Kjell Westö: Kangastus 38


  ‘Nykyhetkessä tuntui ikiaikainen lemu, Thune epäili, että se oli tulevien uhrauksien hajua.
Kun hän oli nuori lakitieteen opiskelija, versoi usko, että ihmiset eivät enää jäisi pelkiksi alamaisiksi, vaan heistä tulisi täysivaltaisia kansalaisia. Vihdoinkin, sanottiin, ja tämä tunne oli vallinnut melkein koko Euroopassa, se oli uusasiallisuutta, suuren ihmisteurastuksen jälkeistä uupumusta.
Sotaa ei enää pidetty ratkaisuna. Sen sijaan päätettiin, että ihminen voi muuttua.
Mutta nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan.’


  1930-luvun lopulla, vain parikymmentä vuotta maailmaa pyyhkäisseen kaaoksen ja sitä seuranneen lyhyen hengähdystauon jälkeen Euroopassa alkoi jälleen kuohua. Kansalaissodan arpiaan yhä poteva Suomi joutui tahtomattaan Euroopan suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja uusi, pelottava ja väistämätön sota oli ovella. Pidättikö maailma hengitystään ennen uutta leimahdusta? Miltä tuntui elää kahden maailmanpalon välissä, kasvattaa uutta sukupolvea ilmapiirissä, jota leimasi pelko ja epävarmuus?  En koskaan ehtinyt kysyä omilta isovanhemmiltani tai muilta tuolloin jo aikuisiällä olleilta sukulaisiltani heidän muistojaan ja tuntemuksiaan noilta vuosilta, eivätkä he koskaan itse ottaneet kokemuksiaan puheeksi. Ehkäpä heidän sukupolvellaan oli syynsä ja tosiasiallinen oikeuskin vaikenemiseensa, he saivat unohtaa mitä unohdettavissa oli, muistelun ja vanhojen haavojen avaamisen aika lankesi kuin itsestään myöhemmille sukupolville.

  Ja tänä syksynä tuota aikaa kuvataan taas kerran: Kjell Westön uusin romaani johdattaa lukijan Helsingin kevääseen ja kesään -38, hetkeen ennen talvisodan syttymistä. Westö kertoi tarinansa tavalla, joka sai ainakin minut viipymään kirjan tunnelmissa monia päiviä senkin jälkeen kun jo olin päästänyt kirjan kädestäni. Opettaako historia meille koskaan mitään?
Lukukokemuksen jälkipyörteissä löysin itseni tutkimasta maailmansotien välistä aikaa, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien.

  Kirjan tapahtumia ja sen erikoista tunnelmaa muistellessani kuulen yhä asianajaja Claes Thunen rauhalliset askeleet Helsingin kaduilla ja hänen sihteerinsä, rouva Wiikin vikkelien korkojen kopinan hänen kiiruhtaessaan toimistolta kauppahalliin ja takaisin. Puhelin pirisee ja eväspaperit rapisevat, jossain soi Harmony Sisters ja Dallape, huolitellut, punaiset kynnet juoksevat kirjoituskoneen näppäimillä kuin kissaa pakenevat hiiret kunnes hiukan hassunnäköinen, Stan Laurelia muistuttava Thune vilahtaa ovenraossa: hänellä olisi rouva Wiikille vähän saneltavaa…

  Arjen äänien takaa kuuluu uhkaavia kumuja tulevasta. Tukholman ja Moskovan lähetystöissä palvellut ja sittemmin Suomeen palannut Thune kuulee keväällä Tukholmassa käväistessään itseltään Paasikiveltä ajatuksia herättävän uutisen, joka tuo uuden konfliktin mahdollisuuden entistäkin lähemmäksi ja konkreettisemmaksi. Thune itse haluaisi mieluiten unohtaa Euroopan suurvaltapolitiikan ja keskittyä  perustamansa pienen asianajotoimiston hoitamiseen. Se on vaikeaa, sillä hänen kaikenkarvaisen ystäväpiirinsä ylläpitämä 'keskiviikkokerhokin' on muuttunut viime aikoina ideologisten erimielisyyksien näyttämöksi, jossa peistä (tosin kovin peitellysti) taittavat erityisesti saksalaismieliset. He, joita natsien laajentumispyrkimykset suorastaan pelottavat, yrittävät pysyttää keskiviikkokerhon tunnelman siedettävän kevytmielisenä, mutta kerhon henki on jo turmeltu. Ystävysten kiistat leimahtavat kunnolla liekkiin vasta siinä vaiheessa, kun vastavalmistuneella Olympiastadionilla käydyn juoksukilpailun nopein, nuori juutalainen julistetaan kilpailussa neljänneksi...

 Suurvaltapolitiikan lisäksi Thune haluaisi unohtaa myös vastikään päättyneen avioliittonsa. Helsingissä kaikki, jopa vastapuhjenneiden syreenien tuoksu saa miehensä hylänneen Gabin nousemaan Thunen ajatuksiin. Henkisesti rasittunut Thune tahtoisi päästä hetkiseksi jonnekin, minne huonot uutiset saati huolet eivät yllä, paikkaan missä makoilla rantakallioilla, kuunnella lokkien kirkunaa ja seurata kaukaa Pellingiltä saapuvan kiikkerän puisen soutuveneen hidasta matkaa auringonkilossa. Ja niin käy, että tässäkin maailmanajassa on lyhyitä hetkiä, jotka ovat täynnä taikaa.

  Mutta maailmaa ei voi paeta loputtomiin, sen Thune tietää. Sitä paitsi hänellä on toimistonsa lisäksi vastuullaan myös sihteerikseen pestaamansa rouva Wiik, jonka viileän, tehokkaan ulkokuoren alla tuntuu piilevän jotakin salaperäistä. Työhaastattelussa nainen kieltäytyy puhumasta miltei kaikesta muusta paitsi tulevasta työstään Thunen palveluksessa, ei suostu kertomaan edes syytä siihen, miksi on lähtenyt pois edellisestä työpaikastaan arvostetussa, suuressa lakiasiaintoimistossa.

  Rouva Wiik, Matilda, rakastaa uutta paikkaansa kiltin ja hiljaisen asianajaja Thunen palkollisena. Kun Thune ja Rouva Wiik silloin tällöin antautuvat syvällisempään keskusteluun, aivan kuin vahingossa, Matilda tuntee heidän välillään kummallista yhteenkuuluvuutta. Onko niin, että he molemmat pakenevat elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta? Thune näyttää pakenevan työhönsä, Matilda itse suosii romanttisia, mieluiten amerikkalaisia elokuvanäytäntöjä, jotka suovat hänelle hetkellisen helpotuksen todellisuudesta ja muistoista.

  Ja kyllä, Matildalla on menneisyys, liian piinaava ymmärrettäväksi. Yksinäisinä, pimeinä iltoina tuo musta hiertymä sielussa herää eloon. Kuin ilkkuen se näyttää hänelle unia, jotka saavat hänet palaamaan kauhistuttaviin muistoihin yhä uudelleen ja uudelleen aina hulluuteen asti, kunnes tulee aamu ja hänen täytyy - tai paremminkin hän saa - jälleen olla tehokas ja hillitty rouva Wiik.

  Lopulta käy niinkuin hyvissä tarinoissa aina: Matilda kohtaa menneisyytensä, ei unena, vaan lihana ja verenä, ihmisenä, joka edustaa hänelle pahuuden ruumiillistumaa. Kuin sattuman oikusta kohtaaminen tapahtuu siellä, missä Matilda luuli olevansa turvassa. Vieläkö hän ehtii paeta?

  Kangastus 38 herätti kolmekymmentäluvun eloon tavalla, jota oikeastaan osasin Westön aiempia teoksia lukeneena jo odottaa. Paitsi että Westö on mestarillinen ajankuvaaja, hänellä on myös taito tuoda romaanihenkilönsä niin liki lukijaa, että lopulta tuntuu siltä kuin hengittäisi heidän kanssaan samaa ilmaa.
Juonikuvioiltaan romaani  on rikas ja monitasoinen ja sen henkilögalleria laaja. On kiehtovaa seurata, kuinka Westö puhaltaa hengen kaikkiin kirjassa esiintyviin henkilöihin, vieläkin minusta tuntuu kuin he eläisivät vieläkin tuolla jossakin omaa elämäänsä, kirjasta ylös hypähtäneitä.  Kosketin juonenkäänteitä ja kirjan henkilögalleriaa tässä vain kevyesti, niin etten vahingossakaan olisi tullut paljastaneeksi jotakin juonen kannalta oleellista käännettä.

Ja kuin pisteenä iin päälle: kirjan loppu tarjoaa yllätyksen, joka suorastaan huikaisi: viimeisen sivun käännyttyä tarina - ja minun mieleni siinä mukana - heittivät täydellisen kuperkeikan.

Kiitos upeasta lukukokemuksesta, Kjell Westö!

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKannesta kanteen, Kirjan pauloissaKirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogiP.S. Rakastan kirjoja  



Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38, 2013)
Kustannusosakeyhtiö Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

Kommentit

  1. Kaisa, aivan upea kirjaesittely!

    Kerro minulle mikä vika minussa on, kun minusta just sinun kehumasi 'henki' uupui. Olen itse aikanaan pyrkinyt lukemaan yliopistoon historiaa ja jäin nippanappa pääsemättä, mutta historia on edelleen harrastukseni. Ja nimenomaan nyt Westön kuvaama aikakausi kiinnostaa minua. Tarina on hyvin kasassa, mutta minä vain en syty siitä kuten sitä. Ja tähän on vielä ihan pakko sanoa, että minä niin tykäisin tykätä Westön kirjoista, sillä minä kannan jopa mukanani hänen kolumniaan Laulu löytää luokse ja olen syttynyt just jutussa mainituille hänen biiseilleen

    Ehkä voin sitten vain olla pettynyt itseeni, kun totean, ei huono kirja, mutta ei minun kuumaa ryhmääni, mikä vaivaa ehkä vain minua.

    Upea kuva sinulla. Vaihdetaanko jo;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Seija kommentistasi :)

    Leena, turhaanhan sinä tuollaisia mietit. Kirjallisuutta ja kirjallisuusmakuja on niin monenlaisia ja hyvä niin. Kiitokset kommentistasi :) Tarkentaisitko hieman tuota viimeistä, vaihdetaanko mitä?

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Kaisa, jälleen! Sinun kirja-arviosi houkuttelevat kerta kerran jälkeen sellaistenkin kirjojen seuraan, joita en muuten tietäisi valita :-)

    VastaaPoista
  4. Kiitos margareta kommentistasi! :) Ja mukavaa, jos teksti sai mielenkiintosi heräämään.

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Kaisa!

    Jos kirjoittaisit itse kirjan, mistä se kertoisi?

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Akvis :)
    Olen kirjoitellut pöytälaatikkoon vaikka minkälaisia romaaninalkuja ja sinne ne ovat ainakin tähän asti jääneet... Voi, maailmassa riittäisi aiheita! <3

    VastaaPoista
  7. Oih, minä sain tämän luetuksi eilen ja pää on vieläkin pyörällä. Westö kuuluu lempikirjailijoihini, rakastan hänen Helsinkikuvaustaan. Kangastuksen loppu todella yllätti, huh!

    Pst, löysin juuri blogiisi. Ihastuttavia kuvia, ja täällä on muutenkin nättiä! :)

    VastaaPoista
  8. kiitos Kaisa kommentistasi.. Tätä kautta löydän sinunkin luoksesi!

    Westö on ehdottomasti yksi minunkin lempikirjailijoistani. Tuntuu, että rakkaus vain syvenee kirja kirjalta! :)
    Kangastuksen loppu oli huimaava yllätys, en osannut yhtään odottaa moista!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!