6.6.2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



  Maailma asettuu hiljalleen, kiitollisena aloilleen. Ulkoa kuuluu kevyttä kilahtelua, lasinsirpaleita ehkä putoilee kaduille. Ääni on kaunis ja outo, kuin taivaalta sataisi jalokiviä. Missä isosetä lieneekin, onko hän voinut selvitä tällaisesta hengissä? Onko kukaan? Onko hän?Talo natisee, tippuu vettä, vaikeroi. Sitten kuuluu samanlainen ääni kuin jos tuuli puhaltaisi korkeaan heinikkoon, mutta ahnaampi. Se tempoo verhoja, sisäkorvan herkimpiä osia.Hän haistaa savun ja arvaa. Jossakin palaa. Lasi on pirstoutunut ulos hänen huoneensa ikkunasta, ja hän tajuaa, että jossakin ikkunaluukkujen tuolla puolen jokin palaa. Jokin valtava. Koko kaupunginosa. Koko kaupunki.
   Yhdysvaltalaisen, Anthony Doerrin toiseen maailmansodan vuosiin sijoittuva teos hehkuu valoa.
Voiko tällainen olla edes mahdollista, ajattelen Doerrin kirjaa lukiessani. Miksi tämä tarina on näin kevyt kantaa, niin valoisa, vaikka siinä eletään yhtä ihmisyyden historian pimeintä aikaa? Seuraavassa hetkessä sielussa välähtää: eihän sota voi mitenkään tappaa kaikkea kaunista ja hyvää, ei ihmisyyttämme: sillä meidät on tuomittu rakastamaan elämää ja tätä sijoiltaan mennyttä maailmaamme! Muistan oman sukuni kertomukset, isovanhempieni muistot sotavuosista, jotka sittenkin olivat täynnä toivoa ja hentoa kajastusta jostakin paremmasta. Muistan kuulleeni uskomattomia tarinoita myös keskitysleireillä koetuista onnenhetkistä. Kauneuden ja hyvyyden kaipuu elää ja versoo meissä aina. Se kohoaa pimeässäkin kohti valoa, sitä korkeammalle, mitä synkemmäksi olosuhteet täällä alhaalla käyvät.

  Anthony Doerr astuu tässä uudessa romaanissaan tuon saman, kaukaisuudessa hohtavan valon alle ja ryhtyy kiipeämään kanssamme sitä kohti. Tuolla alhaalla näemme, maistamme ja haistamme pimeyden, mutta jos pidämme katseemme visusti valossa, silloin se alkaa vetää meitä puoleensa, ylös, yhä ylemmäs!  Parasta mitä lukija voikin tämän kirjan suhteen tehdä, on avata sielunsa, heittää mahdolliset ennakkoasenteensa menemään  ja ottaa tarinan kantama valo vastaan sellaisenaan. Minä uskalsin tehdä sen pienen rimpuilun jälkeen - ja voi, kylläpä teki hyvää heittää tuo sieluun salamyhkäisesti leviävä skeptisyys hetkiseksi nurkkaan.

 Tarinan valolähettiläiksi Doerr on valinnut kaksi nuorta ihmistä, ranskalaisen Marie-Lauren  ja saksalaisen Wernerin, joiden kohtalot kietoutuvat tarinan edetessä sykähdyttävällä tavalla toisiinsa.
Sokea Marie on tottunut suhtautumaan maailmaan avoimin, uteliain mielin. Hänen päivänsä ovat täynnä iloa, seikkailua ja uuden oppimista. Marie  rakastaa Pariisin luonnontieteellistä museota, simpukoita, Jules Verneä ja  isän veistämää Pariisin pienoismallia, jonka tutkiminen ohjaa tyttöä kohti itsenäisyyttä ja näkevien maailmaa.
Sitten kaikki muuttuu:  tulee sota, saksalaiset valloittavat Pariisin ja heidän on paettava. Isä ja tytär löytävät avun pienestä, ikiaikaisten muurien ympäröimästä Saint-Malon kaupungista meren ääreltä. Täältä alkaa Marien toinen elämä: mutta kuinka aloittaa, kun ympärillä tulvii uusien äänien ja tuoksujen kakofonia,  kun entiset askelmerkit eivät päde, kun kaikki tuttu ja turvallinen haipuu pois? Tilalle tulee jotakin muuta: introvertti mutta ihana Etienne-setä tarinoineen, suurine taloineen ja salaisine radiolähettimineen, näkinkengät, vastarintaliike ja Etiennen äidillinen taloudenhoitaja madame Manec, joka rakastuu pieneen Marieen kuin omaan lapseensa.

   Muutaman sadan kilometrin päässä Saint Malosta, Saksan rajan tuolla puolen, elää orpo, lumivalkoinen Werner. Pojan tulevaisuus näyttää jo lapsena lukkoonlyödyltä: 15-vuotta täytettyään hänen aika aloittaa työt hiilikaivoksessa, siinä samassa, jonka syvyyksissä hänen isänsä on vuosia sitten vetänyt viimeisen, hiilipölyisen hengenvetonsa. Werner odottaa aikuistumistaan kauhulla,  kuin jo valmiiksi kuolemaan tuomittuna, mutta ihmeitä tapahtuu: älykäs, radioaaltoja ja tekniikkaa rakastava poikanen pääsee natsien ylläpitämään eliittikouluun, jonka perimmäiset tarkoitukset selviävät Wernerille liian myöhään. Vain harva saksalainen tuntuu tajuavan, mitä hurmoshenkisen nationalismin taakse kätkeytyy - Vai onko niin että he ymmärtävät,  hyväksyvät ja jopa odottavat sitä, mikä on tuloillaan? Ovatko nämä natsikoneiston myllytykseen  joutuneet ihmiset osasyyllisiä siihen, mitä tuleman piti? Mitä syyllisyyteen tarvitaan?

  Kun ajat kovenevat, kun sota alkaa syödä miehiä, myös Wernerin on astuttava rintamalinjaan. Hänen tehtävänään on etsiä kätkettyjä, vastarintaliikkeen käyttämiä radiolähettimiä miehitetyssä Ranskassa.  Mitä tapahtuukaan, kun hän sattuu pyydystämään haavinsa lapsuutensa rakkaimman äänen...
Aina öisin, eikä koskaan enempää kuin pienen kappaleenpätkän: korkeintaan kuusikymmentä tai yhdeksänkymmentä sekuntia. Debussyä tai Ravelia tai Massenetia tai Charpentieria. Hän asettaa mikrofonin elektrofoninsa kaikusuppiloon, niin kuin teki vuosia aiemmin, ja antaa levyn pyöriä.Kuka kuuntelee?
~~~ 
  Doerr käyttää kerronnassaan  hurmaavaa kaksoisvalotusta, sellaista, jossa Marien ja Wernerin henkilöhahmot korostuvat voimakkaina vasten sodan pimeitä voimia. Tässä kertomuksessa eletään vahvasti, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan maailmaa ihmisen sieluun mahtuvina onnen tuokioina. Häkellyttävän kauniin tarinan sanoma on maailman yksinkertaisin: onni ei ole kiinni olosuhteista vaan asenteesta.  Doerr tuo esiin salatut kykymme ja muistuttaa, että meistä jokainen voi loistaa lyhdyn lailla keskellä mustinta pimeyttä, kyse on vain tahdosta.

  Ja niin - elämästä on lupa myös nauttia:
»Mitä minä nyt teen? »Senkun vain kävelet.» Hän kävelee. Jalkapohjien alla on milloin kylmiä pyöreitä kiviä, milloin risahtelevaa ruohoa. Sitten jotakin sileämpää: märkää, laattamaista, poimuttumatonta hiekkaa. Hän kumartuu ja levittää sormensa. Hiekka on kuin kylmää silkkiä. Kylmää ylellistä silkkiä, jolle meri on levittänyt antimiaan: kiviä, simpukankuoria, hanhenkauloja. Kapeita levänsuikaleita. Sormet kaivavat ja löytävät; sadepisarat osuvat niskaan, kädenselkiin. Hiekka imee lämmön sormenpäistä ja jalkapohjista...
         Kuukausien ikäinen solmu hänen sisällään alkaa höltyä.


**Kaikki se valo jota emme näe valittiin vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon saajaksi.


  Kirjan ovat lukeneet myös Hurja Hassu Lukija -blogin JassuKirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjakirppu -blogin JenniKirjojen keskellä -blogin Maija,  Leena Lumi,  Lumiomenan Katja,  P.S. Rakastan kirjoja- blogin Sara ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika.



Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015
Paperiversion sivumäärä 544
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäinen kieli: englanti
E-kirja, oma ostos

13 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus kirjan henkeen, Kaisa Reetta<3 Täynnä valoa jota emme näe. Tarina, jolle on antauduttava, pimeys, johon on uskallettava hypätä, löytääkseen valon.

    Minä en oikeastaan ollut tämän suhteen skeptinen, mutta pidin tätä kevyempänä, mitä olikaan. Olihan tässä järkytyksensäkin, mutta parasta oli, että pelkäämäni sokeus ei kirjassa ollutkaan pimeyttä, vaan valoa, kotiloita, merta, hiekkaa, suurenmoisia pienoismalleja, ja kotiloiden äänet kalliota vasten...Olen varsin myyty ja kiva, että sinäkin. Odotin pelonsekaisella kauhulla, mitä olet mieltä, mutte jotenkin, jollakin asteella, 'jäniksen' lukija on tarinalle antautujien heimoa. Vaikka tämä ei ollut ihan de Waalia, niin unohtumaton kirja kerrassaan.

    Kiitos hienosta tekstistäsi, Kaisa Reetta <3 Siri Hustvedt on sanonut, että parhaatkin tarinat unohdetaan, kun kirjat kannet sulkeutuvat. No, minä olen vieläkin Sain-Malossa;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, harvinaisen valoisa kirja sota-ajasta tämä oli. Olin myyty Doerrille, kuten sinäkin. Jos olisin heittänyt jotain tarinasta pois, se olisi ollut se jalokivi-aspekti, tarina olisi ielestäni kantanut hyvin ilman sitäkin. Tuo sekka häiritsi minua kuitenkin niin vähän, etten maininnut asiaa jutussani.

      Kyllä, olen tarinoille antautujien heimoa! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      P.S. Minun piti lähetellä sinulle kuulumisia Susanista jo eilen, mutta kauhea migreenikohtaus piti minut pimeässä peiton alla aamusta myöhään yöhön...

      Poista
  2. Tässä kirjassa on kauniisti valoa, jota on myös kauniissa kirjoituksessasi.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja odottaa lukupinossa. Lukupinossa se on siksi, että luin erään hyvän blogiarvion kirjasta ja kiinnostuin kovasti. Luin edellisen Pulizer-palkitun kirjan, joka oli Tikli. Tiklissä oli järkyttävä määrä sivuja, ja paljon huumeita.

    En tykkää sotakirjoista, joten toivottavasti tässä ei ole kamalia sotakuvauksia.
    Ihana rantakuva, rauhallinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, hyviä blogiarvioita kannattaa siis kuunnella, kirja on hieno! <3

      Aktuaalisia sotatoimikuvauksia tässä ei ole, mutta muuta järkyttävää kyllä.

      Tikli on minulla vielä lukematta, tekisi mieli tutustua teokseen. Tykkäsin paljon Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjasta

      Kiitoksia Mai ja kiitokset kommentistasi :).

      Poista
  4. Oih, menee lukulistalle, aivan loistavan kuuloinen ja kauniit nuo otteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sannabanana, hyviä lukuhetkiä tiedossasi! <3

      Kiitos kommmentistasi :)

      Poista
  5. Kaisa Reetta, kiitos: "meidät on tuomittu rakastamaan elämää ja tätä sijoiltaan mennyttä maailmaamme" ja "kauneuden ja hyvyyden kaipuu elää ja versoo meissä aina". Nämä kauniit sanasi nimeävät juuri sen ajatuksen, joka minussakin koettaa uupumatta hengittää, vaikka aina, aina, maailmassa on liian paljon sijoiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niin... me rakastamme tätä kaikkea ihan tahtomattammekin ja ihanaa niin, eikö? <3 Vaikka tapahtuisi mitä, niin aina se rakkaus - elämänvoimista suurin - jostakin versoo. Tahdon uskoa niin! <3

      Kiitos kauniista kommmentistasi <3

      Poista
  6. Hieno postaus! Kirja meni heti kirjaston varausjonoon. Siellä on tosin pari muutakin jo bongannut tämän - saa nähdä saanko kesän aikana kirjaa vai meneekö syksyyn :)

    VastaaPoista
  7. Olen lukenut tämän arviosi jo ainakin kolme kertaa - jospa tällä kerralla saisin jopa kommentoitua. :D Olen samaa mieltä, kuin moni muukin kommentoija: Voi miten hienosti olet Doerrin kirjasta kirjoittanut. <3 Tekstisi hohtaa sitä samaa valoa, jota tämä romaanikin. Ja juuri siinä on Doerrin kerronnan taika. Hän kirjoittaa kamalista asioista ja tapahtumista, mutta tekee sen niin ettei ihminen voi menettää toivoaan. Jos tämä tarina olisi kerrottu toisin, voisi se olla niin musta ja synkkä, ettei sitä pystyisi lukemaan loppuun, ei ainakaan pahasti ahdistumatta. Mutta juuri tällaisena Kaikki se valo jota emme näe on vain yksinkertaisesti hieno. <3

    VastaaPoista
  8. Kävin ostamassa Doerrin kirjan, kun luin siitä niin monesta lehdestä. Kaikki odotukseni palkittiin! Tämän kirjan juju on juuri kerronnassa ja näkökulmissa. Kaikki se valo jota emme näe on oiva nimi tälle erikoiselle teokselle. Olen oudolla tavalla onnellinen luettuani sen.

    VastaaPoista

Lämmin kiitos kommentistasi!