Don DeLillo: Omegapiste

"Mitä todellisuutta?"  " Sitä, jota luomme jokaisella silmänräpäyksellä. Ihmisen tietoisuus on taru luodusta todellisuudesta. Mutta me loimme entiteettejä*, jotka rikkoivat tunnistamisen ja tulkinnan  sovittuja rajoja. Valehteleminen on välttämätöntä. Valtion on pakko valehdella. Sodassa tai sotavalmisteluissa ei ole ainoatakaan valhetta, jota ei voida puolustaa..."  (*ilmiö, kokonaisuus)  

   Yhdysvaltojen arvostetuimpiin  nykykirjailijoihin kuuluva Don DeLillo houkuttelee viimeisimmässä, vuonna 2010 ilmestyneessä teoksessaan lukijoitaan hyppäämään rohkeasti ajan ja tietoisuuden syvyyksiin ja kysymään kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisempia kuin koskaan ennen.
  
   Maailmamme tuntuu monimutkaistuvan kiihtyvällä vauhdilla. Voiko ilmiö jatkua loputtomiin? 
Mitä tapahtuu, kun asioiden yleisesti hyväksytyt merkitykset katoavat, korvautuvat lukuisilla uusilla, jotka - evoluutiovoimien paineessa muuntuvien organismien tavoin -  joko kuolevat tai muuntuvat jälleen lukuisiksi uusiksi merkityksiksi? 
Missä vaiheessa törmäämme rajoihimme käsitellä yhä komplisoidumpaa todellisuutta - vai olemmeko jo ylittäneet tuon rajan? 

Kuka määrittää todellisuuden rajat? Voimmeko itse vaikuttaa todellisuuskuvaamme?Osaammeko hahmottaa kokonaisuuksia, ohittaa tulvan lailla lisääntyvän informaatiosilpun ja nähdä asioiden ytimeen?

  DeLillo käsittelee kompleksisuuden teemaa kahdella tasolla. Kirjan alku- ja loppupuolilla ollaan New Yorkin Modernin taiteen museossa seuraamassa Douglas Gordonin videoteosta 24 Hour Psycko, jossa taiteilija on hidastanut Alfred Hitchockin kauhuklassikon 24 tunnin mittaiseksi, toisiaan seuraavien väräjävien kuvien sarjaksi. Tuntemattomaksi jäävä mies tulee katsomaan teosta yhä uudelleen ja uuelleen, jokaisena päivänä jona se on museossa nähtävillä. Hän seisoo salin hämärimmässä nurkassa muiden näkymättömissä ja katsoo nykivää videokuvaa kuin pakkomielteen vallassa:

Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se, mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä, jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä, jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen. 

  Ja samaan aikaan mies tietää, ettei enää tavoita näkemänsä merkitystä. Kauhu, joka meidät tavoittaa Janet Leighin näyttelemän hahmon lyyhistyessä verilammikkoon kuuluisassa suihkukohtauksessa, on poissa. Jäljellä on kuvia, joista saatamme laskea suihkuverhon renkaat,  onko niitä viisi vai kuusi, mies ei koskaan muista, vaikka on nähnyt kohtauksen hidastettuna täällä jo ties kuinka monta kertaa... Näemme kuinka verestä tummentunut vesi virtaa nykäyksinä lattiakaivoon. Jos emme tuntisi elokuvaa ennestään, minkälaisia tunteita nämä irralliset kuvat meissä herättäisivät? 

  Käykö meillekin niin kuin miehelle museon hämärissä, mietin Omegapistettä lukiessani. Kun asiat irrotetaan luonnollisista yhteyksistään, ne menettävät siihenastiset merkityksensä ja ovat vapaita täysin uusille tulkinnoille. Mitä näemme ympärillämme tulvivassa irrallisten kuvien ja pilkkoutuneen tiedon virrassa? Pystymmekö tavoittamaan asioiden merkityksen vai siirrämmekö mekin  katseemme 'suihkuverhon renkaisiin'? Miten tulkitsemme näkemäämme, sitä todellisuutta, jonka keskellä elämme?

  Hitchockin elokuvasta tehtyä videoinstallatiota käyvät katsomassa myös Richard Elster ja Jim Finley, kaksi tämän romaanin päähenkilöä. Mietin, tulevatko he kiinnittäneeksi huomiota tuolla salin perimmäisessä nurkassa seisoskelevaan mieheen, muistaisivatko he hänet jälkeenpäin, jos tarve vaatisi?  
Elster, puolustusministeriön neuvonantajan pestistä pois potkittu älykkö kutsuu Finleyn luokseen Kalifornian autiomaahan keskustelemaan dokumenttielokuvasta, jossa Elster voisi kertoa potkuihinsa johtaneista tapahtumista oman versionsa. Ensin ajatus tuntuu vastenmieliseltä: Haluat kuvata vain julkisen anteeksipyynnön! Elster nurkuu, mutta suostuu yllättäen harkitsemaan asiaa.

  Elster ja Finley istuvat luhistumaisillaan olevan talon terassilla keskellä autiomaan valkoisena hehkuvaa kuumuutta. Vanhalta ja raihnaalta sotahevoselta näyttävällä Elsterillä on valtava tarve puhua. Hän kertoo ajastaan puolustusministeriössä, siitä kuinka helppoa uusien todellisuuksien luominen hänelle oli. Se oli hänen tehtävänsä: tehdä harmaasta valkoista, luoda käsitteitä jotka eivät tarkoittaneet mitään, mutta olivat riittävän uskottavia eteenpäin syötettäviksi. Lukiessani mietin: 'vau, tämä tyyppi on heitä, joiden tehtävänä on saada ihminen laskemaan suihkuverhon renkaita...'
  
  Mikä oli syy siihen, että yliopistomies, joka tuntui niittäneen suurta mainetta niin kirjoittajana kuin luennoitsijanakin, oli päättänyt luovuttaa älykkyytensä sotakoneiston palvelukseen. Puhdas kunnianhimoko? Vai oliko Elster sotahullu?  Hän oli puhunut heille sodasta: Irak on vain kuiskaus jostakin vielä tulevasta.---  Haluan sotaa vieläkin, suurvallan on toimittava. Mutta niissä huoneissa, niiden miesten kanssa oli kyse vain prioriteeteista, tilastoista, järkeistämisestä...

  Mitä autiomaa merkitsi kaiken tuon jälkeen? Täällä, Elster sanoo, hän saattoi hengittää samaa ilmaa vuosimiljoonia sitten sukupuuttoon kuolleiden lajien kanssa, miettiä ajatuksia, jotka eivät sopineet hänen entiseen elämäänsä vallan linnakkeissa, upottautua aikaan, joka ei koskaan loppuisi eikä muuttuisi...

Me haluamme olla kuollutta materiaa niin kuin ennen. Me olemme materian evoluution viimeisen sekunnin viimeinen miljardisosa. --- Olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme arrmeijoina. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiasta. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.

   Kaksi aavikolle paennutta miestä istuu terassilla ajatuksiinsa vaipuneina kun yö saapuu ja tähdet, jo miljoonia vuosia sitten sammuneet, tuovat heille viimeisen tervehdyksen sapelihammastiikereiltä ja dinosauruksilta, ajasta, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia ja selviä, vailla tulkinnoista johtuvia ristiriitoja. Aikaan, jonka syyyksiin Elster haluaa paeta...
Finley lakkaa laskemasta päiviä, ympärillä levittäytyvä autius valtaa hänen mielensä ja kivierämaan hidastunut aika tuntuu sulautuvan osaksi hänen ruumistaan. Hän on jo unohtamassa, miksi saapui tähän huojuvaan taloon, polttavan valkoiseen valoon.

  Miesten välille syntynyt herkkä tasapaino häiriintyy Elsterin tyttären saapuessa tapaamaan isäänsä. Tarina saa uuden, odottamattoman suunnan kun keijukaismainen, sisäisessä mikrokosmoksessaan leijaileva Jessie katoaa. Putoan Elsterin mukana vuosimiljoonaiselta mielikuvamatkaltani autiomaan kovaan, korventavaan todellisuuteen. Tästä alkaa Elsterin matka hänen henkilökohtaiseen nollapisteeseensä.

Näen koko ajan sanat. Kuumuus, tila, liikkumattomuus, etäisyys. Niistä on tullut visuaalisia mielentiloja. En ole varma, mitä se tarkoittaa. Näen koko ajan eristyneitä hahmoja, näen fysikaalisten ulottuvuuksien ohi tunteisiin, joita nuo sanat synnyttävät, tunteisiin, jotka syvenevät ajan myötä. Siinä vielä yksi sana, aika.

   Luin Omegapistettä mieli hyristen, hämmentyneenä. Tämä ristiriitainen, dokumentinomaisesti kirjoitettu pienoisromaani on juuri sellaista kirjallisuutta, joka sytyttää mieleni roihuun. Minusta tuntuu ihan siltä, että olen juuri löytänyt itselleni uuden kirjailijarakkauden! DeLilloon tututumiseni jatkuu tänä keväänä.
Tartuin Omegapisteeseen luettuani Ompun postauksen kirjasta. Kiitos, ihana Omppu!<3
Kirjan ovat lukeneet myös Luettua-blogin Sanna ja Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogin Valkoinen Kirahvi.

Omegapiste siirtyy timanttikirjastooni.

*

  * Omegapiste on ranskalaisen filosofin ja jesuiittapapin Pierre Teilhard de Chardinin (1881–1955) kehittämä käsite, joka kuvaa kompleksisuuden ja tietoisuuden äärimmäistä tasoa, jota kohti maailmankaikkeus hänen teoriansa mukaan kehittyy. Teilhard kutsui evoluutioteoriaansa kompleksisuuden ja tietoisuuden laiksi. (lähde: Wikipedia)


Don DeLillo: Omegapiste (Point Omega, 2010)
Tammi, 2011, 123 s.
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti