Boris Akunin: Patasotilas

Aleksanteri toisen valtakauden aikaiseen Moskovaan sijoittuvan, aitovenäläisen dekkarin kansilieve esittelee kirjailijan ja hänen teoksensa tähän tapaan:

Boris Akunin (1956), oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvili, on Japaniin perehtynyt historioitsija, Mishiman ja Inouen venäjäntäjä ja arvovaltaisen kirjallisuuslehden Inostrannaja litteraturan toimittaja. "B. Akunin kirjallinen projekti" on sarja jännitysromaaneita, joista Patasotilas on järjestyksessä viides. Maailmalla suunnattoman suosittu teossarja pyrkii kattamaan dekkarigenren jokaisen lajityypin.

 Nyt käteeni osunut Patasotilas on genreltään ehta huijaritarina, ensimmäinen Akunini, ensimmäinen venäläinen dekkarini koskaan. Tartuin kirjaan, kun halusin vetää henkeä kahden huiman lukuelämyksen välillä. Välipalakirjoiksi en dekkareita toki miellä, arvostan hyvää rikoskirjallisuutta korkealle. Sitä paitsi dekkarimaailmassa on mukavan rentouttavaa kierrellä, makustella erilaisia tyylejä, ja joskus - aivan yllättäen - eteen voi tipahtaa jotakin aivan rikollisen hyvää: kirjoja ja kirjailijoita, jotka tuntuvat heti omilta.

  Akuninin rikoskertomusten päähenkilö on 'erikoistehtävistä vastaava virkamies' hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin, arvonsa tunteva ja jo hiukan harmaantunut herrasmies, joka liikkuu Moskovan ylimyspiireissä kuin kotonaan. Hovineuvoksen tehtävänä on toimia kaupungin kenraalikuvernöörin silminä santarmikunnan ja poliisin tekemissä salaisissa tutkimuksissa. Tässä kertomuksessa hänellä on apunaan nuori ja kekseliäs poliisin lähettipoika Anisi Tjulpanov ja vastassaan viekas, häikäilemätön ja jatkuvasti identiteettiään vaihtava Momus, huijareiden kruunaamaton kuningas, joka jättää rikospaikalle muiston itsestään: kun huijauksen kohteeksi joutunut onneton vihdoin löytää paikalle huolettomasti heitetyn patasotilaan, on Momus kauniine apureineen jo tiessään.

  Kirjasta ei löydy niskavilloja nostattavaa jännitystä. Käsissäni on kevyt ja harmiton hupailu, jonka lukee (ja ehkä unohtaakin) hetkessä: tarjolla on juonenkäänteitä ja naamioleikkejä, bengalilaisia prinssejä, väärennettyjä arpajaisia ja Jumalan hulluja. Hevosvaunut kruisailevat pitkin yöllistä Moskovaa ja tietenkin joukkoon mahtuu myös yksi vihreä jalokivi. Lopulta Momus kietoo pikkusormensa ympärille myös itsensä hovineuvoksen.

  Akuninin tapa kirjoittaa on hyvin venäläinen. Siinä on leikkisyyttä, huumoria ja keveyttä. Pieni tarina on ihastuttavan vanhanaikainen ja siinä on jotain samaa viattomuutta kuin Holmes-seikkailuissa. Akunin esittelee lukijalle venäläisyyden vähemmän melankolisen puolen: on laskiainen ja Moskovan toreilla juhlitaan:

Smolenskin torin laidalle oli rakennettu valtavapuinen liukumäki, jotta ihmiset ajoivat kärryillä alas kiljuen, hohottaen ja vislaten. Joka puolella kaupiteltiin blinejä - niitä sai sillinpäiden kera, puurolla täytettynä, hunajan kanssa, kaviaarilla. Turkkilainen taikuri punaisessa fetsissään työnsi valkohampaiseen suuhunsa käyriä sapeleita. Komeljanttari käveli käsillään ja sätkytteli huvittavasti jalkojaan.-- Ryysyläisille tämä oli tärkeä, tuottoisa päivä. Monet toivat heille lahjoja, kuka blinin, kuka ryyppylasin vodkaa, kuka kopeekan...

  Boris Akuninin dekkareita on kritisoitu liiasta tsaarinajan ihailusta. Fandorin-tarinoista huokuu ihailun sijasta mielestäni pikemminkin parodia kuin kritiikitön ihailu. Patasotilas ei tule jäämään muistiini suurena 'dekkarilöytönä', mutta vietin sen kanssa kuitenkin ihan kivan lukuhetken. Kirja liittyy pienimuotoiseen 'dekkariprojektiini', jossa aion hiljakseen tutustua eri maiden dekkaristeihin. Hauska nähdä, mihin maahan 'rikostuuli' minut seuraavaksi lennättää.

  Muualla: Boris Akuninin Fandorin-dekkareita on lukenut lisäkseni ainakin Oksan hyllyltä -blogin Marika.

Boris Akunin: Patasotilas (Pikovyi valet, 1999)
Kustantaja: WSOY, 2003, 150 s.
Suomentanut Anton Nikkilä
Alkuperäiskieli: venäjä
Antikvariaatista