Keväisiä blogisuunnitelmia...

Kevät herättää minussa joka vuosi jonkinlaisen irtipäästämisen halun, niin että olo on kuin ammulla kevätlaitumella. Tuo kummallinen keväthuumaus yltää toisinaan blogiin asti, niin että esimerkiksi viime keväänä suljin tämän 'konttuurin' jo toukokuun puolen välin aikoihin. Tällä kertaa kirjoitusintoa riittänee pidemmälle, ainakin juhannukseen saakka...

Kirjablogini täyttää juhannuksen seudulla jo viisi vuotta. Matkaa on tullut taitettua jo sen verran, että  tunnen tarvetta hiukan uudistaa bloggaustapaani niin, että teen siitä entistä vapaamuotoisempaa.  
Yksinkertaisimmillaan muutos saattaa merkitä sitä, että en enää arvioi teksteissäni yksittäisiä teoksia. Juttujen pääpaino on kuitenkin yhä kirjoissa ja kirjallisuudessa.

Mukaan saattaa tulla yllättäviä kirjayhdistelmiä, erilaisia maan ja taivaan väliin mahtuvia ajankohtaisia tai ikuisesti ihmismieltä kaihertaneita aiheita, joita pohdin teksteissäni lukukokemusteni kautta jne jne.
Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Voi käydä niinkin, että palaan entiseen bloggaustyyliin vähän äkkiä...

Toki aion kirjoittaa myös yksittäisistä teoksista niin kuin tähänkin saakka, esimerkiksi seuraava bloggaus tulee käsittelemään erästä hyvin antoisaa ja mielenkiintoista tietokirjaa...

Blogini kolmannet teemaviikot ovat vuorossa kesän mentyä. Suunnitelmissa oli keskittyä tällä kertaa venäläiseen nykykirjallisuuteen, mutta fiilikset eivät nyt vie siihen suuntaan, vaan haluan kesälukemistokseni  jotakin kevyempää. Annan intuition johdattaa minut sopivan teeman äärelle...

Ihanan toukokuun ja hyvien lukuhetkien toivotus! 

Mitä kirjablogin tulee olla

Viime viikkoina kirjablogit on vedetty mukaan kirjallisuuskritiikin tilasta käytävään keskusteluun: mikä on blogien merkitys kirjallisuuden kentällä ja miten niihin pitäisi suhtautua? Minkälaisia vaatimuksia blogeille voi tai saa asettaa?

Keskusteluista ja kannanotoista paistaa huoli kirjallisuuskritiikin tilasta; perinteiset ja uudet mediat julkaisevat kirjakritiikkejä entistä vähemmän ja niiden taso on laskenut. Syynä tason vajoamiseen saattaa olla muun muassa se, että kritiikkejä kynäilevät yhä enenevässä määrin (muiden työtehtäviensä ohella) tavalliset kulttuuritoimittajat, eivät niinkään ammattikriitikot, kuten vielä vähän aikaa sitten tapahtui.

Samaan aikaan kun korkeatasoinen sanomalehtikritiikki on vähentynyt, ovat harrastuspohjaiset kirjablogit  kasvattaneet suosiotaan. Kirjallisuuden kentällä blogi-ilmiöön suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein: yhtäältä ollaan onnellisia ja tyytyväisiä siitä, että kirjallisuus saa näkyvyyttä, toisaalta ollaan huolissaan bloggareiden usein hyvinkin subjektiivisesta tavasta kirjoittaa lukukokemuksistaan.

Viime aikoina on tullut selvästi ilmi, että erilaiset  kirjallisuuskentällä vaikuttavat tahot ovat ryhtyneet kohdistamaan blogeihin samanlaisia odotuksia kuin ammattikritiikkiin. Blogiyhteisö on tuntenut paineen kasvaneen, eikä tunne ole mukava. Yhteisön sisällä on havahduttu siihen, että alun perin mukava harrastus on vaarassa muuttua ryppyotsaiseksi ja pakonomaiseksi puurtamiseksi.

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Granta-kirjallisuusjulkaisussa kirjailija Riku Korhonen koki pahaa oloa kirjoihinsa kohdistuvan kritiikin vuoksi. Osan tuosta 'kaunokirjallisuudeksi muotoillusta pahasta olostaan' hän levähdytti kirjabloggaajien niskaan. Kirjoitus herätti monenlaisia ajatuksia kaunokirjallisuuden, sananvapauden ja vihapuheen välisistä monimutkaisista ja osin ristiriitaisista suhteista. Noihin mietteisiin palaan ehkä myöhemmin. Nyt nostan ko. tekstistä esiin vain yhden seikan: nimittäin sen, ettei Korhonen selvästikään ymmärrä (tai tahdo ymmärtää) kriitikon ja kirjabloggaajan välistä eroa.

Suomalaisen kritiikin tilasta oli keskusteltu myös Helsingin kirjamessuilla. Arvioinnin kohteena oli ollut siis kirjallisuuskritiikki, mutta se ei ollut estänyt keskusteluun osallistuneita kirjailijoita ja kriitikoita nostamasta esille 'huonosti kirjoitettuja kirjablogijuttuja'.  Jälleen kerran kirjablogeja siis verrattiin ammattimaisesti kirjoitettuun kritiikkiin.
 Kyseistä keskustelua oli paikan päällä seuraamassa esimerkiksi Reader why did I marry him -blogin Omppu joka kirjoitti siitä myös blogissaan.
Asiaa pohtii blogissaan myös Kirjojen Kamari -blogin Katja. 

En tiedä, miten kirjailijat yleisesti ottaen asiaan suhtautuvat, mutta  ammattikriitikkoihin vertautuminen tuntuu minusta (ja monesta muusta kirjabloggaajasta) todella kummalliselta ja perusteettomalta.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Miten kirjablogeihin sitten pitäisi suhtautua? Vastaus saattaa löytyä, kun pysähdytään hetkiseksi perusasioiden äärelle. Seuraavassa esitän muutamia itselleni tärkeitä näkökulmia asiaan.  

1. Pääosa kirjabloggareista ei kirjoita kirjajuttujaan ammatikseen.
Useimmille meistä kirjoittaminen on harrastus, joka tuo mukavaa vastapainoa bloggarin siviilityöhön tai muuhun elämään. Blogeja kirjoitetaan usein fiilispohjalta, niin että kokemuksellisuus korostuu. Yhteisöllisyys ja lukukokemusten jakaminen ovat tärkeä osa bloggauksen tuomaa kokonaiselämystä. Kirjoja ja tarinoita rakastetaan (ja joskus vähän vihataankin) aidosti, täydellä sydämellä. Rakkaus kirjoihin näkyy ja sen annetaan reilusti  näkyä.

2. Blogien kirjoitustyylit vaihtelevat.
Meitä on moneksi: fiilistelijöistä analysoijiin, ilon ja herkkyyden kautta kirjoittavista tiukan kriittisiin. Tämä tuo kirja-alalle uskomattoman hienon kirjon erilaisia näkemyksiä. Voisiko tämän parempaa tilannetta enää olla? Blogitekstien ahtaminen  tiukkaan, kritiikeistä tuttuun muottiin olisi enemmänkin takaisku kuin 'suuntausta parempaan'. Toki on olemassa niitäkin blogeja, joissa kaikki tekstit lähestyvät tyyliltään puhdasoppista kritiikkiä, mutta kaikista kirjablogeista ne muodostavat kuitenkin häviävän pienen osan.

3. Kaiken ehtona on vapaus.
Muistutettakoon tässä, että sananvapaus kuuluu kaikille. Jos se kuuluu taiteilijoille, kuuluu se myös taiteesta kirjoittaville ja siitä nauttiville henkilöille.
Kirjabloggaajien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että meillä on oikeus valita, mistä kirjoitamme, milloin kirjoitamme ja miten kirjoitamme. Ainoat tahot, joille olemme vastuullisia kirjoituksistamme, ovat Suomen laki, lukijamme ja me itse. Edellisten jälkeen koittaa täysi vapaus: emme ole vastuussa teksteistämme kirjailijoille, kustantajille, emmekä millekään muulle ulkopuoliselle taholle. Ainakaan minä en koe olevani vastuussa esimerkiksi kirjailijan mahdollisesta ansionmenetyksestä, jos kirjoitan hänen kirjastaan kriittisesti omaan kirjablogiini (vaatimus ottaa moisia asioita huomioon olisi jo ajatuksena absurdi ja sananvapauden vastainen).

En näe Riku Korhosen Granta-jutun kaltaisia hyökkäyksiä missään suhteessa hedelmällisinä. (Toki ne saattavat tuoda hetkellistä helpotusta kirjoittajalle itselleen, mutta siinä kaikki.) Pahimmassa tapauksessa hyökkäykset johtavat nokitteluun, jossa 'kirjallista vapauttaan' harjoittavan kirjailijan tekstiin vastataan bloggarien puolelta samalla, yhtä oikeutetulla tai oikeuttamattomalla  'kirjallisella vapaudella', minkä jälkeen entisestään 'suivaantunut' kirjailija pistää vielä paremmaksi jne jne jne. Tällä tavalla esitettynä jutusta alkaa tulla esiin myös hyvin surkuhupaisia piirteitä. Uskon kuitenkin että bloggareiden enemmistö jättää tällaiset provokatorisiksi tarkoitetut avautumiset omaan arvoonsa.

Yksi seikka kannattaa kuitenkin muistaa: koska kirjabloggari on vapaa valitsemaan luettavansa, on paljon mahdollista, että kotimainen kirjallisuus jää blogeissa tällaisten tapausten vuoksi aikaisempaa vähemmälle huomiolle.Toivon todella, ettei näin käy.

4. Kirjoittamisen tyylit vaihtelevat myös yksittäisten blogien sisällä. Tässäkin mennään fiilikset edellä. Esimerkiksi itse varaan oikeuden vaihdella blogitekstien tyyliä mieleni mukaan, tunnelmoinnista tiukkaan analyysiin. Toisinaan tekstit saattavat jäädä huitaisuiksi, ja senkin oikeuden itselleni varaan. Erilaiset kokeilut tuovat kirjoittajan arkeen mukavaa vaihtelua, ja niiden osuutta tulen lisäämään jatkossa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

5. Kun sydän särkyy, eli loukkaantumisista

Kritiikin ja arvostelun sietäminen on yksi menestyksekkään kirjoittamisen perusedellytyksistä. Tämä pätee niin kirjailijoihin, kriitikoihin kuin meihin kirjabloggaajiinkin.
 Kirjailijoiden on tässä yhteydessä hyvä muistaa, että kirjallisuuskritiikit ja kirjablogitekstit kohdistuvat heidän kirjoittamiinsa kirjoihin, eivät heihin itseensä. Tunteiden tuoksinassa tämä saattaa helposti unohtua, suhtautuvathan  kirjailijat teoksiinsa usein kuin lapsiinsa, mikä on sinänsä ymmärrettävää ja aika hellyttävääkin. Mutta aina on muistettava myös tämä: lapset kasvavat ja itsenäistyvät, lentävät maailmaan joka valitettavasti on joskus myös armoton. Kirjat täytyy kirjoittaa niin, että ne voivat itse puolustaa itseään.

Itse pyrin perustelemaan mielipiteeni niin hyvin kuin osaan ja tarkastelemaan lukemaani myös muista kuin omasta näkökulmastani. Tämä ei saa olla kuitenkaan blogikirjoittelun perusedellytys, kiitos sananvapauden.
Tosiasia kuitenkin lienee se, ettei kukaan kirjoittele blogitekstejään ilkeilymielessä. vaan päinvastoin: mikäli esimerkiksi minulla on kirjoista jotakin vähemmän mairittelevaa sanottavaa, mietin sanavalintojani erittäin tarkkaan. Näin tekevät varmasti kaikki muutkin kirjabloggaajat. Olen oman lyhyen blogiurani aikana huomannut rohkaistuneeni ajan myötä myös tällä saralla. Se, että uskaltaa tuoda mielipiteensä rohkeasti esille, vaatii totuttelua ja opettelua.

Lopuksi on todettava, että myös meidän kirjabloggaajien täytyy oppia ottamaan kritiikkiä vastaan,  emmehän mekään kirjoittele juttujamme missään viattomuuden suojaamassa norsunluutornissa. Mutta blogiteksteihin suuntautuvan kritiikin täytyy suhteutua blogien omaan kontekstiin, ei ammattimaiseen kirjallisuuskritiikkiin.

***

Tänäkin päivänä Suomessa ilmestyy kymmeniä blogitekstejä, jotka vievät kirjallisuuden ilosanomaa eteenpäin.Toivon hartaasti, että kirjallisuuskenttä ymmärtäisi kirjablogien arvon ja antaisi meille mahdollisuuden jatkaa harrastustamme kaikessa rauhassa - ja rakkaudessa. Sillä olemmehan me kaikki loppujen lopuksi samalla puolella.

Talviaurinkoa ja pohdintaa oman ymmärryskyvyn rajoista

Ihana aurinko hilautuu taivaankannella yhä korkeammalle.... Oletteko huomanneet, kuinka valoisaa myöhäisinä iltapäivinäkin alkaa jo olla. Joulun aikaan aurinko käväisi häthätää metsänrajassa: alempi kuva on otettu vuoden pimeimpään aikaan keskipäivällä. Nyt aurinko kellii jo puiden latvojen yllä. Kevät on tulossa!

Kirjoittelen blogitekstiä upean  Toni Morisonin uutuusromaanista Luoja lasta auttakoon. Pelkään, että kirjan syvin olemus jää minulle saavuttamattomaksi. Ajatus oman ymmärryskykyni limiiteistä heräsi kun satuin pari viikkoa sitten lukemaan Morrisonin  The Guardianin haastattelun, jossa hän selkein sanoin sanoo kirjoittavansa mustille (“I’m writing for black people”). Minä, joka olen - ehkä naiivistikin - pyrkinyt elämässäni tietynlaiseen värisokeuteen, törmäsin  Morrisonin lausumaan kuin seinään; pari viikkoa sitten aloittamani blogijuttukin joutui lepäämään, sillä en kerta kaikkiaan enää tiennyt, miten Morrisonia tulisi lukea ja ymmärtää, vaikka hän on tähän saakka ollut yksi mielikirjailijoistani. Miksi kirjailija ehdoin tahdoin tahtoo jakaa lukijakuntaansa? Eikö 'konsensus' ja ymmärryksen jakaminen 'yli rajojen' olisi parempi tie?

 No, asiaa tarpeeksi pähkäiltyäni sain ajatukseni kutakuinkin selviksi. Ehkä kysymys on ennen kaikkea valtavähemmistön oman, autenttisen äänen säilyttämisestä. Se, että Morrisson kertoo kirjoittavana nimenomaan mustille, vahvistaa tuota agendaa. Onhan selvää, että ilman puolustusta vähemmistöt alkavat tarkastella ja arvottaa itseään valtaväestön näkökulmasta (näin pääsee käymään myös Morrisonin uudessa romaanissa).

Ja kas. Guardianin jutun jälkeen törmäsin netissä vellovaan keskusteluun siitä, saako valtaväestöä edustava kirjailija ujuttautua vähemmistökulttuuria ( tai ylipäätään otakin toista kulttuuria) edustavan (fiktiivisen) henkilön nahkoihin ja käyttää tätä kirjallisen tuotantonsa materiaalina. Keskustelu roihahti käyntiin Koko H:n kirjoituksesta Ruskeat tytöt -blogissa, jossa pohditaan  kirjailija Laura Lindstedtin oikeutta kirjoittaa vieraiden kulttuurien edustajista. Koko H:n mukaan ongelma on siinä, että Lindstedt, ottaessaan juutalaisen anorektikkonaisen yhdeksi romaaninsa henkilöksi, syyllistyy kulttuuriseen anastukseen, sillä hän luo henkilönsä (tässä tapauksessa siis juutalaisen Schloamithin) omasta, hyvin rajoittuneesta ja länsimaista valtakulttuuria edustavasta  näkökulmastaan. Ajatusta kritisoitiin netissä absurdiksi ja kirjallista vapautta rajoittavaksi.

   Toni Morrisonin lausunnossa ja Koko H.n ajatuksissa  kaikuu sama huoli vähemmistöjen äänen kuulumisesta. Laura Lindstedtin Oneironista käydyssä keskustelussa kysyttiin, onko 'tällainen vastakkainasettelu tarpeellista. Ehkä se oikeasti onkin tarpeen, minä sitä en ainakaan tiedä, koska edustan kummassakin tapauksessa valtaväestöä ja katson asiaa valtaväestön kovin kauniista ja pikkuisen naiivista 'We Are the World' -vinkkelistä.  Se, että lukijana edes ymmärtäisin (ja tunnustaisin) kulttuuristen ristiriitojen olemassaolon, olisi ehkä jo hyvä alku. 

Kobo Aura H2O-lukulaite

 E-kirjamaailmaan tutustumiseni johti vihdoin oman e-lukulaitteen hankintaan. Tutkiskeltuani erilaisia vaihtoehtoja päädyin Kobo Auraan, sen vesitiiviiseen H2O-malliin. Valintaan vaikutti osittain se, että monien muiden mallien saatavuus täällä Suomessa näyttää olevan kortilla. Luin Kobosta myös monia vakuuttavia käyttökokemuskertomuksia, muun muassa Suketuksen ja Mikko Saaren blogeista.

  Oma kokemukseni tästä laitteesta on tietenkin vielä kovin vähäinen, mutta jo nyt tuntuu, että kyllä, kyllä tämä ostos kannatti. Lukeminen on miellyttävää ja vaivatonta, samoin kuin kirjojen siirtäminen tietokoneelta lukulaitteelle.Kommunikointi tietokoneen ja Kobon välillä tapahtuu ubs-johdon välityksellä, kirjat siirtyvät laitteeseen silmänräpäyksessä.
Kobo tukee monia tekstiformaatteja ja on siitä syystä vapaammin toimiva kuin  esimerkiksi Amazonin kanssa kompukseen mennyt Kindle. Tästä syystä Amazonin kirjakaupasta hankitut kirjat on luultavimmin konvertoitava sopivaan muotoon. Tätä varten netistä löytyy ohjelmia (esim Kalibre). En ole konvertoimista kokeillut, tuskin kokeilenkaan....

 Kobon käytössä WiFi, joka mahdollistaa kirjojen ostamisen Kobon omasta kirjakaupasta suoraan laitteelle. Tätä toimintoa en ole vielä testannut, mutta Kobon kaupassa jo käväisin ja nappasin mukaani pari ilmaista kirjaa (toisessa niistä Oscar Wilden koko tuotanto!) Elisa Kirja-puodista hankkimani kirjat napsahtivat nekin laitteelle muitta mutkitta.
E-kirjakauppajuttuihin palaan vielä erillisessä postauksessa.

  Millainen sitten on e-kirjan välityksellä saatu lukukokemus? Laite on kevyt, tämä minun valitsemani malli painaa 233 grammaa, jugurttipurkin verran siis (tätäkin kevyempiä malleja löytyy). Kovalevylle mahtuu noin 3000 kirjaa, joten käsilaukkuun sujahtavan Kobon mukana voi kuljettaa ihan oikeasti pientä kirjastoa! Näyttö on pienen taskukirjan kokoinen, minulle oikein riittävä.
Ja niin -se vesitiiviys! Laitteen sanotaan kestävän toimintakykyisenä metrin syvyisessä vedessä noin kolmenkymmenen minuutin ajan. Kirjoja voi siis huoletta lukea myös kylvyssä eikä laite säikähtäne pientä sadetakaan.

  Rakastuin Kobon  mustavalkoiseen E-ink- kosketusnäyttöön heti. Lukukokemuksen miellyttävyys jopa yllätti minut: tuntuu melkein siltä kuin lukisi paperille kirjoitettua tekstiä. Näyttö ei heijasta lainkaan ja lukeminen sujuu hyvin myös äärimmäisen kirkkaassa auringonpaisteessa silmien rasittumatta. Näytöllä on valaistus, jota voi säätää portaattomasti. Näissä keskipäivän auringossa ottamissani kuvissa taustavalo on säädetty kahdeksaan prosenttiin maksimitehostaan. Pieni valoteho riittää oikein hyvin myös hämärässä lukemiseen ja säästää akkuakin. Yhden akunlatauksen sanotaan kestävän lukemisinnosta riippuen jopa kuukausia. Lataus tapahtuu ubsilla esim. tietokoneen välityksellä.

Tässä tekstin kokoa on säädetty keskisuureksi. Kirjainkoon ollessa pienimmillään näytölle mahtuu kahden paperisivun teksti, sen ollessa suurimmillaan  näytössä näkyy pari sanaa. 

  Tekstivalintojakin löytyy: tekstin kokoa, rivien välejä ja marginaaleja voi säätää portaattomasti ja erilaisia fonttimallejakin on kaksitoista. E-inkin vuoksi toiminnoilla  on pikkuinen viive, mutta se ei suuremmin haittaa.
Sivuille voi tehdä myös koirankorvia ja alleviivauksia. Kokeilin näitä toimintoja kerran ja totesin ne käytännöllisiksi.

  Olen enemmän kuin tyytyväinen hankintaani. Luulen, että Koboni ansiosta lukutottumukseni muuttuvat niin, että luen entistä enemmän  ja kirjavalikoimani laajenee englanninkielisen kirjallisuuden suuntaan. Perinteiset kirjatkin säilyvät matkassani, mutta etenkin paksut tiiliskivikirjat pyrin nauttimaan tästä lähtien Koboni kautta, mikäli mahdollista. Toivon, että suomalaiset kirjakustantamot innostuisivat julkaisemaan kirjoja entistä enemmän myös sähköisessä muodossa. Suurimmat kustannusfirmat ovat onneksi jo innostuneet asiasta... Tässä kohden lienee syytä mainita, että minulla ei ole 'sponssaussopimuksia' minkään tässä jutussa mainitsemani tahon kanssa. Tein jutun siis ihan taviskuluttajana.

   Kuvissa näkyvät 'perinteiset kirjat' ovat tulossa blogiin pian. Yritän saada jutun Peter Hoegin Susanin vaikutuksesta ulos perjantaiksi, Mihail Shishkinin huimaava tarinaeetos Neidonhius lipuu esittelyyn ehkä ensi viikon alkupuolella. Kummatkin herrat saapuvat viikonloppuna  Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan, jonka keskustelut ovat nähtävissä kokonaisuudessaan myös Yle Teemalta suorana lähetyksenä.

Lukuviikko: Minä lukijana ~ kirjan uudet muodot

  Lukuviikko on Lukukeskuksen järjestämä vuosittainen kampanja, joka innostaa lapsia ja nuoria lukemisen pariin. Lukuviikon aikana koulut ja kirjastot ympäri Suomea juhlivat lukemista. Tänä vuonna viikon teemana on 'Minä lukijana'. 

Kirjablogeissakin lukuviikkoa juhlitaan. Blogistaniasta löytyy tällä viikolla vaikka mitä kivaa aiheeseen liittyvää!

Minä ajattelin kantaa korteni kekoon kertomalla tällä viikolla lukemiseni uusista tuulista: sähkökirjoista ja sähköisessä muodossa olevista äänikirjoista. Tässä ensimmäisessä jutussa olen vasta astumassa e-kirjojen ihmeelliseen maailmaan... Onneksi monet valveutuneet kirjabloggaajat ovat ottaneet  kirjojen sähköiset formaatit osaksi arkipäiväänsä. Minä kuljen tässä siis hiukan jälkijunassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

  Olen tähän saakka ollut melkeinpä tulisieluinen painetun kirjallisuuden puolustaja. En ole  oikeasti edes mieltänyt e-kirjoja kirjoiksi vaan... Niin, en itse asiassa koskaan edes ajatellut tuota ajatusta loppuun, sillä kysymys on ollut minulle ihan viime viikkoon asti yhdentekevä: vain painetut kirjat ovat saaneet mielessäni 'oikean kirjan' statuksen. 

  Luulen, että moni muukin jakaa kanssani nämä ajatukset: 

Miten kirjallisuuden käy, jos kaikki teksti siirtyy biteiksi hajuttomaan ja mauttomaan virtuaaliavaruuteen? Mitä tapahtuu lukukokemukselle, jos en saa ottaa kirjaa käteeni, tuntea sen painoa ja tuoksua, lehteillä sivuja... Ja miten käy kirjahyllyilleni, aarrekätkölleni, johon olen vuosien ajan kerännyt mieleistä luettavaa, vanhaa ja uutta, osin perittyäkin. Miltä tuntuisi tulevaisuudessa kerätä näitä aarteita vain koneen kätköihin? Vanhojen kirjojen rakastajalle kirjan muodonmuutos on painajaisuneen verrattava kokemus! Olin kyllä tietoinen, että e-kirjat valtaavat alaa ja että niihin pitäisi tutustua hyvissä ajoin, mutta ei vielä, ei vielä...

Onneksi monet valveutuneet kirjabloggaajat ovat ottaneet  kirjojen sähköiset formaatit osaksi arkipäiväänsä. Minä kuljen tässä siis hiukan jälkijunassa, mutta parempi myöhään!

  Sitten tapahtuikin jotakin, jota haluan tässä kutsua 'onnelliseksi sattumaksi': minulle tarjottiin pyytämiäni arvostelukappaleita e-kirjaformaatissa. Vaikka en voinut ottaakaan tarjousta sillä kertaa vastaan (kyseisen kirjan salausmuoto ei mahdollistanut tiedoston avaamista ilman sopivaa laitetta), ajatus e-formaattiin tutustumisesta jäi mieleen kytemään.  Ryhdyin ottamaan asiasta selvää ja huomasin yllätyksekseni,  että sähkökirjoja voi lukea myös ihan tavallisen tietokoneen näytöltä. Tarvitaan vain ilmainen Adobe Digital Editions -ohjelma, jonka voi asentaa koneelle todella helposti ja nopeasti. Totta kait tätä systeemiä oli kokeiltava! Asensin Adoben ohjelman koneelle ja suunnistin e-kirjakauppaan (jonka nimen jätän tässä yhteydessä mainitsematta, mutta googlettamalla löytyy).

E-kirjoja voi myös lainata, niin omasta kirjastosta kuin esimerkiksi HelMetin kautta ja niitä löytyy myös ilmaisen Gutenberg-projektin kautta. Itse koin Gutenbergin hiukan sekavaksi, eikä suomenkielinen tarjonta ollut siellä kovinkaan mielenkiintoista.

Joku voi nyt kysyä (ehkä aiheellisestikin) miksi halusin ehdoin tahdoin tutustua (minulle) uuteen formaattiin sillä kaikkein hankalimmalla tavalla, eli läppärin ruudulla. On totta, että suotuisampi vaihtoehto olisikin ollut hankkia heti se ihana lukulaite, jonka avulla lukukokemuksesta saa todella miellyttävän: 'kuin lukisi oikeaa kirjaa'. Päätin tehdä kokeilusta tarkoituksellisestukin vähän hankalamman,  tehdä itsestäni eräänlaisen 'testinuken': tiedän näet, että monet kirjojen ystävät ovat periaatteessa kiinnostuneita e-kirjoista, mutta jostain syystä sitä lukulaitetta tai tablettia/älypuhelinta ei vain tule hankittua. Nyt siis kokeillaan, miltä e-kirjat tuntuvat, kun niitä luetaan 'koneiden karvahattumallin' näytöltä. Kokeilu on minusta tarpeen, koska varsinkin lukulaitteisiin satsaaminen voi tuntua turhalta panostukselta, suomenkielisten  e-kirjojen tarjonta kun ei tähän saakka ole ollut kovinkaan suurta. Tarjonta on kuitenkin hitaasti kasvamassa ja ainakin suurimmat kustantamot ovat alkaneet julkaista kirjoja samaan aikaan  sekä perinteisessä että e-kirjaformaatissa.

E-kirjojen kysyntää laskee varmasti myös niiden suhteellisen kalleus: vaikka ne ovat painettuja versoita halvempia, on niiden hinnassa mielestäni yhä varsin paljon ilmaa (josta verotus nappaa tietenkin oman osansa).

  

 Pääsette seuraamaan tutustumistani e-kirjojen maailmaan ihan ensi hetkistä lähtien, sillä hankin elämäni ensimmäisen e-kirjan vasta viime viikon lopulla.  Kirjoitan tuosta lukukokemuksesta oman postauksensa.  

 Metsästäkin näyttää löytyvän innokkaita kirjailijoita ;)

 Eri laitevalmistajat (esim Apple, Kindle) käyttävät lukulaitteissaan ja tableteissaan erilaisia e-kirjaformaatteja, mikä tietenkin aiheuttaa lukijalle omat hankaluutensa. Käytännössä kaikki suomenkielisiä sähkökirjoja myyvät kirjakaupat kuitenkin tarjoavat kirjansa niin sanotussa EBUB-muodossa, joka tietämäni mukaan toimii laitteessa kuin laitteessa, joten lukijan ei tarvitse mietiskellä asiaa ostotapahtuman  jälkeen. Sekaannuksia saattaa ilmetä vasta siinä vaiheessa, kun koneelle aletaan haalia kirjoja ulkomaisista nettikaupoista.

Lisäsekaannusta lukijaparalle saattaa aiheuttaa sekin, että eri tahot suojaavat tuotteitaan erilaisilla koodeilla, jotka mahdollistavat kirjojen avautumisen vain tiettyjen  valmistajien laitteilla.

On hyvin mielenkiintoista seurata, yhdenmukaistuvatko e-kirjojen formaatti- ja salausmuodot jossakin vaiheessa niin, ettei lukijan tarvitsisi vaivata päätään moisilla seikoilla - enää ikinä!

  *Tätä juttua kirjoittaessani kävin tutustumassa kirjakauppojen e-kirjatarjontaan ja huomasin, että esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa on laittanut e-kirjojen latauskauppansa tauolle jo vuonna 2012. Kertoohan tämä jo jostakin! Miksi me, jotka 90-luvulla olimme maailman johtava kännykkä- ja nettikansakunta, olemme jääneet e-kirjojen suhteen muista maista näin pahasti jälkeen. Sitä sopii miettiä...

 ** Lukuviikkoa juhlistavan juttusarjani seuraavassa osassa arvioin sen elämäni ensimmäisen sähköisessä muodossa lukemani kirjan ja sen jälkeen pohdin e-kirjojen mahdollisuuksia varsinkin lukuviikon varsinaisen kohderyhmän, eli lasten ja nuorten näkökulmasta.

Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...

  Olin tässä eräänä aamuna suunnittelemassa blogijuttua Kamila Shamsien suurenmoisesta  Jumala joka kivessä -teoksesta ja mietin, uskaltaisinko kutsua teosta jutussani 'hienoksi lukuromaaniksi'. Aloin etsiä tietoa siitä, millä tavalla täällä Suomessa voisi ilman vastakkainasetteluja puhua erilaisista kirjallisuuden lajeista. Se on joskus vaikeaa, sillä ihmiset kokevat ja ymmärtävät sanat eri tavoin: monen kirjanystävän mielestä esimerkiksi lukuromaani-termi on sanana hyvin arvottava, miltei halventava.

  Koin tämän asian selvittämisen tärkeäksi etupäässä siksi, että haluan blogini lukijoiden saavan mahdollisimman selkeän käsityksen bloggaamieni kirjojen luonteesta ja siitä, sopisivatko kirjat heidän omaan  kirjamakuunsa.
Törmäsin tuona aamuna Leena Lumin blogista löytyneeseen tekstiin Viihde- ja lukuromaaniin hiekkaan piirretty raja. Kommentoin tekstiä, minkä jälkeen Leena ottikin aiheen uudemman kerran esille blogissaan ja pyysi minuakin ottaamaan asiaan kantaa täällä omassa blogissani. Kiitos haasteesta, Leena! Myös muut bloggaajat ovat ovat pohtineet asiaa minua aiemmin ja saaneet aikaan mitä mainiointa, aaltoilevaa keskustelua. Täällä Marjatan juttu, täällä Ompun juttu ja täällä Leena Lumin viimeviikkoinen postaus.

  Seuraavat ajatukset ovat sitten ihan tavallisen kirjoja rakastavan ihmisen kynästä lähtöisin: en  lukenut yliopistossa suomen kieltä enkä kirjallisuustieteitä, joten en tunne kirjallisuustutkimuksen termistöä kovinkaan hyvin (lue: lainkaan). Minua saa siis nykäistä hihasta ja oikaista, jos jokin määritelmä on tässä jutussa mennyt ihan metsään, mutta ihanan sananvapautemme turvin voin tässä reippaasti sanoa, että:

  Minulle on täysin  luontevaa kuvailla erilaisia romaanityyppejä sanoilla viihderomaani, lukuromaani ja korkeakirjallisuus. Omassa lähipiirissäni näitä käsitteitä on käytetty aina. Lapsuudesta lähtien kasvoin siihen, etteivät nuo käsitteet ole millään muotoa arvosidottuja, vaan ne vain kuvailevat sitä, millä tavalla kirjailija oli aihettaan käsitellyt. Lapsuudenkodisssani luettiin aina ja kaikkia kirjallisuuden lajeja. Meitä lapsia ei patisteltu kirjavalinnoissamme mihinkään suuntaan, päinvastoin, meitä suorastaan kehotettiin lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta omaan tahtiimme.  Ja niin sitten kävikin: luimme kaikkea mitä vain käsiimme saimme. Kasvoin lastenkirjojen, sarjakuvien, viihteen, lukuromaanien, muistelmien  ja tietokirjojen parissa ja sitten varhaisen teini-iän kynnyksellä aloin tehdä pieniä tutkimusmatkoja korkeakirjallisuuteenkin. Näin alitajuntaani alkoi pikkuhiljaa muodostua 'intuitiivinen' (ja tietenkin: täysin subjektiivinen) ymmärrys siitä, mihin kirjallisuudenlajiin luvun alla oleva kirja kuului. Mikä oli hyvää viihdekirja, hyvä lukuromaani tai mikä oli (hyvää) korkeakirjallisuutta. Opimme arvostamaan hyvää kirjallisuutta, olipa se viihdettä, 'korkeaa' tai jotain siltä väliltä. Opimme myös sen, että kaikilla kirjallisuuden lajeilla voi olla meille jotakin arvokasta annettavaa.

  Miten sitten erottelen eri kirjallisuuden lajit toisistaan? Näen asiassa kaksi päätekijää: 1. kirjan juonivetoisuuden ja 2. sisällön tulkinnanvaraisuuden. Seuraavassa erittelen tarkemmin, miten minä eri romaanikirjallisuuden lajit näen. Koska tykkään esittää asioita myös kuvallisesti, havainnoin asiaa piirroksella. Romaanien sisällön tulkinnanvaraisuus ja tulkintojen avoimuus lisääntyy korkeakirjallisuutta kohti käytäessä. Kuvassa näkyvää viihteen ja korkeakirjallisuuden välistä aluetta kutsun nimellä lukuromaani, joka on sanana toki vähän hassu, mutta mikä muu sana tuohon sopisi? Tarvitsen sanan, joka kuvaa napakasti romaanin luonnetta, sanan, joka kertoo romaanin olevan jossakin määrin juonivetoinen, mutta samalla paljon tulkintavapaampi kuin viihderomaani.

 

Viihderomaani

on juonivetoinen tarina, jolla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarinan voi tulkita yleensä vain yhdellä tavalla ja lukijan ainoaksi tehtäväksi jää ottaa tuo valmis tulkinta vastaan sellaisenaan.  Koen jotkin viihderomaanit kovin raskassoutuiseksi juuri tästä syystä: useimmat viihdekirjailijat ei jätä tekstiinsä lainkaan tulkinnanvaraa vaan vääntävät kaiken rautalangasta, jotta lukijaparka varmasti ymmärtäisi mistä on kysymys. Viihteen juonirakennelmat ja henkilöt ovat nekin pääsääntöisesti stereotyyppisiä, sabluunalla tehtyjä.  Jotkin viihdekertomukset ovat tosin niin vetäviä, että tulkintavaatimukset joutavatkin romukoppaan. Tällaiset viihteen helmet ovat harvinaisia - mutta niitäkin löytyy.
Viihdekertomusten juuret juontuvat kauas historian alkuhämäriin ja tästä syystä ne puolustavat  minusta paikkaansa osana kulttuuriperintöämme - ja uskallanpa väittää niinkin, että laadukas viihde tekee hyvää myös aivoille. Selkeiden, yksiselitteisten tarinoiden hyvää tekevästä voimasta haluan kirjoittaa vielä ihan oman postauksensa...
Nykyään luen viihdettä pääosin dekkareiden muodossa: viimeksi nautin menosta lukiessani Peter Jamesin taitavasti kutomaa rikostarinaa Kuolema leikkii tulella. Muunlainen viihdekirjallisuus ei vedä minua puoleensa minua juuri tällä hetkellä kovinkaan paljon. Dekkarit tyydyttävät viihdenälkäni enemmän kuin hyvin.

Lukuromaani

on viihteen lailla (ainakin jossakin määrin) juonivetoinen teos. Teksti on kuitenkin pohdiskelevampaa ja asioita voidaan tarkastella siinä monesta eri näkökulmasta. Kirjailija ei anna lukijalleen valmiita ratkaisuja, vaan jättää tekstinsä usein tulkinnanvaraiseksi. Tämä tulkinnan vapaus antaa lukijalle liikkumatilaa vaellella tarinan puitteissa mielensä mukaan ja suo samalla mahdollisuuden pohdiskella tekstissä käsiteltyjä asioita niin tarinassa esiintyvien henkilöiden kautta kuin yleisemmälläkin tasolla. Henkilöt ja tapahtumat ovat monikerroksisempia kuin viihteessä ja tarinan juonenkäänteet saattavat jäädä joskus täysin avoimiksi. Lukuromaani liikkuu viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä vapaasti niin, etteivät selvät jaot ole helppoja.
Rakastan lukuromaaneja: käsittelen lukemaani mieluusti sekä älyn että tunteen tasolla ja olenkin huomannut, että usein juuri hyviä lukuromaaneja lukiessani tämä toive toteutuu. Hyvällä lukuromaanilla on sielu, johon lukijan on helppo peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Yksi esimerkki tällaisesta ihanuudesta on vastikään lukemani Kamila Shamsien Jumala joka kivessä.


Korkeakirjallisuudessa

juoni saattaa olla liuennut miltei näkymättömäksi, tai sitä ei ole olemassa lainkaan. Teksti on usein kokeellista ja uutta luovaa, kieliopillisesti kokeilevaa ja keskittymistä vaativaa, täydellisen tulkintavapaata. Erilaiset tulkintamahdollisuudet ovat korkeakirjallisuudessa miltei rajattomat - ja juuri tätä tulkintavapautta rakastan hullun lailla.  Esimerkki hyvästä korkeakirjallisesta teoksesta on tulossa pian blogiin. Kyseessä on Saul Bellowin mainio  teos Tartu tilaisuuteen. Lisään linkin tähän kun Juttu ilmestyy.

****

 Jotta juttu olisi vielä vähän monimutkaisempi, romaanien muodot liukuvat mielestäni usein toistensa lomiin niin, että voitaisiin puhua viihdelukuromaanista ja korkeakirjallisuutta hyvin lähellä olevasta lukuromaanista ;)

Otetaanpa avuksi vielä kuvataide: Voisin verrata viihderomaaneja vaikkapa kauniiseen  näköispatsaaseen, lukuromaaneja impressionistisiin maalauksiin ja korkeakirjallisuutta abstrakteihin taideteoksiin. Varmasti kenelläkään ei tulisi mieleenkään arvottaa erilaista kuvataidetta edustavia töitä toistensa edelle (vai tulisiko?), eikä myöskään kieltäytyä puhumasta 'impressionismista' tai 'abstraktista taiteesta' vedoten siihen, että nuo nimet halventavat kyseistä taidesuuntaa? Miksi sitten kirjallisuuden eri muotoja ei saisi tarkastella ja tutkiskella - ja nimetä - vapaasti?