31.7.2015

J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (klassikkohaaste)

Reader why did I marry him -blogin Omppu polkaisi keväällä käyntiin haasteen, jonka tarkoituksena on lukea jokin lukematta jäänyt klassikko. Nyt olisi sopiva hetki tarttua saksalaiseen klassikkojen klassikkoon, Nuoren Wertherin kärsimykset. Kiitokset Ompulle ihanan haasteen järjestämisestä. Tästä aiotaankin nyt tehdä jatkuva, vaihtuvilla vetäjillä pyörivä perinne.

   1774 ilmestynyt Nuoren Wertherin kärsimykset on eräs merkittävimmistä  romantiikan ajan airueista kirjallisuuden puolella. Romantiikan rönsyilevä, tunne-elämää, täydellistä vapautta ja  luonnon ihanuutta ylistävä tyyli oli vastaisku uusklassismin ja valistuksen ajan rationalismille. Nyt saatiin olla ylitunteellisia, epäloogisia ja hulluuteen asti rakastuneita. Miten paljon me olemmekaan velkaa romantiikan ajalle - sen kaiku kuuluu vielä tänäänkin kaikkialla: radiolistoilla soivien, mahtipontisten rock- ja popballadeiden kuvastoissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa: sanat voivat olla toiset, mutta viesti säilyy muuttumattomana: tosirakkaus vie järjen!

  Ja mitä olisikaan oma kansallisromantiikkaan nojaava  kulttuurimme ilman näitä meille Keski-Euroopasta kantautuneita kaikuja? Se, toisinaan miltei hurmoshenkiseksi nouseva kansallisidentiteettimmekin, jonka niin mieluusti haluaisimme ajatella nousseen yksinomaan omasta soisesta maaperästämme; voi, tuontitavaraahan sekin on. 'Suomalainen Suomi'- käsite, joka on tullut vastaan viime päivien keskusteluissa, miten  keinotekoinen se onkaan, aivan kuin kulttuurimme olisi syntynyt omavoimaisesti jossakin kummallisessa tyhjiössä, ilman muualta tulleita vaikutteita.

  Mutta nyt - vihdoin - nuoreen Wertheriin:
Goethe on punonut Wertherin tuskat kirjeromaanin muotoon. Nuori, sivistynyt ja taiteita harrastava nuorukainen on lähtenyt kotiseudultaan eräänlaiselle toivioretkelle Saksan vuoristoseudulle, asettunut soveliaaksi katsomaansa paikkaan tutkimaan maailmaa ja itseään. Täällä hän ryhtyy kirjoittamaan kotiseudulle jääneelle ystävälleen kirjeitä, joissa kertoo seikaperäisesti kokemuksistaan, ajatuksistaan ja uudessa ympäristössä kohtaamistaan inspiraation lähteistä, joista suurimmaksi nousee tietenkin luonto ja sen monet ihmeellisyydet.

 Voi kuinka ihanaa kaikki aluksi onkaan. Wertherin kirjeet hehkuvat iloa, innostusta ja usein myös älyllisiä pohdintoja. Hän rakastuu läheisestä kylästä löytämäänsä kahvilaan: sen pihalle, lehmusten alle kannetun pöydän ääressä on suloista siemailla virvokkeita, lukea Homerosta ja lepuuttaa silmiään pihamaalta avautuvassa laaksomaisemassa. Werther suorastaan juopuu häntä ympäröivän, jumalallisen  luonnon kauneudesta,  Lukiessani mietin, voiko tämän romanttisempaan luontokuvaukseen enää yltää. Wertherin tunnekokemukset ovat yltiöpäisiä, mutta toisaalta samaistun niihin, minua hämmentääkin vähän: tällaisia hetkiä olen itsekin kokenut luonnon helmassa, jo aivan varhaislapsuudestani lähtien. Oi, miksi nuo hetket ovatkaan nykyään niin harvassa, ne ovat melkein kadonneet... Werther sen sijaan - hän on säilyttänyt lapsenmielensä. Nuorukainen viittaa näihin luonteenpiirteisiinsä itsekin. Hän on helposti innostuva, häilyväinen, levoton...
Mieleni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen kevätaamu, jota nautin täysin sydämin. Olen yksin ja nautin olostani tällä seudulla, joka on kuin luotu minunlaisiani sieluja varten. Olen onnellinen, ystävä rakas,  ja niin tulvillani rauhaisaa olemassaolon tunnetta, että taiteenikin kärsii siitä. ... kun tunnen ympärilläni Kaikkivaltiaan, joka on luonut meidät omaksi kuvakseen, humajavan Kaikkirakkauden, jonka sylissä me saamme ikionnellisina olla ja tuutia - ystävä kallis, kun silmäni silloin himertyvät ja koko ympäröivä maailma ja taivas lepäävät sielussani kuin rakastetun kuva, silloin mieleni valtaa usein kaippaus ja minä ajattelen: voi, kunpa osaisit ilmaista kaiken tämän...- Ystäväni... - Minä menehdyn tähän, minä pakahdun näiden näkyjen hurmaavaan ihanuuteen. 
Johann Heinrich Wilhelm Tischbein: Goethe Campagnassa, 1787
Kuva: Wikipedia.org

  Tuntuu, että hänen onnensa ei voisi tästä enää kasvaa mutta ei, äkkiä kohtaamansa rakkauden ansiosta Werther tuntee saavuttavansa yhä korkeampia sväärejä, niin, että hän on taivaassa! Ja Lotte, hänen enkelinsä, niin hyvä, järkevä, täydellinen, kaunis ja lujaluontoinen, että hän on ottanut vangikseen koko sieluni. Rakkaus iskee Wertheriin kuin salama. Ei haittaa, vaikka Lotte on jo lupautunut toiselle, Wertherille riittää aivan hyvin, että hän saa olla rakastettunsa lähellä, tuntea hänen kätensä huulillaan, ihailla salaa tämän suloista olemusta ja sielua.  Sitä paitsi tuleva aviomies on toisaalla, eikä varmasti pane pahakseen morsiamensa viatonta seuranpitoa. Itse luontokin tuntuu ylistävän heidän orastavaa ystävyyttään. Miten ihanaa on käyskennellä Lotten kanssa lehdoissa, niityillä ja vuorilla, istua tytön luona lukemassa, keskustelemassa ja leikkimässä hänen nuorempien sisarustensa kanssa. On selvääkin selvempää, että heidän sielunsa soittavat samaa sävelmää.
  En koskaan ole liikkunut niin kepeästi. En ollut enää lainkaan ihminen. Ah, pidellä käsivarsillaan maailman suloisinta olentoa ja liidellä hänen kanssaan kuin ilmojen tuuli, niin että kaikki ympäröivä haihtuu silmistä - niin, Wilhelm, ja kuitenkin minun on rehellisyyden nimissä tunnustettava vannoneeni, että tyttö, jota minä joskus rakastaisin ja joka kuuluisi minulle, ei ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka se maksaisi henkeni.
Niin - lopulta rakkaus muuttuu ahneudeksi. Wertherin onni, joka aluksi oli niin puhdasta ja viatonta, alkaa saada tummempia, kohtalokkampia sävyjä. On väärin haluta Lottea, mutta Werther ei voi omistaville tunteilleen mitään. Rakastaisiko Lotte häntä edes hiukan? Tytön tulevaan aviomieheen tutustuminen - heidänkin välilleen syntyy jonkinmoinen  toveruus - syöksee nuorukaisen lopulta syvään masennukseen. Hän tuntuu menettäneen Lotten mukana kaiken, itsensäkin,  mutta ei enää osaa eikä halua irtautua rakkaudestaan.  On totta, ettei Lotte ole Wertheriä kohtaan täysin tunteeton, mutta tunteiden osoittaminen...  Oih, miksi rakkaus on niin vaikeaa!
  
  Goethe peilaa Wertherin  sisäistä kaaosta myös luonnon kautta: se, mikä oli Wertherille vielä vähän aikaa sitten valoisaa, kaunista ja juovuttavaa, muuttuu nyt uhkaavaksi pimeydeksi: myrsky riehuu, tulvavedet hukuttavat alleen kaiken, ne kauniit niitytkin, joilla he makoilivat usein pilviä tarkaillen. Werther kulkee pimeässä jyrkille kallionkielekkeille, niiltä avautuvat pohjattomat rotkot vetävät häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa. Mutta ei, vielä ei ole hänen aikansa.
Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen minua kohtaan osoittamansa myötätunto pusertavat esiin viimeisetkin kyyneleet korventuneista sisuksistani. Kohottaa verhoa ja astua sen taakse! Siinä kaikki! Miksi siis tämä epäröinti ja arastelu?
  Lopulta Werther valitsee kuoleman. Oi, miten suloiselta tuntuukaan se, että pistooli on kulkeutunut hänelle juuri Lotten armaiden käsien kautta, kuin viimeisenä hyvästijättönä, rakkaudenosoituksena... Tämän pateettisemmin ei rakkaustarina voine koskaan loppua. Romantiikan korkeiden ihanteiden mukaisesti vasta kuolema tuo kärsivälle sydämelle rauhan.

*
  Teoksen suomentajan laatiman lyhyen esipuheen mukaan Wertherin kärsimyksistä tuli aikansa kirjahitti. Se nosti Goethen - tuon yleisneroksi kutsutun saksalaisen lakimiehen - suuren yleisön tietoisuuteen, hänestä tuli yksi 1700-luvun lopun suurimmista julkimoista. Wertherin kärsimykset olivat ilmestyessään varmasti jotakin aivan ennennäkemätöntä ja -kokematonta. Nykypäivän lukija tuskin edes ymmärtää, millainen kokemus kirja on ollut Goethen aikalaisille, etenkin hänen nuorille lukijoilleen. Se tiedetään, että hyvin moni rakkaudessa pettynyt nuorukainen seurasi kirjan julkaisemisen jälkeen Wertherin esimerkkiä...
Tuo kaikki on katoavaista, mutta iäisyydetkään eivät kykene sammuttamaan sitä elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen hehkuvan sisälläni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarsi on hyväillyt häntä, nämä huulet ovat värisseet hänen huulillaan, tämä suu on sopertanut sanoja hänen suutaan vasten. Hän on minun! Sinä olet minun! Niin, Lotte, Ikuisesti!


** Lista kaikista klassikkohaasteeseen osallistuneista löytyy täältä: klik 


J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774)
Otava, 2000, 205 s.
Suomentanut Markku Mannila
Tämä suomennos ilmestyi 1. kerran 1992
Alkuperäiskieli: saksa
Antikvariaatista

29.7.2015

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Vedän henkeä. Marcus, sinä sanoit minulle kerran, että tarinoissa on yleensä kohta, josta ei ole paluuta. Kun keskeiset henkilöt ovat astuneet näyttämölle ja kaikki on valmista draaman alkaa. Tarinankertoja asettuu taka-alalle ja henkilöhahmot alkavat toimia oman tahtonsa mukaan.Robbie Hunterin esiintulo johdattaa tämän kertomuksen Rubiconvirran rannalle. Aionko ylittää sen? Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä pyörtää. Kääriä heidät kaikki hellästi silkkipaperiin ja työntää takaisin muistin laatikoihin.
  Australialaissyntyisen Kate Mortonin (1976) ensimmäinen suomennettu romaani liikkuu nykypäivän Lontoossa ja 1920-luvun idyllisissä brittikartanomaisemissa. Teos on juuri sellainen rehevä ja monitasoinen lukuromaani, jollaiseen on äärettömän helppo rakastua. Jos pidät Downton Abbey -sarjasta, englantilaisesta kartanoromantiikasta ja tarinoista, joissa vilisee vaiettuja salaisuuksia, olen varma että pidät tästä romaanista.

  98-vuotiaan Grace Bradleyn tasaisen rauhallinen elämä Lontoolaisessa hoivakodissa häiriintyy pahanpäiväisesti, kun hänen nuoruutensa aikaiset tapahtumat halutaan yllättäen  herättää uudelleen eloon: Rivertonissa ollaan filmaamassa tosipohjaista elokuvaa kartanon mailla vuosikymmeniä sitten sattuneesta tragediasta. Vanha rouva on elokuvan tekijöille tärkeääkin tärkeämpi linkki Rivertonin kartanon menneisyyteen, onhan hän ainoa elossa oleva henkilö, jolla on henkilökohtaisia muistoja tuosta kesäisestä illasta vuonna 1924, jolloin nuori, kuuluisa ja kunnianhimoinen runoilija oli riistänyt itseltään hengen, kesken kaiken kesäisten seurapiirjuhlien. Ja kyllähän vanha rouva asiasta jotakin tietää - totta totisesti ja paljon enemmän kuin kukaan noista kyselijöistä voisi kuvitellakaan. Vuosikymmeniä hänen mieltään on painanut tuohon traagisen päivään liittyvä synkkä salaisuus - ja syyllisyys.

  Kuinka tuskaisaa Gracen onkaan palata noihin vuosiin. Mutta kun kauan sitten suljettu muistojen ovi vihdoin avautuu,  menneisyys ja nykyisyys tuntuvat  sekoittuvan hänen mielessään suloiseksi usvaksi, jonka syleilyssä hän voi turvallisesti tarkastella nuoruutensa päiviä. Sitten läikähtää ilo:  hänen Rivertonissa viettämänsä vuodet eivät olleet pelkästään suruilla silattuja, niihin mahtui paljon nauruakin, innostusta, toveruutta, hyvyyttä...
Hän muistaa ensimmäisen päivänsä Rivertonissa, muistaa sen suorastaan huumaavan tunteen, johon liittyi pelkoa ja vähän jo ammattiylpeyttäkin. Olikohan äidistäkin tuntunut samalta kun hän oli astunut sisään Rivertonin portista vuosia sitten.

 Ja kuinka paljon talon nuori väki, leskeksi jääneen Mr Frederickin lapset, hänelle merkitsikään: 16-vuotias, melkein jo aikuiselta tuntuva David, tätä kahta vuotta nuorempi villiluontoinen Hannah ja pikkuinen Emmeline tuntuivat Gracesta ensi hetkistä lähtien niin läheisiltä, että kuvitelmissaan hän salli itsensä  ystävystyä heidän kanssaan. Piilopaikastaan hän saattoi seurata sisarusten huimia, mielikuvituksellisia leikkejä ja pelejä, joihin nämä usein pakenivat talon toisinaan ahdistavaksi käyvää ilmapiiriä, sadesäätä tai kotiopettajattaren tuimia vaatimuksia. Oli kuin yksin kasvanut Grace olisi hetkessä saanut itselleen kolme sisarusta. Nämä hetket ovat kaikuja Narniasta, ajattelin lukiessani.
Kuvittelin sisarusten nauravan, leikkivän ja kiusoittelevan toisiaan. Minusta tuntui kuin olisin avannut jonkin kauniin kuvakirjan ja ehtinyt juuri uppoutua sen kiehtovaan tarinaan, kun minun jo oli suljettava se. Olin jo joutunut Hartfordin sisarusten taikavoiman valtaan.
  Grace muistaa vuosien kulumisen, sen, kuinka tummat pilvet alkoivat kohota Rivertonin ylle. Kuinka nopeasti sisarukset kasvoivat ja unohtivat leikkinsä, niiden tilalle tuli velvollisuuksia ja unelmia, mahdottomia yhdistää. Gracen suhde Hannahiin syveni noina vuosina, heidän välilleen syntyi hauras ystävyys, luotamus, joka sinetöityi pienellä mutta kohtalokkaalla salaisuudella. Ja voi, kuinka useasti Grace olikaan myöhemmin katunut tuota harmittomalta tuntunutta valkoista valhettaan, ilman sitä kaikki olisi päättynyt toisin.

 Nuori runoilijanalku Robert Hunter saapui heidän elämäänsä eräänä lumisena joulukuun iltana, niin viattomana, niin tietämättömänä... Silloin he kaikki olivat vielä yhdessä, he olivat lapsia ja odottivat joulua. Grace muistaa pahvilaatikosta kaivetun Nürnbergin jouluenkelin, jonka ripustamisessa Emmeline tahtoi auttaa, muistaa tikkaat, jotka kaatuivat, näki, kuinka Robert sitoi haavan ja kuinka pieni Emmeline rakastui - koko siihenastisen elämänsä kiihkeydellä. Oliko tämä se hetki, joka sinetöi heidän kohtalonsa? Nürnbergin enkeli, joka aina oli ollut Emmen suosikki, sai jäädä lattialle rikkoutuneine siipineen, kultainen mekko veren tahrimana...

  Rivertonin salaisuus pysyy suljettuna vuosikymmeniä. Grace haluaa kertoa tarinansa, mutta vain yhdelle henkilölle,  hänelle, joka on kokenut elämässään suuren menetyksen ja paennut hänkin muistojaan. Mutta Grace tietää tuon rakkaan ihmisen vielä palaavan. Siksi hän jaksaa odottaa, sinnitellä tällä puolella rajaa vaikka muistot, ne kauneimmat, kutsuvat häntä jo mukaansa...
Hymyilen, sillä tiedän, etten pysty pysäyttämään tätä tarinaa enempää kuin ajan kulkua. En ole niin romanttinen, että kuvittelisin sen haluavan tulla kerrotuksi, mutta olen riittävän rehellinen tunnustaakseni että minä haluan kertoa sen.
  Kate Mortonin kerronta on runsasta ja viihdyttävää. Tarina polveilee puron lailla, usein hyvinkin kaukana pääuomastaan, mikä ei haitanne varsinkaan sellaista lukijaa, joka nauttii juuri tämänkaltaisista, runsaista ja rönsyilevistä teoksista. Omaan makuuni romaani olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Toinen seikka, joka kiinnitti huomioni, oli kerronnan yksityiskohtaisuus: tarinan keskivaiheilla aloin oikein  jännittää, uskooko Morton lainkaan lukijansa kykyyn nähdä asioita rivien välistä. Petyin, kun näin ei lopulta käynyt, varsinkin kun nuo rivien välit suorastaan huusivat merkityksiä, niihin melkein kompastui. Kirjailijatar halusi ilmeisesti pelata varman päälle ja selitti erään Graceen itseensäkin liittyvän salaisuuden täysin auki - oi miksi? Ilman tätä luottamuspulaa suhteeni Mortonin tyyliin olisi monta astetta lämpimämpi  - joskus se vain on niin pienestä kiinni.

  Mutta samaan hengenvetoon huudahdan: onhan tämä tavattoman hieno lukuromaani! Sellainen, joka varmasti saa paikkansa 'Ihanien lukuromaanien' listalta, kunhan joskus sellaisen aikaiseksi saan. Antoisan ja monitasoisen teoksen pääteemoiksi nousivat sisarussuhteet, kuolemaa uhmaava uskollisuus, epäitsekkyys ja rakkaus, joka ei aina katso aikaa eikä paikkaa. Morton pohtii näitä teemoja kahdessa aikatasossa ja pitää sinne tänne juoksevat tarinalangat taitavasti hyppysissään.
Kate Mortonilta on suomennettu tähän mennessä kolme teosta. Uusin, nimeltään Kaukaiset hetket, ilmestyy kauppoihin syyskuun alussa. Olen aikeissa lukea tuon yli seitsemänsadan sivun mittaisen teoksen tuoreeltaan.

* Siitä muistuikin mieleeni: ensi viikolla aion tehdä postauksen tulevan syksyn kiinnostavimmista kirjauutuuksista. Pikku hiljaa lienee syytä ryhtyä miettimään elokuulle kaavailemaani lukija-arvontaakin.

** Paluuta Rivertoniin on luettu paljon ja siitä on kirjoitettu viime vuosien varrella varmastikin kymmenissä blogeissa. Tässä niistä muutama: Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Leena LumiLuminen omena -kirjoja ja haaveilua ja Sinisen linnan kirjasto.


Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton, 2006)
Bazar, 2011, 613 s.
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: englanti
Pokkaripainos oman kirjahyllyn uumenista.

26.7.2015

Katarina Wennstam: Petturi

...aurinko helottaa pallona taivaalla alkaessaan kivuta Hammarbybackenin ylle. Sininen maanalainen kiitää kirskuen Skanstullsbron yli. Aamuvirkut pyöräilijät yrittävät päästä kutakuinkin kuivina töihin ja väistelevät vielä jäljellä olevia vesilammikoita.Samalla hetkellä kun Globenin pyöreä valkoinen areena alkaa hehkua auringonpaisteessa, mies lysähtää porraskäytävän lattialle Norra Hammarbyhamnenin osoitteessa Ljustergränd 5. Sarastava valo ei sinne yllä. Siellä aamun värjäävät punaiseksi veri ja kuolema.
Ruotsalainen, suosittuna rikosreportterinakin toiminut kirjailija Katarina Wennstam lienee suomalaisille dekkarien ystäville tuttu muun muassa sellaisista kirjoista kuin Alfauros ja Turman lintu, joissa hän - päähenkilönä seikkailevan syyttäjä Madeleine Edwardsin hahmon kautta - tutkii erityisesti naisten kohtaamaa väkivaltaa.
Tänä keväänä suomennettu Petturi on Wennstamin uuden trilogian aloitusosa. Sarjan päähenkilöitä on kaksi, ja heistä kumpikin edustaa ruotsalaisen yhteiskunnan vähemmistöä: rikoskomisario Charlotta Lugn on naimisissa naisen kanssa ja asianajaja, oikeusavustajana toimiva Shirin Sundinin vanhemmat ovat muuttaneet maahan Iranista.

  Petturi oli minusta ihanan erilainen dekkarituttavuus, myös muiden seikkojen kuin valtavirrasta erottuvien päähenkilöidensä suhteen, sillä tarinan pääpointti ei ole rikollisten jahtaamisessa vaan nyt mennään astetta syvemmälle: Wennstam pohtii teon motiiveja ja toisaalta myös niitä tekijöitä, jotka voivat vääristää rikostutkintaa ja oikeudenkäyttöä: miten jutun esitutkinnassa ja syyttäjävirastossa työskentelevien virkamiesten henkilökohtaiset asenteet ja elämänkokemukset vaikuttavat rikosprosessin kulkuun. Wennstam saa ujutettua tarinaansa  myös juuri nyt hyvin pinnalla olevia kysymyksiä vähemmistökulttuurien selviytymisstrategioista. Kysymyksiä siitä, kuinka kovan hinnan vähemmistöjen edustajat joutuvat maksamaan voidakseen tulla kohdelluksi yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.

  Wennstam on sijoittanut kertomuksensa ammattilaisjalkapalloilun koviin ja äärimmäisen konservatiivisiksi paljastuviin ympyröihin. Ensi alkuun koin aihepiirin itselleni vieraaksi, mutta Wennstamin kerronta imi minut kuitenkin nopeasti mukaansa. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka vakavista asioista jalkapallossa onkaan kyse: lajin ja seurojen tahrattomana säilyvästä maineesta, suurista rahoista, sponsoreista, kiihkomielisistä kannattajista, pelaajien yksityiselämään ja ulkonäköön kohdistuvista paineista... Miten yksittäinen pelaaja voi selviytyä moisessa hullunmyllyssä järjissään, varsinkin jos hänellä sattuu olemaan jotakin salattavaa?

  Murha, joka tuona aurinkoisena kesäaamuna paljastuu, on karmea: nuori, raamikas jalkapallotähti löydetään kotioveltaan raa'asti surmattuna. Epäilyt kohdistuvat ensin järjestäytyneeseen jalkapallohuliganismiin, sillä Sebastian Lilja on äskettäin vaihtanut seuraa ja on siksi saanut entisen kotiseuransa kannattajat raivon partaalle: Sebastian on petturi, joka saa maksaa teostaan. Pian tapauksesta tulee ilmi uusia seikkoja, joiden vuoksi Charlotta Lugn pelkää menettävänsä objektiivisuutensa. Näkeekö hän nyt vain sen, minkä odottaakin näkevänsä?

  Shirin Sundin pyydetään uhrin vanhempien oikeusavustajaksi. Henkirikostapauksissa Shirin kokee omaisille antamansa tuen lisäksi toimivansa ennen kaikkea uhrin äänenä, puolustettava iäksi vaiennetun ihmisen oikeuksia. Niin käy nytkin, nainen  tuntuu uppoutuvan tapaukseen sydänjuuriaan myöten. Työstä tuleva  hallinnantunne ja tiukat aikataulut ovat  hyvää vastapainoa Shirin yksityiselämässä tapahtuvalle myllerrykselle: hänen avioliittonsa ruotsalaista syntyperää olevan miehensä kanssa on yhä vakavammassa syöksykierteessä ja suhteet iranilaistaustaisen  kotiväen kanssa  eivät nekään ole helpoimpia hoidettavia. Shirin tasapainoilee kahden kulttuurin välillä, mutta on samalla ylpeä saavuttamastaan paikasta ruotsalaisessa keskiluokassa. Toisaalta juuri heiltä, persialaisilta, sopeutuminen uuteen kulttuuriin näyttää onnistuvan. Mutta hänen omasta perheestäänkin löytyy esimerkki vallan toisenlaisesta kohtalosta.

  Shiri rakastaa työtään, mutta toisinaan tälläkin saralla kuohuu. Oikeuslaitoksen sisällä vallitsevat luutuneet käsitykset ja  asenteellinen ilmapiiri ovat miltei mahdottomia murtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa Shiri näyttää olevan elementissään. Hän käy ovelaan taistoon, johon saa avukseen myös rikoskomisario Charlotta Lugnin.

  Petturi oli minulle mieluisa dekkarilöytö. Wennstam muutti omalta osaltaan hiukan nuupahtaneita käsityksiäni ruotsalaisista dekkarikirjailijoista. Wennstamin kerrontapa on minusta raikas ja uudenlainen, poissa oli se ennalta-arvattavuus ja junnaaminen, johon kyllästyin vuosia sitten esimerkiksi Mari Jungstedtin tuotantoa kahlatessani. Wennstamia tulen ilolla seuraamaan tulevaisuudessakin. Taidan tutustua hänen aiempiin teoksiinsa uutta Lugn & Sundin -tapausta odotellessani.

Wennstamin uutuudesta myös täällä: Mari A:n kirjablogiNenä kirjassaReader why did I Marry him, Ullan luetut kirjat,

 *Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaaste.


Katarina Wennstam: Petturi (Svikaren, 2012)
Otava, 2015
Suomentanut Anja Meripirtti
Alkuperäiskieli: ruotsi
E-kirja

22.7.2015

Kolme kirjaa -haaste

Kannesta kanteen -blogin Kaisa lähetti minulle haasteen: nimeä kolme kirjaa, joista olet blogannut ja jotka haluaisit lukea vielä joskus uudestaan. Kiitos mukavasta haasteesta, Kaisa! <3

Tänään valitsin nämä kolme kirjaa:

John Williamsin Stoner

Näin kirjoitin: ... Stoner. Kirja, jota en voi lukea herkistymättä, johon en voi olla rakastumatta. En tajua, mitä on tapahtumassa, mutta tämä väritön, yksitotinen  yliopistomies vie minua kuin pässiä narussa! Minua itkettää, sitten hymyilen, toisin paikoin naurahdan ilkikurisesti - ja sitten tulevat kyyneleet taas. Stoner on kirja, jota lukiessani unohdan, että se on tarina, että se kertoo miehestä jota ei koskaan ollut olemassakaan. Williams kertoo miehen tarinan kuin omansa, kertoo sen niin, että Stoner muuttuu minulle eläväksi, kuin kaukaiseksi toisinnoksi hänestä, joka on jo poissa. Williamsin kieli on yksinkertaista, sen kaiku on hienostelematon, yhtä uljas kuin vuosikymmeniä maatyötä tehneen ihmisen kosketus. Tämä kirja on varmasti yksi vuoden 2015 mielenpainuvimmista. 


Yasunari Kawabatan Lumen maa:


Ja näin kirjoitin Lumen maa on niin ristiriitainen, niin kaunis, niin herkkä ja niin luoksepääsemättömän selittämätön kirja, että tulen palaamaan sen pariin vielä uudestaan. Teoksessa ollaan mielestäni japanilaisen sanataiteen ytimessä: teksti on äärimmäisen yksinkertaista, kaunista ja lähestyy sellaisenaan puhdasta  runoutta. Kirja on kautta aikojen ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Ehkäpä tästä syystä teoksen suomentajana toiminut Yrjö Kivimies on katsonut tarpeelliseksi liittää teoksen loppuun saatesanat, jossa hän kertoo japanilaisen ja länsimaisen romaanitaiteen eroista ja tähdentää, että Kawabatan tyyli saattaa jättää lukijan ymmälleen. Silloin hänen on parasta lukea se uudelleen - ja vähemmän eurooppalaisittain.


Ja lopuksi Hannu-Pekka Björkmanin  Valkoista valoa:


 Näin kirjoitin:  Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelma Valkoista valoa hehkuu prisman tavoin. Björkman tarttuu elämän eri kerrostumiin kuin ne olisivat haurasta, puhallettua lasia ja puhdistaa niihin kertynyttä likaa ja tomua pois, varovasti, antaumuksella ja tarjoaa työnä tulokset ihasteltaviksemme tässä kirjassa. Näen valon vaivattoman virtauksen, pienet, kristallinkirkkaat valonvälkähdykset, joissa tuikkii puhdas elämänilo. Näin kaunista elämä voi olla, Björkman tuntuu sanovan, kun vain pysähdymme hetkeksi ja jaksamme hiukan kuurata pahimpia pölyjä pois.

***

Lähetän haasteen eteenpäin Reader why did I marry him -blogin Ompulle, Tänään nimipäiviään viettävälle Leena Lumille,  Lumiomenan Katjalle ja Kirjojen kamarin Katjalle,  P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saralle ja Luettua elämää -blogin Elinalle.

Suviruusu kukkii...

21.7.2015

Minna Canth: Hanna


Kuopion kaduilla käyskentelevä kamreerintytär Hanna Mellin taitaa haaveilla mahdottomia. Että jonakin päivänä saisi kohdata itseään elämää suuremman rakkauden, puhtaan ja viattoman, vailla likaisia sivujuonteita ja pettymyksiä. Rakkautta, joka olisi vallan toisenlaista kuin hänen isänsä ja äitinsä välinen, kamreerin juopottelullaan ja huikentelevaisuudellaan pilaama autuus. Hannan koko nuoruus tuntuu suistuvan raiteiltaan hänen seuratessaan vanhempiensa onnettomuutta, hän ihan kuihtuu huolesta, heikkenee ja sairastuukin. Voi kunpa isä lakkaisi juomasta ja palaisi siihen asemaan, mihin Jumala miehet on luonut; luotettavaksi ja uskolliseksi perheenpääksi, Hanna rukoilee. Eivät kai vain kaikki miehet olisi samanlaisia... Oma aikuisuus ja tuleva rouvaelämäkin Hannaa jo peloittavat, mutta kyllä hän rakkauteen silti vielä uskoo. Sillä täytyyhän maailmassa muutakin olla kuin turmelusta...

  Koulu suo Hannalle pakopaikan. Siellä ahdistus helpottaa hetkiseksi ja ihana vapaudentunne valtaa hänet myös kesälomalla, ystävysten viettäessä aikaansa maaseudulla. Hanna löytää sielunrauhansa metsästä...
... sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. 
  Viimeisenä tyttökouluvuotena Hannalle ja hänen tovereilleen herää halu oppia, samoja asioita kuin pojat, nuo muka niin kaikkitietävät lyseolaiset. Miksipä heille ei kouluaikana ole opetettu mitään tärkeää, vaikka niin moni heistä janosi todellista tietoa. Darwinin opit, filosofia, logiikka, ovatko nuo heille liikaa? Kun he moisia asioita opettajiltaan osaavat pyytää, saavat he osakseen ihmetteleviä katseita ja lunastamattomia lupauksia. Pojatkin heitä kurmuuttavat:
  Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. 
Miksi Hannan, joka tahtoisi tietää niin paljon, on jätettävä haaveensa, laskeuduttava loppuiäkseen mitäänsanomattomaan kotielämään. Toki opintiekin olisi naiselle aivan madollinen, mutta silloin olisi jätettävä unelmat rakkaudesta ja avioliitosta kertakaikkiaan. Kun Hannaa puhuu kotona opettajattareksi ryhtymisestä, isä nauraa ja kysyy, että vanhaksipiiaksiko Hanna oikeasti tahtoo? Sitä kohtaloa ei Hannakaan havittele, onhan hän nähnyt mitä sellainen tekee ihmiselle. Ilman miestä nainen on vaarassa muuttua omituiseksi ja niin peloittavaksikin että sellaisen vastaan kävellessä on aivan pakko katsoa muualle.

  Minna Canth kirjoitti Hannan vuonna 1886, aikana jona naisten oikeudet olivat lapsen tasolla. Kuten monessa muussakin teoksessaan, Canth puhuu naisen oikeudesta itsenäisyyteen ja koulutukseen. Canthin tyyli on ymmärrettävästi hiukan alleviivaavaa, karrikoivaa. Miehet kuvataan pääsääntöisesti ngatiivisessa valossa, mutta tuskinpa muunlainen tapa käsitellä Canthille tärkeitä asioita olisi ollut yhtä vaikuttava. Teos on julistus, johon lukijan on ollut pakko reagoida - ainakin jollakin tasolla.

  Hannan kohtalo on ollut varmasti tuttu monelle tuon ajan tytölle:  älykkään mutta itsetunnostaan riisutun nuoren naisen haaveet hiipuvat yksi toisensa jälkeen: suuri rakkauskin, johon hän on asettanut niin suuria toiveita, katoaa ja tytölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin, josta tulee hänen elinikäinen vankilansa. Hanna ei jaksa nousta isänsä määräysvaltaa vastaan, ei vaatia oikeutta määrätä itse tekemisistään. Kohtaus, jossa Hanna ryhtyy ompelemaan nappeja isänsä ja veljensä paitoihin, on realistisuudessaan järkyttävä: itsetietoinen, Hannaa monin verroin lahjattomampi pikkuvelikin osaa jo laittaa sisarensa ruotuun: Hannan neulomia nappeja irti riipiessään veli tiuskahtaa kyllästyneesti: 'Tämän vertaistakaan et osaa'.


Hannasta kerrotaan myös täällä: Kirjakaapin kummitus, Orfeuksen kääntöpiiriSaran kirjat,

Minna Canth: Hanna, 1889
Teoksen alkuperäinen kustantaja: G.W. Edlund
E-kirja
Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, 2014


20.7.2015

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut



 Kuolleet omenapuut -novellikokoelma (1918) jatkaa Joel Lehtosen kultakauteen ajoittuvaa Putkinotko-sarjaa, johon kuuluvat tämän teoksen lisäksi myös pienoisromaani Kerran kesällä sekä  alun perin kahtena niteenä julkaistu sarjan nimikkoteos Putkinotko.

  Kuolleet omenapuut -teoksen novellit jatkavat sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen henkilöiden tarinaa ja tutustuttaa meidät ensi kertaa myös Juutas Käkriäiseen, Putkinotkon tilan äkkiväärään vuokralaiseen, jonka karkeasti tyylitelty hahmo on vuosisadan saatossa saanut suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa miltei ikonisen aseman.

  Novellikokoelman keskushenkilöksi nousee kirjakauppias Aapeli Muttinen, jonka jo tiedämmekin epäitsekkääksi, sivistyneeksi ja varhaista rauhanaatetta kannattavaksi herrasmieheksi. Muttinen on hankkinut itselleen herrastilan, jonka rauhaan on ihana paeta  aina kun työkiireet ja pikkukaupungin seuraelämä vain antavat myöten. Hän kantaa mielessään haaveita -  vaimosta, lapsista, omenatarhasta ja kukkasista... Kauneutta, kaunetta hän tahtoisi ympärilleen:
 Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.
  Mutta tämän kova ja karkean seudun rahvas ei tahdo moisia haihatteluja ymmärtää, ei varsinkaan Juutas Käkriäinen, jonka Muttinen on hyvää hyvyyttään palkannut hedelmä- ja kukkatarhojaan kaitsemaan. Mitä joutavuuksia, sanoo Käkriäinen, joka on kuitenkin tuon ihmeellisen hövelin sopimuksen puumerkillään hyväksynyt. Muttisen tullessa tarhojaan tarkastamaan täytyy sittenkin  näyttää edes vähäsen touhukkaalta, ettei Muttinen laittaisi tarhanhoitajaa perheineen maantielle niin kuin on vähän jo uhkaillut.
Ja minkäs Käkriäinen oikeastaan sillekään mahtaa, että tätä surkeaa maailmankoloa hallitsee Käkriäistäkin suurempi luonnonvoima, se joka tahtoo kertakaikkiaan pistää lopun Muttisen suurisuuntaisille puutarhaunelmille. Perunaa, perunaa tässä kivikkoisessa ja vastentahtoisessa maassa on ennenkin viljelty, se riittäköön, sanoisivat viisaammat ja niin sanoo Käkriäinenkin.

  Pienen kokoelman tunnelma heijastelee aikaansa. Teoksen alkupään tekstit sijoittuvat vuosiin ennen repivää veljessotaa, maailma on vielä hetken autereinen ja tyyni. Lehtosen lyyrisyys on kauneimmillaan kesäpäivien kuvauksissa... Mutta on kuin tyynen pinnan alla väreilisi jo jotain uhkaavaa:
Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä, lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…
  Mutta vielä on aikaa leikkiä, hoidella kukkatarhaa, omenapuita, unelmoida. On aikaa ottaa aurinkokylpyjä alastonna ja laskea leikkiä aivan höyrähtämään päässeen tuomari Tommolan kanssa... Aurinkoisten päivien novellit ovat hajanaisia katkelmia Muttisen ja hänen lähipiirinsä arjesta, ja paljon noihin päiviin  mahtuukin: suuria ajatuksia elämästä, luovaa hulluttelua, lämpöä ja huumoria, mutta vastapainoksi myös traagisia elämänkohtaloita, pettymystä, surua.

  Vuoden 1918 sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja kokoelman loppupuolella. Muttinen ei ymmärrä miksi veli nousee veljeään vastaan, miksi vuodattaa verta, joka on kuin omaa... Hedelmätarhan kuolleet omenapuut nousevat yllättäen kuin enteiksi siitä, mitä oli tulossa.  Hän, joka rakastaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta, tahtoo paeta väistämätöntä, mutta joutuu sitten tahtomattaan tarttumaan aseeseen. Sota vie miehen lopulta hermoparantolaan.
Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä palokärkeä, tahdottiin … eikö tätä riitaa olisi muuten saatu sovitetuksi? 
  Hyvin mielenkiintoseksi teokseksi tämän pienen novellikokoelman tekee se, että se on ilmestynyt samana vuonna kuin Suomen sisällissotaa on käyty: en muista tätä ennen lukeneeni yhtäkään veljessodastamme kirjoitettuja aikalaiskertomusta. Muttisen Aapeli sodassa -novelli on luonnollisesti aikansa kuva, mutta sen rivien välistä voi lukea tämän: katsoopa sotaa mistä vinkkelistä hyvänsä, se ei ole koskaan kaunis eikä sankarillinen.

* Kuolleita omenapuita on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Koko lailla kirjallisesti ja Luettua elämää.


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut 
Ensimmäinen julkaisija: Otava, 1918
E-kirja
Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, 2014

18.7.2015

Naistenviikko alkoi sateella

Naistenviikko alkoi tänään - taivas aukesi ja vettä ryöppyää, niin kuin naistenviikolla pitääkin - maailma on siis mallillaan! 
Onnittelut kaikille tällä viikolla nimipäiviään viettäville - meitä taitaa ollakin melkoinen joukko! 


Yritän ajoittaa pari aiheeseen liittyvää postausta tälle viikolle, mutta sitä ennen minun on pakko kirjoittaa ulos yksi Joel Lehtosen novellikokoelmajuttu (en juuri koskaan tee tarkkoja muistiinpanoja lukemastani, ja Lehtosen luvusta on jo aikaa). Naiset valtaavat areenan Hannan päivänä.


Tulin kaupungista maaseudun kesään... Nämä metsän kultakimpaleet löytyivät pihapolun varrelta. Huomenna lähdetään sieneen, jos sää suo:



P.S. Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa oikein urakalla, muun muassa Tuijata on polkaissut käyntiin naistenviikkohaasteen.


16.7.2015

Lars Kepler: Vainooja

Hän ei muista, että kesä olisi aiemmin ollut näin lämmin.Raapiva ääni saa hänet katsomaan ikkunan suuntaan.Talon takana olevassa puutarhassa on niin pimeää, että siellä näkyy vain heijastus makuuhuoneesta. Se näyttää aivan teatterin näyttämöltä, tv-studiolta.Nyt hän on itse astunut kuvaan ja seisoo keskellä valonheittimistä tulvehtivaa valoa.Mutta unohdin pukea päälleni, hän tuumii vinosti hymyillen.Hän jää siihen muutamaksi sekunniksi seisomaan ja tarkastelee alastonta ruumistaan. Valaistus on dramaattinen, ja peilikuvassa hän näyttää hoikemmalta kuin oikeasti on.Raapiva ääni kuuluu taas, kuin joku vetäisi kynsiään ikkunalautaa pitkin. On liian pimeää nähdä, istuuko siinä jokin lintu. Susanna tuijottaa ikkunaa, lähestyy varovasti, yrittää nähdä heijastusten läpi, tempaa käteensä laivastonsinisen päiväpeiton, kietoutuu siihen ja säpsähtää.
Dekkarikesäni jatkuu Lars Keplerin uutuudella. Olen selaillut näitä tiiliskiven paksuisia, verisiä tarinoita tihkuvia rikoskirjoja isäni dekkarihyllyillä 'metsässä' käydessäni, mutta kiinnostukseni ei ole koskaan herännyt niin suureksi, että olisin ottanut jonkin niistä lukuun. Mutta niin vain ympäri käydään, yhteen tullaan: kun tänä vuonna suomennettu Vainooja ilmestyi e-kirjapuotini kesäviikonloppualeen uskomattoman halpaan hintaan, päätin antaa Keplerin nimen takana olevalle, kohistulle kirjailijapariskunnalle (Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril) mahdollisuuden näyttää, mihin heidän kirjalliset kyntensä kykenevät. Latasin kirjan lukulaitteeseen ja kömmin peiton alle potemaan kesäflunssaa ja väriseviä kauhunhetkiä.

  Ja onhan se totta: Ahndorilin pariskunta kirjoittaa hyvin, juuri niin intensiivisesti  ja vetävästi kuin tällaisia kunnon koukkudekkareita täytyykin kirjoittaa. Nyt ymmärrän, miksi heidän kirjojaan on julkaistu lähes neljässäkymmenessä maassa ja myyty miljoonia ja taas miljoonia kappaleita. Vainoojan tarina oli niin koukuttava, että luin noin kuudensadan sivun mittaisen opuksen vajaassa kahdessa päivässä, mikä on varmasti uusi nopeusennätykseni. Menoa ei haitannut edes se, etten ollut lukenut yhtäään sarjan aiemmista osista. Menneisiin tapahtumiin toki viitataan, mutta kirjailijapariskunta tekee sen niin osaavasti että uusikin lukija pysyy vauhdissa mukana.

  Vainoojassa jahdataan silmittömiin murhiin syyllistyvää, poliisin kanssa leikittelevää stalkkeria, joka lähettää uhreista salaa kuvaamiaan videoita viranomaisille vain hetkeä ennen kuin...
Kepler kuvaa teot piinaavan yksityiskohtaisesti, uhrin näkökulmasta. Kuvaukset ovat kuin yksinasuvan naisihmisen painajaisunista, tiedäthän: olet viettämässä rauhallista sunnuntai-iltaa kun yhtäkkiä, kuin jonkinlaisen vaiston ajamana katsahdat ikkunaan ja aistit ilmapiirin muutoksen, ihokarvasi nousevat pystyyn kun ilma sähköistyy. Aistit jonkun tuijottavan sinua, kuulet hengityksen...

  Ensimmäisen raakaa väkivaltaa sisältävän kohtauksen jälkeen olin valmis jättämään Vainoojan kesken, mutta hetken kuluttua tarina veti minut taas äärelleen. Keplerin koukku iski siis minuunkin. Seuraavat vastaavanlaiset kohtaukset  (joita kertyi yhteensä ehkä parinkymmenen sivun verran)  hyppäsin kylmästi yli, mikä tietenkin todisti taas sen, kuinka herkkä lukija minä olen.

  Kepler punoo tarinansa tiheäksi, monisyiseksi juonikuvioksi, josta en kerro nyt enempää.  Syyllisen henkilöllisyys oli minulle täydellinen yllätys, mutta hänen motiiveistaan ja taustoistaan olisin halunnut tietää hitusen enemmän. Vainooja on dekkari, jossa tarinan päätavoitteena on jännitteen synnyttäminen ja rikoksen ratkaiseminen, ei niinkään rikoksen motiivien psykologinen pohtiminen, ei ainakaan kovin syvällisesti. Mutta jännittävyytensä ja koukuttavuutensa puolesta Keplerin kirjat ovat tietenkin pohjoismaista dekkariaatelia!
Kirjoittajaparin tyyliin oli hyvin mielenkiintoista tutustua: nyt tiedän, mistä dekkarien ystävät kohisevat keväisin. Minulle Kepler jäänee kuitenkin vain yhden kirjan mittaiseksi tuttavuudeksi.

Vainoojasta lisää muun muassa täällä: Kirjasähkökäyrä ja  Omana Ilona.

* Liitän dekkarin Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi
E-kirja

14.7.2015

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Muuta ei tarvittu. He hymyilivät toisilleen pöydän yli, ja heidän välillään tapahtui jotain. Se oli saostumista, tiivistymistä – Frances osasi verrata sitä vain johonkin ruoanvalmistusprosessiin. Oli kuin munanvalkuainen olisi hyytynyt kuumassa vedessä tai maitokastike sakeutunut kattilassa. Muutos oli samalla tavalla pieni mutta havaittava. Tunsiko rouva Barberkin sen? Varmasti. Hänen hymynsä jähmettyi sekunniksi, katseeseen tuli häivä epävarmuutta. Ilme katosi kuitenkin saman tien. Hän painoi katseensa ja nauroi taas.
   Tiedätkö, minulla on  ihan sellainen aavistus, että britit ovat kirjallisuuden jumalten lemmikkejä. Niin luontevasti he -  kerta toisensa jälkeen - onnistuvat muuntamaan kaikkein arkisimmatkin sanansa silkaksi kullaksi, hunajaksi ja mirhamiksi...
Heillä tuntuu olevan salainen, kuin taivaasta tipahtanut resepti siihen,  kuinka verrata tähtisumuna syttyvää intohimoa maitokastikkeen valmistamiseen ja kiellettyä rakkautta lattiankuuraukseen. Heillä on taito luoda tarinoihinsa hetkiä, joina arjen harmaus paljastaa tuhannet omaa valoaan hehkuvat sävynsä niin, ettei muita värejä edes kaipaa.

  Parempaa väkeä on yksi todiste tuosta jumalten brittikirjailijoille suomasta Midaan kosketuksesta, hämmentävästä taikavoimasta, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuva- ja tv-tuotannoistakin. Erityisen paljon minua viehättää englantilaisten tapa kuvata arkielämää ja tässä romaanissa juuri arjen kuvaus hipoo liki täydellisyyttä.  Parempaa väkeä on  maanläheinen, Lontoon sumun kostuttamilta öljykangastakeilta, kalosseilta, hämäriltä iltapäiviltä, lattiavahalta, rehelliseltä arjelta ja rohkealta rakkaudelta tuoksuva tarina, joka kaikessa tuossa ihanassa arkisuudessaan  jaksaa kurottautua lähtöpistettään korkeammalle. Ja aivan pian pyrähdellään ilmassa, ehkäpä vain tuuman verran maanpinnan tasalta, mutta ah, sekin riittää saamaan aikaan ihanan vapauden tunteen.

  On kysymys kahden tavallisen naisen välisestä rakkaudesta 1920-luvun Lontoossa. Ajan moraalikäsitykset ovat ahtaat, mutta rakkaus ei lue lakeja - ei tietenkään...Tämän epätavallisen, mutta hyvin kauniin rakkaustarinan kautta Waters tarkastelee seksuaalivähemmistöjen historiaa, 1900-luvun alun henkistä ilmapiiriä ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta englantilaisen luokkayhteiskunnan luhistumistakin. Tarinan keskiössä on yläluokkaan kuuluva Frances, joka asuu rapistumassa olevaa kotitaloaan vanhenevan, erittäin moraalisen ja perienglantilaisin arvoihin tukeutuvan äitinsä kanssa. Poissa ovat sodassa kuolleet veljet, poissa on myös pahoin velkaantunut isä, poissa palvelijat, poissa omaisuus ja hyvä elämä. Jäljellä ovat rahahuolet, taloustöistä sierrettyneet kädet ja jo niin kaukaiselta tuntuva muisto menetetystä rakkaudesta - Frances katuu valintojaan, sitä, että taipui vanhempiensa tahtoon - hänen rakkauselämänsä paljastuminenhan olisi merkinnyt häpeää koko suvulle. Ensimmäisen maailmansodan myllerryksien jälkeen elämä on asettunut hiljaisiin, seisahtuneisiin uomiinsa ja Frances on päätänyt tyytyä kohtaloonsa.

   Kaikki kuitenkin muuttuu, kun  äiti ja tytär päättävät ottaa kotiinsa vuokralaisia kattaaseen edes pienen osan talousmenoistaan.  Leonard ja Lilian Barber - kuinka erilaisia he ovatkaan, niin innokkaita, nuoria, muodikkaita, rakastuneitakin kenties, miettii Frances. Kuunnellessaan yläkerrasta kantautuvia elämän ääniä ja tutustuessaan pariskuntaan paremmin - uskaltautuesaan vihdoin heidän seuraansa - Frances tuntee heräävänsä vuosia kestäneestä unesta.
Hän muisti retkottaneensa lepotuolissa lasi toisessa ja savuke toisessa kädessä. Hän muisti, kuinka oli pitänyt kättään herra Barberin savukelaatikon yläpuolella, katsonut tätä tyttömäisesti, likimain ripsiään räpytellen: ”Minulla on sellainen käsitys, että ette hyväksy naisten tupakointia.” Frances muisti laulaneensa keuhkojensa täydeltä Bää, bää, karitsa. Hän muisti hihitelleensä, hän muisti huutaneensa, muisti –
 Lilian hurmaa Francesin heti, kauneudellaan, lapsenomaisella innokuudellaan ja vielä jollakin taianomaisella, jonka alkuperää tai sävyä Frances ei osaa selittää.  Ja  Lilian - vastanainut rouva Barber, joka ei tunnu aluksi edes tajuavan mitä on tapahtumassa - vastaa hänen rakkauteensa niin helposti. Frances on kokenut tämän jo, mutta nyt hän tuntee saaneensa odottamattoman lahjan: hän voi vielä korjata vuosia sitten tekemänsä virheen, raivata turhat, moralismista kumpuavat esteet onnensa tieltä, sillä nyt hän tietää: jokaisella on oikeus onneen.  Rakkaus ja intohimo kasvavat salaa suljettujen ovien takana, ruoanlaiton, iltapäivän teehetkien ja lattiankuuraamisen lomassa, mörköjen ulottumattomissa - eivätkö muut todellakaan näe heidän onneaan, se tuntuu heistä niin ihmeelliseltä. Miten täydellistä - ja samalla vaarallista - kaksoiselämää he elävätkään aivan Francesin äidin ja Lilianin aviomiehen silmien alla.
Kiusaavatko he kohtaloaan? - kenties. Sillä pian tulee maksun aika - tapahtuu todellinen rikos, se suurin, eikä mikään ei enää ole entisellään. Waters johdattaa noita Francesia ja Liliania kohti väistämätöntä hyvin hitaasti, vietellen... Sinne, missä jumalat suorastaan vaativat verenvuodatusta!

   Sarah Waters on taitava, varma ja tarkkanäköinen, yksityiskohtiin paneutuva kirjailija. Hänen ajankuvauksensa on hengästyttävän upeaa, henkilöhahmot dynaamisia,  ja mikä parasta: romaanin asetelmat muuntuvat kaiken aikaa: hän antaa henkilöilleen aikaa ja tilaa  ottaa harha-askeleita, mutkitella, kompastella... Rakkaudessa mikään ei ole varmaa eikä yksiselitteistä.

  Watersin kerronnan tarkkuus viehättää, mutta totuuden nimessä minun on myös sanottava, että toisinaan yksityiskohtaisuus ja kerronnan ammattimaisuus iskevät myös vastaan: varsinkin oikeussalikuvaukset sekä muutamat muut rikoksen jälkeiset tapahtumat ovat niin yksityiskohtaisesti kuvailtuja, että tunsin lukevani piemminkin rakkauden ruumiinavauspöytäkirjaa kuin romaania, sillä Waters ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tarkkuus, joka useimmiten tuo kerrontaan hienonhienoja nyansseja, voi pahimmillaan kääntyä jopa pitkäveteisyydeksi. Onneksi näitä hetkiä on harvassa, ne eivät himmennä Watersin muutoin upeaa kerrontaa, eivät hänen Midaan kosketustaan.

  Parempaa väkeä on Watersin neljäs suomennettu teos. Kirjahyllyssäni odottavat vuoroaan jo aiemmin ilmestyneet Vieras kartanossa sekä Yövartio, joihin tartun tulevan syksyn mittaan. Jo nyt tiedän, että luvassa on hyviä lukuhetkiä.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Parempaa väkeä on tapailtu muun muassa täällä: Leena Lumi,  Lumiomena, Reader, why did I marry him  ja Ullan luetut kirjat.


Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014) 598 s.
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

5.7.2015

Kirjoittelu jatkuu taas pian... Ja ihanan heinäkuun toivotus!

Enpä olisi uskonut, miten kovasti pieni, harmittomasti alkanut kesäflunssa voikaan viedä voimia. Yli kaksi viikkoa on mennyt  sairastaessa ja vasta nyt alkaa näkyä hiukan valoa...  Mutta vieläkin ovat siivet supusssa:  tiskikoneen täyttäminenkin tuo hien otsaan.


  Koska voimat ovat näin vähissä, päätin  jättää blogin hetkiseksi oman onnensa nojaan. Uskon kyllä, että palajan pikapuoliin. Heinäkuuhun tulee kyllä muunlaistakin muutosta: keskityn nyt kevyempään kirjallisuuteen kun olin aikonut. Niinpä esimerkiksi loistavasta Clarice Lispectorista (hänestä  tuli kerralla yksi suurimmista suosikeistani!) kerron vasta elokuun puolella. Samoin käy parille muullekin kaavailemalleni. Tunnen, että joidenkin kirjojen tuominen blogiin vain vaatii enemmän virtaa kuin minulla on nyt antaa. Watersin uusin on kyllä tulossa sekä heinäkuun kotimainen klassikko, samoin Ompun kesäklassikkohaasteeseen valitsemani kirja.

 

Otan heinäkuun mahdollisimman löysin rantein: luen sellaista, mitä olen kasaillut kirjahyllyyn parin vuoden aikana ja jättänyt sinne, ties mistä syystä... Sellaisia lempeänoloisia, viihdyttäviä opuksia, joiden seurassa on mukava kerätä uusia voimia.

Kate Morton, Daphne Kalotay, Geraldine Brooks, ehkä myös Vera Vala... Purjehdin siis melkoisen  leudoilla vesillä... Vastapainoksi pohjoismaisia dekkarinimiä: Lars Petterssonia, Michael HjorthiaHans Rosenfeldtia ja Kepleria. (Niin, sellaisenkin tässä lukaisin!)
~~~~~~~~~~

Huomenna juhlimme Eino Leinoa, runoa ja suvea... Olkoon päiväsi mitä kaunein!