Yasunari Kawabata: Lumen maa

"Silloin" - silloin oli lumivyöryjen vaara ohi, oli tullut aika kiipeillä kevätvihreään verhoutuneille vuorille. Pian katoaisivat akebihedelmän vesat ruokapöydästä. Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin. Oleskeltuaan seitsemän päivää rajaseudulla hän oli laskeutunut tuohon kuumien lähteiden yhdyskuntaan, jota joku sanoi kyläksi, toinen kauppalaksi, kolmas kaupungiksi. Hän pyysi kutsumaan jonkun geishan.

  Shimamura on varakas, nautinnonhaluinen esteetikko. Mies, joka voi muitta mutkitta jättää perheensä Tokioon, paeta elämän tarkoituksettomuutta vuorille ja jatkaa toimetonta oleiluaan vuoriston kylpyläkaupungissa kuumista lähteistä, hiljaisuudesta ja geishojen seurasta nauttien. Mutta kylpylään saavuttuaan hän saa kuulla, että kaupungissa vietetään juhlia ja kaikilla kaupungin kolmellatoista geishalla oli jo tehtävää enemmän kuin tarpeeksi. Seuralaiseksi hänelle tarjotaan 19-vuotiasta Komakoa, joka tavataan kutsua apuun tämänkaltaisissa kiiretapauksissa. Shimamura on harmissaan, hän on matkasta väsynyt ja kaipaa ammattitaitoisen geishan palveluksia:

Hän oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun Shimamura pyysi häntä hankkimaan geishan. -Hankkimaan teille geishan? - Tiedät mitä tarkoitan. - En tullut tänne sellaisia pyyntöjä täyttämään. - Hän käveli ikkunan luo ja kasvot punastuen katseli vuoria. - Täällä ei ole sellaisia naisia. - Älä ole typerä. 

  Lumen maa on mitä oivallisin esimerkki ristiriitaisia tunteita herättävästä lukukokemuksesta: kirjan kerronta on aseistariisuvan upeaa (se on herkkävirittitteisyydessään kuin hienoin silkkikudos), mutta on ainakin alkuasetelmaltaan kaikkea muuta kuin viehättävä: kyse on rikkaan, rietasteluun taipuvaisen ukkomiehen ja nuoren, kokemattoman vuoristoseudun tytön suhteesta. Raadollisimmillaan tätä Kawabatan unenomaisin sanakääntein kertomaa tarinaa voisi kutsua epäsuhtaiseksi valtapeliksi, siitäkin huolimatta, että se jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi lopulta kääntyykin. Tässä valtapelissä ei ole voittajia eikä häviäjiä, sillä kumpikin osapuoli käyttää  sumeilematta valtaa toiseen - mies avoimemmin, yhteisönsä yleisesti hyväksymin valtuuksin, ja nainen peitellymmin, ovelaan juonikkuuteen piilotettuna.

  Tarinan raadollisuus korostuu Kawabatan jumalaisen kaunista kerrontaa vasten. Kauneus tihkuu sanoista kirjan sivuille sulavan lumen kaltaisena pisarointina ja  jatkaa matkaansa lukijan sormenpäihin ja niistä edelleen sydämeen asti - viimeistään silloin lukija huomaa, että tuo kauneus on yhtä kylmää kuin kylää ympäröiviä vuoria peittävä, lämpimän ruusunpunaisena hohtava lumi, yhtä jäätävää kuin pakkanen, joka seivästää yön aikana ikkunaan lämpöä ja turvaa hakemaan tulleet perhoset -  aamun tullen ne putoilevat jäätyneestä lasista kuin kuolleet lehdet, siivet vielä heikosti värähtäen.

  Komako rakastuu kaukaa Tokiosta matkanneeseen Shimamuraan, mieheen, joka - ihmeellistä kyllä - ei yhtäkkiä olekaan vailla omaatuntoa: hän ei nimittäin halua kajota tyttöön. Hän nauttii Komakon kanssa käymistään keskusteluista, mutta on selvää, etteivät viihdyttävimmätkään keskustelut täytä hänen perimmäisiä halujaan. Lopulta jotakin tapahtuu ja Komakon ja Shimamuran suhde muuttuu - tavalla tai toisella. Tapahtumat Kawabata jättää hämärään...

 - On jo täysi päivä. Minä lähden kotiin. Shimamura vilkaisi häneen ja painoi heti päänsä tyynyyn. Valkoinen tuolla peilin syvyyksissä oli lunta, ja sen keskellä leijuivat naisen kirkaanpunaiset posket.  Vastakohtien raikas kauneus huikaisi silmää. Oliko aurinko jo noussut?  Lumen kirkkaus oli tehostunut, se näytti palavan jäisenä. Sitä vasten nähtynä naisen tukan mustuuteen sekoittui purppurainen häivä.

   Shimamura lähtee, mutta naisen muisto vetää hänet takaisin vuoriston ja lumen syleilyyn. Komako on tällä välin valmistunut geishaksi, hän on saanut lisää varmuutta, mutta tahtoo jostakin syystä näyttäytyä Shimamuran edessä heikkoluonteisena ja päättämättömänä. Heidän tapamisensa ovat naisen järjestämää draamaa täynnä, ne alkavat muistuttaa juoneltaan yhä enemmän kiinalaista, ylidramatisoitua oopperaa. Shimamura, rauhaa ja tyyneyttä rakastava mies, on hämmennyksen vallassa.

   Lukija saa heidän suhteensa kehittymisestä edelleen vain pieniä viitteitä: geishamaskin alta häivähtävä kirkkaapunerva iho, poskille varjoja luovat ripset, aamun valkeneminen ikkunan takana. On mielenkiintoista, miten häveliäästi Kawabata kuvaa miehen ja naisen välistä intiimiä suhdetta, vaikka Japanissa on tietämäni mukaan harrastettu suhteellisen vapaata kerrontaa läpi vuosisatojen. On todennäköistä, että Komako toimii niin sanottuna kylpylägeishana (onsen geisha), joka ammatti ainakin Wikipedian mukaan näyttäisi liittyvän enemmänkin prostituutioon kuin perinteiseen geishakulttuuriin. Raha vaihtaa omistajaa, mutta tunteet ovat läsnä, joskin peitellysti. Komako tuntuu pyörittäneen Shimamuran pikkusormensa ympärille perin naisellisin keinoin: hän kiukuttelee, lähestyy miestä, pakenee taas ja aloittaa teatterinsa heti kohta uudelleen... Mitkä ovat Komakon odotukset tämänkaltaisessa suhteessa? Entä Shimamuran, miehen, jonka tunteista en saanut selvää romaanin kuluessa lainkaan? Jäisivätkö he kummatkin lopulta yksin - vaikka olisivatkin kaksin?

 Lumen maa on niin ristiriitainen, niin kaunis, niin herkkä ja niin luoksepääsemättömän selittämätön kirja, että tulen palaamaan sen pariin vielä uudestaan. Teoksessa ollaan mielestäni japanilaisen sanataiteen ytimessä: teksti on äärimmäisen yksinkertaista, kaunista ja lähestyy sellaisenaan puhdasta  runoutta. Kirja on kautta aikojen ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Ehkäpä tästä syystä teoksen suomentajana toiminut Yrjö Kivimies on katsonut tarpeelliseksi liittää teoksen loppuun saatesanat, jossa hän kertoo japanilaisen ja länsimaisen romaanitaiteen eroista ja tähdentää, että Kawabatan tyyli saattaa jättää lukijan ymmälleen. Silloin hänen on parasta lukea se uudelleen - ja vähemmän eurooppalaisittain.

Hän katseli jälleen taivaalle, ja jälleen linnunrata taipui syleilemään maata. Ja valtavina revontulina se tunkeutui hänen ruumiiseensa siirtäen sen maailman äärelle. Hänet valtasi tyven, viileä yksinäisyys, johon sisältyi nautinnollista kauhua.

  * Yasunari Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968.

  Tokaido

  * Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Koko lailla kirjallisesti, Luetut, lukemattomat, Luettua, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, Opuscolo -  kirjasta kirjaan,  P.S.Rakastan kirjoja ja Tarukirja.


Yasunari Kawabata: Lumen maa
Japaninkielinen alkuteos Yukiguni, 1947
Kustantaja Tammi 2012, 161 s.
Teos on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1958
Suomentanut Yrjö Kivimies
Suomennos on tehty teoksen englanninkielisen ja saksankielisen käännöksen pohjalta.
Antikvariaatista.