Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

  Maailma asettuu hiljalleen, kiitollisena aloilleen. Ulkoa kuuluu kevyttä kilahtelua, lasinsirpaleita ehkä putoilee kaduille. Ääni on kaunis ja outo, kuin taivaalta sataisi jalokiviä. Missä isosetä lieneekin, onko hän voinut selvitä tällaisesta hengissä? Onko kukaan? Onko hän?Talo natisee, tippuu vettä, vaikeroi. Sitten kuuluu samanlainen ääni kuin jos tuuli puhaltaisi korkeaan heinikkoon, mutta ahnaampi. Se tempoo verhoja, sisäkorvan herkimpiä osia.Hän haistaa savun ja arvaa. Jossakin palaa. Lasi on pirstoutunut ulos hänen huoneensa ikkunasta, ja hän tajuaa, että jossakin ikkunaluukkujen tuolla puolen jokin palaa. Jokin valtava. Koko kaupunginosa. Koko kaupunki.

   Yhdysvaltalaisen, Anthony Doerrin toiseen maailmansodan vuosiin sijoittuva teos hehkuu valoa.
Voiko tällainen olla edes mahdollista, ajattelen Doerrin kirjaa lukiessani. Miksi tämä tarina on näin kevyt kantaa, niin valoisa, vaikka siinä eletään yhtä ihmisyyden historian pimeintä aikaa? Seuraavassa hetkessä sielussa välähtää: eihän sota voi mitenkään tappaa kaikkea kaunista ja hyvää, ei ihmisyyttämme: sillä meidät on tuomittu rakastamaan elämää ja tätä sijoiltaan mennyttä maailmaamme! Muistan oman sukuni kertomukset, isovanhempieni muistot sotavuosista, jotka sittenkin olivat täynnä toivoa ja hentoa kajastusta jostakin paremmasta. Muistan kuulleeni uskomattomia tarinoita myös keskitysleireillä koetuista onnenhetkistä. Kauneuden ja hyvyyden kaipuu elää ja versoo meissä aina. Se kohoaa pimeässäkin kohti valoa, sitä korkeammalle, mitä synkemmäksi olosuhteet täällä alhaalla käyvät.

  Anthony Doerr astuu tässä uudessa romaanissaan tuon saman, kaukaisuudessa hohtavan valon alle ja ryhtyy kiipeämään kanssamme sitä kohti. Tuolla alhaalla näemme, maistamme ja haistamme pimeyden, mutta jos pidämme katseemme visusti valossa, silloin se alkaa vetää meitä puoleensa, ylös, yhä ylemmäs!  Parasta mitä lukija voikin tämän kirjan suhteen tehdä, on avata sielunsa, heittää mahdolliset ennakkoasenteensa menemään  ja ottaa tarinan kantama valo vastaan sellaisenaan. Minä uskalsin tehdä sen pienen rimpuilun jälkeen - ja voi, kylläpä teki hyvää heittää tuo sieluun salamyhkäisesti leviävä skeptisyys hetkiseksi nurkkaan.

 Tarinan valolähettiläiksi Doerr on valinnut kaksi nuorta ihmistä, ranskalaisen Marie-Lauren  ja saksalaisen Wernerin, joiden kohtalot kietoutuvat tarinan edetessä sykähdyttävällä tavalla toisiinsa.
Sokea Marie on tottunut suhtautumaan maailmaan avoimin, uteliain mielin. Hänen päivänsä ovat täynnä iloa, seikkailua ja uuden oppimista. Marie  rakastaa Pariisin luonnontieteellistä museota, simpukoita, Jules Verneä ja  isän veistämää Pariisin pienoismallia, jonka tutkiminen ohjaa tyttöä kohti itsenäisyyttä ja näkevien maailmaa.
Sitten kaikki muuttuu:  tulee sota, saksalaiset valloittavat Pariisin ja heidän on paettava. Isä ja tytär löytävät avun pienestä, ikiaikaisten muurien ympäröimästä Saint-Malon kaupungista meren ääreltä. Täältä alkaa Marien toinen elämä: mutta kuinka aloittaa, kun ympärillä tulvii uusien äänien ja tuoksujen kakofonia,  kun entiset askelmerkit eivät päde, kun kaikki tuttu ja turvallinen haipuu pois? Tilalle tulee jotakin muuta: introvertti mutta ihana Etienne-setä tarinoineen, suurine taloineen ja salaisine radiolähettimineen, näkinkengät, vastarintaliike ja Etiennen äidillinen taloudenhoitaja madame Manec, joka rakastuu pieneen Marieen kuin omaan lapseensa.

   Muutaman sadan kilometrin päässä Saint Malosta, Saksan rajan tuolla puolen, elää orpo, lumivalkoinen Werner. Pojan tulevaisuus näyttää jo lapsena lukkoonlyödyltä: 15-vuotta täytettyään hänen aika aloittaa työt hiilikaivoksessa, siinä samassa, jonka syvyyksissä hänen isänsä on vuosia sitten vetänyt viimeisen, hiilipölyisen hengenvetonsa. Werner odottaa aikuistumistaan kauhulla,  kuin jo valmiiksi kuolemaan tuomittuna, mutta ihmeitä tapahtuu: älykäs, radioaaltoja ja tekniikkaa rakastava poikanen pääsee natsien ylläpitämään eliittikouluun, jonka perimmäiset tarkoitukset selviävät Wernerille liian myöhään. Vain harva saksalainen tuntuu tajuavan, mitä hurmoshenkisen nationalismin taakse kätkeytyy - Vai onko niin että he ymmärtävät,  hyväksyvät ja jopa odottavat sitä, mikä on tuloillaan? Ovatko nämä natsikoneiston myllytykseen  joutuneet ihmiset osasyyllisiä siihen, mitä tuleman piti? Mitä syyllisyyteen tarvitaan?

  Kun ajat kovenevat, kun sota alkaa syödä miehiä, myös Wernerin on astuttava rintamalinjaan. Hänen tehtävänään on etsiä kätkettyjä, vastarintaliikkeen käyttämiä radiolähettimiä miehitetyssä Ranskassa.  Mitä tapahtuukaan, kun hän sattuu pyydystämään haavinsa lapsuutensa rakkaimman äänen...

Aina öisin, eikä koskaan enempää kuin pienen kappaleenpätkän: korkeintaan kuusikymmentä tai yhdeksänkymmentä sekuntia. Debussyä tai Ravelia tai Massenetia tai Charpentieria. Hän asettaa mikrofonin elektrofoninsa kaikusuppiloon, niin kuin teki vuosia aiemmin, ja antaa levyn pyöriä.Kuka kuuntelee?

~~~ 

  Doerr käyttää kerronnassaan  hurmaavaa kaksoisvalotusta, sellaista, jossa Marien ja Wernerin henkilöhahmot korostuvat voimakkaina vasten sodan pimeitä voimia. Tässä kertomuksessa eletään vahvasti, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan maailmaa ihmisen sieluun mahtuvina onnen tuokioina. Häkellyttävän kauniin tarinan sanoma on maailman yksinkertaisin: onni ei ole kiinni olosuhteista vaan asenteesta.  Doerr tuo esiin salatut kykymme ja muistuttaa, että meistä jokainen voi loistaa lyhdyn lailla keskellä mustinta pimeyttä, kyse on vain tahdosta.

  Ja niin - elämästä on lupa myös nauttia:

»Mitä minä nyt teen? »Senkun vain kävelet.» Hän kävelee. Jalkapohjien alla on milloin kylmiä pyöreitä kiviä, milloin risahtelevaa ruohoa. Sitten jotakin sileämpää: märkää, laattamaista, poimuttumatonta hiekkaa. Hän kumartuu ja levittää sormensa. Hiekka on kuin kylmää silkkiä. Kylmää ylellistä silkkiä, jolle meri on levittänyt antimiaan: kiviä, simpukankuoria, hanhenkauloja. Kapeita levänsuikaleita. Sormet kaivavat ja löytävät; sadepisarat osuvat niskaan, kädenselkiin. Hiekka imee lämmön sormenpäistä ja jalkapohjista...

         Kuukausien ikäinen solmu hänen sisällään alkaa höltyä.


**Kaikki se valo jota emme näe valittiin vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon saajaksi.


  Kirjan ovat lukeneet myös Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, Kirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjakirppu -blogin Jenni, Kirjojen keskellä -blogin Maija,  Leena Lumi,  Lumiomenan Katja,  P.S. Rakastan kirjoja- blogin Sara ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.



Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015
Paperiversion sivumäärä 544
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäinen kieli: englanti
E-kirja, oma ostos

Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Kätketty perintö

  Haluan tietää, kuinka Charles ja hänen rakastajattarensa, huolettomat pariisilaiset, käsittelivät japanilaista esineistöä. Miltä tuntui pidellä ensimmäistä kertaa jotain niin vierasta, ottaa käteensä aivan oudosta materiaalista valmistettu rasia tai malja - tai netsuke - pyöritellä sitä, hakea tuntumaa sen painoon ja tasapainoon, sivellä sormenpäillä kohokuvaa, jossa haikara lentää pilvissä? Olen varma, että koskettamista on kuvattu jossain - jonkun on täytynyt jossain päiväkirjassa tai kirjeessä kertoa, miltä sinä sekunnin murto-osana tuntui, kun hän tarttui esineeseen. Jossain täytyy olla muistijälki heidän käsistään.

  Charlesin muistoja arvuuttelee tässä hänen serkkunsa pojanpojan poika Edmund De Waal, englantilainen keraamikko ja yliopistomies, joka saa tarinan alussa perinnöksi alun perin Charlesille kuuluneen 264 netsuken kokoelman. Japanilaiset miniatyyriveistokset lumoavat De Waalin täydellisesti ja kuin huumattuna hän alkaa selvittää netsukeidensa tarinaa. Pienet, vyöhön tai pussukoiden nyöreihin kiinnitettävät, norsunluusta tai puusta veistetyt, kauniisti patinoituneet minitaideteokset johdattavat De Waalin ja hänen lukijansa huikealle matkalle viime vuosisadan Eurooppaan ja Japaniin, rikkaan ja vaikutusvaltaisen juutalaissuku Ephrussin loisteliaisiin ja sittemmin hyvin raskaisiin vaiheisiin juutalaisvihan uhreina. Mutta netsuket ohjaavat meitä myös kauneuden maailmaan, niihin Pariisin hulluihin, vapautta ja uusia näkemyksiä janoaviin vuosiin, jolloin eurooppalainen taide kukoisti, haki vaikutteita ja uudistui nopeammin kuin ei milloinkaan sitä ennen tai sen jälkeen.

  Suvun tarina alkaa Mustanmeren rannalta Odessasta, mistä vehnäviennillä suuren omaisuuden hankkinut venäjänjuutalainen Ephrussien suku lähti 1870-luvulla valloittamaan  Euroopan metropoleja,  tarkoituksenaan saavuttaa vakaa asema myös pankkimaailmassa. Charles Ephrussi asettui veljineen Pariisiin, sen uudelle ja muodikkaalle asuinalueelle rakennettuun kullalla ja stukkokoristeilla silattuun palatsiin. Ephrussit saivat sekä Pariisissa että Wienissä suhteellisen sivistyneen vastaanoton, mutta antisemitismin tuulet olivat jo nousemassa.

  Charlesilla, veljessarjan nuorimmaisella, oli taipumuksia enemmän taiteellisuuteen kuin liike-elämään ja hänen halunsa vastata taiteiden kutsuun hyväksyttiin myös perheen piirissä. Pariisiin saavuttuaan Charles tunsi päässeensä maanpäälliseen paratiisiin, loistihan kaupungin taide-elämä juuri noina vuosina korkeimmalla liekillään. Nuori mies alkoi koota loisteliaaseen poikamiesasuntoonsa taidekokoelmaa, jonka alkua voisi kuvata kolmella sanalla: Se oli 'hallitsematon' ja 'tyylitön' ja 'sovinnainen'. De Waal hämmentyy, hermostuukin hiukan, eikä tiedä enää miksi on lähtenyt tähän hulluun pojektiin, jäljttämään perintönetsukeidensa tarinaa, jättänyt työnsäkin - ja minkä takia:

En tiedä jaksanko viipyä tämän nuoren miehen ja hänen tarkan taide- ja sisustusmakunsa seurassa edes netsukeiden vuoksi. Hälytyskello soi: connoisseur. Luulee tietävänsä kaiken, liian paljon aivan liian nuorena. Aivan liian rikaskin hän on! 

   De Waalin tutkimusten edetessä tulevan taidemesenaatin ja tulevan Gazette des Beaux Arts -lehden päätoimittajan henkilökuvaan alkaa tulla yllättävää väriä ja lämpöä: nuori mies on alkanut pelkän taiteen haalimisen lisäksi myös tutkia sitä, hyvin perusteellisesti ja intohimoisesti. Pöyhistely jää taka-alalle, hän haluaa oppia! Charles kutsuu tutkimuksiaan vaatimattomasti vagabondeeraamiseksi, kuljeksimiseksi.

Vagabondeerauksessa on kuitenkin juuri oikeanlaista etsimisen iloa, samaa kuin työhönsä upppoutuneessa tutkijassa, jonka ajan taju hämärtyy ja jota ohjaa yhtä paljon oikku kuin päämääräkin. Samalla tavalla minä pöyhin Charlesin elämää jäljittäessäni netsukekokoelman teitä, metsästän marginaaleihin tehtyjä merkintöjä. Kuljeskelen kirjastoihin, selvitän missä hän on käynyt ja miksi. --- Pariisissa seison kesäsateessa hänen vanhan työpaikkansa ulkopuolella rue Favartilla kuin mikäkin taidehistoriaetsivä ja katson, kuka tulee ulos. Kuukausien mittaan huomaan kiinnittäväni kumman paljon huomiota paperilaatuihin. 

  Mikä ihana tutkimisen into ja riemu! Eläköön vapaa kuljeksinta taiteen ja tieteen kentällä, eläköön omistautuminen, eläköön intuitio ja intohimo! Tätä lisää meille Suomeenkin, pyydän!

  Pääsemme Charlesin ja De Waalin mukana kiehtovalle kierrokselle Pariisin museoihin ja parhaimpiin taidegallerioihin, seuraamaan kultakauden taiteilijaelämää työhuoneissa ja taidesalongeissa. Charles rakastui impressionismiin ja tuki taidesuuntaa ostamalla töitä suoraan maalaustelineiltä. Sulavakäytöksinen, komea Charles oli tuttu näky Pariisin suosituimmissa salongeissa, jossa hän tapasi laajaan tuttavapiiriinsä kuuluvia taiteilijoita ja kirjailijoita: Renoir, Monet, Proust...  Yllätyin iloisesti, kun huomasin törmääväni 'tuttuihinkin': Charles Ephrussi oli  Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä  -romaanisarjan päähenkilön, Charles Swannin esikuva. Yhteneväisyys on huomattava. Minulle, joka olen vasta tutustumassa Monsier Swanniin, tämä kirja antoi intoa jatkaa Proustin tuotantoon perehtymistä.

Renoir: Luncheon of Boating Party, 1881

Taustalla Charles Ephrussi silinterihatulla kruunatussa taidemesenaatin univormussa. Tuskin hän oikeasti pukeutui noin keikarimaisesti tällaisiin keveisiin venebileisiin.  Renoirilla oli Charlesiin kaksijakoinen suhde: toisaalta hän arvosti mesenaattiaan, toisaalta arvosteli tämän 'juutalalaisia mieltymyksiä' usein hyvinkin kovin sanoin.  

  Mutta ennen kuin Charles rakastui impressionismiin, tulivat netsuket. Pariisi oli hurahtanut japonismiin: Japanilaisesta kulttuurista vaikutteita saanut tyyli levittäytyi taiteeseen ja sisustukseen, salonkeihin ja budoaareihin... Japanista tuotiin laivalasteittain halvalla ostettuja käsityötaidonnäytteitä, jotka myytiin hyvällä voitolla kaikesta uudesta innostuville pariisilaisille. Lakkarasioita, ruukkuja, leikkikaluiksi miellettäviä koriste-esineitä, eroottisia puupiirroksia, netsukeita... Charleskin innostui, mutta oliko tuo ihme lainkaan:

Intohimoinen kosketus, kädellä aistiminen, hellä ote esineestä, plus caresse. Japonismi ja kosketus olivat viekoittava yhdistelmä Charlesille ja Louiselle (hänen rakastajattarelleen), kuten monelle muullekin...

Claude Monet: la Japonaise, 1876
Mallina toimi Monetin vaimo.

  Seuraan netsukeita Pariisista Wieniin, minne ne kulkeutuvat häälahjoina ja piiloutuvat Emmy Ephrussin pukeutumishuoneeseen. Täällä niitä koskettelevat ja ihastelevat vain lapset. Leikkihetkiä muistelivat myöhemmin Edmund De waalin isoäiti Elisabeth, josta oli tuleva sukua koossa pitävä voima toisen maailmansodan jälkeen, sekä hänen veljensä Ignace, jonka matkassa kallisarvoiset netsuket kulkeutuivat vielä kerran maailman ääriin. Hänellä, Edmundin ihanalla, japanilaistuneella Iggie-enolla on tässä kertomuksessa tärkeä rooli: hän on silta menneen maailman ja nykyisyyden välillä.

  Kaikki kaunis loppuu  aikanaan, sen saivat valitettavasti kokea myös Ephrussit. Paine heitä vastaan alkoi kasvaa sekä Pariisissa että Wienissä, vaikka arki vielä sujuikin.

Vuonna 1899, sinä vuonna, kun netsuket saapuivat Wieniin, saattoi valtakunnan neuvoston jäsen vaatia puheissaan tapporahaa juutalaisen apumisesta. Assimiloituneet juutalaiset suhtautuivat törkeimpiinkin lausuntoihin varovasti. Ajan henkeä oli täällä  moninaisuus ja häilyvyys. Se, mitä aikaisemmat sukupolvet pitivät lujana, onkin das Gleitende, liukuvaa. Ajan henkeä oli muutos itse, se näkyi vain osina ja sirpaleina, melankolisessa ja lyyrisessä... Turvaa ei ole missään. 

  Todellinen pahuus heräili Euroopassa huomaamatta ja vaarallisen hitaasti. Kun tuo pahuus sitten iski täydellä voimallaan, oli pakeneminen monille jo liian myöhäistä. Kolmekymmenluvulta lähtien Ephrussien valtava imperiumi alkoi murtua antisemitismin paineissa ja katosi lopulta miltei kokonaan natsien ryöstelyihin.
Sodan jälkeen perustettu  demokraattinen Itävallan kansantasavalta armahti suurimman osan Gestapon ja SS:n jäsenistä vuoteen 1957 mennessä. Paluu Itävaltaan tuntui näissä olosuhteissa mahdottomalta. Juutalaisilta varastetut taideaarteet katosivat, eikä valtiolla ollut todellista kiinnostusta palauttaa natsien ryöstämää omaisuutta oikeille omistajilleen. Se vähä, mitä  heille takaisin annettiin, annettiin kuin almuna.
Mutta -  suuren ihmeen kautta - netsuket säilyivät ja palasivat takaisin kotiin. Mutta miten se tapahtui, se jääköön tässä salaisuudeksi.

  Mietin tätä kirjaa lukiessani useampaankin kertaan, mikä oli (ja on) antisemitistisen ajattelun lähtökohta, mistä se saa kammottavan käyttövoimansa.  Mitkä tekijät saavat ihmisen vihaamaan jotakin ihmisryhmää niin paljon, että viha lopulta johtaa katastrofaaliseen joukkomurhaan. Ja edelleen: mikä saa ihmisen sulkemaan silmänsä niin, että hänestäkin tulee osa tappokoneistoa, vaikka olisi mielestään vain 'sivustaseuraaja'. Onko kysymys silkasta kateudesta, projektiosta, vieraan pelosta, vaiko ajatuksesta, jossa 'suutarin on pysyttävä lestissään, ja jos muuta yrittää, ei hyvä seuraa...' Olisin viisas, jos tietäisin vastauksen. Nämä ovat asioita, joita en suurin surminkaan tahtoisi ajatella, mutta joita kuitenkin täytyy ajatella, koska antisemitismin henki on nousemassa jälleen. Se elää ja voi näinä päivinä paremmin kuin vuosiin.

  Rakkaat ihmiset, lukekaa Jänis! En ole aikoihin lukenut sukutarinaa tai elämänkertaa, joka olisi näin täysi, näin monikerroksinen, näin ihmeellinen. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on runsaudensarvi, joka ei ehdy yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla. Dramaattisuutensa lisäksi kirja on taiteiden, hitaan elämän, käsityötaidon, vapaan kuljeskelun ja aistimaailman ylistys.  De Waal, joka itsekin tekee töitä käsillään, kosketuksen kautta, on kirjoittanut hyvin aistivoimaisen teoksen. Kirjan luettuani huomaan kiinnittäväni entistä enemmän huomiota tuntoaistiini: miltä esineet tuntuvat, millainen on oma kosketukseni ympäröivään maailmaan...

  Lukukokemus oli niin hieno, että tulen kirjoittamaan kirjasta vielä toisenkin bloggauksen, sillä kosketin tässä jutussa erästä minulle hyvin läheistä aihealuetta vain pintapuolisesti ja siihen haluan vielä palata.

Kaikki alkaa, kun esine otetaan taskusta ja lasketaan pöydälle, kun siitä aletaan kertoa tarinaa. Netsuket alkavat alusta.

  Netsukeiden jäljillä on kulkenut myös Leena Lumi. Kiitos Leena siitä, että suosittelit minulle tätä ihmeellistä kirjaa!

Lisään tähän vielä muutaman muunkin blogin, jossa tätä kirjaa on bloggaukseni jälkeen luettu: Kannesta kanteen,  Luettua elämää, Lumiomena -Kirjoja ja haaveiluja ja P.S. Rakastan kirjoja.

** Edmund De Waalin kotisivut
** Ephrussien Netsukegalleria


Edmund De Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät (The Hare with Amber eyes, A Hidden Inhertance, 2010)
Kustantaja: Schidts & Söderströms, 2013, 341 s.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Alkuperäiskieli: englanti
Kirjakauppaostos

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena Kustannus Oy, 2013


Olen viime kuukausien aikana törmännyt niin mielenkiintoisiin arvioihin koskien Pasi Ilmari Jääskeläisen ‘Harjukaupungin salakäytävät’-romaania, että kun mieheltä ilmestyi tänä syksynä uusi teos, etsin uutuuden heti käsiini. Kirjan myötä sukelsin pää edellä minulle tuntemattoman kirjallisuusgenren hyökyihin ja pulpahdin takaisin pinnalle oudolla tavalla virkistyneenä.

  Uutuudessaan Jääskeläinen pohtii meitä kaikkia hämmentäviä kysymyksiä. Missä ihmisen todellinen minuus sijaitsee? Onko meillä sielu? Onko Jumala olemassa ja jos on, millainen Hän/se on? Onko henki aina materiaa arvokkaampaa? Kuinka pitkälle olisimme valmiit menemään henkistymisen tiellä, etsiessämme arvojemme peruskiviä ja olemassaolomme tarkoitusta? Ja miksi emme aina näe tässä elämässä kokemiemme hetkien ainutkertaisuutta ja arvokkuutta?

  Jääskeläinen on haastatteluissaan ja omissa teksteissään kertonut kirjoittavansa reaalifantasiaa. Se on genre, jossa arkielämän kuvaukseen sekoittuu fantasiakirjallisuudesta tuttuja aineksia ja toisin päin. Koska en tunne fantasiagenreä muutamaa lukemaani klassikkoa lukuun ottamatta juuri lainkaan, mietin, olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä kirjasta: enhän voisi peilata lukemaani siihen kirjallisuussuuntaukseen, jota vasten romaani ansaitsisi tulla tarkastelluksi. Mutta rohkea rokan syö, ajattelin ja istahdin kirjoittamaan…

  Kirja alkaa realistisella kuvauksella sairaanhoitajana työskentelevästä Juditista, naisesta, joka yhtäkkiä saa tarpeekseen kaikesta: Judit väsyy ihan kivaan, mutta oikeasti väljähtyneeseen avioliittoonsa, pieneen kotikaupunkiinsa ja työpaikkaansa homeisessa terveyskeskuksessa. Hän ottaa hatkat, muuttaa Helsinkiin ja saa uuden työpaikan trendikkäitä kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa uskonnollisviritteisessä firmassa. Judit opastetaan huolehtimaan asiakkaidensa ruumiillisen terveyden lisäksi myös heidän sielujensa hyvinvoinnista. Kummallista kyllä, firman asiakkaaksi on ilmoittautunut myös maailmankuulu ateismin sanansaattaja Leo Moreau. Pian Judit huomaa joutuneensa keskelle uskonnollisen fundamentalismin ja uskonnottoman maailmankatsomuksen välistä taistelua, jonka aikana  myös hänen henkilökohtaiset arvonsa joutuvat koetukselle.

  Tarina etenee alun realistisesta kerronnasta kohti fantasiaa ja goottihenkistä kauhuromantiikkaa, äityen lopulta raadolliseksi tanssiksi elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon kanssa. Jääskeläinen kuitenkin keventää tunnelmaa tarinan sisään taikomallaan groteskilla huumorilla, jonka ansiosta romaani ei jättänyt jälkeensä tunkkaista jälkimakua, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsin. Hienoisen huumorin ja Juditin roisin asenteen ansiosta tunnelma ei kokonaisuudessaan muutu liian painostavaksi, sellaiseksi, joka yleensä saa minut ohittamaan tähän genreen kuuluvat kirjat. Nyt koin jopa päinvastoin, romaani olikin virkistävä lukukokemus, siitäkin huolimatta että tarina on paikoin todella karmiva: muutama kohtaus sai niskavillani oikeasti pystyyn...

  Tarinassa kuljetaan Helsingissä, Pariisissa ja Budapestissa, Pariisin Montmartren kapeilla kujilla ja Père-Lachaisen hautausmaalla, luetaan klassikkoromaaneja, pohditaan ystävyyden rajoja, kuunnellaan ranskalaisia sävelmiä ja kuljetaan sateessa, joka ei koskaan tunnu lakkaavan. Sateen jatkuessa Judit joutuu vastakkain elämää suurempien voimien kanssa ja lopulta hän on pakkovalinnan edessä...

  Ajoittain selkäpiitä kutittavien vilunväreiden lisäksi koin kirjan seurassa monia todella kauniita, koskettavia hetkiä, jotka toivat lukukokemukseen lisää syvyyttä. Myös kauhuelementtejä sisältävät kohtaukset on rakennettu ajatuksella, siten, että ne eivät jää pelkiksi pastisseiksi. Materiaalia on paljon, mutta luullakseni runsaus on yksi tämän kirjallisuuslajin tunnuspiirteistä. Kirjan henkilögalleria on laaja ja mielenkiintoinen. Erityisellä lämmöllä muistelen  herkkää ‘Lukijaa’, jonka olemuksessa näin viittauksia joihinkin maailmankirjallisuudessa esiintyviin hahmoihin.
Kun vihdoin laskin kirjan käsistäni, tunsin sieraimissani vielä häivähdyksen jo tutuksi tulleesta tuoksukimarasta, johon oli sekoittunut vanhojen kirjojen, musteen, sumuisten iltojen, Pariisin katujen ja homeen hajua. Se oli tuoksumuisto, jonka kotikatuani piiskaava sade ja myrskyä enteilevä tuuli veivät lopulta mennessään…

  Ennestään tuntemattomille kirjallisille teille kannattaa näköjään poiketa useamminkin, tämä kokemus oli siitä hyvä esimerkki. Kiitokset hienolle kirjailijalle! 

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Illuusioita, Järjellä ja tunteella,  Leena Lumi, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin.

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

  Ranskalaistunut venäläiskirjailija Andreï Makine on kuulunut mielikirjailijoihini aina siitä saakka, kun  Ranskalainen testamentti ilmestyi suomeksi vuonna 1996. Hänen tuotantonsa on kaikkinensa niin hieno, että aion tuoda sen kokonaisuudessaan blogiini. Uskon, että Makinesta riittää juttua vielä pitkälle ensi syksyyn.
Huomasin juuri, että pari hänen teostaan on kadonnut kirjahyllystäni, luultavasti olen antanut niitä eteenpäin luettavaksi, mutta onneksi antikat auttavat. Syy siihen, miksi haluan säilyttää nämä teokset omassa pienessä kirjakokoelmassani on se, että palaan Makineen aina, kun mieleni tekee lukea pieni pätkä jotakin loistavaa, huippuunsa hiottua kerrontaa. Makinen kirjat soveltuvat tällaiseen 'kirjalliseen naposteluun' erityisen hyvin siitäkin syystä, että hänen tekstinsä tuntuu jokaisella lukukerralla kuin uudelta.

  Ranskalainen testamentti on Makinen suomennetuista romaaneista ensimmäinen. Kirja on rakenteeltaan mielenkiintoinen: lukija saa tutustua kahteen, milteipä tasaveroiseen keskushenkilöön: Venäjän lumisille aroille kuin sattuman oikusta lennähtäneeseen, ranskalaissyntyiseen Charlotte Lemonnieriin, sekä hänen tyttärenpoikaansa, jonka nimeä Makine ei kirjassaan koskaan paljasta. Tarinan kertojanäkökulmat ja aikatasot vaihtuvat taajaan, mutta niin luontevasti, ettei tarinan sisäinen jatkumo katkea kertaakaan. Makinen taito johdatella lukijaa läpi monikerroksisten aika- ja mielentasojen on huimaavaa seurattavaa: kun kirjoittamisen tekniikka on näin hyvin hallussa, tie lukijan sydämeen on auki.

  1900-luvun alussa syntynyt Charlotte muuttaa Venäjälle perheensä mukana ollessaan vielä hyvin pieni ja liikkuu lapsuudessaan luontevasti kahden maan, kahden eri kulttuurin välillä. Sitten tapahtuu käänne: Charlotten henkisesti epävakaa äiti palaa Venäjälle vielä kerran saattaakseen lopullisesti päätökseen elämänsä siperialaisen vaiheen ja jättää Charlotten siksi aikaa sukulaistensa hoiviin Ranskaan. Venäjällä puhkeaa vallankumous ja sisällissota: äidin ja tyttären erosta tulee pitkä ja piinaava. Vuosia myöhemmin jo aikuistunut Charlotte pestautuu sairaanhoitajaksi punaisen ristin avustusjoukkoihin ja saapuu Venäjälle vuonna 1921, keskelle hävitystä ja kuolemaa, salaisena aikomuksenaan hakea venäjälle jäänyt äiti takaisin Ranskaan. Mutta entiseen kotimaahan ei ole enää paluuta, sillä äidin ja tyttären lähtö estetään uuden hallinnon toimesta. Charlotte jää suuren venäjänmaan vangiksi, mutta elämän on jatkuttava...

  Kaksi sotaa ja monia elämänvaiheita myöhemmin Charlotte istuu kukkien täyttämällä parvekkeellaan keskellä siperialaista aroa ja avaa tyttärensä lasten kanssa sotien myllerryksistä kuin sattumien oikuista säilyneen matka-arkkunsa, täynnään vanhoja lehtiä, kuvia ja muita muistoja ihmeellisestä, kaukaisesta kotimaasta. Pienet ja suuret tapahtumat ja vuosikymmenten takainen ranskalainen arki heräävät kuin taikaiskusta eloon Siperian aavan iltataivaan alla. Isoäidin kotimaa nousee taivaanrannan sumusta kuin tarunhohteinen Atlantis:

  ‘Charlotten kapea parveke leijui tasangon tuoksuvassa tuulessa nukkuvan kaupungin laidalla; sen ja arojen välissä lepäsi arojen ikuinen hiljaisuus. Jokainen ilta muistutti alkemistin taikapulloa, jossa menneisyys muuttui hämmästyttävällä tavalla. --- Charlotte avasi sanomalehden, vei sen lähemmäksi lampun turkoosinväristä varjostinta ja ilmoitti meille ruokalistan, joka tarjottiin Venäjän hallitsijaparille heidän saavuttuaan Cherbourgiin…’

  Isoäidin luona lapset tempautuvat tarinoiden vietteleminä ihmeelliseen, vieraaseen  maailmaan, jossa  seikkailevat suvereenisti niin Venäjän hallitsijapari kuin rakastajattarensa käsivarsille Elysee-palatsissa kuoleva ranskalainen presidenttikin. Oopperatalon painavat kristallikruunut tippuvat katsojien niskaan ja hajoavat kristallisateeksi, Seine alkaa tulvia, kauniisti puetut naiset käyskentelevät hymyillen pariisilaisten puistojen lehtevillä käytävillä ja ravintoloissa nautitaan satumaisia ruokalajeja. Tarinoiden luomat mielikuvat tuntuvat avaavan Charlotten tyttärenpojalle tien ulos siperialaisesta todellisuudesta: historian syvyyksistä nousevat näyt pyyhkivät hetkessä pois venäläisen raskasmielisyyden, aron kylmyyden, ruokakupongit, kauppojen edustoille päivisin kerääntyvät hitaat, väsyneet jonot…  Yhtäkkiä pojalle tuntuu kirkastuvan,  mikä maailmassa on olennaista, hän kokee löytäneensä todelliset, ranskalaiset juurensa ja samalla elämän hurmaavan, helpottavan keveyden, jota kohti hän kurkottaa koko nuoren elämänsä tarmolla. Jopa hänen varhaisin muistonsa tuntuu kumpuavan isoäidin kotimaasta, ajalta ennen hänen syntymäänsä:

  ‘Vain voimakas valoaistimus, heinäkasvien kirpeä tuoksu ja hopeiset viivat halkomassa täyteläistä sinistä ilmaa - vuosia myöhemmin minä tulkitsin ne lukinseiteiksi. Sen muiston käsittämätön, sekava kajo oli minulle kuitenkin rakas, sillä onnistuin uskottelemaan itselleni, että se oli alitajuinen muistuma syntymääni edeltäneiltä ajoilta. Niin, viesti ranskalaisilta esivanhemmiltani. Minä näet löysin kaikki tuon viestin ainekset eräästä isoäitini kertomuksesta: hänen Provencen -matkansa syksyisen auringon, laventelipeltojen lemun ja jopa tuoksuvassa ilmassa aaltoilevat lukinseitit.’ Varhaisen muiston merkitys selviää pojalle vasta aikuisiällä…

  Isoäidin valokuva-albumista löytyy myös jotakin hyvin hämmentävää: kuka onkaan tuo albumin takakannen taakse sujahtanut nainen, yllään miesten likainen toppatakki, päässään silmille asti vedetty karvahattu ja sylissään villahuiviin kiedottu lapsi. Kuva poikkeaa realistisuudellaan ja rujoudellaan niin paljon muista albumin kuvista, että jo yksin se seikka herättää pojan mielenkiinnon. Mutta juuri tästä kuvasta isoäiti haluaa vaieta…

   Charlotten seurassa vietettyjen hetkien innoittamana poika tahtoo sukeltaa yhä syvemmälle ranskalaiseen historiaansa. Aikuistuttuaan hän matkustaa Eurooppaan vain huomatakseen, että sitä Ranskaa, jota hän oli lapsuudessaan oppinut rakastamaan isoäidin tarinoiden välityksellä, ei ole olemassa. Ristiriita pojan sisäisen maailman ja todellisuuden välillä syvenee. Ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hän saa kuulla vaietussa valokuvassa näkemänsä naisen tarinan…

  Makinen järjestyksessä toisesta suomennetusta teoksesta ‘Venäläisiä unelmia’ olenkin jo tarinoinut ja juttu löytyy täältä: Klik. Kirjailija käsittelee siinä osittain samoja kysymyksiä kuin sitä ennen julkaisemassaan Ranskalaisessa testamentissa: kummankin tarinan kantaviksi teemoiksi nousevat unelmien ja mielikuvituksen voima, rakkaus kieleen ja se, miten tavattoman pienistä ja yllättävistä  asioista rajoitetussa ympäristössä elävän yksilön unelmat voivat saada kasvuvoimansa.

  Löysin googlaamalla useita blogeja, joissa Ranskalaista testamenttia on luettu. Tässä niistä muutama: Kasoittain kirjoja, Kirjanurkkaus, Lukemattomia unelmia, Lumiomena ja Satun luetut.


Andreï Makine:  Ranskalainen testamentti (Le testament français, 1995)                                                         
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Werner Söderströmin
kustantamana 1996
Suomentanut Annikki Suni