Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Vedän henkeä. Marcus, sinä sanoit minulle kerran, että tarinoissa on yleensä kohta, josta ei ole paluuta. Kun keskeiset henkilöt ovat astuneet näyttämölle ja kaikki on valmista draaman alkaa. Tarinankertoja asettuu taka-alalle ja henkilöhahmot alkavat toimia oman tahtonsa mukaan.Robbie Hunterin esiintulo johdattaa tämän kertomuksen Rubiconvirran rannalle. Aionko ylittää sen? Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä pyörtää. Kääriä heidät kaikki hellästi silkkipaperiin ja työntää takaisin muistin laatikoihin.

  Australialaissyntyisen Kate Mortonin (1976) ensimmäinen suomennettu romaani liikkuu nykypäivän Lontoossa ja 1920-luvun idyllisissä brittikartanomaisemissa. Teos on juuri sellainen rehevä ja monitasoinen lukuromaani, jollaiseen on äärettömän helppo rakastua. Jos pidät Downton Abbey -sarjasta, englantilaisesta kartanoromantiikasta ja tarinoista, joissa vilisee vaiettuja salaisuuksia, olen varma että pidät tästä romaanista.

  98-vuotiaan Grace Bradleyn tasaisen rauhallinen elämä Lontoolaisessa hoivakodissa häiriintyy pahanpäiväisesti, kun hänen nuoruutensa aikaiset tapahtumat halutaan yllättäen  herättää uudelleen eloon: Rivertonissa ollaan filmaamassa tosipohjaista elokuvaa kartanon mailla vuosikymmeniä sitten sattuneesta tragediasta. Vanha rouva on elokuvan tekijöille tärkeääkin tärkeämpi linkki Rivertonin kartanon menneisyyteen, onhan hän ainoa elossa oleva henkilö, jolla on henkilökohtaisia muistoja tuosta kesäisestä illasta vuonna 1924, jolloin nuori, kuuluisa ja kunnianhimoinen runoilija oli riistänyt itseltään hengen, kesken kaiken kesäisten seurapiirjuhlien. Ja kyllähän vanha rouva asiasta jotakin tietää - totta totisesti ja paljon enemmän kuin kukaan noista kyselijöistä voisi kuvitellakaan. Vuosikymmeniä hänen mieltään on painanut tuohon traagisen päivään liittyvä synkkä salaisuus - ja syyllisyys.

  Kuinka tuskaisaa Gracen onkaan palata noihin vuosiin. Mutta kun kauan sitten suljettu muistojen ovi vihdoin avautuu,  menneisyys ja nykyisyys tuntuvat  sekoittuvan hänen mielessään suloiseksi usvaksi, jonka syleilyssä hän voi turvallisesti tarkastella nuoruutensa päiviä. Sitten läikähtää ilo:  hänen Rivertonissa viettämänsä vuodet eivät olleet pelkästään suruilla silattuja, niihin mahtui paljon nauruakin, innostusta, toveruutta, hyvyyttä...
Hän muistaa ensimmäisen päivänsä Rivertonissa, muistaa sen suorastaan huumaavan tunteen, johon liittyi pelkoa ja vähän jo ammattiylpeyttäkin. Olikohan äidistäkin tuntunut samalta kun hän oli astunut sisään Rivertonin portista vuosia sitten.

 Ja kuinka paljon talon nuori väki, leskeksi jääneen Mr Frederickin lapset, hänelle merkitsikään: 16-vuotias, melkein jo aikuiselta tuntuva David, tätä kahta vuotta nuorempi villiluontoinen Hannah ja pikkuinen Emmeline tuntuivat Gracesta ensi hetkistä lähtien niin läheisiltä, että kuvitelmissaan hän salli itsensä  ystävystyä heidän kanssaan. Piilopaikastaan hän saattoi seurata sisarusten huimia, mielikuvituksellisia leikkejä ja pelejä, joihin nämä usein pakenivat talon toisinaan ahdistavaksi käyvää ilmapiiriä, sadesäätä tai kotiopettajattaren tuimia vaatimuksia. Oli kuin yksin kasvanut Grace olisi hetkessä saanut itselleen kolme sisarusta. Nämä hetket ovat kaikuja Narniasta, ajattelin lukiessani.

Kuvittelin sisarusten nauravan, leikkivän ja kiusoittelevan toisiaan. Minusta tuntui kuin olisin avannut jonkin kauniin kuvakirjan ja ehtinyt juuri uppoutua sen kiehtovaan tarinaan, kun minun jo oli suljettava se. Olin jo joutunut Hartfordin sisarusten taikavoiman valtaan.

  Grace muistaa vuosien kulumisen, sen, kuinka tummat pilvet alkoivat kohota Rivertonin ylle. Kuinka nopeasti sisarukset kasvoivat ja unohtivat leikkinsä, niiden tilalle tuli velvollisuuksia ja unelmia, mahdottomia yhdistää. Gracen suhde Hannahiin syveni noina vuosina, heidän välilleen syntyi hauras ystävyys, luotamus, joka sinetöityi pienellä mutta kohtalokkaalla salaisuudella. Ja voi, kuinka useasti Grace olikaan myöhemmin katunut tuota harmittomalta tuntunutta valkoista valhettaan, ilman sitä kaikki olisi päättynyt toisin.

 Nuori runoilijanalku Robert Hunter saapui heidän elämäänsä eräänä lumisena joulukuun iltana, niin viattomana, niin tietämättömänä... Silloin he kaikki olivat vielä yhdessä, he olivat lapsia ja odottivat joulua. Grace muistaa pahvilaatikosta kaivetun Nürnbergin jouluenkelin, jonka ripustamisessa Emmeline tahtoi auttaa, muistaa tikkaat, jotka kaatuivat, näki, kuinka Robert sitoi haavan ja kuinka pieni Emmeline rakastui - koko siihenastisen elämänsä kiihkeydellä. Oliko tämä se hetki, joka sinetöi heidän kohtalonsa? Nürnbergin enkeli, joka aina oli ollut Emmen suosikki, sai jäädä lattialle rikkoutuneine siipineen, kultainen mekko veren tahrimana...

  Rivertonin salaisuus pysyy suljettuna vuosikymmeniä. Grace haluaa kertoa tarinansa, mutta vain yhdelle henkilölle,  hänelle, joka on kokenut elämässään suuren menetyksen ja paennut hänkin muistojaan. Mutta Grace tietää tuon rakkaan ihmisen vielä palaavan. Siksi hän jaksaa odottaa, sinnitellä tällä puolella rajaa vaikka muistot, ne kauneimmat, kutsuvat häntä jo mukaansa...

Hymyilen, sillä tiedän, etten pysty pysäyttämään tätä tarinaa enempää kuin ajan kulkua. En ole niin romanttinen, että kuvittelisin sen haluavan tulla kerrotuksi, mutta olen riittävän rehellinen tunnustaakseni että minä haluan kertoa sen.

  Kate Mortonin kerronta on runsasta ja viihdyttävää. Tarina polveilee puron lailla, usein hyvinkin kaukana pääuomastaan, mikä ei haitanne varsinkaan sellaista lukijaa, joka nauttii juuri tämänkaltaisista, runsaista ja rönsyilevistä teoksista. Omaan makuuni romaani olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Toinen seikka, joka kiinnitti huomioni, oli kerronnan yksityiskohtaisuus: tarinan keskivaiheilla aloin oikein  jännittää, uskooko Morton lainkaan lukijansa kykyyn nähdä asioita rivien välistä. Petyin, kun näin ei lopulta käynyt, varsinkin kun nuo rivien välit suorastaan huusivat merkityksiä, niihin melkein kompastui. Kirjailijatar halusi ilmeisesti pelata varman päälle ja selitti erään Graceen itseensäkin liittyvän salaisuuden täysin auki - oi miksi? Ilman tätä luottamuspulaa suhteeni Mortonin tyyliin olisi monta astetta lämpimämpi  - joskus se vain on niin pienestä kiinni.

  Mutta samaan hengenvetoon huudahdan: onhan tämä tavattoman hieno lukuromaani! Sellainen, joka varmasti saa paikkansa 'Ihanien lukuromaanien' listalta, kunhan joskus sellaisen aikaiseksi saan. Antoisan ja monitasoisen teoksen pääteemoiksi nousivat sisarussuhteet, kuolemaa uhmaava uskollisuus, epäitsekkyys ja rakkaus, joka ei aina katso aikaa eikä paikkaa. Morton pohtii näitä teemoja kahdessa aikatasossa ja pitää sinne tänne juoksevat tarinalangat taitavasti hyppysissään.
Kate Mortonilta on suomennettu tähän mennessä kolme teosta. Uusin, nimeltään Kaukaiset hetket, ilmestyy kauppoihin syyskuun alussa. Olen aikeissa lukea tuon yli seitsemänsadan sivun mittaisen teoksen tuoreeltaan.

* Siitä muistuikin mieleeni: ensi viikolla aion tehdä postauksen tulevan syksyn kiinnostavimmista kirjauutuuksista. Pikku hiljaa lienee syytä ryhtyä miettimään elokuulle kaavailemaani lukija-arvontaakin.

** Paluuta Rivertoniin on luettu paljon ja siitä on kirjoitettu viime vuosien varrella varmastikin kymmenissä blogeissa. Tässä niistä muutama: Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Luminen omena -kirjoja ja haaveilua ja Sinisen linnan kirjasto.


Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton, 2006)
Bazar, 2011, 613 s.
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: englanti
Pokkaripainos oman kirjahyllyn uumenista.