Joel Lehtonen: Kerran kesällä

Sitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä kaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon hiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat voikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen hyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.

  Kaiken tämän ihanuuden keskelle, kesällä 1913 puksuttaa sisävesialus Sandels, pitkin auringonkiloista Saimaata, mukanaan kirjava joukko miehiä, alkavasta kesästä ja iloliemestä juopuneita. Tappeluksen tuiske kiirii vettä pitkin, mutta siitä kaiken nähnyt Sandels tuntuu vähät välittävän lipuessaan rauhaisasti kohti pientä, suven sylissä uinailevaa kaupunkia. 

  Ja laivasta astuu maihin nuori Lauri Falk, joka hänkin tuntuu Sandelsin tapaan nähneen ja kokeneen kaiken, mitä tällä maailmalla on tarjottavanaan. Miten kovasti hän on yrittänytkään saada osaansa, musiikin ja opiskelun keinoin, mutta ei auta, hän ei ollut löytänyt paikkaansa maailmassa  - ei hänestä tullut oikeata säveltäjää, ei polyteknikkoa, runoilijakin hänessä oli kuolemassa. Tulisiko hänestä sittenkin isänsä kaltainen, mitäänsanomaton maanviljelijä Valkki vain, tai - mikä vielä pahempaa -  isän toivoma pappi tai tuomari - ei ei, taiteilijaksi hän tahtoi itseään  tituleerata vielä, sävellyksiä oli sentään muutama syntynyt etelän mailla, Italiassa, jonka ihanuudesta hän oli siitäkin saanut tarpeekseen. Ja nyt hän on palannut kotiseudulle - kuolemaan...

 ...tänne synnyinseudulleen hän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti, sinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä hän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja nukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän puikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.

Mutta ei sentään vielä! Jokin tässä kaikessa, Saimaan yllä kaartuvassa sinisessä taivaassa, kesän lupauksissa, tuoksuissa, jotka houkuttavat pysähtymään rantakoivikon katveeseen, estää häntä tekemästä viimeistä tekoaan. Ehtiihän hän kohdata katkeran kohtalonkalkkinsa myöhemminkin,  mut ei nyt, ei kesän ollessa korkeimmillaan...

Lauri asettuu tutun myllärin kesävieraaksi, tahtoo kokea vielä kaiken sen, mitä kaukana Italiassa niin kaipaili: Suomen suven, joka tunkeutuu ihmisen luihin ja ytimiin asti, lämmittää, hoitaa ja hellii niin kuin telkkäemo poikiansa...

  Kesä rientää.  Lapsuuden muistoissa viipylleet töllien asukit tulevat uudelleen tutuiksi ja Lauri osallistuu tiiviisti pienen maaseutukaupungin sosiaaliseen elämään, viettää aikaansa vanhojen tuttaviensa, kirkasotsaista altruismia ja pasifismia julistavan kirjakauppias Muttisen ja materialistisen tuomari Tommolan kanssa. Tätä 'seurapiiriä' saapuu hämmentämään  intohimoinen karelisti ja muinaissuomalaisuuden tutkija Bongman ja kas, pienen käytännön pilan avittamana Lauri pääsee tutustumaan lähemmin myös erääseen liikemies Könöliniin ja tämän rehevään ja vaarallisen hekumalliseen vaimoon ja heidän kahteen tyttäreensä.

  Miesten kesken tavataan taajaan, keskustelu käy vilkkaana, ryöpsähtää välillä miltei tappelukseksi saakka, mutta ovathan aiheetkin kuumottavia: minkälainen lienee maan kohtalo venäjän kainalossa, entäpä talous ja maaseudun huominen, kun suuret ulkomaiset metsäyhtiöt valtaavat markkinoita ja metsiä? Könölin on rappionsa partaalla, niin kuin moni muukin velkarahalla onneen porskutellut liikemies, mutta salaa onnettomuutensa ympäristöltään.  Jotkin aiheet ovat näemmä ikuisia, ajattelin Lehtosta lukiessani. 

  Tietämättä Könölinin vaikeuksista Lauri Falk huomaa suloisen tilaisuutensa koittaneen: vielä kerran hän aikoo yrittää, vielä hänellä on mahdollisuus tavoitella onnea. Autuuden kuvitelmat kilpistyvät Könölinin juuri hankkiman herraskartanon ja tämän tyttären Svean ympärille. Hän tahtoo vielä opiskella - ehkä maataloutta - ja pitkään mietinnän alla ollut Kullervo-teoskin odottaa yhä säveltäjäänsä. Kuinka suloista ja helppoa onkaan  unelmoida silloin, kun unelman kohde on vielä kesän matkan päässä, mutta auta armias kun päivät käyvät lyhyemmiksi, syksy lähenee ja Laurin olisi tartuttava toimeen.  Mutta veri vetää häntä jo toisaalle, toisiin syleilyihin, toisiin unelmiin. 

Pysähdyn ihailemaan: Kuinka hienosti ja alleviivaamattomasti Lehtonen maalailee tuuliviirinä heiluvan Lauri Falkin henkilöhahmoa:

  Ja sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla. Huolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle, vanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.

  Kyllä vain, kesän autereissa oli tullut luvatuksi yhtä sun toista, ja nyt nuo lupaukset ahdistivat, tuntuivat silkalta petokselta itseä ja toista kohtaan. Ja mitä? Opiskelut maanviljelysopistossa? Ushh! Ja mikä lie ollut se hento tunnekuohu, jokä oli kuin varkain sitonut hänet eräänä kuutamoisena yönä nuoreen ja viattomaan Sveaan, oliko se rakkautta lainkaan?

*

  Joel Lehtosen 1917 kirjoittama Kerran kesällä -teos sisältyy kirjailijan kultakaudella  syntyneeseen Putkinotko-sarjaan, johon tämän kirjan lisäksi kuuluu novellikokoelma Kuolleet omenapuut (1918) sekä nimiteos Putkinotko (1919-1920). 

Lehtosen kirjallinen taituruus on elävää ja monikerroksista. Hän on samanaikaisesti suuri realisti ja herkkä lyyrikko.  Romaanin henkilö- ja luontokuvaukset hämmästyttävät: miten hienoa, ajatonta tekstiä meillä on kirjoitettu jo sata vuotta sitten! 

  Päätin tänä kesänä  tutustua paremmin muutamaan suomalaiseen klassikkokirjailijaan. Kiitän tässä yhteydessä innostukseni lähdettä, Kirjojen kamari -blogin ihanaa Katjaa, joka on kauniiden tekstiensä myötä houkutellut lukijoitaan klassikkojen pariin. 

Kesäkuussa ehtinen lukea Lehtoselta vielä Putkinotko-sarjaan kuuluvan novellikokoelman Kuolleet omenapuut. Heinäkuun klassikkokirjailijan nimi on vielä arvoitus...

Joel Lehtonen: Kerran kesällä, 1917
Alkuperäinen kustantaja: Otava
Elisa Kirjan ilmainen klassikko 205 s.