Minna Canth: Hanna


Kuopion kaduilla käyskentelevä kamreerintytär Hanna Mellin taitaa haaveilla mahdottomia. Että jonakin päivänä saisi kohdata itseään elämää suuremman rakkauden, puhtaan ja viattoman, vailla likaisia sivujuonteita ja pettymyksiä. Rakkautta, joka olisi vallan toisenlaista kuin hänen isänsä ja äitinsä välinen, kamreerin juopottelullaan ja huikentelevaisuudellaan pilaama autuus. Hannan koko nuoruus tuntuu suistuvan raiteiltaan hänen seuratessaan vanhempiensa onnettomuutta, hän ihan kuihtuu huolesta, heikkenee ja sairastuukin. Voi kunpa isä lakkaisi juomasta ja palaisi siihen asemaan, mihin Jumala miehet on luonut; luotettavaksi ja uskolliseksi perheenpääksi, Hanna rukoilee. Eivät kai vain kaikki miehet olisi samanlaisia... Oma aikuisuus ja tuleva rouvaelämäkin Hannaa jo peloittavat, mutta kyllä hän rakkauteen silti vielä uskoo. Sillä täytyyhän maailmassa muutakin olla kuin turmelusta...

  Koulu suo Hannalle pakopaikan. Siellä ahdistus helpottaa hetkiseksi ja ihana vapaudentunne valtaa hänet myös kesälomalla, ystävysten viettäessä aikaansa maaseudulla. Hanna löytää sielunrauhansa metsästä...
... sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. 
  Viimeisenä tyttökouluvuotena Hannalle ja hänen tovereilleen herää halu oppia, samoja asioita kuin pojat, nuo muka niin kaikkitietävät lyseolaiset. Miksipä heille ei kouluaikana ole opetettu mitään tärkeää, vaikka niin moni heistä janosi todellista tietoa. Darwinin opit, filosofia, logiikka, ovatko nuo heille liikaa? Kun he moisia asioita opettajiltaan osaavat pyytää, saavat he osakseen ihmetteleviä katseita ja lunastamattomia lupauksia. Pojatkin heitä kurmuuttavat:
  Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. 
Miksi Hannan, joka tahtoisi tietää niin paljon, on jätettävä haaveensa, laskeuduttava loppuiäkseen mitäänsanomattomaan kotielämään. Toki opintiekin olisi naiselle aivan madollinen, mutta silloin olisi jätettävä unelmat rakkaudesta ja avioliitosta kertakaikkiaan. Kun Hannaa puhuu kotona opettajattareksi ryhtymisestä, isä nauraa ja kysyy, että vanhaksipiiaksiko Hanna oikeasti tahtoo? Sitä kohtaloa ei Hannakaan havittele, onhan hän nähnyt mitä sellainen tekee ihmiselle. Ilman miestä nainen on vaarassa muuttua omituiseksi ja niin peloittavaksikin että sellaisen vastaan kävellessä on aivan pakko katsoa muualle.

  Minna Canth kirjoitti Hannan vuonna 1886, aikana jona naisten oikeudet olivat lapsen tasolla. Kuten monessa muussakin teoksessaan, Canth puhuu naisen oikeudesta itsenäisyyteen ja koulutukseen. Canthin tyyli on ymmärrettävästi hiukan alleviivaavaa, karrikoivaa. Miehet kuvataan pääsääntöisesti ngatiivisessa valossa, mutta tuskinpa muunlainen tapa käsitellä Canthille tärkeitä asioita olisi ollut yhtä vaikuttava. Teos on julistus, johon lukijan on ollut pakko reagoida - ainakin jollakin tasolla.

  Hannan kohtalo on ollut varmasti tuttu monelle tuon ajan tytölle:  älykkään mutta itsetunnostaan riisutun nuoren naisen haaveet hiipuvat yksi toisensa jälkeen: suuri rakkauskin, johon hän on asettanut niin suuria toiveita, katoaa ja tytölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin, josta tulee hänen elinikäinen vankilansa. Hanna ei jaksa nousta isänsä määräysvaltaa vastaan, ei vaatia oikeutta määrätä itse tekemisistään. Kohtaus, jossa Hanna ryhtyy ompelemaan nappeja isänsä ja veljensä paitoihin, on realistisuudessaan järkyttävä: itsetietoinen, Hannaa monin verroin lahjattomampi pikkuvelikin osaa jo laittaa sisarensa ruotuun: Hannan neulomia nappeja irti riipiessään veli tiuskahtaa kyllästyneesti: 'Tämän vertaistakaan et osaa'.


Hannasta kerrotaan myös täällä: Kirjakaapin kummitus, Orfeuksen kääntöpiiriSaran kirjat,

Minna Canth: Hanna, 1889
Teoksen alkuperäinen kustantaja: G.W. Edlund
E-kirja
Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, 2014


Kommentit

  1. Tämä on jäänyt ehkä eniten mieleeni Canthin teoksista. Paljon on kyllä vielä lukematta, mutta Hannassa viehätti erityisesti sanoman lisäksi elävät kuvaukset nuoruudesta, tanssisalongista yms.

    VastaaPoista
  2. Tässä tarinassa on kaikessa julistuksellisuudessaankin jotain kovin koskettavaa ja surullista. Hienosti Canth aikansa epäkohtia kuvasi.

    VastaaPoista
  3. Taitaa olla niin, että tätä en ole lukenut. Houkuttelevasti kyllä kirjoitit, joten pakkohan tämäkin aukko sivistyksessä olisi paikata!

    VastaaPoista
  4. Kaisa Reetta, IHANAA että luit Minnaa <3 Minnan teoksissa on tosiaan myös alleviivauksia ja kärjistyksiä, mutta aikaansa vasten luettuna se on perusteltua ja tarpeellistakin. Hanna on minulta ikuisesti keskeneräiseltä toistaiseksi lukematta, mutta lukulistalla tämäkin on. Kiitos hienosta Hanna-hetkestä, kirjoitat jälleen niin ihanasti syventyen <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!