Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

   Kissa halusi tarinan, jonka päähenkilön elämä oli alkanut mahdottomista olosuhteista ja joka riipaisevuudeellaan saisi sen päivittelemään maailman nykytilaa, mutta se halusi tarinan kuitenkin päättyvän tilanteeseen, jossa se saattoi taputtaa päähenkilön kyvylle ottaa ohjat käsiinsä - huolimatta siitä, että päähenkilö oli opetellut sen kyvyn voidakseen irtsanoutua muiden ihmisten säälistä -- Kuka tahansa voi koska tahansa muuttaa elämänsä suuntaa, kunhan vain on tarpeeksi motivoitunut, kuuluu tarinan opetus. Kissan on helpompi uskoa siihen kuin miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa: että esimerkiksi kuka tahansa viittaa hyvin pieneen määrään ihmisiä, että ajalla ei ole minkäänlaista suuntaa  ja että motivaatio hyvin harvoin erottaa ihmisiä toisistaan. Sitten kissa kysyi, missä vanhempani ovat nyt. Vastaamisen sijaan olin hetken hiljaa, tartuin lonkerooni  ja join.
  Pajtim Statovci on kirjoittanut kaunistelemattoman, kaunokirjallisilta ansioiltaan loistavan romaanin siitä, miltä tuntuu paeta kotimaansa kauhuja ja tulla Suomeen pakolaisen leima otsassaan. Tarinan, joka meni ihoni alle ja sai minut esittämään itselleni kysymyksiä, jotka ovat yksinkertaisuudessaan suorastaan hävettäviä ja jotka juuri siksi ansaitsevat tulla esitetyiksi yhä uudelleen ja uudelleen:

 - Minkälaisen roolin pakolaistaustaiset maahanmuuttajat saavat itselleen omaksua? Onko heillä             todellisia mahdollisuuksia pyrkiä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi oikeuksineen ja                 vastuineen?
- Onko heillä oikeus käyttää elämässään koko tunneskaalaansa, myös vihaansa? Millä keinoilla he         voivat ja saavat tunteitaan ilmaista?

  Statovcin debyyttiromaanissa seurataan  Kosovon levottomuuksia paenneen albaaniperheen tarinaa 1980-luvun alusta tähän päivään. Kertojaäänenä vuorottelevat perheen äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.
Tarina alkaa 1980-luvun alun Kosovossa, pienessä vuoristokylässä, jossa ollaan valmistaudutumassa perinteiseen hääjuhlaan. Teini-ikäinen Emine on tavannut tulevan miehensä vain kahdesti, puhunut tämän kanssa tuskin paria lyhyttä lausetta enempää. Seurustelusäännöt ovat Kosovon vuoristoseudulla tiukat ja avioliitot solmitaan yhä vieläkin sukujen välisellä sopimuksella. Rakkaus tulee myöhemmin, vakuuttaa Eminen isä ja tyttö näyttää tyytyvän osaansa, sillä Bajram on riittävän komea, ystävällinen  ja nuori täyttääkseen hänen sydämensä romanttisilla odotuksilla. Häiden jälkeen tytön  haavekuvien kohteesta kuoriutuu tyranni.  Emine tietää joutuneensa ansaan, josta ei ole poispääsyä, sillä huonoista oloista ja miehensä käytöksestä valittava nainen saattaisi koko sukunsa häpeään.

  Kosovon poliittisen tilanteen kiristyminen 1990-luvun puolessa välissä ajaa kymmenet tuhannet kosovon albaanit kodeistaan kohti vuoria, pakoon kuolemaa ja hävitystä. Emine ja Bajram  ehtivät paeta lastensa kanssa Suomeen juuri ennen kuin kurjaa avioliittoakin suurempi ansa laukeaa, ennen kuin  Kosovon tilanne roihahtaa maanpäälliseksi helvetiksi.

Sopeutuminen uuteen kulttuuriin tuntuu mahdottomalta. Tarkoin määritellyt, perheen ja suvun sisäiseen arvojärjestykseen nojaavat balkanilaiset tavat menettävät uudessa maassa merkityksensä. Koska mitään uutta ei tule tilalle, perhe jää lopulta kulttuuriseen tyjiöön. Mitä tekee siinä tilanteessa mies, joka on patriarkaalisessa kotimaassaan tottunut näyttämään kaapin paikan laajan sukunsa piirissä, olemaan vahva ja pystyvä alfauros? Bajram täyttää tyhjiön tyrannisoimalla perhettään yhä pahemmin.  Lapset, joista heidän isänsä aikoi kasvattaa vielä kunnon kosovolaisia, ajautuvat yhä kauemmas vanhemmistaan, oppivat häpeämään heitä ja kosovolaista taustaansa kuin ruttoa. Isä yrittää pitää lapset lähellään ja vallassaan puhumalla suomalaisten petollisuudesta: Älä koskaan luota siihen, mitä suomalainen sanoo. Äläkä koskaan tee mitään parempi kuin he, sillä sitä he inhoavat enemmän kuin mitään muuta. Älä koskaan tuo suomalaisia ihmisiä kotiimme! 

  Tässä kohtaa romaania jäin miettimään, voisimmeko auttaa maahanmuuttajien perheitä jo sillä, että antaisimme patriarkaalisesta kulttuurista tulevien miesten toteuttaa itseään tavoilla, joilla he saisivat (järkevällä  ja tasa-arvon sääntöjä kunnioittavalla tavalla) toteuttaa 'kulttuurista juontuvaa johtajapuolta' itsessään. Tämä saattaisi helpottaa miesten - ja sitä kautta erityisesti heidän perheittensä elämää ja sopeutumista uusiin olosuhteisiin.
Miten mies sitten voisi ilmentää tuota 'kulttuurilähtöistä johtajuuttaan' tasa-arvon periaatteita kunnioittaen? Mieleeni tulivat ensimmäiseksi erilaiset urheilu- ja muut seurat, miesten keskinäinen harrastustoiminta ja niin edelleen. Varmasti tällaista toimintaa on jo olemassa.
Tämä koko kysymys on todella hankala. Tasa-arvoon toteutuminen on tavoitteena, mutta miten siihen pitäisi tietyistä kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia ohjata?
Tämän kertomuksen isähahmolla on tietenkin pahoja ongelmia psyykkisen terveytensä kanssa ja hän on siitä syystä erikoistapaus mutta uskon, että uudenlaisiin sukupuolirooleihin asettuminen saattaa  tuottaa hankaluuksia monille ihan tavallisillekin (patriarkaalisista kulttuureista) kotoisin oleville maahanmuuttajamiehille.
(Tätä kappaletta on muokattu yksityiskohtaisemmaksi kommenttilaatikkoon tulleen palautteen jälkeen). 

  Perheen nuorimmainen, herkkä Bekim, ottaa kotoa ja ympäristöstä häneen sumun lailla imeytyvän ahdistuksen  kannettavakseen ja kuljettaa pahaa oloa mukanaan aikuisuuteensa asti. Lapsi kääntää ahdistuksensa uniksi, joissa luikertelevat käärmeet eivät lopulta anna sijaa unelle eivätkä valveelle. Aikuisena Bekim hankkii pieneen kotiinsa kuristajakäärmeen, jakaa sen kanssa elämänsä ja yksinäisyytensä, yrittää selviytyä yliopisto-opinnoista ja ahdistuksestaan ja kokee suunnatonta, sielua viiltävää vihaa. Hän ei haluaisi enää  muistaa väkivaltaista, hulluuteen asti perhettään tyrannisoinutta isäänsä, ei äitiään joka alistui, eikä varhaisvuosiaan vastaanottokeskuksen kaikkia ihmisarvoja alentavissa olosuhteissa. Halveksivia katseita, naurua, pilkkaa... Ihmiset, joiden kanssa hän joutui jakamaan luokkahuoneet, pelikentät, luentosalit. He, jotka sanoivat maahanmuuttajien olevan saastaa mutta jotka sitten totesivat uskovansa että poikkeuksiakin löytyy. ''Hän, Bekim, oli varmasti sellainen poikkeustapaus.''  
 Bekimin sisälleen kasaaman vihan ja surun kuvaukset ovat niin intensiivisiä ja suoria, että nuo tunteet siirtyivät selkäpiitä pitkin sieluuni. Lopulta herkistyin, oikein pohjavirtoja myöten niin, että nessua tarvittiin - jälleen kerran. Ilmiö on toistunut  tämän kirjavuoden aikana yllättävän usein. Pitäisikö tästä huolestua vai olla vain onnellinen siitä, että kohdalle on osunut niin monia pysäyttäviä lukukokemuksia...

  Tie kohti selkeyttä on pitkä. Matkallaan Bekim etsii rakkautta internetin chattipalstoilta ja homobaareista, kohtaa puhuvan kissankin, jonka turkki ja tassujen kosketus ovat niin pettävän pehmeitä ja mairittelevia, että Bekim päästää sen muitta mutkitta sydämeensä valtiaaksi, seurauksista piittaamatta...  Kyllä, tämän realistinen tarinan poimuihin kietoutuu paljon unenomaista, merkitykseltään moneen suuntaan avautuvaa symboliikkaa. Puhuvat kissat ja suhisevat, nahkojaan luovat käärmeet seuraavat lukijaa läpi tarinan. Niin vahvaa Statovcin kerronta on, että nuo luontokappaleet jäivät leikkimään kuolettavaa piirileikkiään mieleeni pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeen.

  Statovci malttaa seurata henkilöitään ihanan vanhanaikaisella tavalla niin, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Kirjan lopussa tiedän, miten perheen tyrannimaiselle isälle käy ja minkälaiseksi Emine-äidin elämä kääntyy. Ja senkin tiedän, saako Bekim koskaan kuulla niitä kauniita sanoja, joita...

***

  *Kattava tietopaketti Kosovon sodasta löytyi Ylen elävästä arkistosta. Pakettiin  kannattaa ehdottomasti tutustua vaikkapa Statovcin lukemisen lomassa, kuten minä tein. Asiat unohtuvat hämmästyttävän nopeasti, ainakin itsestäni tuntui tarpeelliselta kerrata hieman tarinan taustoja.

  **Kissani Jugoslavia voitti viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena.  Statovcin käyttämä kieli on notkeaa ja sävykästä - niin,  sitä voisi kutsua jopa kissamaiseksi. Kirjassa on erilaisia kielellisiä tasoja, joiden vaihtelu tuo romaaniin tuoreen säväyksen. Odotan jo kovasti lahjakkaan Statovcin seuraavaa teosta.
 Kirjaa on luettu kirjablogeissa todella ahkerasti. Tästä google-linkistä löytyvät kaikki teoksesta tehdyt arviot.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.
Kirjakauppaostos

Kommentit

  1. Kaisa Reetta, kiitos hyvästä postauksesta! Kirja palautui hyvin mieleeni sinun ansiokkaasta kirjoituksestasi.
    Eräs kissan ja käärmeen taistelu varsinkin on jäänyt niin upeana mieleeni, että näen sen nytkin.
    Hieno kirja, kaiken lisäksi esikoiskirja ja hyvin nuoren miehen kirjoittama.

    Minulla oli oppilaina jonkin verran entisen Jugoslavian alueelta paenneiden perheiden lapsia. Joillakin perheillä oli modernimpi tyyli, mutta yhdessä perheessä piti kaikki asiat hoitaa isän kanssa, äidillä ei ollut sanansijaa.
    Nämä oppilaat olivat niin hyvin käyttäytyviä, että voin vain huokaista, että kunpa se hyvä käytös tarttuisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, Statovcin kirjoittama kissan ja käärmeen taistelun muisteleminenkin nostaa niskakarvani pystyyn, huh!

      Totta: varmasti on niin, että eri maista saapuvat perheet eivät ole kulttuurisesti eivätkä tasa-arvoajatuksiltaan yhteneviä. Tässä kirjassa vain tuo patriarkaalisuus on niin voimakkaasti esillä, että se väritti myös minun tekstiäni.

      Kohteliaisuus on eräs silmiinpistävimmistä piirteistä maahanmuuttajia tavatessani. Voi, kunpa oppisimmekin sen heiltä! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Tämä on kyllä hurjan hieno teos ja kirjoituksesi tekee sille oikeutta oikein herkullisesti. Jäin miettimään tuota miehen rooli -asiaa. Varmasti näin on, että siinä on yksi tärkeä kipupiste. Paluu patriarkaaliseen järjestelmään, kuten sanoit, on kuitenkin takaperoinen vaihtoehto. Tilannetta varmasti helpottaisi, jos olisi mielekästä työtä ja miehet voisivat luoda identiteettiään työn kautta.

    Kiitos ajattelemisen aiheita antaneesta kirjoituksestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, Omppu, ilmaisinko asian noin huonosti, että tekstini saa käsityksen, jonka mukaan kannattaisin palaamista takaisin patriarkaaliseen järjestelmään. Sitä en - missään tapauksessa - tarkoittanut. Ajattelin ihan semmoisia harmittomia juttuja, jotka kiihkeinkin tasa-arvon kannattaja voisi hyväksyä - urheiluseurojen ja kerhojen vetämistä, miesten keskinästä harrastustoimintaa ja niin edelleen. Varmasti tällaisia on jo kehiteltykin.

      Etsin tätä juttua kirjoittaessani tutkimustietoa aiheesta ja löysin jonkin vuosituhannen alussa tehdyn kokeiluluontoisen projektin. Tätä asiaa on siis ajateltu! Projektisivulla valitettiin kuitenkin sitä, että maahanmuuttajien sopeutumista uusiin olosuhteisiin ei ole juuri tutkittu miesten näkökulmasta. Tarvettä nähtävästi olisi. Minusta aihe on tärkeä, eikä loukkaa tasa-arvonäkökohtia lainkaan, sillä taustalla ovat kysymykset perheen sopeutumisesta ja erityisesti lasten hyvän elämän takaamisesta.

      Työ on tietenkin tärkein tekijä siinä, miten ihminen sopeutuu uuteen. Aina sitä ei ole kuitenkaan tarjolla. Ja monet perheethän viettävät pitkiä aikoja vastaanottokeskuksissa, joissa kaikki asukkaat, saati sitten patriarkaalisiin systeemeihin tottuneet miehet varmasti turhutuvat täydellisesti.

      Kiitos kommentistasi Omppu :) Kissani Jugoslavia on todella hieno teos <3

      Täytyy tarkentaa tuota tekstiä hiukan...

      Poista
    2. Selvyyden vuoksi: kuten kommentissani yritin tuoda ilmi, niin sinä nimenomaan totesit, että paluu patriarkaattiseen järjestelmään ei ole ratkaisu.

      Omassa kirjoituksessani Statovcin kirjasta kerroin tapaamastani serbimiehestä ja jos ajattelen häntä ja hänen reaktioitaan tasa-arvoon, niin en kyllä keksi mitään näkökulmaa, miten esim. hänet olisi voinut saada näkemään, että naisillakin on oikeuksia. Valitettavasti näin. Epäilen myös, että vieraassa maassa sitä helposti jää vielä enemmän omien näkemystensä vangiksi ja turvautuu niihin. Vaikeita asioita.

      Poista
    3. Omppu, Oih, väärinkäsitin kommenttisi kun luin kiireessä väärin.

      Mutta niin, tuo on niin totta mitä sanot: oudossa ympäristössä asenteet saattavat jopa koventua, kun ihminen tuntee itsensä ja maailmankuvansa uhatuksi. Juuri siksi meillä, jotka olemme tulijoita vastaanottamassa, täytyisi olla keinoja löytää 'yhteinen kieli' puhua asioista... Ja entistä enemmän tietoa erlaisista kulttuureista...

      Kiitos selvennyksestä! <3 Tulen lukemaan juttusi kirjasta, muistaakseni lupasin tulla kommentoimaan tarkemmin oman juttuni jälkeen. Teokseen tarttuminen kesti minulla vähän aiottua kauemmin :)

      <3

      Poista
  3. Sattuipa hyvin, kun sain tänään viestin, että kirja odottaa kirjastossa! En tiennyt siitä varatessani juuri mitään, mutta nyt kuulostaa jännittävältä. Olen tavannut työssäni paljon pakolaisia, ja albaanit eivät ole olleet suosikkejani, iranilaisista ja kurdeista taas olen pitänyt kovasti. Käsitystäni muutti tosin ihana albanialainen opiskelijapoika Elvis, joka oli aikanaan harjoittelussa muutaman viikon ja valotti asioita enemmän.

    Miehen roolia ja sen muutosta olen myös pohtinut. Ketä minun pitäisi tervehtiä ensin? Kenelle osoitan sanani? Kuka vastaa lasten asioista? Käytännössä perinteiset roolit säilyvät, miehet hoitavat asioita kodin ulkopuolella ja naiset kotona. Lasten elämä muuttuu enemmän kohdemaan väestön mukaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virpi, olipa sattuma :)

      Muistelenkin sinun tapaavan työssäsi paljon ulkomaalaistaustaisia ihmisiä.

      Minulla itselläni on hyvin vähän kokemusta albaanitaustaisista ihmisistä, sen verran vain, että Kirkkonummella vanhempieni talon lähellä oli kaksi nuorta miestä töissä eräällä maatilalla ja aina he jaksoivat huiskauttaa kättään iloisesti ohi kulkeville. Joka ainut kerta, satoi tai paistoi.

      Lapset omaksuvat uudet tavat nopeasti. Tässä kirjassa kävi niin, että kovin jyrkät asenteet omaava perheen isä vierantui lapsistaan täysin siinä vaiheessa, kun lapset alkoivat integroitua jollain tasolla ympäröivään yhteiskuntaan. Perhesiteet hajosivat täällä täysin.

      Vanhemmat jäävät joustavampia lapsiaan helpommin tietynlaiseen arvotyhjiöön. Ja se tuskin voi olla vaikuttamatta myös lasten hyvinvointiin.

      Kiitos kommentistasi ja hyviä lukuhetkiä. Kissani Jugoslavia on hienon hieno lukuelämys!

      <3

      Poista
  4. Kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, ja kohtelen heitä yhtä ystävällisesti kuin suomalaisiakin. Tervehdin kaikkia kädestä pitäen ja katson silmiin sekä hymyilen miehiä ja naisia. En ole kokenut vuorovaikutusongelmia heidän kanssaan. Tärkeintä on, että tulee ymmärretyksi molemmin puolin.
    Tämä kirja oli fiktiivinen kertomus, joten tämän perusteella en lähtisi arvioimaan maahanmuuttajia. Kirjasta nousi mielestäni esille särkyvä mieli...erittäin hieno kirja symboleineen....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kirja on mitä mainioin kuvaus nuoresta särkyvästä mielestä...

      Fiktiivisestä teoksesta ei tulekaan vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä todellisesta elämästä. Mutta hyvä kirjja saattaa saada ajatukset liikkeelle niin, että lukija alkaa pohdiskella asioita laajemmassa perspektiivissä. Se on minusta yksi kirjallisuuden tarkoituksista.

      Kiitos kommentistasi :)

      <3

      Poista
  5. Tämä teos on herättänyt paljon myönteistä huomiota - en ole tainnut kuulla vielä yhtään soraääntä :) Ja varmasti tämä on myös palkintonsa ansainnut.

    Kirjoituksesi sai minutkin entistä miettimään, että tähän voisi jonakin hetkenä tarttua. En ole pitänyt tämän luokse kiirettä, vaikka uskonkin teoksen ansioituneeksi, puhuttelevaksi ja tärkeäksi. Nuo huojuvat pinot, siinä syy... Toisaalta juuri huojuvien pinojen vierellä on ihanaa kuulostella niitä tuulia, joten pääsköön tämäkin nyt virallisesti sinne keikkumaan :)

    Kiitos hienosta kirjoituksestasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ei ole ihme, että Kissani Jugoslavia sai viime vuonna niin hienon vastaanoton. Loistava kirja nuorelta debytoijalta!.
      Statovcin esikoisteos on yhtä aikaa vahva ja äärimmäisen herkkä lukukokemus. Toivottavasti löydät jonakin päivänä tiesi tämän tarinan pariin.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Mielenkiintoista pohdintaa hienosta kirjasta. :)

    Olen huomannut, että Kissani Jugoslavia on innostanut lukijat (niin bloggaajat kuin muutkin kirjan lukeneet) keskustelemaan hyvin paljon nimenomaan kirjan teemoista, ei ainoastaan kirjallisista ansioista tai siitä pitikö lukija kirjasta. Minusta se on yksi osoitus siitä, kuinka hyvä ja tärkeä kirja tämä on, ja että Statovci on onnistunut kirjoittamaan tavalla, joka saa lukijan miettimään asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, olen samaa mieltä siitä, että hyvän kirjan tunnistaa muun muassa siitä,että se herättää keskustelua laajemmista aiheistakin. Rakastan sellaisia kirjoja ja Statovcin upea Kissani Jugoslavia totisesti kuuluu siihen kategoriaan!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!