Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

  Ranskalaistunut venäläiskirjailija Andreï Makine on kuulunut mielikirjailijoihini aina siitä saakka, kun  Ranskalainen testamentti ilmestyi suomeksi vuonna 1996. Hänen tuotantonsa on kaikkinensa niin hieno, että aion tuoda sen kokonaisuudessaan blogiini. Uskon, että Makinesta riittää juttua vielä pitkälle ensi syksyyn.
Huomasin juuri, että pari hänen teostaan on kadonnut kirjahyllystäni, luultavasti olen antanut niitä eteenpäin luettavaksi, mutta onneksi antikat auttavat. Syy siihen, miksi haluan säilyttää nämä teokset omassa pienessä kirjakokoelmassani on se, että palaan Makineen aina, kun mieleni tekee lukea pieni pätkä jotakin loistavaa, huippuunsa hiottua kerrontaa. Makinen kirjat soveltuvat tällaiseen 'kirjalliseen naposteluun' erityisen hyvin siitäkin syystä, että hänen tekstinsä tuntuu jokaisella lukukerralla kuin uudelta.

  Ranskalainen testamentti on Makinen suomennetuista romaaneista ensimmäinen. Kirja on rakenteeltaan mielenkiintoinen: lukija saa tutustua kahteen, milteipä tasaveroiseen keskushenkilöön: Venäjän lumisille aroille kuin sattuman oikusta lennähtäneeseen, ranskalaissyntyiseen Charlotte Lemonnieriin, sekä hänen tyttärenpoikaansa, jonka nimeä Makine ei kirjassaan koskaan paljasta. Tarinan kertojanäkökulmat ja aikatasot vaihtuvat taajaan, mutta niin luontevasti, ettei tarinan sisäinen jatkumo katkea kertaakaan. Makinen taito johdatella lukijaa läpi monikerroksisten aika- ja mielentasojen on huimaavaa seurattavaa: kun kirjoittamisen tekniikka on näin hyvin hallussa, tie lukijan sydämeen on auki.

  1900-luvun alussa syntynyt Charlotte muuttaa Venäjälle perheensä mukana ollessaan vielä hyvin pieni ja liikkuu lapsuudessaan luontevasti kahden maan, kahden eri kulttuurin välillä. Sitten tapahtuu käänne: Charlotten henkisesti epävakaa äiti palaa Venäjälle vielä kerran saattaakseen lopullisesti päätökseen elämänsä siperialaisen vaiheen ja jättää Charlotten siksi aikaa sukulaistensa hoiviin Ranskaan. Venäjällä puhkeaa vallankumous ja sisällissota: äidin ja tyttären erosta tulee pitkä ja piinaava. Vuosia myöhemmin jo aikuistunut Charlotte pestautuu sairaanhoitajaksi punaisen ristin avustusjoukkoihin ja saapuu Venäjälle vuonna 1921, keskelle hävitystä ja kuolemaa, salaisena aikomuksenaan hakea venäjälle jäänyt äiti takaisin Ranskaan. Mutta entiseen kotimaahan ei ole enää paluuta, sillä äidin ja tyttären lähtö estetään uuden hallinnon toimesta. Charlotte jää suuren venäjänmaan vangiksi, mutta elämän on jatkuttava...

  Kaksi sotaa ja monia elämänvaiheita myöhemmin Charlotte istuu kukkien täyttämällä parvekkeellaan keskellä siperialaista aroa ja avaa tyttärensä lasten kanssa sotien myllerryksistä kuin sattumien oikuista säilyneen matka-arkkunsa, täynnään vanhoja lehtiä, kuvia ja muita muistoja ihmeellisestä, kaukaisesta kotimaasta. Pienet ja suuret tapahtumat ja vuosikymmenten takainen ranskalainen arki heräävät kuin taikaiskusta eloon Siperian aavan iltataivaan alla. Isoäidin kotimaa nousee taivaanrannan sumusta kuin tarunhohteinen Atlantis:

  ‘Charlotten kapea parveke leijui tasangon tuoksuvassa tuulessa nukkuvan kaupungin laidalla; sen ja arojen välissä lepäsi arojen ikuinen hiljaisuus. Jokainen ilta muistutti alkemistin taikapulloa, jossa menneisyys muuttui hämmästyttävällä tavalla. --- Charlotte avasi sanomalehden, vei sen lähemmäksi lampun turkoosinväristä varjostinta ja ilmoitti meille ruokalistan, joka tarjottiin Venäjän hallitsijaparille heidän saavuttuaan Cherbourgiin…’

  Isoäidin luona lapset tempautuvat tarinoiden vietteleminä ihmeelliseen, vieraaseen  maailmaan, jossa  seikkailevat suvereenisti niin Venäjän hallitsijapari kuin rakastajattarensa käsivarsille Elysee-palatsissa kuoleva ranskalainen presidenttikin. Oopperatalon painavat kristallikruunut tippuvat katsojien niskaan ja hajoavat kristallisateeksi, Seine alkaa tulvia, kauniisti puetut naiset käyskentelevät hymyillen pariisilaisten puistojen lehtevillä käytävillä ja ravintoloissa nautitaan satumaisia ruokalajeja. Tarinoiden luomat mielikuvat tuntuvat avaavan Charlotten tyttärenpojalle tien ulos siperialaisesta todellisuudesta: historian syvyyksistä nousevat näyt pyyhkivät hetkessä pois venäläisen raskasmielisyyden, aron kylmyyden, ruokakupongit, kauppojen edustoille päivisin kerääntyvät hitaat, väsyneet jonot…  Yhtäkkiä pojalle tuntuu kirkastuvan,  mikä maailmassa on olennaista, hän kokee löytäneensä todelliset, ranskalaiset juurensa ja samalla elämän hurmaavan, helpottavan keveyden, jota kohti hän kurkottaa koko nuoren elämänsä tarmolla. Jopa hänen varhaisin muistonsa tuntuu kumpuavan isoäidin kotimaasta, ajalta ennen hänen syntymäänsä:

  ‘Vain voimakas valoaistimus, heinäkasvien kirpeä tuoksu ja hopeiset viivat halkomassa täyteläistä sinistä ilmaa - vuosia myöhemmin minä tulkitsin ne lukinseiteiksi. Sen muiston käsittämätön, sekava kajo oli minulle kuitenkin rakas, sillä onnistuin uskottelemaan itselleni, että se oli alitajuinen muistuma syntymääni edeltäneiltä ajoilta. Niin, viesti ranskalaisilta esivanhemmiltani. Minä näet löysin kaikki tuon viestin ainekset eräästä isoäitini kertomuksesta: hänen Provencen -matkansa syksyisen auringon, laventelipeltojen lemun ja jopa tuoksuvassa ilmassa aaltoilevat lukinseitit.’ Varhaisen muiston merkitys selviää pojalle vasta aikuisiällä…

  Isoäidin valokuva-albumista löytyy myös jotakin hyvin hämmentävää: kuka onkaan tuo albumin takakannen taakse sujahtanut nainen, yllään miesten likainen toppatakki, päässään silmille asti vedetty karvahattu ja sylissään villahuiviin kiedottu lapsi. Kuva poikkeaa realistisuudellaan ja rujoudellaan niin paljon muista albumin kuvista, että jo yksin se seikka herättää pojan mielenkiinnon. Mutta juuri tästä kuvasta isoäiti haluaa vaieta…

   Charlotten seurassa vietettyjen hetkien innoittamana poika tahtoo sukeltaa yhä syvemmälle ranskalaiseen historiaansa. Aikuistuttuaan hän matkustaa Eurooppaan vain huomatakseen, että sitä Ranskaa, jota hän oli lapsuudessaan oppinut rakastamaan isoäidin tarinoiden välityksellä, ei ole olemassa. Ristiriita pojan sisäisen maailman ja todellisuuden välillä syvenee. Ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hän saa kuulla vaietussa valokuvassa näkemänsä naisen tarinan…

  Makinen järjestyksessä toisesta suomennetusta teoksesta ‘Venäläisiä unelmia’ olenkin jo tarinoinut ja juttu löytyy täältä: Klik. Kirjailija käsittelee siinä osittain samoja kysymyksiä kuin sitä ennen julkaisemassaan Ranskalaisessa testamentissa: kummankin tarinan kantaviksi teemoiksi nousevat unelmien ja mielikuvituksen voima, rakkaus kieleen ja se, miten tavattoman pienistä ja yllättävistä  asioista rajoitetussa ympäristössä elävän yksilön unelmat voivat saada kasvuvoimansa.

  Löysin googlaamalla useita blogeja, joissa Ranskalaista testamenttia on luettu. Tässä niistä muutama: Kasoittain kirjoja, Kirjanurkkaus, Lukemattomia unelmia, Lumiomena ja Satun luetut.


Andreï Makine:  Ranskalainen testamentti (Le testament français, 1995)                                                         
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Werner Söderströmin
kustantamana 1996
Suomentanut Annikki Suni