Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

  Maailma asettuu hiljalleen, kiitollisena aloilleen. Ulkoa kuuluu kevyttä kilahtelua, lasinsirpaleita ehkä putoilee kaduille. Ääni on kaunis ja outo, kuin taivaalta sataisi jalokiviä. Missä isosetä lieneekin, onko hän voinut selvitä tällaisesta hengissä? Onko kukaan? Onko hän?Talo natisee, tippuu vettä, vaikeroi. Sitten kuuluu samanlainen ääni kuin jos tuuli puhaltaisi korkeaan heinikkoon, mutta ahnaampi. Se tempoo verhoja, sisäkorvan herkimpiä osia.Hän haistaa savun ja arvaa. Jossakin palaa. Lasi on pirstoutunut ulos hänen huoneensa ikkunasta, ja hän tajuaa, että jossakin ikkunaluukkujen tuolla puolen jokin palaa. Jokin valtava. Koko kaupunginosa. Koko kaupunki.

   Yhdysvaltalaisen, Anthony Doerrin toiseen maailmansodan vuosiin sijoittuva teos hehkuu valoa.
Voiko tällainen olla edes mahdollista, ajattelen Doerrin kirjaa lukiessani. Miksi tämä tarina on näin kevyt kantaa, niin valoisa, vaikka siinä eletään yhtä ihmisyyden historian pimeintä aikaa? Seuraavassa hetkessä sielussa välähtää: eihän sota voi mitenkään tappaa kaikkea kaunista ja hyvää, ei ihmisyyttämme: sillä meidät on tuomittu rakastamaan elämää ja tätä sijoiltaan mennyttä maailmaamme! Muistan oman sukuni kertomukset, isovanhempieni muistot sotavuosista, jotka sittenkin olivat täynnä toivoa ja hentoa kajastusta jostakin paremmasta. Muistan kuulleeni uskomattomia tarinoita myös keskitysleireillä koetuista onnenhetkistä. Kauneuden ja hyvyyden kaipuu elää ja versoo meissä aina. Se kohoaa pimeässäkin kohti valoa, sitä korkeammalle, mitä synkemmäksi olosuhteet täällä alhaalla käyvät.

  Anthony Doerr astuu tässä uudessa romaanissaan tuon saman, kaukaisuudessa hohtavan valon alle ja ryhtyy kiipeämään kanssamme sitä kohti. Tuolla alhaalla näemme, maistamme ja haistamme pimeyden, mutta jos pidämme katseemme visusti valossa, silloin se alkaa vetää meitä puoleensa, ylös, yhä ylemmäs!  Parasta mitä lukija voikin tämän kirjan suhteen tehdä, on avata sielunsa, heittää mahdolliset ennakkoasenteensa menemään  ja ottaa tarinan kantama valo vastaan sellaisenaan. Minä uskalsin tehdä sen pienen rimpuilun jälkeen - ja voi, kylläpä teki hyvää heittää tuo sieluun salamyhkäisesti leviävä skeptisyys hetkiseksi nurkkaan.

 Tarinan valolähettiläiksi Doerr on valinnut kaksi nuorta ihmistä, ranskalaisen Marie-Lauren  ja saksalaisen Wernerin, joiden kohtalot kietoutuvat tarinan edetessä sykähdyttävällä tavalla toisiinsa.
Sokea Marie on tottunut suhtautumaan maailmaan avoimin, uteliain mielin. Hänen päivänsä ovat täynnä iloa, seikkailua ja uuden oppimista. Marie  rakastaa Pariisin luonnontieteellistä museota, simpukoita, Jules Verneä ja  isän veistämää Pariisin pienoismallia, jonka tutkiminen ohjaa tyttöä kohti itsenäisyyttä ja näkevien maailmaa.
Sitten kaikki muuttuu:  tulee sota, saksalaiset valloittavat Pariisin ja heidän on paettava. Isä ja tytär löytävät avun pienestä, ikiaikaisten muurien ympäröimästä Saint-Malon kaupungista meren ääreltä. Täältä alkaa Marien toinen elämä: mutta kuinka aloittaa, kun ympärillä tulvii uusien äänien ja tuoksujen kakofonia,  kun entiset askelmerkit eivät päde, kun kaikki tuttu ja turvallinen haipuu pois? Tilalle tulee jotakin muuta: introvertti mutta ihana Etienne-setä tarinoineen, suurine taloineen ja salaisine radiolähettimineen, näkinkengät, vastarintaliike ja Etiennen äidillinen taloudenhoitaja madame Manec, joka rakastuu pieneen Marieen kuin omaan lapseensa.

   Muutaman sadan kilometrin päässä Saint Malosta, Saksan rajan tuolla puolen, elää orpo, lumivalkoinen Werner. Pojan tulevaisuus näyttää jo lapsena lukkoonlyödyltä: 15-vuotta täytettyään hänen aika aloittaa työt hiilikaivoksessa, siinä samassa, jonka syvyyksissä hänen isänsä on vuosia sitten vetänyt viimeisen, hiilipölyisen hengenvetonsa. Werner odottaa aikuistumistaan kauhulla,  kuin jo valmiiksi kuolemaan tuomittuna, mutta ihmeitä tapahtuu: älykäs, radioaaltoja ja tekniikkaa rakastava poikanen pääsee natsien ylläpitämään eliittikouluun, jonka perimmäiset tarkoitukset selviävät Wernerille liian myöhään. Vain harva saksalainen tuntuu tajuavan, mitä hurmoshenkisen nationalismin taakse kätkeytyy - Vai onko niin että he ymmärtävät,  hyväksyvät ja jopa odottavat sitä, mikä on tuloillaan? Ovatko nämä natsikoneiston myllytykseen  joutuneet ihmiset osasyyllisiä siihen, mitä tuleman piti? Mitä syyllisyyteen tarvitaan?

  Kun ajat kovenevat, kun sota alkaa syödä miehiä, myös Wernerin on astuttava rintamalinjaan. Hänen tehtävänään on etsiä kätkettyjä, vastarintaliikkeen käyttämiä radiolähettimiä miehitetyssä Ranskassa.  Mitä tapahtuukaan, kun hän sattuu pyydystämään haavinsa lapsuutensa rakkaimman äänen...

Aina öisin, eikä koskaan enempää kuin pienen kappaleenpätkän: korkeintaan kuusikymmentä tai yhdeksänkymmentä sekuntia. Debussyä tai Ravelia tai Massenetia tai Charpentieria. Hän asettaa mikrofonin elektrofoninsa kaikusuppiloon, niin kuin teki vuosia aiemmin, ja antaa levyn pyöriä.Kuka kuuntelee?

~~~ 

  Doerr käyttää kerronnassaan  hurmaavaa kaksoisvalotusta, sellaista, jossa Marien ja Wernerin henkilöhahmot korostuvat voimakkaina vasten sodan pimeitä voimia. Tässä kertomuksessa eletään vahvasti, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan maailmaa ihmisen sieluun mahtuvina onnen tuokioina. Häkellyttävän kauniin tarinan sanoma on maailman yksinkertaisin: onni ei ole kiinni olosuhteista vaan asenteesta.  Doerr tuo esiin salatut kykymme ja muistuttaa, että meistä jokainen voi loistaa lyhdyn lailla keskellä mustinta pimeyttä, kyse on vain tahdosta.

  Ja niin - elämästä on lupa myös nauttia:

»Mitä minä nyt teen? »Senkun vain kävelet.» Hän kävelee. Jalkapohjien alla on milloin kylmiä pyöreitä kiviä, milloin risahtelevaa ruohoa. Sitten jotakin sileämpää: märkää, laattamaista, poimuttumatonta hiekkaa. Hän kumartuu ja levittää sormensa. Hiekka on kuin kylmää silkkiä. Kylmää ylellistä silkkiä, jolle meri on levittänyt antimiaan: kiviä, simpukankuoria, hanhenkauloja. Kapeita levänsuikaleita. Sormet kaivavat ja löytävät; sadepisarat osuvat niskaan, kädenselkiin. Hiekka imee lämmön sormenpäistä ja jalkapohjista...

         Kuukausien ikäinen solmu hänen sisällään alkaa höltyä.


**Kaikki se valo jota emme näe valittiin vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon saajaksi.


  Kirjan ovat lukeneet myös Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, Kirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjakirppu -blogin Jenni, Kirjojen keskellä -blogin Maija,  Leena Lumi,  Lumiomenan Katja,  P.S. Rakastan kirjoja- blogin Sara ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.



Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015
Paperiversion sivumäärä 544
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäinen kieli: englanti
E-kirja, oma ostos