Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki, 2013
Kustannusosakeyhtiö Siltala

“Rautala istui teräksen keskellä ja vapisi kuin lapsi, joka on ollut pitkään vedessä eikä löydä heti pyyhettään. Ei voinut täristä liikaa, muuten murskaantuneet jalat olisivat lähteneet kokonaan irti vartalosta. -- Ja hetken päästä kirskahtivat auton katto, ovet ja palkit levälleen, ja hänet nostettiin varovasti paareille: kipu oli tulikuumaa laavaa, joka kihisi avohaavoissa, sitten lähti taju, loppui kipu, alkoi lento.
-- Pelastushelikopteri nousi ja jätti verisen maan. Rautala heräsi geelivuoteella. Hän oli oppinut, nyt hän katsoi taivasta.”

 Kari Hotakainen julkaisi Luonnon laki -romaaninsa noin puolitoista vuotta rajun auto-onnettomuutensa jälkeen. Oli odotettua, että kirjailija käyttäisi onnettomuuskokemustaan jonkun tulevan kirjansa materiaalina. Se, että kokemus muuntui romaaniksi näin nopeasti, oli minulle yllätys. On kuin Hotakaisella olisi ollut tulenpalava kiire siirtää kokemuksensa mahdollisimman nopeasti lukijoilleen siten, ettei aika ehtisi muistojen ja kirjoitusprosessin väliin. Luultavasti tämä on ollut häneltä aivan oikea ratkaisu, sillä romaani huokuu autenttisuutta. Hotakaisen teksti muistuttaa tapahtumapaikoilta lähetettävää suoraa, suorastaan hengästyttävän hektistä uutisvirtaa - ja toisinaan mielessä häivähtää  tosi-tv-formaattikin.

 Vaikka Hotakainen on valinnut kirjansa päähenkilöksi fiktiivisen henkilön, minulla oli ajoittain vaikeuksia erottaa kirjailijaa ja hänen luomaansa henkilöä toisistaan. Useammin kuin kerran mielikuvitukseni lähti omille teilleen ja sairaalavuoteella makasikin yhtäkkiä aivan Hotakaisen näköinen ja oloinen mies. Saattaa olla, että tämä mahdollisuus faktan ja fiktion sekoittumisesta on ollut osin tarkoituksellista - tai sitten asialla ei ole kirjailijalle sen suurempaa merkitystä. 

 Kirjan päähenkilön, Rautalan hahmo on tavallisen suomalaisen yrittäjämiehen ikoni:  hän  - isä, poika, kohta ukki, leski, maalämpöyrittäjä - on tottunut itsenäiseen toimintaan ja kovaan työhön, oppinut huolehtimaan itse itsestään, eikä siksi juuri arvosta tyttärensä kannattamia aatteita vastuullisesta solidaarisuudesta tai globaalista oikeudenmukaisuudesta. Ansiokas yrittäjyys peittää Rautalan toisen puolen: hän harjoittaa kuittikauppaa ja pakoilee taloudellisia vastuitaan. Sitten sattuu vakava onnettomuus ja kaikki, mihin hän on uskonut ja mitä tavoitellut, tuntuu murentuvan tomuksi. Mies herää kylmään todellisuuteen ja alkaa kysellä: kuka hoitoni maksaa ellei juurikin se niin suuresti halveksimani yhteiskunta verovaroineen? Jätetäänkö minut lusmuilevana konnana kylmästi turvaverkon ulkopuolelle? Voinko palata työelämään, vaikka jäisin käytännöllisesti katsoen jalattomaksi? Miten minun käy?  Miten tyttäreni, hänen kohta syntyvän lapsensa, vanhempieni ja yritykseni käy?

 Rautalan ensimmäiset päivät sairaalassa kuluvat sumussa.  Todellisuus ja aistiharhat sekoittuvat, tarina poukkoilee harhaisen mielen lailla. Toipumisen edetessä tarinan kaari selkenee, mutta tietynasteinen hajanaisuus piinaa kirjaa sen loppuun asti, mikä on toisaalta ymmärrettävää: Rautalan elämä on mennyt uusiksi, asioiden selkeytyminen vie oman aikansa keneltä hyvänsä saman kokeneelta.

 Rautala makaa sairaalassa ja elämä hänen ympärillään jatkaa kulkuaan: hänen tyttärensä odottaa esikoistaan ja synnyttää pian, hänen ikääntyvät vanhempansa yrittävät selvitä arjestaan äidin aivohalvauksen jälkeen. Rautalan tummaihoinen kummipoika pakenee väkivaltaista kohtaloaan Suomeen. Jo aikuistuneen pojan ainoana toiveena on löytää ’kummisetä’ Rautala, joka on tykönään unohtanut hyväntekeväisyysjärjestön kanssa tekemänsä kummisopimuksen jo kauan aikaa sitten. Tämä pieni sivujuoni tuo kirjaan oman draamankaarensa.

 Nykyhetki tulee kirjassa pelottavan lähelle: Rautalan retkottaessa sairasvuoteellaan maan hallitus pelastaa Suomea tekemällä julkisiin menoihin historiallisen mittavia leikkauksia. Kuluja lasketaan nyt sitä tahtia, että kaiken kokeneita ministereitäkin heikottaa. Mediatapahtumaa seurataan television välityksellä niin sairaalassa kuin Rautalan vanhempien ja tyttären kotonakin, tunteet kuohahtavat, mehukeitot lentävät ruutuun. Ollaanko tässä viettämässä hyvinvointivaltion hautajaisia? Miten meidän käy, mihin joudumme, jos turvaverkkomme viimeisetkin säikeet pettävät?

 Yhdeksi Luonnon lain tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Laura, sairaanhoitaja, jonka tarinaa seurataan läpi romaanin. Hotakainen tekee Lauran työstä hienovireisiä, tarkkoja havaintoja ja kirjoittaa naisen muotokuvan herkästi ja kauniisti. Romaania voikin tältä osin pitää kunnianosoituksena jaksamisensa äärirajoilla työtään tekeville terveydenhoitoalan ammattilaisille. Hieno ele, josta  Hotakainen ansaitsee mielestäni erityiskiitokset!

 Luonnon laki on tietenkin - jälleen kerran- taattua Hotakaista. Uskon, että he, jotka hänen kirjaansa ovat odottaneet, eivät pety tälläkään kertaa. Vakavasta aiheestaan huolimatta Hotakainen käsittelee maailmaa ja henkilöitään jäätävän humoristisesti, ironian pilke silmissään, lämpöä ja ymmärrystä silti unohtamatta.

 Romaaniin on kasaantunut paljon aineksia ja sen rakenne on hieman hajanainen. Voi olla, että Hotakainen on jättänyt romaaninsa muodon harkitun irtonaiseksi - tai sitten ei. Mieleen nousee, miten kirjailija käsittelisi dramaattista, elämään mullistanutta kokemustaan ja sen esiin nostamia teemoja vaikkapa viiden vuoden kuluttua, kun hän saisi kokemuksiinsa ajan tuomaa perspektiiviä. Ehkäpä hän sen vielä joskus tekeekin?

Kirjasta löytyy arvioita muun muassa näistä blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie ja  Marin kirjablogi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kulunut viikko on ollut niin kiireinen, että blogien päivitys on ollut tauolla. Blogikierrostakaan en ehtinyt tehdä. Tuon asian korjaan heti tänään, kun olen hoidellut päivän arkirutiiinit pois tieltä. Siihen asti toivottelen mukavaa lauantaipäivää!