31.1.2015

Tammikuun blogatut ja timanttiosumia


 Vuoden eka kuukausi on pulkassa. Bloggasin kuudesta kirjasta, joista yhden, Kawabatan Lumen maan lukuhetket osuivat kokonaan viime kuun puolelle. Mutta luin kirjan vielä uudelleen uuden vuoden tällä puolen.

Romaanit

Akunin, Boris: Patasotilas
De Waal, Edmund: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
Kawabata Yasunari: Lumen maa
Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Tietokirjat: 

Bombardier Jodi: Hienoimmat metallilankakorut
Mirkka Lappalainen: Susimessu

  Tämän kuun kolme mieleenjäävintä romaaniani olivat Lumen maa, Jänis jolla on...  ja  Poika nimeltä Kuukivi. Tällaiset kirjat ovat taivaasta pudonneita tähtitimantteja. Luen juuri (pikku hiljaa kaiken muun ohella) Hannu-Pekka Björkmanin kirjoittamia esseitä. Kadonneet askeleet on teos, josta minun on ihan pakko ottaa tähän jo pieni lainaus, niin osuvasti se kuvaa hyvien kirjojen ja toki myös muiden taidemuotojen merkitystä. Tässä vaiheessa tahdon jo kiittää Saraa, ilman häntä tämä teos olisi jäänyt minulta huomaamatta.
Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin samalla sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus...

  Helmikuu alkaa runojen merkeissä ja jatkuu Murakamilla. Tulossa on myös edellä mainitsemiani Björkmanin esseitä, yksi tietokirja, yksi dekkariuutuus sekä muita romaaneja. Yritän olla ahnehtimatta liikaa, sillä haluan keskittyä kirjoihin kunnolla, nauttia lukukokemuksesta ja sen jälkeen koittavasta kirjoitusprosessistakin. Uppoudun hyvään kirjaan -sellaiseen, joka todella kolahtaa minuun - monesti vielä uudelleen heti ensimmäisen lukukerran jälkeen.
  
   Aloin eilen miettiä ja vähän harmitellakin sitä, kuinka nopeasti monet timanttiset lukukokemukset jäävät uusien postausten alle. Siksi päätin nostaa näiden kirjojen profiilia blogissani: alan koota kirjallisia rakkauksiani erilliseen osioon, joka tulee näkymään blogin oikeassa sivussa nimellä Timanttiosumia - Kirjoja joihin rakastuin. Seula on tiukka, mutta tämän kuun luetuista mukaan pääsee jo kaksi kirjaa. *Timanttikirjasto* kasvaa ja muokkautuu lukukokemusteni mukana.

  Kohta alkava helmikuu kurkottaa jo kevättä kohti. Ainakin minä alan herätä tässä vaiheessa henkisiltä talviuniltani. Toivotaan, että tulevaan hiihtolomakauteen sattuisi monia aurinkoisia, ihania kevättalven päiviä ♥ Rentouttavaa viikonloppua!




30.1.2015

Boris Akunin: Patasotilas


Aleksanteri toisen valtakauden aikaiseen Moskovaan sijoittuvan, aitovenäläisen dekkarin kansilieve esittelee kirjailijan ja hänen teoksensa tähän tapaan:
Boris Akunin (1956), oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvili, on Japaniin perehtynyt historioitsija, Mishiman ja Inouen venäjäntäjä ja arvovaltaisen kirjallisuuslehden Inostrannaja litteraturan toimittaja. "B. Akunin kirjallinen projekti" on sarja jännitysromaaneita, joista Patasotilas on järjestyksessä viides. Maailmalla suunnattoman suosittu teossarja pyrkii kattamaan dekkarigenren jokaisen lajityypin.
 Nyt käteeni osunut Patasotilas on genreltään ehta huijaritarina, ensimmäinen Akunini, ensimmäinen venäläinen dekkarini koskaan. Tartuin kirjaan, kun halusin vetää henkeä kahden huiman lukuelämyksen välillä. Välipalakirjoiksi en dekkareita toki miellä, arvostan hyvää rikoskirjallisuutta korkealle. Sitä paitsi dekkarimaailmassa on mukavan rentouttavaa kierrellä, makustella erilaisia tyylejä, ja joskus - aivan yllättäen - eteen voi tipahtaa jotakin aivan rikollisen hyvää: kirjoja ja kirjailijoita, jotka tuntuvat heti omilta.

  Akuninin rikoskertomusten päähenkilö on 'erikoistehtävistä vastaava virkamies' hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin, arvonsa tunteva ja jo hiukan harmaantunut herrasmies, joka liikkuu Moskovan ylimyspiireissä kuin kotonaan. Hovineuvoksen tehtävänä on toimia kaupungin kenraalikuvernöörin silminä santarmikunnan ja poliisin tekemissä salaisissa tutkimuksissa. Tässä kertomuksessa hänellä on apunaan nuori ja kekseliäs poliisin lähettipoika Anisi Tjulpanov ja vastassaan viekas, häikäilemätön ja jatkuvasti identiteettiään vaihtava Momus, huijareiden kruunaamaton kuningas, joka jättää rikospaikalle muiston itsestään: kun huijauksen kohteeksi joutunut onneton vihdoin löytää paikalle huolettomasti heitetyn patasotilaan, on Momus kauniine apureineen jo tiessään.

  Kirjasta ei löydy niskavilloja nostattavaa jännitystä. Käsissäni on kevyt ja harmiton hupailu, jonka lukee (ja ehkä unohtaakin) hetkessä: tarjolla on juonenkäänteitä ja naamioleikkejä, bengalilaisia prinssejä, väärennettyjä arpajaisia ja Jumalan hulluja. Hevosvaunut kruisailevat pitkin yöllistä Moskovaa ja tietenkin joukkoon mahtuu myös yksi vihreä jalokivi. Lopulta Momus kietoo pikkusormensa ympärille myös itsensä hovineuvoksen.

  Akuninin tapa kirjoittaa on hyvin venäläinen. Siinä on leikkisyyttä, huumoria ja keveyttä. Pieni tarina on ihastuttavan vanhanaikainen ja siinä on jotain samaa viattomuutta kuin Holmes-seikkailuissa. Akunin esittelee lukijalle venäläisyyden vähemmän melankolisen puolen: on laskiainen ja Moskovan toreilla juhlitaan:
Smolenskin torin laidalle oli rakennettu valtavapuinen liukumäki, jotta ihmiset ajoivat kärryillä alas kiljuen, hohottaen ja vislaten. Joka puolella kaupiteltiin blinejä - niitä sai sillinpäiden kera, puurolla täytettynä, hunajan kanssa, kaviaarilla. Turkkilainen taikuri punaisessa fetsissään työnsi valkohampaiseen suuhunsa käyriä sapeleita. Komeljanttari käveli käsillään ja sätkytteli huvittavasti jalkojaan.-- Ryysyläisille tämä oli tärkeä, tuottoisa päivä. Monet toivat heille lahjoja, kuka blinin, kuka ryyppylasin vodkaa, kuka kopeekan...
  Boris Akuninin dekkareita on kritisoitu liiasta tsaarinajan ihailusta. Fandorin-tarinoista huokuu ihailun sijasta mielestäni pikemminkin parodia kuin kritiikitön ihailu. Patasotilas ei tule jäämään muistiini suurena 'dekkarilöytönä', mutta vietin sen kanssa kuitenkin ihan kivan lukuhetken. Kirja liittyy pienimuotoiseen 'dekkariprojektiini', jossa aion hiljakseen tutustua eri maiden dekkaristeihin. Hauska nähdä, mihin maahan 'rikostuuli' minut seuraavaksi lennättää.

  Muualla: Boris Akuninin Fandorin-dekkareita on lukenut lisäkseni ainakin Oksan hyllyltä -blogin Marika.

Boris Akunin: Patasotilas (Pikovyi valet, 1999)
Kustantaja: WSOY, 2003, 150 s.
Suomentanut Anton Nikkilä
Alkuperäiskieli: venäjä
Antikvariaatista

28.1.2015

Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Kätketty perintö
  Haluan tietää, kuinka Charles ja hänen rakastajattarensa, huolettomat pariisilaiset, käsittelivät japanilaista esineistöä. Miltä tuntui pidellä ensimmäistä kertaa jotain niin vierasta, ottaa käteensä aivan oudosta materiaalista valmistettu rasia tai malja - tai netsuke - pyöritellä sitä, hakea tuntumaa sen painoon ja tasapainoon, sivellä sormenpäillä kohokuvaa, jossa haikara lentää pilvissä? Olen varma, että koskettamista on kuvattu jossain - jonkun on täytynyt jossain päiväkirjassa tai kirjeessä kertoa, miltä sinä sekunnin murto-osana tuntui, kun hän tarttui esineeseen. Jossain täytyy olla muistijälki heidän käsistään.
  Charlesin muistoja arvuuttelee tässä hänen serkkunsa pojanpojan poika Edmund De Waal, englantilainen keraamikko ja yliopistomies, joka saa tarinan alussa perinnöksi alun perin Charlesille kuuluneen 264 netsuken kokoelman. Japanilaiset miniatyyriveistokset lumoavat De Waalin täydellisesti ja kuin huumattuna hän alkaa selvittää netsukeidensa tarinaa. Pienet, vyöhön tai pussukoiden nyöreihin kiinnitettävät, norsunluusta tai puusta veistetyt, kauniisti patinoituneet minitaideteokset johdattavat De Waalin ja hänen lukijansa huikealle matkalle viime vuosisadan Eurooppaan ja Japaniin, rikkaan ja vaikutusvaltaisen juutalaissuku Ephrussin loisteliaisiin ja sittemmin hyvin raskaisiin vaiheisiin juutalaisvihan uhreina. Mutta netsuket ohjaavat meitä myös kauneuden maailmaan, niihin Pariisin hulluihin, vapautta ja uusia näkemyksiä janoaviin vuosiin, jolloin eurooppalainen taide kukoisti, haki vaikutteita ja uudistui nopeammin kuin ei milloinkaan sitä ennen tai sen jälkeen.

  Suvun tarina alkaa Mustanmeren rannalta Odessasta, mistä vehnäviennillä suuren omaisuuden hankkinut venäjänjuutalainen Ephrussien suku lähti 1870-luvulla valloittamaan  Euroopan metropoleja,  tarkoituksenaan saavuttaa vakaa asema myös pankkimaailmassa. Charles Ephrussi asettui veljineen Pariisiin, sen uudelle ja muodikkaalle asuinalueelle rakennettuun kullalla ja stukkokoristeilla silattuun palatsiin. Ephrussit saivat sekä Pariisissa että Wienissä suhteellisen sivistyneen vastaanoton, mutta antisemitismin tuulet olivat jo nousemassa.

  Charlesilla, veljessarjan nuorimmaisella, oli taipumuksia enemmän taiteellisuuteen kuin liike-elämään ja hänen halunsa vastata taiteiden kutsuun hyväksyttiin myös perheen piirissä. Pariisiin saavuttuaan Charles tunsi päässeensä maanpäälliseen paratiisiin, loistihan kaupungin taide-elämä juuri noina vuosina korkeimmalla liekillään. Nuori mies alkoi koota loisteliaaseen poikamiesasuntoonsa taidekokoelmaa, jonka alkua voisi kuvata kolmella sanalla: Se oli 'hallitsematon' ja 'tyylitön' ja 'sovinnainen'. De Waal hämmentyy, hermostuukin hiukan, eikä tiedä enää miksi on lähtenyt tähän hulluun pojektiin, jäljttämään perintönetsukeidensa tarinaa, jättänyt työnsäkin - ja minkä takia:
En tiedä jaksanko viipyä tämän nuoren miehen ja hänen tarkan taide- ja sisustusmakunsa seurassa edes netsukeiden vuoksi. Hälytyskello soi: connoisseur. Luulee tietävänsä kaiken, liian paljon aivan liian nuorena. Aivan liian rikaskin hän on! 
   De Waalin tutkimusten edetessä tulevan taidemesenaatin ja tulevan Gazette des Beaux Arts -lehden päätoimittajan henkilökuvaan alkaa tulla yllättävää väriä ja lämpöä: nuori mies on alkanut pelkän taiteen haalimisen lisäksi myös tutkia sitä, hyvin perusteellisesti ja intohimoisesti. Pöyhistely jää taka-alalle, hän haluaa oppia! Charles kutsuu tutkimuksiaan vaatimattomasti vagabondeeraamiseksi, kuljeksimiseksi.
Vagabondeerauksessa on kuitenkin juuri oikeanlaista etsimisen iloa, samaa kuin työhönsä upppoutuneessa tutkijassa, jonka ajan taju hämärtyy ja jota ohjaa yhtä paljon oikku kuin päämääräkin. Samalla tavalla minä pöyhin Charlesin elämää jäljittäessäni netsukekokoelman teitä, metsästän marginaaleihin tehtyjä merkintöjä. Kuljeskelen kirjastoihin, selvitän missä hän on käynyt ja miksi. --- Pariisissa seison kesäsateessa hänen vanhan työpaikkansa ulkopuolella rue Favartilla kuin mikäkin taidehistoriaetsivä ja katson, kuka tulee ulos. Kuukausien mittaan huomaan kiinnittäväni kumman paljon huomiota paperilaatuihin. 
  Mikä ihana tutkimisen into ja riemu! Eläköön vapaa kuljeksinta taiteen ja tieteen kentällä, eläköön omistautuminen, eläköön intuitio ja intohimo! Tätä lisää meille Suomeenkin, pyydän!

  Pääsemme Charlesin ja De Waalin mukana kiehtovalle kierrokselle Pariisin museoihin ja parhaimpiin taidegallerioihin, seuraamaan kultakauden taiteilijaelämää työhuoneissa ja taidesalongeissa. Charles rakastui impressionismiin ja tuki taidesuuntaa ostamalla töitä suoraan maalaustelineiltä. Sulavakäytöksinen, komea Charles oli tuttu näky Pariisin suosituimmissa salongeissa, jossa hän tapasi laajaan tuttavapiiriinsä kuuluvia taiteilijoita ja kirjailijoita: Renoir, Monet, Proust...  Yllätyin iloisesti, kun huomasin törmääväni 'tuttuihinkin': Charles Ephrussi oli  Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä  -romaanisarjan päähenkilön, Charles Swannin esikuva. Yhteneväisyys on huomattava. Minulle, joka olen vasta tutustumassa Monsier Swanniin, tämä kirja antoi intoa jatkaa Proustin tuotantoon perehtymistä.

Renoir: Luncheon of Boating Party, 1881
Taustalla Charles Ephrussi silinterihatulla kruunatussa taidemesenaatin univormussa. Tuskin hän oikeasti pukeutui noin keikarimaisesti tällaisiin keveisiin venebileisiin.  Renoirilla oli Charlesiin kaksijakoinen suhde: toisaalta hän arvosti mesenaattiaan, toisaalta arvosteli tämän 'juutalalaisia mieltymyksiä' usein hyvinkin kovin sanoin.  

  Mutta ennen kuin Charles rakastui impressionismiin, tulivat netsuket. Pariisi oli hurahtanut japonismiin: Japanilaisesta kulttuurista vaikutteita saanut tyyli levittäytyi taiteeseen ja sisustukseen, salonkeihin ja budoaareihin... Japanista tuotiin laivalasteittain halvalla ostettuja käsityötaidonnäytteitä, jotka myytiin hyvällä voitolla kaikesta uudesta innostuville pariisilaisille. Lakkarasioita, ruukkuja, leikkikaluiksi miellettäviä koriste-esineitä, eroottisia puupiirroksia, netsukeita... Charleskin innostui, mutta oliko tuo ihme lainkaan:
Intohimoinen kosketus, kädellä aistiminen, hellä ote esineestä, plus caresse. Japonismi ja kosketus olivat viekoittava yhdistelmä Charlesille ja Louiselle (hänen rakastajattarelleen), kuten monelle muullekin...
Claude Monet: la Japonaise, 1876
Mallina toimi Monetin vaimo.

  Seuraan netsukeita Pariisista Wieniin, minne ne kulkeutuvat häälahjoina ja piiloutuvat Emmy Ephrussin pukeutumishuoneeseen. Täällä niitä koskettelevat ja ihastelevat vain lapset. Leikkihetkiä muistelivat myöhemmin Edmund De waalin isoäiti Elisabeth, josta oli tuleva sukua koossa pitävä voima toisen maailmansodan jälkeen, sekä hänen veljensä Ignace, jonka matkassa kallisarvoiset netsuket kulkeutuivat vielä kerran maailman ääriin. Hänellä, Edmundin ihanalla, japanilaistuneella Iggie-enolla on tässä kertomuksessa tärkeä rooli: hän on silta menneen maailman ja nykyisyyden välillä.

  Kaikki kaunis loppuu  aikanaan, sen saivat valitettavasti kokea myös Ephrussit. Paine heitä vastaan alkoi kasvaa sekä Pariisissa että Wienissä, vaikka arki vielä sujuikin.
Vuonna 1899, sinä vuonna, kun netsuket saapuivat Wieniin, saattoi valtakunnan neuvoston jäsen vaatia puheissaan tapporahaa juutalaisen apumisesta. Assimiloituneet juutalaiset suhtautuivat törkeimpiinkin lausuntoihin varovasti. Ajan henkeä oli täällä  moninaisuus ja häilyvyys. Se, mitä aikaisemmat sukupolvet pitivät lujana, onkin das Gleitende, liukuvaa. Ajan henkeä oli muutos itse, se näkyi vain osina ja sirpaleina, melankolisessa ja lyyrisessä... Turvaa ei ole missään. 
  Todellinen pahuus heräili Euroopassa huomaamatta ja vaarallisen hitaasti. Kun tuo pahuus sitten iski täydellä voimallaan, oli pakeneminen monille jo liian myöhäistä. Kolmekymmenluvulta lähtien Ephrussien valtava imperiumi alkoi murtua antisemitismin paineissa ja katosi lopulta miltei kokonaan natsien ryöstelyihin.
Sodan jälkeen perustettu  demokraattinen Itävallan kansantasavalta armahti suurimman osan Gestapon ja SS:n jäsenistä vuoteen 1957 mennessä. Paluu Itävaltaan tuntui näissä olosuhteissa mahdottomalta. Juutalaisilta varastetut taideaarteet katosivat, eikä valtiolla ollut todellista kiinnostusta palauttaa natsien ryöstämää omaisuutta oikeille omistajilleen. Se vähä, mitä  heille takaisin annettiin, annettiin kuin almuna.
Mutta -  suuren ihmeen kautta - netsuket säilyivät ja palasivat takaisin kotiin. Mutta miten se tapahtui, se jääköön tässä salaisuudeksi.

  Mietin tätä kirjaa lukiessani useampaankin kertaan, mikä oli (ja on) antisemitistisen ajattelun lähtökohta, mistä se saa kammottavan käyttövoimansa.  Mitkä tekijät saavat ihmisen vihaamaan jotakin ihmisryhmää niin paljon, että viha lopulta johtaa katastrofaaliseen joukkomurhaan. Ja edelleen: mikä saa ihmisen sulkemaan silmänsä niin, että hänestäkin tulee osa tappokoneistoa, vaikka olisi mielestään vain 'sivustaseuraaja'. Onko kysymys silkasta kateudesta, projektiosta, vieraan pelosta, vaiko ajatuksesta, jossa 'suutarin on pysyttävä lestissään, ja jos muuta yrittää, ei hyvä seuraa...' Olisin viisas, jos tietäisin vastauksen. Nämä ovat asioita, joita en suurin surminkaan tahtoisi ajatella, mutta joita kuitenkin täytyy ajatella, koska antisemitismin henki on nousemassa jälleen. Se elää ja voi näinä päivinä paremmin kuin vuosiin.

  Rakkaat ihmiset, lukekaa Jänis! En ole aikoihin lukenut sukutarinaa tai elämänkertaa, joka olisi näin täysi, näin monikerroksinen, näin ihmeellinen. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on runsaudensarvi, joka ei ehdy yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla. Dramaattisuutensa lisäksi kirja on taiteiden, hitaan elämän, käsityötaidon, vapaan kuljeskelun ja aistimaailman ylistys.  De Waal, joka itsekin tekee töitä käsillään, kosketuksen kautta, on kirjoittanut hyvin aistivoimaisen teoksen. Kirjan luettuani huomaan kiinnittäväni entistä enemmän huomiota tuntoaistiini: miltä esineet tuntuvat, millainen on oma kosketukseni ympäröivään maailmaan...

  Lukukokemus oli niin hieno, että tulen kirjoittamaan kirjasta vielä toisenkin bloggauksen, sillä kosketin tässä jutussa erästä minulle hyvin läheistä aihealuetta vain pintapuolisesti ja siihen haluan vielä palata.
Kaikki alkaa, kun esine otetaan taskusta ja lasketaan pöydälle, kun siitä aletaan kertoa tarinaa. Netsuket alkavat alusta.

  Netsukeiden jäljillä on kulkenut myös Leena Lumi. Kiitos Leena siitä, että suosittelit minulle tätä ihmeellistä kirjaa!

Lisään tähän vielä muutaman muunkin blogin, jossa tätä kirjaa on bloggaukseni jälkeen luettu: Kannesta kanteen,  Luettua elämääLumiomena -Kirjoja ja haaveiluja ja P.S. Rakastan kirjoja.

** Edmund De Waalin kotisivut
** Ephrussien Netsukegalleria


Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät (The Hare with Amber eyes, A Hidden Inhertance, 2010)
Kustantaja: Schidts & Söderströms, 2013, 341 s.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Alkuperäiskieli: englanti
Kirjakauppaostos

26.1.2015

Talvilaulu

                                                                                                                  
Aidan luona luumupuu alkaa varkain
  puhjeta kukkaan jo ennen kevättä,
sen tuoksu leijuu kirjailtujen verhojen läpi
  solakat oksat ojentuvat viistoon.
Tartun mittakeppiin leikatakseni pukukangasta,
  täytyy puhallella sormenpäihin,
huudan palvelustytölle, että hakkaa jään kaivosta
  teevettä varten.
Nälkäiset linnut riipovat marjat happomarjapensaasta,
asetan hopeapulloon kukkivan narsissin vanan.
Välillä kuulostaa kuin hyönteiset iskeytyisivät ikkunaan
  sataa harvakseltaan lunta
ja ikkunan siniseen silkkiharsoon
  ilmaantuu monta pyöreää märkää tahraa.

                                  Ema Saikoo: Talvilaulu. Suom: Kai Nieminen
                                                 Teoksesta Tunteeni eivät ole tuhkaa, Basam Books 2009

                                                           
    Japanilaisen Ema Saikoon (1787 - 1861) runot ovat tulleet minulle vuosien mittaan hyvin läheisiksi. Jonakin hetkenä minun täytyy tehdä hänen elämästään ja runoudestaan pidempi postaus.
*

 Kirjablogeissa valitaan tänään vuoden 2014 parhaat kirjat. Palkintoja annetaan kaikkiaan neljä: Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus. Lisää tietoa antaa Kirjavinkit.
Itse jätin osallistumatta äänestykseen, sillä olen lukenut viime vuoden kirjasadosta tähän mennessä vain muutaman. Otanta olisi ihan liian pieni.

P.S. Kuvan lumisista narsissin nupuista otin viime toukokuussa, pakkasherra temppuili silloinkin...

24.1.2015

On sydäntalvi ja minä uneksin kukista

   Tammikuuta elellään, mutta niinpä vain postiluukusta kolahti ensimmäinen siemenluettelo - sellainen ihana,  jonka selaamiseen saa kulutettua tunteja.  Satoja toinen toistaan mielenkiintoisempia kasveja, monia uutuuksiakin. Mitä näistä valitsisi... Katselen varsinkin niitä silmäniloksi tarkoitettuja ja mietin, uskaltaisiko jo kylvää? Oikeastaan voisin kasvatella täällä kaupungissa muutaman pikkupurkillisen taimia ja hilata ne kevään tullen 'metsään' ja jättää osan parvekkeelle kasvatettavaksi. Olohuoneeni iso ikkuna antaa länteen. Valoa riittäisi.

Onneksi meillä on jo tulppaanit!

   Huonekasvien siemeniäkin katalogista löytyy monta sivullista, lajikkeet vallan muita kuin niitä, joita on useimmissa kukkakaupoissa tottunut näkemään. Sisäkukkien siemenestä kasvattaminen vain on niin kovin pitkäjänteistä puuhaa:  itämiseen kuluva aika on monilla lajeilla merkitty kovin suurpiirteisesti: 30 -360 vrk.  Miltä tuntuisi kasvattaa esimerkiksi jakarandaa, kameliaa, santelipuuta, saksanpähkinää siemenestä? Odotella pienten sirkkataimien ilmestymistä mullasta, hoivailla ja puhella kasvien aluille. Hidasta elämää...

  Niin ja paljon muutakin on tarjolla: valtavat määrät perennoita, kesäkukkia, pohjoismaisia luonnonkasveja, ikikukkia ja tietenkin  vihanneskasveja. Kaikissa ryhmissä ihania uutuuksia...  Palajan valintoihin keväämmällä. Koska en tahdo mainostaa yksittäisiä yrityksiä blogissani, en mainitse siemenluettelon tuottaneen tahon nimeä. Kiinnostuneille voin antaa sen ehkä sähköpostitse. Luulen kyllä, että samoja siemeniä löytyy useimmista suomessa ilmestyvistä siemenluetteloista...

  Luetteloa selatessa mieleen pujahti ajatus omasta pienestä kirjallisesta puutarhasta, joko sisällä tai ulkona. Kamelia ja jakaranda kuuluisivat sinne tietenkin  itseoikeutetusti.  Mitä muita kasveja sieltä voisi löytyä? miten ihana tapa yhdistää kaksi rakkautta: kirjat & kukat! 

  Tämän postauksen muutaman vuoden takaiset kuvat lienevät tuttuja ainakin toisen blogini lukijoille. Nyt vain hiukan muokattuina. Unohdin järjestelmäkamerani viime reissullani Kirkkonummelle (kameralaukku oli jo olalla ja sitten tuli jotain tärkeää..) Ja nyt on todella orpo olo!
En tiedä, milloin  saan kamerani takaisin, joten seuraavien kirjapostausten kuvat eivät ole omiani vaan kustantajien sivuilta lainattuja. 
***  
    Löysin tälle vuodelle toisen lukuhaasteenkin: Ompun Luetaan sateenkaari -haasteessa luetaan seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit: punainen,  oranssi, keltainen, vihreä, vaaleampi sininen, tummempi sininen ja lila. Lisähaastetta juttuun tuo se, että kirjat luetaan juuri tässä järjestyksessä. Minä aion jättäytyä tämän haasteen tiimoilta kirjakeijujen ja sattuman vietäviksi: en aio valikoida enkä  järjestellä luettavaani kuin vain siinä tapauksessa, että juuri luettavakseni tulevat pari kirjaa sattuisivat olemaan värien suhteen 'sopivasti hollilla'. Saa nähdä, pääsenkö tällä systeemillä sateenkaaren päähän. 


  Minä keitän nyt hyvät kahvit (Ah tätä ihanaa runebergintorttujen ja laskiaispullien aikaa!) ja alan illan mittaan naputella juttua Edmund De Waalin huimasta teoksesta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.

Toivottelen ihanaa viikonloppua! 

20.1.2015

Jodi Bombardier: Hienoimmat metallilankakorut

Opi klassinen filigraanitekniikka
  Korujen tekemiseen voi hurahtaa!  Itse annoin harrastukselle pikkusormeni kuutisen vuotta sitten  ja yhtäkkiä se oli vienytkin koko käden. Koruilu on näiden vuosien aikana osoittautunut monipuoliseksi, ihanaksi ja aina uusia yllätyksiä tarjoavaksi harrastukseksi: erilaisia menetelmiä on satoja ja uusia tekniikoita tulee jatkuvasti lisää. Niihin tutustuminen on tämän harrastuksen suola ja sokeri ja jatkuva inspiraation lähde. 

 Viime viikon lopulla ilmestynyt uunituore koruilukirja  Hienoimmat metallilankakorut esittelee taas yhden kiinnostavan tavan tehdä korutaidetta, ihan kotikonstein ja hyvin yksinkertaisten työkalujen turvin: aloitukseen riitävät metallilanka, ehkä pari helmeä ja muutamat hyvät korupihdit ja leikkurit, siinä kaikki.

  Jodi Bombardier määrittelee jo muinaisina aikoina korujen valmistuksessa käytetyn filigraanitekniikan tähän tapaan:
Filigraanikorut rakentuvat hienoista metallilangoista, jotka muotoillaan hennoiksi, ilmaviksi kuvioaiheiksi sellaisinaan tai juottamalla ne metallialustaan. Tämän kirjan filigraanikoruissa liitoksia ei tehdä juottamalla vaan paksummasta metallilangasta tehdyt kuviot liitetään toisiinsa hyvin ohuella metallilangalla punoen.


Kirja on toteutettu niin selkästi ja innostavasti, että alaa tuntemattomankin on helppo lähteä kokeilemaan, miltä korumetallin 'vääntäminen' tuntuisi, olisiko siitä jopa uudeksi harrastukseksi. Tämä kirja toimii silloin mitä mainioimpana johdantona aiheeseen: kirjan alussa on reilusti tietoa erilaisista koruihin soveltuvista metallilangoista  ja työvälineistä sekä niiden valinnasta ja käytöstä.
Metallikieputteluita itse tehneenä voin vinkata että varsinkin leikkurien laatuun kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Hyvät leikkurit tekevät työstä miellyttävää ja vaikuttavat todella paljon siihen, miltä lopullinen työ näyttää.

  Kirjan alkuosiossa Jodi neuvoo filigraanityön perustekniikat: miten syntyvät esimerkiksi apila, 'elegantti E', 'merihevonen', sydän, kiehkura... Nämä kuviot muodostavat korujen rakenteen. Samalla opitaan kestävien silmukoiden ja kieputteluiden teko.


    Kirjan 21 korumallin joukosta löytyy kaula- ja rannekoruja, korvakoruja, riipuksia, yksi sormusmallikin. Korumallit on jaettu kolmeen ryhmään niin, että 'alottelijat', 'keskitasoiset' ja 'taitavat tekijätkin' löytävät kirjasta itselleen sopivan haastavia malleja. Suorastaan ruhtinaallisen yksityiskohtaiset työohjeet houkuttelevat kokeiluihin. Olen joskus törmännyt korukirjoissa ylimalkaisesti kyhättyihin ja hankalasti seurattaviin ohjeisiin, mutta tässä kirjassa työohjeisiin on ihan oikeasti panostettu. Moninaisten, työtä helpottavien ohjekuvien ohella myös  kuvat valmiista koruista ilahduttavat silmää.



  Olin ajatellut lisätä tähän postaukseen kuvan jollakin kirjan ohjeella tekemästäni korusta, mutta joululoman aikaan iskeneen rasitusselkäkivun takia en ole vielä uskaltautunut tarttua koruntekovälineisiin. Palailen asiaan heti kun vointi sallii. Sormet nimittäin syyhyävät jo...


   Yhdysvaltalainen korutaiteilija Jodi Bombardier kertoo tämän kirjan synnystä näin:
Kehitellessäni tämän kirjan koruja tein lukemattoman määrän erikokoisía kuvioita eripaksuisista metallilangoista--- yhdistelin niitä eri tavoin ja asettelin niiden väliin kiviä jotta näkisin, mikä asetelma toimii. Toisinaan aloitin upeasta kivestä ja kokeilin, mitkä muodot sopivat sen ympärille. Näin syntyi esimerkiksi Janicen riipus. Kun näin eräässä helminäyttelyssä kullanhohtoisen kvartsin, minun oli se ehdottomasti omaan luomukseeni. --- Tärkein inspiraationlähde metallilankakoruissani on arkkitehtuuri. Myös vintage-korujen kauniit kiehkurat saavat luovuuteni kukoistamaan.

Mikäli innostut kokeilemaan koruilua, löydät tarvittavat materiaalit ja välineet (metallilangat, kivet pihdit jne.) kätevästi suomalaisista korutarvikeliikkeistä, joista useat toimivat myös netissä. Itse ostan korutarvikkeeni suurimmaksi osaksi ulkomailta, varsinkin uniikit korukivet, joihin olen vallan hurahtanut.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Jodi Bombardier: Hienoimmat metallilankakorut (Artisan Filigree: Wire-Wrapping Jewelry techniques and Projects, 2013)
Kustantaja: Minerva, 2015, 135 s.
Suomentanut Eva Katajamäki
Alkuperäiskieli: englanti
Kustantajalta.

16.1.2015

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

 

Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot. Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavikissa ja suuressa maailmassa. Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.
 Viime vuonna Islannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittanut pienosromaani,  Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðssonin Poika nimeltä Kuukivi on lukukokemuksena kuin tuliperhosen siivenisku: kauniisti taitettu, nopealukuinen kirja jättää muiston, jota on vaikea puhaltaa pois. 

  Kuukiven tarina nivoutuu kiehtovalla tavalla Islannin historiaan, maan eriskummalliseen loppusyksyyn vuonna 1918. Ensimmäinen maailmansota on ohi, Islanti valmistautuu ottamaan ensiaskeleitaan itsenäisenä kuningaskuntana. Kuin juhlan kunniaksi tulivuori Katlakin päättää näyttää voimansa ja alkaa purkautua voimalla. Tuhka peittää Reykjavikin, taivaanranta värjäytyy verenkarvaalla punalla kuin varoitukseksi tulevasta kauhun ajasta, joka koittaa kun matkustajalaiva Botnian mukana kulkeutunut espanjantauti iskee kaupunkiin demonin lailla ja tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä, sattumanvaraisesti, uhrejaan valikoimatta. Lopulta kuolemantapauksia on niin paljon, että vainajat on pakko haudata nopeasti joukkohautoihin. Reykjavik hiljenee. Kammottava, ristiriitainen syksy 1918 ei tunnu päättyvän koskaan.

  Poika nimeltä Kuukivi, Máni Steinn, on tuona vuonna kuusitoistavuotias. Pojan suonissa virtaa elämänpalo ja nuoruus, joka kuuman laavan kaltaisena etsii ulospääsyään, kohdetta, johon kiinnittyä ja josta kasvaa. Poika hankkii taskurahaa ja homoseksuaalisia kokemuksia prostituutiolla. Näistä groteskeista kohtaamisista ansaitsemana pennoset hän kuluttaa kaupungin kahdessa elokuvateatterissa, joissa pyöritetään muodikkaita, suuresta maailmasta saapuvia mykkäfilmejä tauotta, milloin iloisen, milloin kohtalokkaan soitannon säestyksellä. Valkokangas on pojan todellinen koti ja elokuvien hahmot monin verroin merkityksellisempiä kuin lihaa ja verta olevat ihmiset, poikkeuksina pojalle kodin antanut vanha sukulaisnainen ja Sóla Guðb, tyttö, joka voi muuttua kiltistä kaupunkifröökynästä verta imeväksi, muotoaan jatkuvasti muuttavaksi motoristivampyyriksi. Poika on huomannut yhdennäköisyyden tytön ja valkokankaan hurjimman vampyyrisankarittaren välillä ja tietää, ettei mikään voi olla sattumaa.

 Lapsenmielinen poika on aikuisuutensa kynnyksellä niin  turvaton. Mitä hänellä tässä maailmassa on muuta kuin suonissa huutava nuoruus, tulipunaisia kipunoita iskevä taivas ja mieli, joka haluaisi enemmän, enemmän, enemmän, (mutta maailma ei ole täällä!)... Todellisuus, elokuvat ja unet yhdistyvät pojan mielessä surrealistiseksi unimaailmaksi, höyhenenkevyeksi ja samaan aikaan niin painavaksi, että pelkäsin pojan pian murtuvan:
Poika ei enää tarvitse verta eikä luita, ei lihaksia eikä sisäelimiä. Hän hajottaa ruumiinsa, muuttaa kiinteän aineen nestemäiseksi, aloittaa sisältäpäin ja huuhtelee aineksen ulos, antaa sen ryöpytä kaikista aukoista, jotka hän löytää. Hän on varjo, joka kulkee ihmiseltä ihmiselle, eikä kukaan ole kokonainen ennen kuin hän on luonut varjonsa. 
Kuolemakin on haistanut pojan sielussa lepattavan kiihkeän elämänhalun. Se tulee lähelle, likistelee ja leikkii hänen kanssaan kissaa ja hiirtä, päästää irti ja hyökkää pian uudestaan, mutta odottamattomasta suunnasta: käy niin, että pojan 'kauhistuttava moraalittomuus' paljastuu:
- Hänet pitäisi teurastaa... Hänen ruumiinsa kätkeminen olisi lastenleikkiä... Antaa lääkäriopiskelijoiden leikellä hänet... He ovat hoidelleet huorien ruumiita... Ei muuta jäljellä ilolinnusta kuin irtonaiset jalat... --- Hukuttaa hänet kuin raivoavan koiran... Hänellä on vahinkoeläimen silmät, helvetin kakara...
  Poika nimeltä Kuukivi ei ole  kaunis eikä kiltti romaani. Se on hämmentävä sekoitus rujoutta ja kauneutta, pohjoista kirkkautta ja varjoa. Sjón on taitava kertoja, hänellä on kyky taivuttaa kaukaa menneisyydestä kumpuava islantilainen tarinaperinne uuteen, moderniin muotoon ja käsitellä surrealistisen kerrontansa lomassa tasa-arvokysymyksiä, jotka ovat yhä vain niin ajankohtaisia. Teksti on vähäeleistä, selkeää ja tuo mieleeni toisen pohjoisen taitajan, Timo K. Mukan. Romaanin suorasukaiset seksikohtaukset vaivaannuttivat minua ensin, mutta lopulta nekin kääntyivät tärkeäksi osaksi pojan tarinaa: tässä romaanissa jokaisella yksityiskohdalla on tarkoin harkittu ja lunastettu paikkansa.

Elämän jatkuminen edellyttää jatkuvaa muutosta. Sen tiesi myös poika nimeltä Kuukivi.
  *** ...siiveniskut siinä kohtaa, jossa hänen sydämensä oli.***

Liitän romaanin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.
Muualla muun muassa: Erjan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena -kirjoja ja haaveilua.

Björk  - Isobel

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi (Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013) 152 s.
Kustantaja: Teos, 2014
Suomentanut Tuomas Kauko
Alkuperäiskieli: Islanti
Antikvariaatista


11.1.2015

Mirkka Lappalainen: Susimessu

1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa
  Myönnän heti aluksi: Mirkka Lappalaisen Susimessun alaotsikko 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa ei ollut minulle suuren suuri houkutin tarttua tähän kirjaan, sillä vaikka historian tutkiskelusta pidänkin, sotakuvaukset eivät ole mielilukemistoani. Mutta historia muutoin on minulle suuri oih! Erityisesti keskiaika on kiehtonut minua lapsesta lähtien, sen musiikki, kuvataiteet, tarinat... Keskiaika  näyttäytyy minulle - kuten varmasti hyvin monelle muullekin - salaperäisenä aikakautena, jolloin sadut saattoivat vielä elää vapaina. Mutta tarunhohteisuutensa vastapainoksi tuo aika on toki ollut täynnä epävarmuutta, sattumanvaraisuuksia, julmuutta ja kuolemaa. Jos minulta kysytään, millä vuosisadalla tahtoisin mieluiten elää, vastaan muitta mutkitta 2000-luvun. Mutta mikään ei estä minua tekemästä täältä ihanasta nykyisyydestäni mielikuvitusta kutkuttelevia  (ja turvallisia) aikamatkoja kauas menneisyyteen. Sellaiselle matkalle pääsin myös lukiessani Lappalaisen Susimessua.


  Mirkka Lappalainen voitti viime vuoden Tieto-Finlandian teoksellaan Pohjolan leijona, joka on oikeastaan jatkoa tälle nyt luvussani olleelle Susimessulle. Heräsin ihmettelemään, miksi en ole jo tutustunut Lappalaisen tuotantoon. Syynä oli varmaankin se muutaman vuoden kestänyt lukujumi, josta olen täälläkin jo  kertonut. Asia täytyi siis ehdottomasti korjata. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli lukea Susimessua vain luku päivässä, mutta se imaisikin minut mukaansa niin, että vietin osan joulunpyhistä Pohjolan valtataistelujen pyörteissä.

  Euroopassa elettiin 1500-luvulla keskiajan ja uuden ajan taitekohdassa. Maanosa voimistui hallitsijoiden välisissä yhteenotoissa, joissa taisteltiin maavalloituksista ja rikkauksista. Vuosisata oli kiihkeää löytöretkien aikaa, uskonpuhdistusaate levisi, väestö kasvoi, sillä keskiajan ruttoepidemiat olivat ohi.
 Maailma, jonka keskipisteenä oli aiemmin ollut Jerusalem, piirrettiin kartalle uudestaan. 1500-luvun kartoissa lymysi tosin yhä merihirviöitä, monet alueet jäivät valkoisiksi eikä kukaan tiennyt, mitä eteläisiltä ja pohjoisilta ääriltä löytyisi. Silti maailma oli äkkiä hallittavampi, täynnä maita ja rikkauksia, jotka odottivat ottajaansa. 
  Murros uskonpuhdistuksineen oli saapunut myös Pohjolaan. Ruotsi-Suomi oli 1590-luvulla kuitenkin vielä hyvin hajanainen valtakunta ja sai odottaa suurvaltakauttaan vielä hyvän aikaa. Vuosisadan puolivälin jälkeen alkoi  Vaasa-suvun sisällä taistelu vallasta: Kolme Kustaa Vaasan poikaa, Erik, Juhana ja Kaarle, sekä Juhanan ja hänen puolalaissyntyisen vaimonsa Katarina Jagellonican poika Sigismund hallitsivat maataan kukin vuorollaan. Seurasi juonitteluita, vallankaappauksia ja muutamia hyvin lapsellisiakiakin oikkuja, jotka sysäsivät valtakunnan kaikki osat syvälle epävarmuuden ja pelon ilmapiiriin.

  Myös Rooma sotkeentui Pohjolan valtataisteluun: Juhanan hallituskaudella paavi Gregorius XIII:n suuriin tavoitteisiin kuului roomalaiskatollisen uskon palauttaminen Skandinaviaan. Vastauskonpuhdistukseen käytiin salakähmäisesti kun Juhana-herttua nai puolalaisen Katarina Jagellonican. Tilanne näytti katolisten kannalta entistä valoisammalta, kun Juhanan ja Katarinan poika, katoliseksi kasvatettu Sigismund kruunattiin sekä katolisen Puolan että protestanttiseksi julistautuneen Ruotsin kuninkaaksi. Katoliset tahot aikoivat Sigismundin turvin kitkeä Lutherin opit pois Pohjolasta.
Mutta kävikin niin, että Sigismund siirtyi Puolaan ja jätti isänpuoleisen valtakuntansa Ruotsi-Suomen käytännössä täysin vapaaksi valtataistelulle, jonka pääosia esittävät Sigismundin vallanhimoinen setä Kaarle-herttua sekä Klaus Fleming, Suomen ja Viron käskynhaltija. joka hallitsi Suomen aluetta miltei itsevaltiaan ottein:
  Suomen siteet Ruotsiin olivat 1500-luvulla paljon hatarammat kuin seuraavina vuosisatoina, jolloin tehokas hallintojärjestelmä nivoi valtakunnan kolkat Tukholman vallan alaisuuteen. 1500-luvulla elettiin monin tavoin keskiaikaisessa maailmassa. Tukholman keskuhallinto oli alkeellinen. Pitkän Venäjän-sodan aikana Suomesta oli tullut entistäkin erillisempi alue, sillä sodankäyntiin liittyvät päätökset oli pakko tehdä paikan päällä. -- Ruotsista voitin lähettää neuvoja, käskyjä ja uhkauksia, mutta monen viikon matkalla ne menettivät kuumimman teränsä ja olivat perille saapuessaan jo vanhentuneita.  
   Fleming puolusti henkeen ja vereen Sigismundia ja taisteli Kaarle-herttuan valtapyrkimyksiä vastaan. Pelinappuloina Kaarlen ja Flemingin valtapelissä olivat varsinkin Suomen talonpojat, joiden kohtalo oli kurjaakin kurjempi, sillä Fleming ylläpiti Suomessa raskasta  linnaleiritystä, jossa talonpojat joutuivat elättämään suurta sotaväkeä oman hyvinvointinsa kustannuksella. Fleming yritti pitää kasvavaa tyytymättömyyttä kurissa väkivalloin, mutta lopulta talonpojat nousivat Jaakko Ilkan johdolla marskin joukkoja vastaan nuijasodaksi kutsutussa lyhyessä kahakassa, joka ei ollut lainkaan niin ruusuinen taisto kuin suomalaiset sen ovat myöhemmin (varsinkin kansallisen identiteetin nousun aikana) halunneet muistaa. Sota kesti vain kaksi kuukautta ja päättyi Flemingin joukkojen suorittamaan täysimittaiseen verilöylyyn. Tuhannet talonpojat päätyivät julmaan ja täysin turhaan kuolemaan.

  Suomesta kantautuvat uutiset olivat Kaarle-herttalle mannaa. Hän päätti käyttää talonpoikien kohtaloa aseena Flemingiä vastaan ja alkoi suunnitella sotaretkeä Suomeen. Flemingin yllättävä kuolema teki tehtävästä helpon: Kaarlen joukot valloittivat Turun linnan leikiten. Syksyn tultua Kaarle kiirehti takaisin kotiin mukanaan linnan tykistö ja Flemingin järeä sotalaivasto. Kiire oli kova, sillä huhuttiin, että Sigismund olisi vihdoin intoutunut puolustamaan kruunuaan Ruotsissa ja suunnittelisi matkaa kohti Tukholmaa. Suomen aatelisto oli tässä vaiheessa jo jakautunut: osa kannatti jo Kaarlea, osa odotti yhä Sigismundin kotiinpaluuta ja hänen todellista valtaannousuaan.

  Mitkä mahdollisuudet Sigismundilla olisikaan ollut kääntää luterilainen Pohjola takaisin paavin huomaan. Hän oli kuitenkin huono strategi, kaihomielinen ja poissaoleva hallitsija, joka rakasti enemmän musisointiaan kuin poliittisia valtapelejä. Sitä paitsi vastauskonpuhdistuksen korkeimmat lieskat olivat alkaneet hiipua: paavin huomio oli kiinnittynyt Turkkiin, joka uhkasi kristikuntaa etelästä. Turkkilaisia vastaan käydyt taistelut vaikuttivatkin Ruotsi-Suomen kohtaloon enemmän kuin maan sisäiset kahakat kuunaan. Kuinka helppoa Sigismundin olisi aikanaan ollut liittää Flemingin valtakaudella emämaasta harvinaisen erillään ollut Suomi osaksi Puolaa. Tällaisia suunnitelmia tehtiinkin, mutta niistä luovuttiin, sillä Sigismundin päättämättömyys oli ajanut hänet ahtaalle katolisessa maailmassakin. Yhtäkkiä Sigismund tuntui virkistyvän: hän alkoi puuhata Ruotsi-Suomeen Kaarle-herttuan vastaista, melko toivottomalta tuntuvaa sisällissotaa, jonka seurauksena hän sitten menettikin asemansa Pohjolassa lopullisesti. Millaiseksi Suomen kohtalo olisikaan muodostunut, jos Sigismund olisi ottanut tehtävänsä alusta alkaen hieman topakammin ja sysännyt Suomen osaksi Puolaa? Minkähän lipun alla nyt kulkisimme...

  Vuonna 1604 Kaarle-herttuan pitkäaikainen unelma toteutui: hänet kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi, mutta sitä ennen hän ehti vallata sekä Suomen että Viron ja vangita ja mestauttaa osan Suomen aatelistosta. Päitä putoili  ja niitä iskettiin seipäiden päihin kuin näytöstyyliin, varoitukseksi tottelemattomille alamaisille. 1600-luku alkoi Ruotsi-Suomessa siis kovin verisissä ja väkivaltaisissa merkeissä, mutta tunnelma muuttui pian: Kaarlen valtakaudella keskushallinto alkoi kehittyä ja Ruotsin sisäinen kuohunta tuntui rauhoittuvan. Suomi siirtyi kiinteämmäksi osaksi emämaata.

  Mirkka Lappalainen tulkitsee historiaa mukaansatempaavasti. Hän käyttää elävää, muhevaa kieltä ja välttää turhien vuosilukujen luettelemista. Susimessu keskittyy pääasiassa historian suuriin linjoihin, mutta niiden takaa voi bongailla myös mikrotason tapahtumia ja tunnelmia. Lappalainen kuvaa henkilöitä elävästi, ennestään tuttujen 'suurmiesten' kuva tarkentuu terävillä luonnekuvauksilla ja pienillä yksityiskohdilla, joita tässä kirjassa riittää. Lappalainen tarjoilee lukijalleen 1500-luvun lopun Ruotsi-Suomesta mielenkiintoisesti katetun kokonaisnäkemyksen, johon jokaisen historiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua.

  Lappalainen sai Susimessusta Lauri Jäntin palkinnon. Teos palkittiin ilmestyttyään myös Vuoden historiateoksena.


Mirkka Lappalainen: Susimessu 1590-luvun sisällissota ruotsissa ja Suomessa, 2009, 319 s.
Kustantaja: Siltala
Antikvariaatista.

5.1.2015

Yasunari Kawabata: Lumen maa


"Silloin" - silloin oli lumivyöryjen vaara ohi, oli tullut aika kiipeillä kevätvihreään verhoutuneille vuorille. Pian katoaisivat akebihedelmän vesat ruokapöydästä. Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin. Oleskeltuaan seitsemän päivää rajaseudulla hän oli laskeutunut tuohon kuumien lähteiden yhdyskuntaan, jota joku sanoi kyläksi, toinen kauppalaksi, kolmas kaupungiksi. Hän pyysi kutsumaan jonkun geishan.
  Shimamura on varakas, nautinnonhaluinen esteetikko. Mies, joka voi muitta mutkitta jättää perheensä Tokioon, paeta elämän tarkoituksettomuutta vuorille ja jatkaa toimetonta oleiluaan vuoriston kylpyläkaupungissa kuumista lähteistä, hiljaisuudesta ja geishojen seurasta nauttien. Mutta kylpylään saavuttuaan hän saa kuulla, että kaupungissa vietetään juhlia ja kaikilla kaupungin kolmellatoista geishalla oli jo tehtävää enemmän kuin tarpeeksi. Seuralaiseksi hänelle tarjotaan 19-vuotiasta Komakoa, joka tavataan kutsua apuun tämänkaltaisissa kiiretapauksissa. Shimamura on harmissaan, hän on matkasta väsynyt ja kaipaa ammattitaitoisen geishan palveluksia:
Hän oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun Shimamura pyysi häntä hankkimaan geishan. -Hankkimaan teille geishan? - Tiedät mitä tarkoitan. - En tullut tänne sellaisia pyyntöjä täyttämään. - Hän käveli ikkunan luo ja kasvot punastuen katseli vuoria. - Täällä ei ole sellaisia naisia. - Älä ole typerä. 
  Lumen maa on mitä oivallisin esimerkki ristiriitaisia tunteita herättävästä lukukokemuksesta: kirjan kerronta on aseistariisuvan upeaa (se on herkkävirittitteisyydessään kuin hienoin silkkikudos), mutta on ainakin alkuasetelmaltaan kaikkea muuta kuin viehättävä: kyse on rikkaan, rietasteluun taipuvaisen ukkomiehen ja nuoren, kokemattoman vuoristoseudun tytön suhteesta. Raadollisimmillaan tätä Kawabatan unenomaisin sanakääntein kertomaa tarinaa voisi kutsua epäsuhtaiseksi valtapeliksi, siitäkin huolimatta, että se jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi lopulta kääntyykin. Tässä valtapelissä ei ole voittajia eikä häviäjiä, sillä kumpikin osapuoli käyttää  sumeilematta valtaa toiseen - mies avoimemmin, yhteisönsä yleisesti hyväksymin valtuuksin, ja nainen peitellymmin, ovelaan juonikkuuteen piilotettuna.

  Tarinan raadollisuus korostuu Kawabatan jumalaisen kaunista kerrontaa vasten. Kauneus tihkuu sanoista kirjan sivuille sulavan lumen kaltaisena pisarointina ja  jatkaa matkaansa lukijan sormenpäihin ja niistä edelleen sydämeen asti - viimeistään silloin lukija huomaa, että tuo kauneus on yhtä kylmää kuin kylää ympäröiviä vuoria peittävä, lämpimän ruusunpunaisena hohtava lumi, yhtä jäätävää kuin pakkanen, joka seivästää yön aikana ikkunaan lämpöä ja turvaa hakemaan tulleet perhoset -  aamun tullen ne putoilevat jäätyneestä lasista kuin kuolleet lehdet, siivet vielä heikosti värähtäen.

  Komako rakastuu kaukaa Tokiosta matkanneeseen Shimamuraan, mieheen, joka - ihmeellistä kyllä - ei yhtäkkiä olekaan vailla omaatuntoa: hän ei nimittäin halua kajota tyttöön. Hän nauttii Komakon kanssa käymistään keskusteluista, mutta on selvää, etteivät viihdyttävimmätkään keskustelut täytä hänen perimmäisiä halujaan. Lopulta jotakin tapahtuu ja Komakon ja Shimamuran suhde muuttuu - tavalla tai toisella. Tapahtumat Kawabata jättää hämärään...
 - On jo täysi päivä. Minä lähden kotiin. Shimamura vilkaisi häneen ja painoi heti päänsä tyynyyn. Valkoinen tuolla peilin syvyyksissä oli lunta, ja sen keskellä leijuivat naisen kirkaanpunaiset posket.  Vastakohtien raikas kauneus huikaisi silmää. Oliko aurinko jo noussut?  Lumen kirkkaus oli tehostunut, se näytti palavan jäisenä. Sitä vasten nähtynä naisen tukan mustuuteen sekoittui purppurainen häivä.
   Shimamura lähtee, mutta naisen muisto vetää hänet takaisin vuoriston ja lumen syleilyyn. Komako on tällä välin valmistunut geishaksi, hän on saanut lisää varmuutta, mutta tahtoo jostakin syystä näyttäytyä Shimamuran edessä heikkoluonteisena ja päättämättömänä. Heidän tapamisensa ovat naisen järjestämää draamaa täynnä, ne alkavat muistuttaa juoneltaan yhä enemmän kiinalaista, ylidramatisoitua oopperaa. Shimamura, rauhaa ja tyyneyttä rakastava mies, on hämmennyksen vallassa.

   Lukija saa heidän suhteensa kehittymisestä edelleen vain pieniä viitteitä: geishamaskin alta häivähtävä kirkkaapunerva iho, poskille varjoja luovat ripset, aamun valkeneminen ikkunan takana. On mielenkiintoista, miten häveliäästi Kawabata kuvaa miehen ja naisen välistä intiimiä suhdetta, vaikka Japanissa on tietämäni mukaan harrastettu suhteellisen vapaata kerrontaa läpi vuosisatojen. On todennäköistä, että Komako toimii niin sanottuna kylpylägeishana (onsen geisha), joka ammatti ainakin Wikipedian mukaan näyttäisi liittyvän enemmänkin prostituutioon kuin perinteiseen geishakulttuuriin. Raha vaihtaa omistajaa, mutta tunteet ovat läsnä, joskin peitellysti. Komako tuntuu pyörittäneen Shimamuran pikkusormensa ympärille perin naisellisin keinoin: hän kiukuttelee, lähestyy miestä, pakenee taas ja aloittaa teatterinsa heti kohta uudelleen... Mitkä ovat Komakon odotukset tämänkaltaisessa suhteessa? Entä Shimamuran, miehen, jonka tunteista en saanut selvää romaanin kuluessa lainkaan? Jäisivätkö he kummatkin lopulta yksin - vaikka olisivatkin kaksin?

 Lumen maa on niin ristiriitainen, niin kaunis, niin herkkä ja niin luoksepääsemättömän selittämätön kirja, että tulen palaamaan sen pariin vielä uudestaan. Teoksessa ollaan mielestäni japanilaisen sanataiteen ytimessä: teksti on äärimmäisen yksinkertaista, kaunista ja lähestyy sellaisenaan puhdasta  runoutta. Kirja on kautta aikojen ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Ehkäpä tästä syystä teoksen suomentajana toiminut Yrjö Kivimies on katsonut tarpeelliseksi liittää teoksen loppuun saatesanat, jossa hän kertoo japanilaisen ja länsimaisen romaanitaiteen eroista ja tähdentää, että Kawabatan tyyli saattaa jättää lukijan ymmälleen. Silloin hänen on parasta lukea se uudelleen - ja vähemmän eurooppalaisittain.
Hän katseli jälleen taivaalle, ja jälleen linnunrata taipui syleilemään maata. Ja valtavina revontulina se tunkeutui hänen ruumiiseensa siirtäen sen maailman äärelle. Hänet valtasi tyven, viileä yksinäisyys, johon sisältyi nautinnollista kauhua.

  * Yasunari Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968.

  Tokaido

  * Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKoko lailla kirjallisesti, Luetut, lukemattomatLuettua, Lumiomena - kirjoja ja haaveiluaOpuscolo -  kirjasta kirjaan,  P.S.Rakastan kirjoja ja Tarukirja.


Yasunari Kawabata: Lumen maa
Japaninkielinen alkuteos Yukiguni, 1947
Kustantaja Tammi 2012, 161 s.
Teos on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1958
Suomentanut Yrjö Kivimies
Suomennos on tehty teoksen englanninkielisen ja saksankielisen käännöksen pohjalta.
Antikvariaatista.

1.1.2015

Helmeilevän ihanaa Kirjan vuotta 2015!

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. 
Tänä vuonna kirjoja ja kirjallisuutta juhlitaan läpi vuoden koko Suomessa. 


 Lukuharrastus ja sitä kautta koko kirjallisuuskenttä on pelottavasti kaventumassa. Tässä iltana muutamana uutiset tiesivät kertoa muun muassa sen, että kirjojen kääntäminen on vähentynyt ja keskittyy entistä enemmän kaupallisesti kannattaviin 'hittituotteisiin'.  Tällainen tieto saa korkeatasoisten romaanien ystävän surulliseksi, mutta toisaalta kustannustoiminnassakin eletään (valitettavasti) reaalitalouden ehdoilla. Ja jos lukijoita riittää, voitavat kaikki, sillä kannattava kustannusbisnes mahdollistaa toivon mukaan myös hiukan marginaalisemman maailmankirjallisuuden kääntämisen ja kustantamisen. Tästäkin syystä on tärkeää, ettei lukeminen tulevaisuudessakaan jää vain harvojen elitistiseksi harrastukseksi. Maailmankirjallisuus, lukuromaanit, romantiikka, tietokirjallisuus, klassikot, runous, dekkarit, lastenkirjat, sarjakuvat, kevyt viihde... Oi, näitä kaikkia kirjallisen ilmaisun muotoja on syytä juhlia! Vanhoja kirjoja, uusia kirjoja  sähköisiä kirjoja. Sydämeen käyviä tarinoita, satuja ja ennenkokemattomia seikkailuja. Tietoa ja taitoa, uusia harrastuksia, maailman avautumista ja unelmia... Tätä kaikkea on kirjallisuus.

Tartutaan tänä vuonna kirjaan ja luetaan - vaikka sivun verran joka päivä!


Muistelin viime vuonna lukemiani kirjoja... Kirjavuoteeni mahtui jotain uutta, jotain vanhaa. Niin klassikoita kuin uusia tuttavuuksiakin. Nostan tässä esille vain muutaman:

Rakastuin viime vuonna tulisimmin Haruki Murakamin teoksiin. 1Q84 1-2 ja 1Q84 3 olivat kirjallista ilotulitusta, samoin kuin  Värittömän miehen vaellusvuodet, josta tuli pimeän ja loskaisen marraskuuni taikalyhty.

Tutustuin kahteen hienoon klassikkokirjailijaan, joita olin tähän asti vähän pelännyt ja vältellyt, ja voi, aivan turhaan: Virginia Woof ja Marcel Proust, kaksi modernin ajan airuetta, joiden tuotantoon tutustumista jatkan tänä vuonna.  Mrs. Dalloway  ja Kadonnutta aikaa etsimässä: Swannin Rakkaus kuuluvat kumpikin viime vuoden ikimuistoisimpiin lukukokemuksiin.


Ja yksi ihastuksen huokauksia aiheuttava kirjailija oli/ on tietenkin Alice Munro, jonka realistinen tyyli iskee minua suoraan sydämeen. Häneltä ehdin viime vuonna lukea kaksi kirjaa, Kalliin elämän ja KerjäläistytönMatkani Alicen kanssa jatkuu tänä vuonna.

*
Intuoin jo nyt, että lukuvuodestani 2015 tulee ikimuistoinen. Toivon tielleni osuvan vahvoja, vavahduttavia kirjoja, lukukokemuksia, jotka voin sitten ilolla ja intohimolla jakaa täällä teidän kanssanne.

Iloa uuteen vuoteen!