattaisi olla huomattavasti helpompi paikka elää, monella tavalla.

      Tuo ajatuksesi korkeakirjallisuuden ja laadun erillisyydestä on minusta aika oivaltava samoin kuin huomiosi siitä, että tämä näkemys selittää oman korkeakirjallisuus-käsitteesi arvottamattomuuden. Minulle nämä käsitteet "korkeakirjallisuus" ja "viihde" ovat tosiaan ehkä ennen kaikkea käsitteellisiä työvälineitä pohtia erilaisia kirjallisuuksia. Toki kuitenkin myönnän, että varmasti omalla tavallani myös arvotan nämä käsitteet vahvahkosti korkeakirjallisuuden hyväksi (sen korkeakirjallisuuden, mitä oma "korkeakirjallisuuteni" on) - yleisellä tasolla arvostan jollakin tavalla kaikkia erilaisia kirjallisuuksia erilaisine funktioineen, mutta henkilökohtaisella lukijatasolla arvostan eniten sitä kirjallisuutta, mitä itse pidän "hyvänä" ja "korkeatasoisena". Huh, mitä enemmän tätä kaikkea ajattelee, niin sitä haastavammaksi tämä käy - tässähän joutuu melkoiseen semanttiseen koitokseen itsensä kanssa (ja tuntuu, että kaikki on kohta laitettava lainausmerkkeihin!). Mutta kyllä, käsitteitä on tosiaan hyvä aika ajoin tutkiskella ja tuuletella! Missään nimessä niitä ei liene sittenkään syytä lyödä lukkoon - ei, vaikka tämä sekasotku sitten aiheuttaakin sitä merkitysten sekavuutta :) Vaan ehkä juuri se sekasotku sittenkin toisaalta myös avartaa!

      Poista
    4. Oi Katja, olin jo ottamassa sinuun yhteyttä, mutta hyvä näin!

      Mukavaa, jos ehdit pohtia asioita kamarissasikin! Minkäänlaista kiirettä ei ole, minusta tuntuu, että pieni pääsiäistauko tai vähän pitempikin tekee tälle keskustelulle vain hyvää. Ja aiheitahan voi myös laajentaa ja sillä tavoin puhaltaa tähän debattiin uusia tuulia! :)

      Arvaa vain, tuntuko minusta hurjalta miettiä tämän jutun kirjoittamista - miten haastavaa tämmöisen tavallisen, tälle alalle koulttamattoman lukijan oli tehdä koonti omista ajatuksistaan. Tuntui, että minulta puuttui sanoja, joilla selittää mielessä pulppuilevia asioita. Tämä johti sitten sellaiseen ajatukseen, että voisinkin jossain vaiheessa tutustua kirjallisuudentutkimuksen perusteisiin, kaikessa rauhassa ja omine aikoineni. Saisin siinä uusia työkaluja, joiden avulla voisi ilmaista itseään ja ajatuksiaan paremmin. Koulutukseni valmensi minut debatoimaan luonnontieteilijälle ominaisella tavalla - nyt tunsin, että olin ihan vähän hukassa ;) Esimerkiksi tämä erikoinen suhtautumiseni 'korkeaan kirjallisuuteen', onko se vallan vastakkainen sille, mitä asiasta ajatellaan kirjallisuudentutkimuksen puolella? Minä en tiedä mutta kovasti minua kiinnostaisi selvittää, mitä kirjallisuustieteissä näistä asioista ajatellaan. Teorioita on varmasti monia?

      Mutta käsitteillä on kiva leikkiä, toden totta! Semantiikka on yksi niistä asioista, jotka aina vaan jaksavat houkuttaa ja kiinnostaa! <3

      Kiitos jälleen :)

      Poista
    5. Kaisa Reetta, sinussa on sellaista syvää viisautta, että osaat puhua kirjallisuudesta aivan oikein vaikka luonnontieteilijän koulutuksella :) Minusta olet ehdottomasti yksi parhaista kirjablogimaailmamme kirjoittajista ja kirjoitat kirjoista aina erittäin syvästi ja hienosti. Myös tämä kirjoituksesi on hieno ja selkeä ja käsitteet loksahtelevat lokeroihinsa perustellusti. Minusta kirjallisuuskeskustelun pitääkin sitä paitsi olla avoin myös - tai ennen kaikkea! - ”tavallisille” lukijoille (miten tyhmä sana tuo tavallinen, äh tätä sanojen puutteellisuutta).

      Opinnot antavat tietysti käsitteellisiä valmiuksia ja avaavat uusia näkökulmia, mutta lukukokemuksesta ja sen kuvaamisesta ne eivät välttämättä tee ”oikeampaa” - tieteellisemmän ja ”asiantuntevamman” ehkä kyllä, mutta se on eri asia. Olen itse opiskellut kirjallisuutta sivuaineena, mutta en todellakaan koe olevani kirjallisuustieteellisen termistön ja teorioiden suhteen erityisen osaava: opinnoista on jo kauan ja vaikka kirjallisuus onkin kulkenut mukanani kaiken aikaa ja viimeisimpinä vuosina taas yhä intohimoisemmin intressein, olen sen suhteen melkoinen noviisi. Mutta noviisinahan saa aina oppia lisää!

      Tuo esittämäsi kysymys kirjallisuustieteiden suhtautumisesta näihin asioihin ja käsitteisiin kiinnostaa minuakin. En tiedä mutta luulen, että mm. kaanonien kirjoittaminen vaikeutuu kaiken aikaa, koska kirjallisuuksia on niin monia. Myös yleiskatsausten kirjoittaminen on varmasti yhä haastavampaa, kun runsaudenpulassa joudutaan väistämättä valitsemaan sisältöä.

      Poista
  7. Tämä on kiinnostava aihe, mutta samalla sellainen, ettei siitä ehkä synny muuta uutta kuin jonkinlaista omaan itseen kohdistuvaa pohdintaa - siis ihan hyvällä tavalla: millainen lukija minä olen? Miksi minä käytän jotain termiä tai olen sitä käyttämättä, miksi tuo toinen ei käytä tai käyttää samaa toisin? Kaikki nämä arvottavat rajat tietenkin liukuvat ja se, mikä on toiselle vain lukuromaani, voi olla toiselle huippukirja tyyliin "jee, lukuromaani" ja jollekin jotain, mihin ei koskisi pitkällä tikullakaan.

    Minä käytän kaikkia noita termejä ja ymmärrän ne ehkä jossain määrin samoin kuin sinä, Kaisa Reetta.
    Ehkä jonkinlainen lokeroiminen auttaa myös omaa suhtautumista kirjoihin. Olen samaa mieltä siitäkin, että korkeakirjallisuus voi olla itselle huonoa tai tuskaisaa luettavaa ja viihde voi tarjota melkoisia elämyksiä - ja tietenkin päinvastoin. Kuten Ompun luona tuumin, olen lepatteleva lukija ja vaikka tunnistan hyvin näiden termien aste-erot, saatan käyttää niitä ristiriitaisesti.

    Lukuhetki vaikuttaa paljon. Ja oman itsen pohdinta lukijana on tärkeämpää kuin tätä kommenttiani aloittaessani arvasinkaan. :)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olet oikeassa siinä, että täydellistä yhteisymmärrystä näistä asioista tuskin koskaan saavutetaan, mutta tärkeää on keskustella - minä olen saanut tätä jutustelua seuratessani tietoa siitä, kuinka monenlaisia käsityksiä näistä asioista ihmisillä on - ja pystyn sitä kautta paremmin ymmärtämään, mitä he tarkoittavat puhuessaan ja kirjittassaan kirjoista ja kirjallisuudesta.

      Ja ilman muuta - omia käsityksiään ja niitten kestävyyttä tässä eniten joutuu pohtimaan ja puntaroimaan. Tämän tekstinkin tuottaminen oli minulle siinä mielessä jännittävää, että koen olevani tässä kuitenkin vähän vieraalla kentällä, kaikkien kirjallisuutta ja suomen kieltä opiskelleiden joukossa. Mon teistä ovat tehneet pitkän uran kirjallisuuden parissa.
      Kun aloin pohtia tätä juttua, mieleeni tuli heti kymmeniä seikkoja, joista olisin halunut kirjoittaa, mutta päätin rajata rajata ja rajata... Ja niinkin kävi, että mitä enemmän asiaa pohdin, sen hämärämmiksi monien termien rajat kävivät.

      Mutta pääpiirteittäin tuossa jutussa käy kyllä ilmi , miten minä romaanien luokittelusta ajattelen. Ja se on tietenkin täydellisen subjektiivinen näkemys.

      Minä olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kaikentyyliset romaanit voivat antaa huimia lukukokemuksia. Voi käydä ihan hyvin niin, että saan viihteestä samansuuntaisia ahaa-elämyksiä kuin korkeakirjallisuudesta (ajattelin muuten ihan tosissani ruveta kutsumaan viimeksi mainittuja 'lantturomaaneiksi', jos tuo korkeakirjallinen romaani on määritteenä epäkorrekti.)

      Tykkään hypähdellä kirjallisuudenlajista toiseen minäkin. Se antaa vapautta ja iloa lukemiseen! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Pakko hihkaista kaimalleni - ja sinullekin Kaisa Reetta :) - että kyllä, oman lukijuuden pohtiminen on äärettömän antoisaa! Samalla tulee ehkä väistämättä pohdittua kirjallisuutta laajemminkin.

      Poista
    3. Katja, omaa lukijuutta tässä on kyllä saanut pöllytellä oikein olan takaa, ja niitä omia käsityksiä :) <3

      Poista
  8. Kommentoidessani äsken omassa blogissani tuli mieleeni se, että aina kun tehdään joku luokka, oli se sitten vaikka korkeakirjallisuus, niin kyse on myös ennen muuta vallankäytöstä ja siitä, kuka sitä valtaa saa käyttää ja kuka ei. Kautta kirj.historian korkeakirjallisuutta ovat olleet miesten kirjoittamat kirjat ja miehet ovat nuo määrittelyt tehneet. Esim. tunnettu kirj.historioitsija Erich Auerbach ei teoksessaan Mimesis omista lukua kenellekään muulle naiskirjailijalle kuin Virginia Woolfille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, tiedätkö, tämä keskustelu on ollut minulle erittäin terveellinen. Tässä on saanut todella hyvän kuvan siitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat kirjallisuuden termeihin. Kun tämän tajuaa, alkaa tietenkin pohtia sitä, miten saisi esitettyä omat ajatuksensa siten, että mahdollisimman moni tajuaisi sen, mitä kulloinkin tarkoitan, kun puhun kirjallisuudesta ja kirjallisuuden lajeista.

      Pitäisi pohtia, mitä tällä luokittelulla tarkoitetaan... Asetetaanko luokiteltava objekti heti tiettyyn arvoasetelmaan vai voisiko luokittelun taustalla olla jotain muuta. Voisiko se vain kertoa siitä, minkätyyppisestä objektista on kysymys.
      Korkeakirjallisuus on sanana vanhentunut, mutta uutta odotellessa käytän sitä. Sanoihin on kytkeytynyt vanhastaan paljon roinaa, tiedän. Siksi uusi termi olisi enemmän kuin tervetullut.

      Ja miksi pitäisi sitten edes käyttää mitään termejä. Eikö 'romaani' riitä? Ei riitä minulle. Niin kuin tuolla hiukan ylempänä kerroin, tykkään nimittää esimerkiksi lanttua 'lantuksi' enkä vain 'juurekseksi', en tajua, miksi kirjallisuuden luokittelusta on tehty niin vaarallista. Se, että luokittelun pelätään olevan ennen muuta vallankäyttöä, johtaa lopulta (ja pelottavimmillaan) siihen, että maailma muuttuu värittömäksi höllyväksi samankaltaisuuksien massaksi.

      Minä en syyttäisi miehiä siitä, että heillä on ollut mahdollisuus osallistua erilaisiin yhteiskunnallisiin toimintoihin. Omppu, meilllä naisilla on nyt mahdollisuus tehdä kaikkia noita kaikkia asioita, eli mitä odotamme? En usko, että miesten syyllistämisellä saa mitään hyvää aikaan. Pitäisikö meidän ehkä ruveta polttamaan miesten kirjoittamia kirjoja ja heidän suunnittelemiaan taloja jotta saisimme revanssia? Miesten ikiaikainen syyllistäminen kuluttaa minusta vain energiaa, jonka voisi kanavoida paremminkin. <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Siis oi, mikä typo... Viimeinen kappale piti alkaa tässä : Miksi syyttäisin miehiä jne... :)

      Poista
  9. Puhuin edellä historiallisista, monien vuosikymmenien ja -satojen aikana syntyneistä käytänteistä, joista pientä osaa edustaa se, että kirjallisuushistoriat ovat pitkälti olleet miesten kirjoittamia ja niissä on esitelty lähes poikkeuksetta miesten kirjoittamia teoksia. Tätä juuri feministinen kirjallisuudentutkimus on ollut mukana muuttamassa ja nostanut esiin monia teoksia ja tätä tehdään jatkuvasti eli hommissa kyllä ollaan.

    En näe mitään miesten syyttämistä siinä, jos totean tosiasiat. Yhä edelleen laajasti puhutaan yleisessä keskustelussa kirjallisuudesta ja sitten erikseen naiskirjallisuudesta ikään kuin se olisi joku yleisemmän kirjallisuuden alaosasto. Niin kauan kuin kirjallisuus ei automaattisesti tarkoita kirjallisuutta kirjailijan sukupuolesta riippumatta tasa-arvo ei ole toteutunut. Toisaalta on myös niin, että kirj. tutkimuksessa on ollut erityinen tarve puhua naiskirjallisuudesta, jotta naiskirjailijat ylipäänsä saataisiin näkyviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, on tietenkin hyvä kuulla, että naiskirjailijoita nostetaan esille! Mutta yhä vieläkin minä pikkuisen vierastan feminismin piirissä aistimaani sukupuolten vastakkainasettelua...

      Tunnen kyllä tällä(kin) saralla käveleväni vieraalla maaperällä, joten en uskalla ottaa kantaa asioihin, joihin en ole riittävästi perehtynyt. Nyt kun tuli tämä mahdollisuus eteen, niin kysäisenpä sinulta tästä naistutkimuksesta hieman: mitä siinä tapahtuu juuri nyt?

      Poista
    2. Kaisa Reetta, vierastaminen on tietenkin ihan sallittua ja yleistä. Itse koen feminismin pyrkimyksenä kohti sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta on tietysti monia feminismejä, eikä ole mitään konsensusta siitä, mitä feminismi on, ie. että voitaisiin jotenkin lukita määritelmä, mitä se on. Itse koen tämän vapauttavana ja tilaa antavana, mutta se nyt on vaan oma kokemukseni.

      Mitä tulee kysymykseesi, mitä naistutkimuksessa tapahtuu juuri nyt, niin olen asiassa varsin huono asiantuntija. Omista tutkimusajoistani on kulunut 15 vuotta ja kysymys on niin laaja, että koen olevan aika lailla mahdotonta siihen vastata, saati että minulla olisi tällaiseen vastaukseen riittävästi edes tietoa. Naistutkimusta tehdään suurelta osin osana muita tieteenaloja ja kun tähän lisätään, että sitä tehdään ympäri maailmaa, niin on aikamoinen paketti, jotta siitä voisi tehdään lyhyen ja kattavan yhteenvedon.

      Suomessa viime vuosina suosittua on ollut queer-tutkimus. Kirjallisuuden osalta olen seurannut lähinnä Turun yliopistossa tehtävää tutkimusta. Siellä on jo vuosia tutkittu vanhempaa suomalaista naiskirjallisuutta ja omakin tutkimuspalaseni liittyi näihin projekteihin. Tutkimus on ollut osin myös hyvin konkreettista, kun on käännetty suomeksi vanhinmpia suomalaisia naisten kirjoittamia teoksia. Tällä hetkellä tiedän, että siellä on menossa mm. projekti, jossa kartoitetaan vanhemman suomalaisen naiskirjallisuuden vastaanottoa.

      Tuolla aiemmin oli puhetta vallankäytöstä liittyen siihen, miten teoksia määritellään. Lisäisin nyt tähän vielä, että omassa näkemyksessäni olemme pääsemättömissä vallasta. Valta on kaikkialla, samoin tietysti sen toinen puoli vastarinta. En näe oikeastaan mitään ratkaisua siinä, että teoksia ei ollenkaan määriteltäisi, vaan pikemminkin niin, että on hyvä tiedostaa määrittelyihin sisältyvä vallankäyttö. Itse olen taipuvainen ajatteluun, jossa ei ns. kaiverreta kiveen, vaan annetaan mieluummin liukua ja muuttua.

      Poista
    3. Vihdoin pääsin koneen ääreen ja vastaamaan....

      Kiitos kun jaksoit avata aihetta minulle näinkin paljon. Kuten kysymyksenasettelustanikin saattoi huomata, olen täydellisen tietämätön feminismin ja naistutkimuksen perimmäisistä sisällöistä, Tunnen, että minun pitäisi ottaa niistä jonkinlaista selkoa jo yleissivistyksenkin tähden.

      Vallankäyttöä on joka puolella ja joka tasolla, olen tästä kanssasi täysin samaa mieltä. Siksi on tärkeää, että erilaisiin traditioihin ja 'hyväksyttyihin asiaintiloihin' piiloutuneet vallankäyttömuodot huomataan ja että niistä puhutaan ääneen.

      Ja on totta sekin, että kirjallisuuden kaanonit ovat pääosin miesten määrittelemiä. Jotta voisin ottaa tähänkään asiaan kunnolla kantaa, minun pitäisi ensin perehtyä niihin kriteereihin, joiden varaan nuo kaanonit on rakennettu sekä siihen, miten nämä kriteerit asettuvat suhteessa naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen. Kiinnostavia kysymyksiä!

      Kiitos perehtyneestä kommentistasi :)

      Poista
    4. Kaisa Reetta, kyllä kommentoisin tästä aiheesta huomattavasti laajemmin, mutta kun minulla ei ole tietoa, jota kommentoida. Toivon, että et kokenut vastaustani ylimieliseksi, koska kyse on vain siitä, että minulla ei ole tietoa, jota perusteellisempi vastaaminen olisi vaatinut.

      Itseänikin harmittaa se, että en ehdi seurata edes summittaisesti, mitä edes Suomessa tapahtuu kirjallisuuden tutkimuksessa ja naistutkimuksessa. Haluaisin myös lukea kirjallisuuden teoriaa - ihan vaan pelkästä mielenkiinnosta ja erityisesti haluaisin lukea muutamia ranskalaisia filosofeja (mm.Foucault, Deleuze, Baudrillard ja kumppanit) ja on myös monia feministisiä kirjallisuudentutkijoita/feministisiä tutkijoita, joita haluaisin lukea (ranskalaisista erityisesti Kristeva, Cixous ja Irigaray - jotka varmaan ovat jo vanhentuneita nykytutkimuksessa, mutta minulle edelleen kiinnostavia). En valitettavasti edes tiedä, missä nykyranskalainen keskustelu em. osalta on menossa. Minulle juuri ranskalainen filosofia ja erityisesti kirj.tutkimukseen liittyen on ollut läheisintä. Pitäisikin tätä alkaa selvitellä, kun vaan olisi aikaa. Eli kaiken kaikkiaan seurattavaa ja luettavaa olisi vaikka kuinka, mutta olen nyt preferoinut kaunokirjallisuuden

      Yritin miettiä, käsiteltiinkö kirjallisuuden opinnoissa lähemmin kaanonien muodostumista, mutta en nyt muista, että sellaista olisi ollut. On kyllä ihan mahdollista, että asia on vaan häipynyt muististani. Jos löydä asiasta lisätietoa, niin hihkaise. Kuten Katja alla totesi, niin nykyisin kaikki on niin hajallaan ja kamaa on niin paljon, että sellaisia suht yhteneväisiä kaanoneita, joita on vanhemman kirjallisuuden osalta, tuskin enää muodostuu.

      Kirjallisuudessa minua viehättää suuresti se, että se rakentuu aikaisemman päälle (tahallisesti tai tahtomattomasti) ja teokset kommunkoivat myös keskenään ja paljastavat toisistaan toistensa kautta puolia, jotka eivät tulisi esiin yhtä selvästi, jos tarkasteltaisiin vain teosta sinällään.

      Sanon nyt vielä, että varmasti ei jää väärinkäsitystä, että kysymyksessäsi ei ollut mitään vikaa todellakaan ja olisi hienoa, jos olisi sellainen julkaisu, johon kerättäisiin tutkimustuloksia esim. feministisen kirjallisuudentutkimuksen viime tuloksista. Tosin voi tuollainen ollakin, mutta en vaan tiedä sitä. Minusta olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu esim. venäläisessä fem.kirj.tutkimuksessa, josta en tiedä yhtään mitään. Julkaistaankohan sitä edes englanninkielisenä. Hyvä ystäväni kirj.tutkija oli Romaniassa fem.kirj.tutkimuksen seminaarissa ja hän kertoi, että siellä tehdään mahtavan hienoa ja kunnianhimoista tutkimusta, mutta enpä siitäkään ole nähnyt mitään juttua missään.

      Jatketaan tutkimuksia. :) Hyvää pääsiäistä.

      Poista
    5. Ps. Sinun tapasi esitellä lukemiasi teoksia on todella ansiokas ja puhutteleva. Eli please älä vähättele itseäsi. Kirj.tieteen opinnot ja kirjoista kauniisti kirjoittaminen eivät välttämättä ollenkaan korreloi keskenään.

      Poista
    6. Kommentoinkin nyt tähän Ompun kommentin katveeseen enkä omani jatkoksi, koskapa tämän hänen kommenttinsa ilahduttavasti huomasin (ja Omppu kiitos tästä(kin) kommentistasi myös minun puolestani, ihanaa keskustelua tämä kaiken kaikkiaan!). Jäin vielä itsekin näitä juttuja mielessäni pyörittelemään ja tunsin välttämätöntä tarvetta palata sanomaan vielä muutaman sanasen :)

      Minäkään en suuremmin muista, että opiskeluaikoina olisi juurikaan puhuttu kaanonien muodostumisesta (ehkä jotakin sinne päin silti oli?). Tässä viime vuosien intohimoilussani olen joskus törmännyt aiheeseen ja tullut todenneeksi, että se varmasti tosiaan vaikeutuu kaiken aikaa: mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois, kun kirjallisuutta ja sen kirjoa on niin paljon? Lueskelin jossain kohtaa selaillen sellaista kirjaparia kuin Suomen nykykirjallisuus 1-2 (2013), jossa käsitellään nimensä mukaisesti Suomen nykykirjallisuutta. Mukana oli monenlaisia lajeja ja siitäkin varmaan mieleeni jäi, että jo yksistään Suomessa kirjallisuuden kenttä on tänä päivänä todella laaja. Pitäisikin (=tahtoisinkin) oikeastaan palata tähän teospariin vielä kunnolla ja paneutuen.

      Tunnen kyllä vetoa myös tuonne kirjallisuudentutkimukseen ja haluaisin olla perillä siitä, mitä kaikkea siellä tapahtuu. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä siellä tutkitaan ja missä määrin esim. juuri "viihde" on tutkimuksessa mukana. Minulle tulee kirjallisuuden äärellä kaiken aikaa hyvin vahvasti sellainen Stoner-olo: "kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa", mutta koetan suhtautua siihen sitkeän myönteisesti, loputtomina oppimisen mahdollisuuksina.

      Ja todella, todella nyökyttelen tuolle Ompun PS:lle <3 Olet kirjablogimaailman ihana valo <3

      Poista
    7. Vastaan tähän väliin tulleisiin kommenttehin ajatuksen kanssa illemmalla, koska haluan perehtyä ajatuksiinne kunnolla keskittyen ja rauhassa (olen juuri tullut pääsiäisen viettoon Kirkkonummelle, joten huomiotani vedetään toiseen suuntaan). Kiitoksia jo tässä vaiheessa, luin kommenttinne ja jätän ne muhimaan mielen pohjalle muutamaksi tunniksi.
      Palaillaan kuuden jälkeen! <3

      Poista
    8. No niin, pikkuisen myöhässä, mutta täällä ollaan...

      Omppu, en kokenut vastaustasi ylimieliseksi, en suinkaan!
      Olen lukenut kirjoja tähän saakka peilaten lukemaani vain omiin kokemuksiini ja siihen tietoon ja tunteeseen, mikä miulla maailmasta on. Ehkä se riittää, mutta nyt kirjabloggauksen myötä olen alkanut tuntea kiinnostusta kirjallisuustutkimustakin kohtaan. Hankin antikvariaatista pari kuukautta sitten Sartren teoksen 'Mitä kirjallisuus on' ja olen lueskellut sitä siitä saakka silloin tällöin hyvin pienen annoksen kerrallaan. Ehkäpä tuon sen joskus blogiinkin. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei lukijan tarvitse tietää teoriasta tuon taivaallista voidakseen ymmärtää hyvää kirjallisuutta. Mutta toisaalta: yritin tässä taannoin tutustua Yeatsin runouteen ja koin sen epäonistuneeksi yritykseksi, sillä aistin Yatsin pohjaavan runoutensa antiikin ihanteista lähteviin lauseideaaleihin, käsitteisiin ja runousoppeihin, joihin minulla ei ole ollut tarvetta tutustua. Tuntuisi hullulta alkaa 'tulkita' Yeatsia 'oman elämänkokemukseni' kautta. Tunsin, että minun oli pakko päästää Yeatsin runot -teos odottelemaan parempaa aikaa.

      Toisaalta haluaisin säilyttää sen oman näkemykseni kirjoista ja kirjallisuudesta. Pelottaisi sekin, että liika teoria saattaisi ajaa minut tilaan, jossa (luonteeni tietäen) alkaisin tarkastella kaikkea lukemaani 'teorioiden'' kautta. Olen kuullut, että monet kirjallisuustiedettä lukeneet kamppailevat näiden kysymysten kanssa. Minullehan tuo kysymys on tietenkin 'teoreettinen', sillä tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä yliopistoon lueskelemaan. Ajatus vain alkoi taas lentää, enkä viitsi seuloa tässä nyt sitä, mitä sormet ruutuun tuovat! :)

      Tuli muuten tässä mieleeni sekin, että eihän kirjallisuutta todellakaan voi jakaa jyrkkiin leireihin 'nais- tai mieskirjallisuuksiksi', sillä uskon, että sekä miehet että naiset ammentavat voimaa, inspiraatiota ja näkemyksiä toisen sukupuolen kirjoittamasta tekstistä.
      Varmasti tästä on tehty tutkimuksiakin, jos ei ole, niin pitäisi!

      Tässä vaiheessa minut huudetaan taa kahville, jatkan pian! :)

      Poista
    9. Katja, tuo tunne 'Stoner-tunne' on ihana ja samalla häkellyttävä: mitä enemmän asioista alkaa ottaa selvää, sen vähemmän tietää tietävänsä!

      Miten minulla on sellainen muistikuva, että tuota teosparia, josta tuossa kerrot, olisi joltain suunnalta kuvattu epäonnistuneeksi yritelmäksi... En muista, mistä asiasta luin ja muistanko nyt edes oikein. Itse en ole teoksiin tutustunut, mutta nyt kun ne mainitsit, iski uteliaisuus. Täytyy laittaa Suomen nykykirjallisuus kirjastolistalle. Kiitos taas erinomaisesta vinkistä! <3

      Viihde voi todellakin tarjota pelkän viihtymisen rinnalla ikkunan nykytodellisuuteen ja siksi mitä mainioin tutkimuksen kohde. Lisäpainoa viihdekirjallisuuden tutkimukseen tuo sekin, että se on suhteellisen suosittua ja siksi sen yhteiskunnallinen painoarvo ei suinkaan ole höyhenenkevyt, päinvastoin kuin äkkiseltään voisi ajatella. No tässä nyt mennään varmaan jo muiden tieteenalojen puolelle, mutta tieteidenväliset tutkimuksethan kuuluvat juuri niitä antoisimpiin!

      Keskustelu on todellakin ollut ihanan rönsyileväistä. Tämä tällainen on virkistävää! <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!