Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

   Kissa halusi tarinan, jonka päähenkilön elämä oli alkanut mahdottomista olosuhteista ja joka riipaisevuudeellaan saisi sen päivittelemään maailman nykytilaa, mutta se halusi tarinan kuitenkin päättyvän tilanteeseen, jossa se saattoi taputtaa päähenkilön kyvylle ottaa ohjat käsiinsä - huolimatta siitä, että päähenkilö oli opetellut sen kyvyn voidakseen irtsanoutua muiden ihmisten säälistä -- Kuka tahansa voi koska tahansa muuttaa elämänsä suuntaa, kunhan vain on tarpeeksi motivoitunut, kuuluu tarinan opetus. Kissan on helpompi uskoa siihen kuin miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa: että esimerkiksi kuka tahansa viittaa hyvin pieneen määrään ihmisiä, että ajalla ei ole minkäänlaista suuntaa  ja että motivaatio hyvin harvoin erottaa ihmisiä toisistaan. Sitten kissa kysyi, missä vanhempani ovat nyt. Vastaamisen sijaan olin hetken hiljaa, tartuin lonkerooni  ja join.

  Pajtim Statovci on kirjoittanut kaunistelemattoman, kaunokirjallisilta ansioiltaan loistavan romaanin siitä, miltä tuntuu paeta kotimaansa kauhuja ja tulla Suomeen pakolaisen leima otsassaan. Tarinan, joka meni ihoni alle ja sai minut esittämään itselleni kysymyksiä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan suorastaan hävettäviä ja jotka juuri siksi ansaitsevat tulla esitetyiksi yhä uudelleen ja uudelleen:

 - Minkälaisen roolin pakolaistaustaiset maahanmuuttajat saavat itselleen omaksua? Onko heillä             todellisia mahdollisuuksia pyrkiä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi oikeuksineen ja                 vastuineen?
- Onko heillä oikeus käyttää elämässään koko tunneskaalaansa, myös vihaansa? Millä keinoilla he         voivat ja saavat tunteitaan ilmaista?

  Statovcin debyyttiromaanissa seurataan  Kosovon levottomuuksia paenneen albaaniperheen tarinaa 1980-luvun alusta tähän päivään. Kertojaäänenä vuorottelevat perheen äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.
Tarina alkaa 1980-luvun alun Kosovossa, pienessä vuoristokylässä, jossa ollaan valmistaudutumassa perinteiseen hääjuhlaan. Teini-ikäinen Emine on tavannut tulevan miehensä vain kahdesti, puhunut tämän kanssa tuskin paria lyhyttä lausetta enempää. Seurustelusäännöt ovat Kosovon vuoristoseudulla tiukat ja avioliitot solmitaan yhä vieläkin sukujen välisellä sopimuksella. Rakkaus tulee myöhemmin, vakuuttaa Eminen isä ja tyttö näyttää tyytyvän osaansa, sillä Bajram on riittävän komea, ystävällinen  ja nuori täyttääkseen hänen sydämensä romanttisilla odotuksilla. Häiden jälkeen tytön  haavekuvien kohteesta kuoriutuu tyranni.  Emine tietää joutuneensa ansaan, josta ei ole poispääsyä, sillä huonoista oloista ja miehensä käytöksestä valittava nainen saattaisi koko sukunsa häpeään.

  Kosovon poliittisen tilanteen kiristyminen 1990-luvun puolessa välissä ajaa kymmenet tuhannet kosovon albaanit kodeistaan kohti vuoria, pakoon kuolemaa ja hävitystä. Emine ja Bajram  ehtivät paeta lastensa kanssa Suomeen juuri ennen kuin kurjaa avioliittoakin suurempi ansa laukeaa, ennen kuin  Kosovon tilanne roihahtaa maanpäälliseksi helvetiksi.

Sopeutuminen uuteen kulttuuriin tuntuu mahdottomalta. Tarkoin määritellyt, perheen ja suvun sisäiseen arvojärjestykseen nojaavat balkanilaiset tavat menettävät uudessa maassa merkityksensä. Koska mitään uutta ei tule tilalle, perhe jää lopulta kulttuuriseen tyjiöön. Mitä tekee siinä tilanteessa mies, joka on patriarkaalisessa kotimaassaan tottunut näyttämään kaapin paikan laajan sukunsa piirissä, olemaan vahva ja pystyvä alfauros? Bajram täyttää tyhjiön tyrannisoimalla perhettään yhä pahemmin.  Lapset, joista heidän isänsä aikoi kasvattaa vielä kunnon kosovolaisia, ajautuvat yhä kauemmas vanhemmistaan, oppivat häpeämään heitä ja kosovolaista taustaansa kuin ruttoa. Isä yrittää pitää lapset lähellään ja vallassaan puhumalla suomalaisten petollisuudesta: Älä koskaan luota siihen, mitä suomalainen sanoo. Äläkä koskaan tee mitään parempi kuin he, sillä sitä he inhoavat enemmän kuin mitään muuta. Älä koskaan tuo suomalaisia ihmisiä kotiimme! 

  Tässä kohtaa romaania jäin miettimään, voisimmeko auttaa maahanmuuttajien perheitä jo sillä, että antaisimme patriarkaalisesta kulttuurista tulevien miesten toteuttaa itseään tavoilla, joilla he saisivat (järkevällä  ja tasa-arvon sääntöjä kunnioittavalla tavalla) toteuttaa 'kulttuurista juontuvaa johtajapuolta' itsessään. Tämä saattaisi helpottaa miesten - ja sitä kautta erityisesti heidän perheittensä elämää ja sopeutumista uusiin olosuhteisiin.
Miten mies sitten voisi ilmentää tuota 'kulttuurilähtöistä johtajuuttaan' tasa-arvon periaatteita kunnioittaen? Mieleeni tulivat ensimmäiseksi erilaiset urheilu- ja muut seurat, miesten keskinäinen harrastustoiminta ja niin edelleen. Varmasti tällaista toimintaa on jo olemassa.
Tämä koko kysymys on todella hankala. Tasa-arvoon toteutuminen on tavoitteena, mutta miten siihen pitäisi tietyistä kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia ohjata?
Tämän kertomuksen isähahmolla on tietenkin pahoja ongelmia psyykkisen terveytensä kanssa ja hän on siitä syystä erikoistapaus mutta uskon, että uudenlaisiin sukupuolirooleihin asettuminen saattaa  tuottaa hankaluuksia monille ihan tavallisillekin (patriarkaalisista kulttuureista) kotoisin oleville maahanmuuttajamiehille.
(Tätä kappaletta on muokattu yksityiskohtaisemmaksi kommenttilaatikkoon tulleen palautteen jälkeen). 

  Perheen nuorimmainen, herkkä Bekim, ottaa kotoa ja ympäristöstä häneen sumun lailla imeytyvän ahdistuksen  kannettavakseen ja kuljettaa pahaa oloa mukanaan aikuisuuteensa asti. Lapsi kääntää ahdistuksensa uniksi, joissa luikertelevat käärmeet eivät lopulta anna sijaa unelle eivätkä valveelle. Aikuisena Bekim hankkii pieneen kotiinsa kuristajakäärmeen, jakaa sen kanssa elämänsä ja yksinäisyytensä, yrittää selviytyä yliopisto-opinnoista ja ahdistuksestaan ja kokee suunnatonta, sielua viiltävää vihaa. Hän ei haluaisi enää  muistaa väkivaltaista, hulluuteen asti perhettään tyrannisoinutta isäänsä, ei äitiään joka alistui, eikä varhaisvuosiaan vastaanottokeskuksen kaikkia ihmisarvoja alentavissa olosuhteissa. Halveksivia katseita, naurua, pilkkaa... Ihmiset, joiden kanssa hän joutui jakamaan luokkahuoneet, pelikentät, luentosalit. He, jotka sanoivat maahanmuuttajien olevan saastaa mutta jotka sitten totesivat uskovansa että poikkeuksiakin löytyy. ''Hän, Bekim, oli varmasti sellainen poikkeustapaus.''  
 Bekimin sisälleen kasaaman vihan ja surun kuvaukset ovat niin intensiivisiä ja suoria, että nuo tunteet siirtyivät selkäpiitä pitkin sieluuni. Lopulta herkistyin, oikein pohjavirtoja myöten niin, että nessua tarvittiin - jälleen kerran. Ilmiö on toistunut  tämän kirjavuoden aikana yllättävän usein. Pitäisikö tästä huolestua vai olla vain onnellinen siitä, että kohdalle on osunut niin monia pysäyttäviä lukukokemuksia...

  Tie kohti selkeyttä on pitkä. Matkallaan Bekim etsii rakkautta internetin chattipalstoilta ja homobaareista, kohtaa puhuvan kissankin, jonka turkki ja tassujen kosketus ovat niin pettävän pehmeitä ja mairittelevia, että Bekim päästää sen muitta mutkitta sydämeensä valtiaaksi, seurauksista piittaamatta...  Kyllä, tämän realistinen tarinan poimuihin kietoutuu paljon unenomaista, merkitykseltään moneen suuntaan avautuvaa symboliikkaa. Puhuvat kissat ja suhisevat, nahkojaan luovat käärmeet seuraavat lukijaa läpi tarinan. Niin vahvaa Statovcin kerronta on, että nuo luontokappaleet jäivät leikkimään kuolettavaa piirileikkiään mieleeni pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeen.

  Statovci malttaa seurata henkilöitään ihanan vanhanaikaisella tavalla niin, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Kirjan lopussa tiedän, miten perheen tyrannimaiselle isälle käy ja minkälaiseksi Emine-äidin elämä kääntyy. Ja senkin tiedän, saako Bekim koskaan kuulla niitä kauniita sanoja, joita...

***

  *Kattava tietopaketti Kosovon sodasta löytyi Ylen elävästä arkistosta. Pakettiin  kannattaa ehdottomasti tutustua vaikkapa Statovcin lukemisen lomassa, kuten minä tein. Asiat unohtuvat hämmästyttävän nopeasti, ainakin itsestäni tuntui tarpeelliselta kerrata hieman tarinan taustoja.

  **Kissani Jugoslavia voitti viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena.  Statovcin käyttämä kieli on notkeaa ja sävykästä - niin,  sitä voisi kutsua jopa kissamaiseksi. Kirjassa on erilaisia kielellisiä tasoja, joiden vaihtelu tuo romaaniin tuoreen säväyksen. Odotan jo kovasti lahjakkaan Statovcin seuraavaa teosta.
 Kirjaa on luettu kirjablogeissa todella ahkerasti. Tästä google-linkistä löytyvät kaikki teoksesta tehdyt arviot.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.
Kirjakauppaostos