J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (klassikkohaaste)

Reader why did I marry him -blogin Omppu polkaisi keväällä käyntiin haasteen, jonka tarkoituksena on lukea jokin lukematta jäänyt klassikko. Nyt olisi sopiva hetki tarttua saksalaiseen klassikkojen klassikkoon, Nuoren Wertherin kärsimykset. Kiitokset Ompulle ihanan haasteen järjestämisestä. Tästä aiotaankin nyt tehdä jatkuva, vaihtuvilla vetäjillä pyörivä perinne.

   1774 ilmestynyt Nuoren Wertherin kärsimykset on eräs merkittävimmistä  romantiikan ajan airueista kirjallisuuden puolella. Romantiikan rönsyilevä, tunne-elämää, täydellistä vapautta ja  luonnon ihanuutta ylistävä tyyli oli vastaisku uusklassismin ja valistuksen ajan rationalismille. Nyt saatiin olla ylitunteellisia, epäloogisia ja hulluuteen asti rakastuneita. Miten paljon me olemmekaan velkaa romantiikan ajalle - sen kaiku kuuluu vielä tänäänkin kaikkialla: radiolistoilla soivien, mahtipontisten rock- ja popballadeiden kuvastoissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa: sanat voivat olla toiset, mutta viesti säilyy muuttumattomana: tosirakkaus vie järjen!

  Ja mitä olisikaan oma kansallisromantiikkaan nojaava  kulttuurimme ilman näitä meille Keski-Euroopasta kantautuneita kaikuja? Se, toisinaan miltei hurmoshenkiseksi nouseva kansallisidentiteettimmekin, jonka niin mieluusti haluaisimme ajatella nousseen yksinomaan omasta soisesta maaperästämme; voi, tuontitavaraahan sekin on. 'Suomalainen Suomi'- käsite, joka on tullut vastaan viime päivien keskusteluissa, miten  keinotekoinen se onkaan, aivan kuin kulttuurimme olisi syntynyt omavoimaisesti jossakin kummallisessa tyhjiössä, ilman muualta tulleita vaikutteita.

  Mutta nyt - vihdoin - nuoreen Wertheriin:
Goethe on punonut Wertherin tuskat kirjeromaanin muotoon. Nuori, sivistynyt ja taiteita harrastava nuorukainen on lähtenyt kotiseudultaan eräänlaiselle toivioretkelle Saksan vuoristoseudulle, asettunut soveliaaksi katsomaansa paikkaan tutkimaan maailmaa ja itseään. Täällä hän ryhtyy kirjoittamaan kotiseudulle jääneelle ystävälleen kirjeitä, joissa kertoo seikaperäisesti kokemuksistaan, ajatuksistaan ja uudessa ympäristössä kohtaamistaan inspiraation lähteistä, joista suurimmaksi nousee tietenkin luonto ja sen monet ihmeellisyydet.

 Voi kuinka ihanaa kaikki aluksi onkaan. Wertherin kirjeet hehkuvat iloa, innostusta ja usein myös älyllisiä pohdintoja. Hän rakastuu läheisestä kylästä löytämäänsä kahvilaan: sen pihalle, lehmusten alle kannetun pöydän ääressä on suloista siemailla virvokkeita, lukea Homerosta ja lepuuttaa silmiään pihamaalta avautuvassa laaksomaisemassa. Werther suorastaan juopuu häntä ympäröivän, jumalallisen  luonnon kauneudesta,  Lukiessani mietin, voiko tämän romanttisempaan luontokuvaukseen enää yltää. Wertherin tunnekokemukset ovat yltiöpäisiä, mutta toisaalta samaistun niihin, minua hämmentääkin vähän: tällaisia hetkiä olen itsekin kokenut luonnon helmassa, jo aivan varhaislapsuudestani lähtien. Oi, miksi nuo hetket ovatkaan nykyään niin harvassa, ne ovat melkein kadonneet... Werther sen sijaan - hän on säilyttänyt lapsenmielensä. Nuorukainen viittaa näihin luonteenpiirteisiinsä itsekin. Hän on helposti innostuva, häilyväinen, levoton...

Mieleni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen kevätaamu, jota nautin täysin sydämin. Olen yksin ja nautin olostani tällä seudulla, joka on kuin luotu minunlaisiani sieluja varten. Olen onnellinen, ystävä rakas,  ja niin tulvillani rauhaisaa olemassaolon tunnetta, että taiteenikin kärsii siitä. ... kun tunnen ympärilläni Kaikkivaltiaan, joka on luonut meidät omaksi kuvakseen, humajavan Kaikkirakkauden, jonka sylissä me saamme ikionnellisina olla ja tuutia - ystävä kallis, kun silmäni silloin himertyvät ja koko ympäröivä maailma ja taivas lepäävät sielussani kuin rakastetun kuva, silloin mieleni valtaa usein kaippaus ja minä ajattelen: voi, kunpa osaisit ilmaista kaiken tämän...- Ystäväni... - Minä menehdyn tähän, minä pakahdun näiden näkyjen hurmaavaan ihanuuteen. 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein: Goethe Campagnassa, 1787

Kuva: Wikipedia.org

  Tuntuu, että hänen onnensa ei voisi tästä enää kasvaa mutta ei, äkkiä kohtaamansa rakkauden ansiosta Werther tuntee saavuttavansa yhä korkeampia sväärejä, niin, että hän on taivaassa! Ja Lotte, hänen enkelinsä, niin hyvä, järkevä, täydellinen, kaunis ja lujaluontoinen, että hän on ottanut vangikseen koko sieluni. Rakkaus iskee Wertheriin kuin salama. Ei haittaa, vaikka Lotte on jo lupautunut toiselle, Wertherille riittää aivan hyvin, että hän saa olla rakastettunsa lähellä, tuntea hänen kätensä huulillaan, ihailla salaa tämän suloista olemusta ja sielua.  Sitä paitsi tuleva aviomies on toisaalla, eikä varmasti pane pahakseen morsiamensa viatonta seuranpitoa. Itse luontokin tuntuu ylistävän heidän orastavaa ystävyyttään. Miten ihanaa on käyskennellä Lotten kanssa lehdoissa, niityillä ja vuorilla, istua tytön luona lukemassa, keskustelemassa ja leikkimässä hänen nuorempien sisarustensa kanssa. On selvääkin selvempää, että heidän sielunsa soittavat samaa sävelmää.

  En koskaan ole liikkunut niin kepeästi. En ollut enää lainkaan ihminen. Ah, pidellä käsivarsillaan maailman suloisinta olentoa ja liidellä hänen kanssaan kuin ilmojen tuuli, niin että kaikki ympäröivä haihtuu silmistä - niin, Wilhelm, ja kuitenkin minun on rehellisyyden nimissä tunnustettava vannoneeni, että tyttö, jota minä joskus rakastaisin ja joka kuuluisi minulle, ei ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka se maksaisi henkeni.

Niin - lopulta rakkaus muuttuu ahneudeksi. Wertherin onni, joka aluksi oli niin puhdasta ja viatonta, alkaa saada tummempia, kohtalokkampia sävyjä. On väärin haluta Lottea, mutta Werther ei voi omistaville tunteilleen mitään. Rakastaisiko Lotte häntä edes hiukan? Tytön tulevaan aviomieheen tutustuminen - heidänkin välilleen syntyy jonkinmoinen  toveruus - syöksee nuorukaisen lopulta syvään masennukseen. Hän tuntuu menettäneen Lotten mukana kaiken, itsensäkin,  mutta ei enää osaa eikä halua irtautua rakkaudestaan.  On totta, ettei Lotte ole Wertheriä kohtaan täysin tunteeton, mutta tunteiden osoittaminen...  Oih, miksi rakkaus on niin vaikeaa!

  

  Goethe peilaa Wertherin  sisäistä kaaosta myös luonnon kautta: se, mikä oli Wertherille vielä vähän aikaa sitten valoisaa, kaunista ja juovuttavaa, muuttuu nyt uhkaavaksi pimeydeksi: myrsky riehuu, tulvavedet hukuttavat alleen kaiken, ne kauniit niitytkin, joilla he makoilivat usein pilviä tarkaillen. Werther kulkee pimeässä jyrkille kallionkielekkeille, niiltä avautuvat pohjattomat rotkot vetävät häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa. Mutta ei, vielä ei ole hänen aikansa.

Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen minua kohtaan osoittamansa myötätunto pusertavat esiin viimeisetkin kyyneleet korventuneista sisuksistani. Kohottaa verhoa ja astua sen taakse! Siinä kaikki! Miksi siis tämä epäröinti ja arastelu?

  Lopulta Werther valitsee kuoleman. Oi, miten suloiselta tuntuukaan se, että pistooli on kulkeutunut hänelle juuri Lotten armaiden käsien kautta, kuin viimeisenä hyvästijättönä, rakkaudenosoituksena... Tämän pateettisemmin ei rakkaustarina voine koskaan loppua. Romantiikan korkeiden ihanteiden mukaisesti vasta kuolema tuo kärsivälle sydämelle rauhan.

*

  Teoksen suomentajan laatiman lyhyen esipuheen mukaan Wertherin kärsimyksistä tuli aikansa kirjahitti. Se nosti Goethen - tuon yleisneroksi kutsutun saksalaisen lakimiehen - suuren yleisön tietoisuuteen, hänestä tuli yksi 1700-luvun lopun suurimmista julkimoista. Wertherin kärsimykset olivat ilmestyessään varmasti jotakin aivan ennennäkemätöntä ja -kokematonta. Nykypäivän lukija tuskin edes ymmärtää, millainen kokemus kirja on ollut Goethen aikalaisille, etenkin hänen nuorille lukijoilleen. Se tiedetään, että hyvin moni rakkaudessa pettynyt nuorukainen seurasi kirjan julkaisemisen jälkeen Wertherin esimerkkiä...

Tuo kaikki on katoavaista, mutta iäisyydetkään eivät kykene sammuttamaan sitä elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen hehkuvan sisälläni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarsi on hyväillyt häntä, nämä huulet ovat värisseet hänen huulillaan, tämä suu on sopertanut sanoja hänen suutaan vasten. Hän on minun! Sinä olet minun! Niin, Lotte, Ikuisesti!

* Nazareth - Love Hurts

** Lista kaikista klassikkohaasteeseen osallistuneista löytyy täältä: klik 

J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774)
Otava, 2000, 205 s.
Suomentanut Markku Mannila
Tämä suomennos ilmestyi 1. kerran 1992
Alkuperäiskieli: saksa
Antikvariaatista