Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

 Kuolleet omenapuut -novellikokoelma (1918) jatkaa Joel Lehtosen kultakauteen ajoittuvaa Putkinotko-sarjaa, johon kuuluvat tämän teoksen lisäksi myös pienoisromaani Kerran kesällä sekä  alun perin kahtena niteenä julkaistu sarjan nimikkoteos Putkinotko.

  Kuolleet omenapuut -teoksen novellit jatkavat sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen henkilöiden tarinaa ja tutustuttaa meidät ensi kertaa myös Juutas Käkriäiseen, Putkinotkon tilan äkkiväärään vuokralaiseen, jonka karkeasti tyylitelty hahmo on vuosisadan saatossa saanut suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa miltei ikonisen aseman.

  Novellikokoelman keskushenkilöksi nousee kirjakauppias Aapeli Muttinen, jonka jo tiedämmekin epäitsekkääksi, sivistyneeksi ja varhaista rauhanaatetta kannattavaksi herrasmieheksi. Muttinen on hankkinut itselleen herrastilan, jonka rauhaan on ihana paeta  aina kun työkiireet ja pikkukaupungin seuraelämä vain antavat myöten. Hän kantaa mielessään haaveita -  vaimosta, lapsista, omenatarhasta ja kukkasista... Kauneutta, kaunetta hän tahtoisi ympärilleen:

 Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.

  Mutta tämän kova ja karkean seudun rahvas ei tahdo moisia haihatteluja ymmärtää, ei varsinkaan Juutas Käkriäinen, jonka Muttinen on hyvää hyvyyttään palkannut hedelmä- ja kukkatarhojaan kaitsemaan. Mitä joutavuuksia, sanoo Käkriäinen, joka on kuitenkin tuon ihmeellisen hövelin sopimuksen puumerkillään hyväksynyt. Muttisen tullessa tarhojaan tarkastamaan täytyy sittenkin  näyttää edes vähäsen touhukkaalta, ettei Muttinen laittaisi tarhanhoitajaa perheineen maantielle niin kuin on vähän jo uhkaillut.
Ja minkäs Käkriäinen oikeastaan sillekään mahtaa, että tätä surkeaa maailmankoloa hallitsee Käkriäistäkin suurempi luonnonvoima, se joka tahtoo kertakaikkiaan pistää lopun Muttisen suurisuuntaisille puutarhaunelmille. Perunaa, perunaa tässä kivikkoisessa ja vastentahtoisessa maassa on ennenkin viljelty, se riittäköön, sanoisivat viisaammat ja niin sanoo Käkriäinenkin.

  Pienen kokoelman tunnelma heijastelee aikaansa. Teoksen alkupään tekstit sijoittuvat vuosiin ennen repivää veljessotaa, maailma on vielä hetken autereinen ja tyyni. Lehtosen lyyrisyys on kauneimmillaan kesäpäivien kuvauksissa... Mutta on kuin tyynen pinnan alla väreilisi jo jotain uhkaavaa:

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä, lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…

  Mutta vielä on aikaa leikkiä, hoidella kukkatarhaa, omenapuita, unelmoida. On aikaa ottaa aurinkokylpyjä alastonna ja laskea leikkiä aivan höyrähtämään päässeen tuomari Tommolan kanssa... Aurinkoisten päivien novellit ovat hajanaisia katkelmia Muttisen ja hänen lähipiirinsä arjesta, ja paljon noihin päiviin  mahtuukin: suuria ajatuksia elämästä, luovaa hulluttelua, lämpöä ja huumoria, mutta vastapainoksi myös traagisia elämänkohtaloita, pettymystä, surua.

  Vuoden 1918 sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja kokoelman loppupuolella. Muttinen ei ymmärrä miksi veli nousee veljeään vastaan, miksi vuodattaa verta, joka on kuin omaa... Hedelmätarhan kuolleet omenapuut nousevat yllättäen kuin enteiksi siitä, mitä oli tulossa.  Hän, joka rakastaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta, tahtoo paeta väistämätöntä, mutta joutuu sitten tahtomattaan tarttumaan aseeseen. Sota vie miehen lopulta hermoparantolaan.

Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä palokärkeä, tahdottiin … eikö tätä riitaa olisi muuten saatu sovitetuksi? 

  Hyvin mielenkiintoseksi teokseksi tämän pienen novellikokoelman tekee se, että se on ilmestynyt samana vuonna kuin Suomen sisällissotaa on käyty: en muista tätä ennen lukeneeni yhtäkään veljessodastamme kirjoitettuja aikalaiskertomusta. Muttisen Aapeli sodassa -novelli on luonnollisesti aikansa kuva, mutta sen rivien välistä voi lukea tämän: katsoopa sotaa mistä vinkkelistä hyvänsä, se ei ole koskaan kaunis eikä sankarillinen.

* Kuolleita omenapuita on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Koko lailla kirjallisesti ja Luettua elämää.


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut 
Ensimmäinen julkaisija: Otava, 1918
E-kirja
Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, 2014