Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena Kustannus Oy, 2013


Olen viime kuukausien aikana törmännyt niin mielenkiintoisiin arvioihin koskien Pasi Ilmari Jääskeläisen ‘Harjukaupungin salakäytävät’-romaania, että kun mieheltä ilmestyi tänä syksynä uusi teos, etsin uutuuden heti käsiini. Kirjan myötä sukelsin pää edellä minulle tuntemattoman kirjallisuusgenren hyökyihin ja pulpahdin takaisin pinnalle oudolla tavalla virkistyneenä.

  Uutuudessaan Jääskeläinen pohtii meitä kaikkia hämmentäviä kysymyksiä. Missä ihmisen todellinen minuus sijaitsee? Onko meillä sielu? Onko Jumala olemassa ja jos on, millainen Hän/se on? Onko henki aina materiaa arvokkaampaa? Kuinka pitkälle olisimme valmiit menemään henkistymisen tiellä, etsiessämme arvojemme peruskiviä ja olemassaolomme tarkoitusta? Ja miksi emme aina näe tässä elämässä kokemiemme hetkien ainutkertaisuutta ja arvokkuutta?

  Jääskeläinen on haastatteluissaan ja omissa teksteissään kertonut kirjoittavansa reaalifantasiaa. Se on genre, jossa arkielämän kuvaukseen sekoittuu fantasiakirjallisuudesta tuttuja aineksia ja toisin päin. Koska en tunne fantasiagenreä muutamaa lukemaani klassikkoa lukuun ottamatta juuri lainkaan, mietin, olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä kirjasta: enhän voisi peilata lukemaani siihen kirjallisuussuuntaukseen, jota vasten romaani ansaitsisi tulla tarkastelluksi. Mutta rohkea rokan syö, ajattelin ja istahdin kirjoittamaan…

  Kirja alkaa realistisella kuvauksella sairaanhoitajana työskentelevästä Juditista, naisesta, joka yhtäkkiä saa tarpeekseen kaikesta: Judit väsyy ihan kivaan, mutta oikeasti väljähtyneeseen avioliittoonsa, pieneen kotikaupunkiinsa ja työpaikkaansa homeisessa terveyskeskuksessa. Hän ottaa hatkat, muuttaa Helsinkiin ja saa uuden työpaikan trendikkäitä kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa uskonnollisviritteisessä firmassa. Judit opastetaan huolehtimaan asiakkaidensa ruumiillisen terveyden lisäksi myös heidän sielujensa hyvinvoinnista. Kummallista kyllä, firman asiakkaaksi on ilmoittautunut myös maailmankuulu ateismin sanansaattaja Leo Moreau. Pian Judit huomaa joutuneensa keskelle uskonnollisen fundamentalismin ja uskonnottoman maailmankatsomuksen välistä taistelua, jonka aikana  myös hänen henkilökohtaiset arvonsa joutuvat koetukselle.

  Tarina etenee alun realistisesta kerronnasta kohti fantasiaa ja goottihenkistä kauhuromantiikkaa, äityen lopulta raadolliseksi tanssiksi elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon kanssa. Jääskeläinen kuitenkin keventää tunnelmaa tarinan sisään taikomallaan groteskilla huumorilla, jonka ansiosta romaani ei jättänyt jälkeensä tunkkaista jälkimakua, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsin. Hienoisen huumorin ja Juditin roisin asenteen ansiosta tunnelma ei kokonaisuudessaan muutu liian painostavaksi, sellaiseksi, joka yleensä saa minut ohittamaan tähän genreen kuuluvat kirjat. Nyt koin jopa päinvastoin, romaani olikin virkistävä lukukokemus, siitäkin huolimatta että tarina on paikoin todella karmiva: muutama kohtaus sai niskavillani oikeasti pystyyn...

  Tarinassa kuljetaan Helsingissä, Pariisissa ja Budapestissa, Pariisin Montmartren kapeilla kujilla ja Père-Lachaisen hautausmaalla, luetaan klassikkoromaaneja, pohditaan ystävyyden rajoja, kuunnellaan ranskalaisia sävelmiä ja kuljetaan sateessa, joka ei koskaan tunnu lakkaavan. Sateen jatkuessa Judit joutuu vastakkain elämää suurempien voimien kanssa ja lopulta hän on pakkovalinnan edessä...

  Ajoittain selkäpiitä kutittavien vilunväreiden lisäksi koin kirjan seurassa monia todella kauniita, koskettavia hetkiä, jotka toivat lukukokemukseen lisää syvyyttä. Myös kauhuelementtejä sisältävät kohtaukset on rakennettu ajatuksella, siten, että ne eivät jää pelkiksi pastisseiksi. Materiaalia on paljon, mutta luullakseni runsaus on yksi tämän kirjallisuuslajin tunnuspiirteistä. Kirjan henkilögalleria on laaja ja mielenkiintoinen. Erityisellä lämmöllä muistelen  herkkää ‘Lukijaa’, jonka olemuksessa näin viittauksia joihinkin maailmankirjallisuudessa esiintyviin hahmoihin.
Kun vihdoin laskin kirjan käsistäni, tunsin sieraimissani vielä häivähdyksen jo tutuksi tulleesta tuoksukimarasta, johon oli sekoittunut vanhojen kirjojen, musteen, sumuisten iltojen, Pariisin katujen ja homeen hajua. Se oli tuoksumuisto, jonka kotikatuani piiskaava sade ja myrskyä enteilevä tuuli veivät lopulta mennessään…

  Ennestään tuntemattomille kirjallisille teille kannattaa näköjään poiketa useamminkin, tämä kokemus oli siitä hyvä esimerkki. Kiitokset hienolle kirjailijalle! 

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Illuusioita, Järjellä ja tunteella,  Leena Lumi, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin.