Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Kätketty perintö

  Haluan tietää, kuinka Charles ja hänen rakastajattarensa, huolettomat pariisilaiset, käsittelivät japanilaista esineistöä. Miltä tuntui pidellä ensimmäistä kertaa jotain niin vierasta, ottaa käteensä aivan oudosta materiaalista valmistettu rasia tai malja - tai netsuke - pyöritellä sitä, hakea tuntumaa sen painoon ja tasapainoon, sivellä sormenpäillä kohokuvaa, jossa haikara lentää pilvissä? Olen varma, että koskettamista on kuvattu jossain - jonkun on täytynyt jossain päiväkirjassa tai kirjeessä kertoa, miltä sinä sekunnin murto-osana tuntui, kun hän tarttui esineeseen. Jossain täytyy olla muistijälki heidän käsistään.

  Charlesin muistoja arvuuttelee tässä hänen serkkunsa pojanpojan poika Edmund De Waal, englantilainen keraamikko ja yliopistomies, joka saa tarinan alussa perinnöksi alun perin Charlesille kuuluneen 264 netsuken kokoelman. Japanilaiset miniatyyriveistokset lumoavat De Waalin täydellisesti ja kuin huumattuna hän alkaa selvittää netsukeidensa tarinaa. Pienet, vyöhön tai pussukoiden nyöreihin kiinnitettävät, norsunluusta tai puusta veistetyt, kauniisti patinoituneet minitaideteokset johdattavat De Waalin ja hänen lukijansa huikealle matkalle viime vuosisadan Eurooppaan ja Japaniin, rikkaan ja vaikutusvaltaisen juutalaissuku Ephrussin loisteliaisiin ja sittemmin hyvin raskaisiin vaiheisiin juutalaisvihan uhreina. Mutta netsuket ohjaavat meitä myös kauneuden maailmaan, niihin Pariisin hulluihin, vapautta ja uusia näkemyksiä janoaviin vuosiin, jolloin eurooppalainen taide kukoisti, haki vaikutteita ja uudistui nopeammin kuin ei milloinkaan sitä ennen tai sen jälkeen.

  Suvun tarina alkaa Mustanmeren rannalta Odessasta, mistä vehnäviennillä suuren omaisuuden hankkinut venäjänjuutalainen Ephrussien suku lähti 1870-luvulla valloittamaan  Euroopan metropoleja,  tarkoituksenaan saavuttaa vakaa asema myös pankkimaailmassa. Charles Ephrussi asettui veljineen Pariisiin, sen uudelle ja muodikkaalle asuinalueelle rakennettuun kullalla ja stukkokoristeilla silattuun palatsiin. Ephrussit saivat sekä Pariisissa että Wienissä suhteellisen sivistyneen vastaanoton, mutta antisemitismin tuulet olivat jo nousemassa.

  Charlesilla, veljessarjan nuorimmaisella, oli taipumuksia enemmän taiteellisuuteen kuin liike-elämään ja hänen halunsa vastata taiteiden kutsuun hyväksyttiin myös perheen piirissä. Pariisiin saavuttuaan Charles tunsi päässeensä maanpäälliseen paratiisiin, loistihan kaupungin taide-elämä juuri noina vuosina korkeimmalla liekillään. Nuori mies alkoi koota loisteliaaseen poikamiesasuntoonsa taidekokoelmaa, jonka alkua voisi kuvata kolmella sanalla: Se oli 'hallitsematon' ja 'tyylitön' ja 'sovinnainen'. De Waal hämmentyy, hermostuukin hiukan, eikä tiedä enää miksi on lähtenyt tähän hulluun pojektiin, jäljttämään perintönetsukeidensa tarinaa, jättänyt työnsäkin - ja minkä takia:

En tiedä jaksanko viipyä tämän nuoren miehen ja hänen tarkan taide- ja sisustusmakunsa seurassa edes netsukeiden vuoksi. Hälytyskello soi: connoisseur. Luulee tietävänsä kaiken, liian paljon aivan liian nuorena. Aivan liian rikaskin hän on! 

   De Waalin tutkimusten edetessä tulevan taidemesenaatin ja tulevan Gazette des Beaux Arts -lehden päätoimittajan henkilökuvaan alkaa tulla yllättävää väriä ja lämpöä: nuori mies on alkanut pelkän taiteen haalimisen lisäksi myös tutkia sitä, hyvin perusteellisesti ja intohimoisesti. Pöyhistely jää taka-alalle, hän haluaa oppia! Charles kutsuu tutkimuksiaan vaatimattomasti vagabondeeraamiseksi, kuljeksimiseksi.

Vagabondeerauksessa on kuitenkin juuri oikeanlaista etsimisen iloa, samaa kuin työhönsä upppoutuneessa tutkijassa, jonka ajan taju hämärtyy ja jota ohjaa yhtä paljon oikku kuin päämääräkin. Samalla tavalla minä pöyhin Charlesin elämää jäljittäessäni netsukekokoelman teitä, metsästän marginaaleihin tehtyjä merkintöjä. Kuljeskelen kirjastoihin, selvitän missä hän on käynyt ja miksi. --- Pariisissa seison kesäsateessa hänen vanhan työpaikkansa ulkopuolella rue Favartilla kuin mikäkin taidehistoriaetsivä ja katson, kuka tulee ulos. Kuukausien mittaan huomaan kiinnittäväni kumman paljon huomiota paperilaatuihin. 

  Mikä ihana tutkimisen into ja riemu! Eläköön vapaa kuljeksinta taiteen ja tieteen kentällä, eläköön omistautuminen, eläköön intuitio ja intohimo! Tätä lisää meille Suomeenkin, pyydän!

  Pääsemme Charlesin ja De Waalin mukana kiehtovalle kierrokselle Pariisin museoihin ja parhaimpiin taidegallerioihin, seuraamaan kultakauden taiteilijaelämää työhuoneissa ja taidesalongeissa. Charles rakastui impressionismiin ja tuki taidesuuntaa ostamalla töitä suoraan maalaustelineiltä. Sulavakäytöksinen, komea Charles oli tuttu näky Pariisin suosituimmissa salongeissa, jossa hän tapasi laajaan tuttavapiiriinsä kuuluvia taiteilijoita ja kirjailijoita: Renoir, Monet, Proust...  Yllätyin iloisesti, kun huomasin törmääväni 'tuttuihinkin': Charles Ephrussi oli  Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä  -romaanisarjan päähenkilön, Charles Swannin esikuva. Yhteneväisyys on huomattava. Minulle, joka olen vasta tutustumassa Monsier Swanniin, tämä kirja antoi intoa jatkaa Proustin tuotantoon perehtymistä.

Renoir: Luncheon of Boating Party, 1881

Taustalla Charles Ephrussi silinterihatulla kruunatussa taidemesenaatin univormussa. Tuskin hän oikeasti pukeutui noin keikarimaisesti tällaisiin keveisiin venebileisiin.  Renoirilla oli Charlesiin kaksijakoinen suhde: toisaalta hän arvosti mesenaattiaan, toisaalta arvosteli tämän 'juutalalaisia mieltymyksiä' usein hyvinkin kovin sanoin.  

  Mutta ennen kuin Charles rakastui impressionismiin, tulivat netsuket. Pariisi oli hurahtanut japonismiin: Japanilaisesta kulttuurista vaikutteita saanut tyyli levittäytyi taiteeseen ja sisustukseen, salonkeihin ja budoaareihin... Japanista tuotiin laivalasteittain halvalla ostettuja käsityötaidonnäytteitä, jotka myytiin hyvällä voitolla kaikesta uudesta innostuville pariisilaisille. Lakkarasioita, ruukkuja, leikkikaluiksi miellettäviä koriste-esineitä, eroottisia puupiirroksia, netsukeita... Charleskin innostui, mutta oliko tuo ihme lainkaan:

Intohimoinen kosketus, kädellä aistiminen, hellä ote esineestä, plus caresse. Japonismi ja kosketus olivat viekoittava yhdistelmä Charlesille ja Louiselle (hänen rakastajattarelleen), kuten monelle muullekin...

Claude Monet: la Japonaise, 1876
Mallina toimi Monetin vaimo.

  Seuraan netsukeita Pariisista Wieniin, minne ne kulkeutuvat häälahjoina ja piiloutuvat Emmy Ephrussin pukeutumishuoneeseen. Täällä niitä koskettelevat ja ihastelevat vain lapset. Leikkihetkiä muistelivat myöhemmin Edmund De waalin isoäiti Elisabeth, josta oli tuleva sukua koossa pitävä voima toisen maailmansodan jälkeen, sekä hänen veljensä Ignace, jonka matkassa kallisarvoiset netsuket kulkeutuivat vielä kerran maailman ääriin. Hänellä, Edmundin ihanalla, japanilaistuneella Iggie-enolla on tässä kertomuksessa tärkeä rooli: hän on silta menneen maailman ja nykyisyyden välillä.

  Kaikki kaunis loppuu  aikanaan, sen saivat valitettavasti kokea myös Ephrussit. Paine heitä vastaan alkoi kasvaa sekä Pariisissa että Wienissä, vaikka arki vielä sujuikin.

Vuonna 1899, sinä vuonna, kun netsuket saapuivat Wieniin, saattoi valtakunnan neuvoston jäsen vaatia puheissaan tapporahaa juutalaisen apumisesta. Assimiloituneet juutalaiset suhtautuivat törkeimpiinkin lausuntoihin varovasti. Ajan henkeä oli täällä  moninaisuus ja häilyvyys. Se, mitä aikaisemmat sukupolvet pitivät lujana, onkin das Gleitende, liukuvaa. Ajan henkeä oli muutos itse, se näkyi vain osina ja sirpaleina, melankolisessa ja lyyrisessä... Turvaa ei ole missään. 

  Todellinen pahuus heräili Euroopassa huomaamatta ja vaarallisen hitaasti. Kun tuo pahuus sitten iski täydellä voimallaan, oli pakeneminen monille jo liian myöhäistä. Kolmekymmenluvulta lähtien Ephrussien valtava imperiumi alkoi murtua antisemitismin paineissa ja katosi lopulta miltei kokonaan natsien ryöstelyihin.
Sodan jälkeen perustettu  demokraattinen Itävallan kansantasavalta armahti suurimman osan Gestapon ja SS:n jäsenistä vuoteen 1957 mennessä. Paluu Itävaltaan tuntui näissä olosuhteissa mahdottomalta. Juutalaisilta varastetut taideaarteet katosivat, eikä valtiolla ollut todellista kiinnostusta palauttaa natsien ryöstämää omaisuutta oikeille omistajilleen. Se vähä, mitä  heille takaisin annettiin, annettiin kuin almuna.
Mutta -  suuren ihmeen kautta - netsuket säilyivät ja palasivat takaisin kotiin. Mutta miten se tapahtui, se jääköön tässä salaisuudeksi.

  Mietin tätä kirjaa lukiessani useampaankin kertaan, mikä oli (ja on) antisemitistisen ajattelun lähtökohta, mistä se saa kammottavan käyttövoimansa.  Mitkä tekijät saavat ihmisen vihaamaan jotakin ihmisryhmää niin paljon, että viha lopulta johtaa katastrofaaliseen joukkomurhaan. Ja edelleen: mikä saa ihmisen sulkemaan silmänsä niin, että hänestäkin tulee osa tappokoneistoa, vaikka olisi mielestään vain 'sivustaseuraaja'. Onko kysymys silkasta kateudesta, projektiosta, vieraan pelosta, vaiko ajatuksesta, jossa 'suutarin on pysyttävä lestissään, ja jos muuta yrittää, ei hyvä seuraa...' Olisin viisas, jos tietäisin vastauksen. Nämä ovat asioita, joita en suurin surminkaan tahtoisi ajatella, mutta joita kuitenkin täytyy ajatella, koska antisemitismin henki on nousemassa jälleen. Se elää ja voi näinä päivinä paremmin kuin vuosiin.

  Rakkaat ihmiset, lukekaa Jänis! En ole aikoihin lukenut sukutarinaa tai elämänkertaa, joka olisi näin täysi, näin monikerroksinen, näin ihmeellinen. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on runsaudensarvi, joka ei ehdy yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla. Dramaattisuutensa lisäksi kirja on taiteiden, hitaan elämän, käsityötaidon, vapaan kuljeskelun ja aistimaailman ylistys.  De Waal, joka itsekin tekee töitä käsillään, kosketuksen kautta, on kirjoittanut hyvin aistivoimaisen teoksen. Kirjan luettuani huomaan kiinnittäväni entistä enemmän huomiota tuntoaistiini: miltä esineet tuntuvat, millainen on oma kosketukseni ympäröivään maailmaan...

  Lukukokemus oli niin hieno, että tulen kirjoittamaan kirjasta vielä toisenkin bloggauksen, sillä kosketin tässä jutussa erästä minulle hyvin läheistä aihealuetta vain pintapuolisesti ja siihen haluan vielä palata.

Kaikki alkaa, kun esine otetaan taskusta ja lasketaan pöydälle, kun siitä aletaan kertoa tarinaa. Netsuket alkavat alusta.

  Netsukeiden jäljillä on kulkenut myös Leena Lumi. Kiitos Leena siitä, että suosittelit minulle tätä ihmeellistä kirjaa!

Lisään tähän vielä muutaman muunkin blogin, jossa tätä kirjaa on bloggaukseni jälkeen luettu: Kannesta kanteen,  Luettua elämää, Lumiomena -Kirjoja ja haaveiluja ja P.S. Rakastan kirjoja.

** Edmund De Waalin kotisivut
** Ephrussien Netsukegalleria


Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät (The Hare with Amber eyes, A Hidden Inhertance, 2010)
Kustantaja: Schidts & Söderströms, 2013, 341 s.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Alkuperäiskieli: englanti
Kirjakauppaostos