28.2.2016

Reippailua, nuoriso!

Tänä viikonloppuna pidin täydellistä lukulomaa (so. lomaa lukemisesta). En sentään ihan: löysin kirjahyllystä Maija Karman upeasti kuvittaman Zacharias Topeliuksen satukirjan Valtterin seikkailut (Weiling+Göös, 1987), jota luin iltapäivän auringossa ulkona, teen kera. Valtteri-kertomukset ovat alunperin ilmestyneet Eos-nimisessä lastenlehdessä vuosina 1855-56. 

Satusetä Topelius on ohjeistanut nousevaa polvea melkoisen jymäkällä otteella. Näin alkaa Satu Mitä Valtterille tapahtui talvella Taivaskallion sokerimaassa:
Totta kai sinun on mukava istua sisällä ja lämmitellä käsiäsi takkavalkean loisteessa. Istut vai siellä lelliteltävänä ja naureskelet niille hölmöille, jotka ilokseen juoksevat ulkona talvisessa pakkassäässä. Mutta sanonpa sinulle jotakin, mitä ehkä ennen ole tullut ajatelleeksi. Lellipojista ei kasva rivakoita aikamiehiä. Ja paleltuneita sormia pahempaa on jäädä eliniäkseen veltoksi surkimukseksi.
Ja onhan toki upeaa nähdä auringon paistavan valkoiselle hangelle, kuulla kulkusten kilisevän ja tuntea kuinka kelkanjalakset kiidättävät yhdessä hujauksessa jyrkkän mäen alas rantaan. -- Valtteri kuului niihin, joita ei koskaan palellut, ei silloinkaan, kun lapaset olivat unohtuneet kotiin. Jos pikkunenä punertui, hän niisti sen ja näytti taas iloiselta...
Toivottelen reipasta hiihtolomien aikaa!

26.2.2016

Marjut Helminen: Appelsiinilehto


Ihmisoikeuksiin erikoistuneen toimittaja Marjut Helmisen esikoisromaani vie lukijansa Lähi-itään, keskelle Israelin ja Palestiinan välistä kriisiä.
Tarinan päähenkilöitä on kaksi, suomalainen erikoissairaanhoitaja, maailman kriisipesäkkeissä avustustyöntekijänä toimiva Sini ja hänen ystävänsä, palestiinan pakolaisena Suomeen saapunut taksikuski Fuad, joka on joutunut pakenemaan Israelin tuhovoimaa elämänsä aikana kahteen otteeseen: ensin sylilapsena Palestiinasta Libanoniin ja uudelleen vuonna 1982 tuhoisan Beirutin sodan alta Suomeen, mukanaan vain lääkärinpaperit, epätietoisuus ja tuolloin viimeisillään raskaana ollut vaimo.

  Eletään vuotta 2008. Sini on taas kerran lähdössä  Palestiinaan - tällä kertaa opetustehtäviin. Fuad huomaa  kadehtivansa naista, sillä hän itse ei ole pakonsa jälkeen päässyt käymään kertaakaan Libanonissa eikä synnyinseudullaan Palestiinassa. Vierailut olisivat toki olleet mahdollisia, mutta Fuadia  painaa muistojen - ja häpeän - taakka, raskas tietoisuus siitä, että aikaa on kulunut jo liiaksi. Tosiasia on, että Fuad ja hänen vaimonsa eivät koskaan tule löytämään itselleen kotimaata, se ei löydy Suomesta, ei Palestiinasta eikä sen paremmin Libanonistakaan. Libanoniin jäänyt isä on hänen ainoa siteensä entisiin aikoihin.

  Sinin ja Fuadin välille on vuosien varrella kehittynyt hyvin hienovarainen, vähän omalaatuinenkin ystävyys. Kun Fuad saattaa Sinin Helsinki-Vantaalle, hänen mielessään häivähtää huoli. Viimeisimmän raskaan työmatkansa ja pitkän toipumisajan vaatineen sairastelunsa jälkeen Sini näyttää muuttuneen tavalla, josta Fuad miltei kavahtaa. Sinin kosketus, Sinin katse.... On kuin heidän mukanaan autossa olisi vielä joku kolmas henkilö, tunteena, häivähdyksenä menneestä. Sini on aina ollut levoton sielu, mutta nyt hänessä on jotakin, mistä Fuad ei saa otetta.

Palestiinaan saavuttuaan Sini etsiytyy jälleen - kuin omien demoniensa vetämänä - kovimpaan mahdolliseen paikkaan: Israel on hyökännyt Gazaan vastauksena Hamasin iskuille, eikä Sini voi vastustaa sisimpänsä ääntä toipilaanakaan: hänen tehtävänsä on auttaa - olipa tilanne mikä hyvänsä. Vuoden 2008-2009 sodasta tulee verilöyly, jossa vahvinkin järkkyy.

  Helminen kutoo Sinin ja Fuadin tarinat yhteen maailmaa nähneen toimittajan taidolla niin, että Lähi-itä ja sen tapahtumat tulevat kerralla liki lukijaa. Eristetyillä palestiinalaisalueille loukkuun jääneet siviilit yrittävät selvitä arjestaan miten taitavat - ja ihmeellistä kyllä, näissäkin oloissa elämä jatkuu - tottuuko ihminen jatkuvaan varuillaanoloon? Vuosikymmeniä jatkuneen kriisin syyt ovat niin moninaiset ja niin syvälle historiaan käyvät, ettei syyttävää sormea voitane nostaa vain yhteen suuntaan, mutta eniten tilanteesta kärsivät viattomat palastiinalaissiviilit, joita Israelin siirtokuntapolitiikka ajaa entistä ahtaammalle. Appelsiinilehto on tästä oiva muistutus.

 Ilahduin kovasti siitä, ettei Helminen eksotisoi tarinaansa liiaksi. Olen elämäni aikana törmännyt tarpeeksi usein kirjoihin, joissa kirjailija hurmaantuu mystifioimaan itää suorastaan myötähäpeää herättävällä tavalla (toki saduillekin on aikansa ja paikkansa). Nyt pääsin tarinaan ja sen ihmisiin kiinni aidosti ajatuksen ja sydämen tasolla. Helmisen kieli on ammattimaisen hioutunutta; sanon näin, vaikka törmäsinkin lukiessani muutamaan turhan monimutkaiseen, kaunokirjallisuuden korkeita taivaita kurottelevaan lauseeseen. Onneksi Helmisen tyyli tiivistyi kerronnan edetessä.

Appelsiinilehdon voima piilee pienissä, merkityksillä ladatuissa hetkissä, tuokioissa jotka parhaimmillaan kantavat ihmistä muistojen ja surun tuolle puolen. 
Äiti lauloi, ja kaikki äänet, oksat, lehdet, mehiläiset ja äidin laulu levittäytyivät ilmavaksi peitteeksi hänen ylleen. Sen täytyy olla varhaisin muisto, joka minulla on, Fuad ajatteli, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän oli aikonut kysyä, saako ottaa muistoksi pienen oksan hedelmäpuusta, mutta ei hänen kuulunut mitään lupia pyytää. Ei tässä hedelmätarhassa.
Kiitän kustantajaa arviokappaleesta

Appelsiinilehdosta ovat kertoneet ainakin  Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Leena Lumi.


Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Minerva 2016

24.2.2016

Ajatusten kauneutta...

Luen Jukka Viikilän romaania, arkkitehti Carl Johan Ludvig Engelin fiktiivistä päiväkirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista. Tämä hätkähdyttävän kaunis, runollinen romaani tekee juuri nyt pesäänsä sydämeni sopukoihin...
Intuoin, että tulemme näkemään teoksen Finlandia-finalistien joukossa. Alla pieniä maistiaisia. 

Toisinaan kun kirjoitan, sanat tuntuvat kuolleilta, mutta ne kirjoittautuvat tulevaisuuteen, jossa ne ovat täynnä elämää. Emme omista hetkiä, jolloin sanat näyttävät huoneensa, kirjastonsa, piilotetut palatsit. Ne hetket eivät ole sanoissa. Ne ovat jossakin sanojen lähellä. Aina siinä lähellä.
Tässä iässä kaikki toistuvat asiat kantavat mukanaan miltei liiaksi elämää. Neljän vuodenajan maassa saa olla koko ajan pakahtumaisillaan, ja vuodenaika kestää juuri sen ajan, mikä siltä kuluu muistojen kiinnittämiseen.
En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä olen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)

***


23.2.2016

Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään


Ihan aluksi pieni sitaatti Helsingin Sanomien eilisestä pääkirjoituksesta (Epäluulo jäytää suhteita Venäjään, 22.2.016):
Lännen ja Venäjän suhteet pysyvät toistaiseksi huonoina. Poliittista yhteydenpitoa elvytetään, mutta suhteet eivät ole palaamassa edes sille tasolle, jota pidettiin normaalina ennen Ukrainan sotaa. Samalla Syyrian sota uhkaa syöstä suhteet uusiin syvyyksiin. Kehityssuunta on ratkaiseva myös Suomen ja Venäjän suhteille. Ne ovat osa laajempaa kokonaisuutta, vaikka Suomessa korostetaan kahdenkeskisten yhteyksien merkitystä käytännön kysymyksissä.
Kukapa olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut, että vuonna 2016 eläisimme näin sekasortoisessa, pelottavan läheisesti kylmän sodan vuosia muistuttavassa tilanteessa. 8.8.2008 eskaloituneesta Georgian sodasta se alkoi ja lopullisesti Eurooppa taisi herätä Ruususen unestaan Ukrainan kriisiin. Ja meno näyttää en jälkeen vain kiihtyneen: Itämerellä tapahtuva sotilaallinen liikehdintä on lisääntynyt huomattavasti, mikä huolettaa paitsi erityisesti  Baltian maita, myös Suomea ja Ruotsia. On selvää, että maailmanpolitiikan etulinjasta pudonnut Venäjä haikailee Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen menettämäänsä suurvalta-asemaa. Tämä näkyy paitsi ulospäin tapahtuvana uhitteluna, myös rajuna kansallistunnon nousuna. Tärkein kysymys lieneekin se, miten pitkälle Venäjä on valmis menemään saavuttaakseen haikailemansa aseman ja arvostuksen kansainvälisen politiikan kentällä. On hyvin mielenkiintoista (ja myönnän; vähän pelottavaakin) seurata, mihin suuntaan Venäjän todellisuus  - ja sen mukana mahdollisesti myös Euroopan kohtalo - tulee tästä kääntymään. 

 Juuri nyt media suorastaan pursuilee Venäjä-uutisia ja -spekulointeja. Erinomaista taustatietoa ja laajempaa näkemystä uutisvirtaan antaa Suomen ulkopolitiikan asiantuntija, diplomaatti ja ministeri Jaakko Iloniemen viime syksynä ilmestynyt kirja Maantieteelle emme mahda mitään. Teos on kirjoitettu ilman poliittista jargonia ja niin selkeäsanaisesti, että tällainen suhteellisen tavallinenkin lukija saa tekstistä todella paljon irti. Iloniemi on jakanut 217 sivuisen teoksensa parin kolmen sivun mittaisiin lukuihin, mikä edesauttoi  asioiden ymmärtämistä ja jäsentämistä ainakin omalla kohdallani. 

Iloniemi käy kirjassaan läpi Suomen asemaa Euroopassa ja Venäjän rajanaapurina aina 1700-luvulta aina tähän päivään asti. Historiallisen aspektin lisäksi katse suuntautuu tietenkin myös tulevaan. Pohjoismaisen yhteistyö sekä EU:n  ja Naton roolit suhteessa Itämeren turvallisuuteen saavat teoksessa erityistä huomiota, samoin kuin kysymys sitä, mikä tekee Venäjästä, entisestä suurvallasta yhä vieläkin niin suuren ja arvaamattoman maailmanpolitiikan toimijan. Iloniemi pohtii kirjassaan myös aivan uudenlaisia geopoliittisia haasteita; tällaisia ovat muun muassa arktisten alueiden hallinta, pakolais- ja ympäristökysymykset. 

  Koska luin teoksen tällaisen melko tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta, en yritä unissanikaan arvioida kirjan sisältöä tai Iloniemen esittämiä näkemyksiä tämän syvemmin. Asiantuntevan ja arvovaltaisen arvion löydät esimerkiksi Erkki Tuomiojan kotisivujen kirjavinkeistä.

 Omasta puolestani suosittelen Maantieteelle emme mahda mitään -teosta aivan kaikille maailmasta ja päivän polttavista kysymyksistä kiinnostuneille. Kirja antaa hyvän yleiskuvan Suomea ja koko Eurooppaa koskevasta geopolitiikasta, niistä haasteista joista luulimme päässeemme eroon jo vuosia sitten 'kylmän sodan' päätyttyä. Nyt olemme jälleen keskellä kansainvälisiä jännitteitä, eikä kukaan taida tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Iloniemen teos iskee juuri tähän hetkeen. Siksi kirja saa vahvan lukusuositukseni! 

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään 
Docendo 2015

20.2.2016

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää

 Kun muutama päivä sitten luin ihanan  Mummo matkalla -blogin Takkutukan arvion Markku Envallin (s.1944) uudesta aforismikokoelmasta Paperihaasniska, halusin ihan siltä istumalta tutustua Envallin tuotantoon. E-kirjapuodista löytämäni kokoelma Joka tähtiä tähystää on siis  ensimmäinen oma kosketukseni tähän hyvin monipuoliseen ja vuonna 1990 Finlandia-palkinnonkin saaneeseen kirjailijaan - ja kirjallisuudentutkijaan.  
Olen seuraillut suomalaisia aforistikkoja todella vähän, joten on aika paikata tämäkin sivistyksen aukkoa ja tutustua kotoisen kiteytyksen mestareihin.

Aforismi on jännittävä ilmaisumuoto. Se saattaa iskeytyä lukijansa tajuntaan kuin pommi tai vaatia avautuakseen pitkän kypsyttelyn. Joka tähtiä tähystää -kokoelmasta löytyy näitä molempia tyyppejä.  
Kokoelma on jaettu kymmeneen, mielenkiintoisesti nimettyyn  osioon "Rituaali riitelee turhaan", "Elämällä ei ole etuvaloja", "Syy tulee alasti",  'Avomielinen on epäsosiaalinen"...

Näin ensimmäisellä lukukerralla en vielä löytänyt kokoelmasta selvästi erottuvia teemoja. Luulen että kokonaisuus - jos sellaista on- hahmottuu vasta pidemmän kypsyttelyn myötä. On kuin kirjan nimi ennustaisi; vain kiireetön tähtien tähystäjä näkee kuviot selkeinä.

Ihastuin heti moneen aforismiin, erityisesti sellaisiin, joissa Envall puhuu ajasta ja ajattomuudesta, ajattelusta, ihmismielen arvoituksellisesta herkkyydestä:

Joutilaisuus esittelee sinut itsellesi.

Onko olemassa niin kätkettyjä totuuksia, ettei niitä tavoita vailla herkkäuskoisuutta.

Herkälle asian näkeminen merkitsee enemmän kuin karkealle sen tekeminen.

Ajatus on vikkelä: kun sen saa sanotuksi, se ei enää ole sama.

Ihmiselo ei ole aina helppoa:

Mitä vähemmän siedettävää, sitä vähemmän sietää.

Itsepetoksen tempus on futuuri.

Muiston tuhoaa yrittämällä elää sen uudelleen


Envall mietiskelee paljon myös taiteen tekemistä, olemusta ja merkityksiä, joskus kirpakastikin:

Taiteen alituinen vastaanotto ei herkistä vaan turruttaa.

Joka nauttii kirjasta, lähettäköön myötätunnon säteen niille, joiden keskellä se on kirjoitettu

Romaanin olisi jäljiteltävä elämää myös siinä, ettei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu

Työnjako: tutkijat etsivät totuutta, kirjailijat heittävät sen silmille.

Joka ylistää taideteosta, ylistää arvostelukykyään.

***
Vaikka olen kovasti ihastunut e-kirjoihin, kaipasin tätä teosta lukiessani paperin kosketusta ja ihkaoikeita, käsinkosketeltavia sivuja käänneltäviksi. Nyt tuntui, että osa Envallin aforismien viehätyksestä katosi lukulaitteeni näytöltä jonnekin bittiavaruuteen. Seuraava Envallini on taatusti perinteinen kirja: haluan etsiä sen oikeasta kirjahyllystäni, lehteillä sen sivuja, löytää aforismin tai pari ajattelun aiheeksi ja sen jälkeen palauttaa kirjan hyllyyn odottamaan uutta kohtaamista.

Mutta jo nyt saatoin maistaa kirpeyden:
Kiteytys maustaa proosan kuin pippuri keiton, aforismikokoelma on kourallinen pippureita paljaaltaan.


Markku Envall: Joka tähtiä tähystää
WSOY 2014

17.2.2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon


Mieti hetki seuraavaa lausetta:  ihmisen elämänkulku on vielä nykyäänkin riippuvainen siitä, mitä valon aallonpituuksia hänen ihosolukkonsa absorboi.

Iholtaan sudaninmusta Lula Ann saa tuta maailman absurdiuden heti syntymänsä jälkeen. Hänen äitinsä Sweetness, jonka iho on väriltään kellanmusta, kauhistuu saatettuaan maailmaan Lula Annin kaltaisen luonnonoikun.
Pieni Lula Ann kohtaa rasismia ennen muuta oman kulttuuripiirinsä taholta. Yhteisön sisäiset värikoodit ovat tiukkoja: pienikin muutos kohti vaaleampaa ihonsävyä vie yksilöä (usein vain kuvaannollisesti) kohti tasa-arvoisempaa ja parempaa elämää, kohti sitä, mitä valkoisen valtaväestön ajatellaan puhtammillaan edustavan. Täysmusta lapsen saaminen on Sweetnessille kuin matkalippu takaisin helvettiin, tilaan, johon  hän ja hänen lähin sukunsa ei mistään hinnasta halua enää palata.
Olisitpa nähnyt meidän mummin: se nainen kun rupesi käymään valkoisesta niin se ei sen koommin enää sanan sanaa sanonut yhdellekään lapselleen. Kaikki kirjeet, mitä se mun äidiltä tai tädeiltä  sai, se palautti saman tien, avaamatomina. Tajusivat lopulta mitä se viestittömyys viesti ja antoivat äitinsä olla. Siihen aikaan melkein kaikentyyppiset mulatit ja varttimustat tekivät saman tempun - siis jos niillä oli oikeanlainen tukka. 
Lula Ann yrittää luoda koko lapsuutensa ajan edes jonkinlaista yhteyttä äitiinsä, saada häneltä hyväksyntää ja kosketuksia, mutta Sweetness pysyy kylmänä, hän ei voi edes koskea tyttäreensä. Sitä paitsi Sweetness on vakaasti sitä mieltä, että tytön on opittava pienestä elämän realiteetit. Turha höösääminen ja turhien toiveiden luominen tekisi Lula Annin tulevaisuudesta  vain entistä synkemmän. Tämä totta totisesti  on hänen äidinrakkauttaan... Lopulta Lula Ann -  tuo pieni, viaton  lapsi - syyllistyy äärimmäiseen  tekoon herättääkseen äitinsä huomion: raskaista seurauksista piittaamaton yritys onnistuu.

  Aikuistuessaan Lula Ann kääntää tumman ihonvärinsä voitokseen. Hän on nyt  Bride, yönmusta, päitä kääntävä  kaunotar, joka korostaa eksottista ulkonäköään pukeutumalla yksinomaan valkoisiin. Bride on kosmetiikka-alan ammattilainen, tietää arvonsa ja varsinkin sen, mitä tahtoo. Lapsuuden tapahtumat vainoavat Bridea, hän tahtoo hyvittää tekonsa, mutta menettää prosessin aikana paitsi itsekunnioituksensa, myös myös salaperäisen, täydelliseltä vaikuttaneen miesystävänsä Bookerin. Bride hyppää jaguariinsa ja lähtee etsimään rakastettuaan, miestä, jota ilman hän tuntee menettävänsä otteensa itsestään, tai ainakin tästä uudesta, kovalla työllä luomasta persoonastaan. Tapahtumarikkaalla matkalla kohti tuntematonta Morrison tutustuttaa lukijan myös salaperäisen Bookerin järkyttävään tarinaan. Pääsemme Briden ja Bookerin kohtaloiden leikkauspisteeseen.

  Morrison on suvereeni tarinankertoja. Rakastuin  huomenna (18. 2.) 85 vuotta täyttävään Nobel-voittajaan luettuani Jazzin joskus vuonna papu, minkä jälkeen tartuin vielä pariin muuhunkin suomennokseen.  Sittemmin lukuintoni hiipui noin yleisemmälläkin tasolla, mikä johti siihen, etten (vielä) ole lukenut kaikkia hänenviime vuosina ilmestyneitä teoksiaan. Luoja lasta auttakoon -romaanin myötä teen paluun suuresti ihailemani kirjailijan tuotantoon.

 Morrison identifioi itsensä mustaksi kirjailijaksi ja kertoo kirjoittavansa  mustille ihmisille ("I'm writing for black people").  jäin miettimään Guardianista lukemaani haastattelua: pystynkö koskaan ymmärtämään Morrisonia täydelleen, vaikka sitä niin kovasti haluaisin. Olen löytänyt hänen teoksistaan (myös tästä uusimmasta) monia yleismaailmallisia teemoja, niitä, jotka koskettavat myös minua, vaikka en tunne varsinkaan afroamerikalaista kulttuuria juuri lainkaan: lapsuudessaan  haurastuneen Briden tarina koskettaa aivan varmasti, olipa lukijan tausta mikä hyvänsä. Mutta aistin Morrissonissa myös puolen, joka jäänee minulle ikuiseksi salaisuudeksi. Ja toista kertaa kirjaa lukiessani huomaankin jo antavani itselleni anteeksi sen, että ymmärrän luemaani vain oman, kapean viitekehykseni kautta. Enkä voi enää vastustaa, sillä Morrisonin yksinkertainen, intensiivinen tyyli vie minut mukanaan, hänen lauseensa ovat minulle kirjallista kultaa, nektaria ja hunajaa. 

Tämä vahva kirjailijatar on toiminut Amerikan mustan vähemmistön  tulkkina jo 45 vuoden ajan. Hän on tuonut kirjoissaan rohkeasti esiin rotukysymyksiä myös silloin,, kun ne on tahdottu valtaväestön toimesta unohtaa. Luoja lasta auttakoon -romaani on kipeä muistutus  siitä, että vähemmistöihin kohdistuvan rasismin mekanismit saattavat toimia myös välillisesti, vähemmistön oman kulttuurin sisällä.

Pohdin Morrisonia ja hänen kirjailiuttaan myös täällä.

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, KirjakirppuKirjapolkuni, Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi,  Oksan hyllyltä, Reader why did I marry him ja Ullan luetut kirjat.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (God Help the Child, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Aluperäiskieli: englanti

16.2.2016

Talviaurinkoa ja pohdintaa oman ymmärryskyvyn rajoista


Ihana aurinko hilautuu taivaankannella yhä korkeammalle.... Oletteko huomanneet, kuinka valoisaa myöhäisinä iltapäivinäkin alkaa jo olla. Joulun aikaan aurinko käväisi häthätää metsänrajassa: alempi kuva on otettu vuoden pimeimpään aikaan keskipäivällä. Nyt aurinko kellii jo puiden latvojen yllä. Kevät on tulossa!
Kirjoittelen blogitekstiä upean  Toni Morisonin uutuusromaanista Luoja lasta auttakoon. Pelkään, että kirjan syvin olemus jää minulle saavuttamattomaksi. Ajatus oman ymmärryskykyni limiiteistä heräsi kun satuin pari viikkoa sitten lukemaan Morrisonin  The Guardianin haastattelun, jossa hän selkein sanoin sanoo kirjoittavansa mustille (“I’m writing for black people”). Minä, joka olen - ehkä naiivistikin - pyrkinyt elämässäni tietynlaiseen värisokeuteen, törmäsin  Morrisonin lausumaan kuin seinään; pari viikkoa sitten aloittamani blogijuttukin joutui lepäämään, sillä en kerta kaikkiaan enää tiennyt, miten Morrisonia tulisi lukea ja ymmärtää, vaikka hän on tähän saakka ollut yksi mielikirjailijoistani. Miksi kirjailija ehdoin tahdoin tahtoo jakaa lukijakuntaansa? Eikö 'konsensus' ja ymmärryksen jakaminen 'yli rajojen' olisi parempi tie?

 No, asiaa tarpeeksi pähkäiltyäni sain ajatukseni kutakuinkin selviksi. Ehkä kysymys on ennen kaikkea valtavähemmistön oman, autenttisen äänen säilyttämisestä. Se, että Morrisson kertoo kirjoittavana nimenomaan mustille, vahvistaa tuota agendaa. Onhan selvää, että ilman puolustusta vähemmistöt alkavat tarkastella ja arvottaa itseään valtaväestön näkökulmasta (näin pääsee käymään myös Morrisonin uudessa romaanissa).

Ja kas. Guardianin jutun jälkeen törmäsin netissä vellovaan keskusteluun siitä, saako valtaväestöä edustava kirjailija ujuttautua vähemmistökulttuuria ( tai ylipäätään otakin toista kulttuuria) edustavan (fiktiivisen) henkilön nahkoihin ja käyttää tätä kirjallisen tuotantonsa materiaalina. Keskustelu roihahti käyntiin Koko H:n kirjoituksesta Ruskeat tytöt -blogissa, jossa pohditaan  kirjailija Laura Lindstedtin oikeutta kirjoittaa vieraiden kulttuurien edustajista. Koko H:n mukaan ongelma on siinä, että Lindstedt, ottaessaan juutalaisen anorektikkonaisen yhdeksi romaaninsa henkilöksi, syyllistyy kulttuuriseen anastukseen, sillä hän luo henkilönsä (tässä tapauksessa siis juutalaisen Schloamithin) omasta, hyvin rajoittuneesta ja länsimaista valtakulttuuria edustavasta  näkökulmastaan. Ajatusta kritisoitiin netissä absurdiksi ja kirjallista vapautta rajoittavaksi.

   Toni Morrisonin lausunnossa ja Koko H.n ajatuksissa  kaikuu sama huoli vähemmistöjen äänen kuulumisesta. Laura Lindstedtin Oneironista käydyssä keskustelussa kysyttiin, onko 'tällainen vastakkainasettelu tarpeellista. Ehkä se oikeasti onkin tarpeen, minä sitä en ainakaan tiedä, koska edustan kummassakin tapauksessa valtaväestöä ja katson asiaa valtaväestön kovin kauniista ja pikkuisen naiivista 'We Are the World' -vinkkelistä.  Se, että lukijana edes ymmärtäisin (ja tunnustaisin) kulttuuristen ristiriitojen olemassaolon, olisi ehkä jo hyvä alku. 

14.2.2016

Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita I

Kuninkaan hansikas & Linnaisten kartanon viheriä kamari 

Talviset tarinani jatkuvat Zacharias Topeliuksen tarinakokoelman ensimmäisellä osalla. Luvassa on kuningasmielistä paatosta, taistelun rytkettä, juonitteluja ja sydämeltään uskollisia sotamiehiä, mutta mukaan mahtuu myös puhdasta romantiikkaa. talvisia luisteluretkiä, takailtoja - ja kummituksia. Kummatkin tarinat ovat alkujaan ilmestyneet romaaneina. (Tähän detalji: Viheriä kamari oli Suomen ensimmäinen kauhuaineksia sisältänyt romaani!)

Kokoelman ensimmäinen kertomus, Kuninkaan hansikas sijoittuu Kustaa III:n aikaan 1780-luvun loppuun, hetkeen, jona säädyiltä vallan kaapannut kuningas aloitti asemaansa vahvistaakseen sodan Katariina Suuren hallitsemaa Venäjää vastaan.
Topelius kertoo tarinan nuoren savolaisjoukon kersantin Lennart Croneldin kautta. Lennart on sydänjuuriaan myöten kuningasmielinen ja haluaa palvella Kustaata viimeiseen veripisaraansa saakka.. Valtansa menettäneet  säädyt juonivat kuninkaan pään menoksi, aletaan puhua itsenäisestä, Venäläisten suojelusta nauttivasta suomesta; ilmassa on kapinan henkeä. Nuoruuden naiivia intoa puhkuva, mutta monia ylempiäänkin neuvokaampi  sotamies Croneld huomaa 'hapatuksen' levinneen kotinurkkiinsakin ja on siksi valinnan edessä; ollako uskollinen kuninkaalle vai omalle suvulleen. Paatoksellisen tarinan lopputulemaa ei ole vaikea arvata.
– Hyvä Jumala, niin, jok’ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. – Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtääntämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä. -- – Tämä hansikas … ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.– Niin, niin, sanoi kuningas.– Teidän majesteettinne … älkää epäilkö koskaan … Suomen kunniantuntoa.
  Kertomus heijastelee hienosti  Topeliuksen ajatuksia: hänen sanotaan olleen (esikuvansa Hegelin tapaan) determinismin kannattaja, uskovan ennalta määrättyyn maailmanjärjestykseen, jolla selitettiin myös säätyjen olemassaolo ja toiminta. Säätyjärjestys, uskonnollisuus ja isänmaallisuus olivatkin Topeliuksen tuotannon vahvoja kulmakiviä.

  Sääty-yhteiskuntaa ihannoivat arvot tulevat esiin myös kokoelman toisessa kertomuksessa Linnaisten kartanon viheriä kamari, jonka monet tuntevat Valentin Vaalan ohjaamana ja Regina Linnanheimon tähdittämänä elokuvaversiona. 1830-luvulle sijoittuvassa tarinassa on kysymys vanhan aatelissuvun kunniasta ja  muinoin tapahtuneesta petoksesta, jonka paljastuminen voisi sysätä Linnaisten kartanon hallitsijat turmioon.

  Tarina alkaa kansallisromanttisissa tunnelmissa: on talvi-ilta ja  kartanon isäntäväki, Eversti Karl Littow sekä tyttäret Anna ja Ringa viettävät talvi-iltaa lämpimän takkavalkean äärellä. Eversti kertoo - ties kuinka monetta kertaa - hassua pientä tarinaa Littow-suvun ylle langetetusta kirouksesta, jonka on määrä täyttyä suvun kolmannentoista polven aikana. Anna Littow on pakahtua uteliaisuudesta, hän tahtoisi selvittää runomuotoon kirjoitetun ennustuksen salaisuuden: mistä ihmeestä on kysymys?

Tarina saa käänteensä, kun taloon saapuu Littow-suvun kaukaiseen haaraan kuuluva nuori arkkitehti, Kaarle Lithau, joka - kuin kohtalon johdattamana - saa asuttavakseen kartanon viheriän kummituskamarin. ja niinhän siinä käy, että  Littow-suvun dramaattiset, jo kauan sitten unohtuneet salaisuudet alkavat paljastua...

Regina Linnanheimo ja Rauli Tuomi Linnaisten kartanon jäällä. Kuvan lähde: famousfix.com

   Nyt tunnutaan olevan Topeliuksen omimmalla alueella: Syyttään aatelittomaksi jäänyt Kaarle Lithau nimittäin joutuu todella tiukan paikan eteen miettiessään, vaatiako oikeuksiaan vai 'toimiako kuten aito aatelinen'. Ja sitä paitsi, vaakakuppiin on yhtäkkiä ilmestynyt sellainenkin asia kuin rakkaus, vaikkakin se tässä tarinassa näyttää kovin häilyväiseltä...

  Yritin tosissani lukea näitä kahta tarinaa Topeliuksen aikalaisten näkökulmasta, mikä tehtävä osoittautui tietenkin kovin vaikeaksi, mutta silmiä sopivasti siristellen pääsin kuin pääsinkin hetkittäin siirtymään puolentoista vuosisadan taa, tietynlaiseen viattomuuden aikaan ...
Ensiksikin: olen varma, että tällaisille dramatiikkaa tihkuville tarinoille on ollut 1800-luvun puolessavälissä kovastikin tilausta, sillä kotimainen kirjatarjonta  (se ruotsinkielinenkin) on tuolloin ollut niukkaa (asiasta paremmin tietävät korjatkoon, jos arvioni on väärä).  Olen melko varma siitäkin, että Viheriän kamarin kummitusainekset ovat saaneet lukijan selkäpiin värähtämään ja sen romantiikka sydämen läpättämään. Voin sieluni silmin nähdä nuoren  (ja miksei vähän vanhemmankin) lukijakunnan tarttuvan Kuninkaan hansikkaaseen ja Viheriään kamariin todellisella lukijan innolla ja antaumuksella. Tätä luettiin ja tämä oli osa suomalaisten silloista henkistä ilmapiiriä. Kansallinen identiteetti oli heräilemässä...

Ajan patinoimien (ja joskus raskaallakin paatoksella kuorrutettujen) teosten lukeminen on yksi tapa oppia tuntemaan Suomen ja suomalaisuuden historiaa. Tästä syystä haluaisin lukea vanhat teokset aina alkuperäisessä muodossaan, Olen nimittäin sitä mieltä, että kun tekstiä tai niiden vanhoja suomennoksia ryhdytään uudistamaan, menetetään tekstien (syntyajan) hengestä jotakin ensiarvoisen tärkeää.


Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita I (Vinterqvallar, 1881)
Kuninkaan hansikas (Kungens Handske 1869)
Linnaisten kartanon viheriä kamari (Grönä kammaren i Linnais Gård, 1851)
Suomentanut Ilmari Jäänmaa
Ilmestynyt suomeksi 1. kerran vuonna 1909 WSOY:n kustantamana
Alkuperäiskieli: ruotsi
Ilmainen e-kirja

Ystävyys


Iloista ystävänpäivää! 

12.2.2016

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Sanoja ilman ääntä @Sanoja_Ei_Ääniä – 1 min
651 seuraajaa
EEPPISEN KAUNISTA: Kun koskettaa gepardin mustaa täplää; kun sitruunaisella merellä liplattaa aaltoja; kun näkee kiirunan siivenjäljet lumessa.

Brittiläisen jännityskirjailija  Rosamund Luptonin (s. 1964) juuri äsken suomeksi ilmestynyt trilleri sijoittuu talviseen Alaskaan, maailmaan jota hallitsevat pimeys, armottomat luonnonolosuhteet, hengenvaarallisia teitä vaeltavat superrekkalaivueet ja ylikansalliset öljy-yhtiöt.
Tähän arktiseen lumen ja jään valtakuntaan lennähtävät - kuin taivaasta pudonneet viattomat enkelit - myös brittiläinen astrofyysikko Yasmin ja hänen 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby, tapaamaan Alaskassa luontokuvausmatkalla olevaa Mattia, Rubyn isää. Yasminin ja Matin välit ovat avioliiton aikana viilenneet, ja jo siitä syystä matka toiselle mantereelle tuntuu erityisen tärkeältä. 

  Ruby odottaa matkaa kuin kuuta nousevaa, sillä hän ikävöi isäänsä hullun lailla.  Yasminin on ollut Mattia  vaikeampi luoda yhteyttä tyttäreensä, jota hän toki rakastaa, mutta ne vaatimukset, joita hän Rubylle  asettaa, luovat äidin ja tyttären välille syvän juovan. Hänen mielestään Rubyn pitäisi sopeutua kuulevaan ympäristöönsä ja käyttää omaa ääntään, ääntä, jota Ruby itse ei kuule ja jota hän ei voisi koskaan tuntea omakseen. Yasminilla tuntuu olevan monenlaisia pelkoja Rubyn suhteen: ei kuurojen koulua, ei viittomia, tytön internetin käyttöäkin hän karsastaa, sillä se vähentää Rubyn halua oppia käyttämään ääntään.  Yasminin suhde tyttäreensä perustuu huoleen ja kieltoihin ja on siksi kovin hauras.


Alaskan matkasta ei tule sellaista iloista jälleennäkemistä kuin Ruby (ja Yasminkin salaa sydämessään) on toivonut: Fairbanksin lentoasemalla kuullut synkät uutiset sysäävät äidin ja tyttären arktiseen selviytymistaisteluun, jonka loppupanokset ovat huimaavan korkeat. Vastaansa he saavat seutukunnan rajuimmat luonnonvoimat ja tuntemattoman, arktisia sääolojakin vaarallisemman vihollisen. Rubyn taidot ja tiedot nousevat nyt arvoon arvaamattomaan...
 Tämän enempää en voi tarinan juonta avata, muutoin paljastaisin kaiken: monenmoista käännettä on kuitenkin luvassa!

 Helvetillisellä matkalla kohti kaukaista inuiittikylää äidin ja tytären välillä tapahtuu jotakin, mikä saa teoksen trillerimäiset juonenkäänteetkin taipumaan toisen, yksityisemmän tarinan kehyskertomukseksi. On kysymys äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, luottamuksesta ja pelkojen voittamisesta; kaikkien ihmisten jakamattomasta oikeudesta oman  kielen ja elämäntien löytämiseen. Äidin ja tyttären välisen suhteen hienovireinen kuvaus on mielestäni tämän romaanin parasta antia ja osoittaa, kuinka taitava tarinankertoja Lupton oikeasti onkaan. 

Luptonin trillerijuonteet eivät ole mässäileviä tyyliin Kepler & kumppanit, joten voin suositella tätä jännäriä myös lempeämmän kerronnan ystäville. 
Muistan lukeneeni Luptonin edellisen teoksen Sisar (Gummerus 2012) joka sekin omalta osaltaan käsittelee perhesuhteiden dynamiikkaa. Huomasin pitäväni tästä uutuudesta enemmän sillä se etenee Sisarta riuskemmin. Jo se, että Lupton on vienyt tarinansa  arktisiin maisemiin, antaa tarinalle potkua ja aivan uudenlaista raikkautta.

J.k.: Onhan Luptonilta suomennettu tässä välissä  myös romaani  Mitä jäljelle jää (Gummerus, 2013). Kiitos Maille oikaisusta. 


* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

** Huomasin eilen, että tänään 12.2. vietämme täällä Suomessa viittomakielen päivää. Omistan tämän postauksen kaikille viittomakielisille lukijoille. 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of Silence, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Outi Järvinen
Alkuperäiskieli: englanti

4.2.2016

Viiden kirjan haaste

Mummo matkalla -blogin Takkutukka ojensi minulle mukavan haasteen. Lämpimät kiitokseni, Takkutukka!  Hyppään kysymyksiin pidemmittä puheitta.

1. Kirja, jota parhaillaan luen: Tapanani on lukea monia kirjoja limittäin. Alakuvassa on näytillä  tämänhetkinen 'aktiivinen' valikoimani: Marjut Helmisen Appelsiinilehto, Jaakko Iloniemen Maantieteelle emme mahda mitään, John Steinbeckin Routakuun matka, Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, Ida Simonsin Tyhmä neitsyt sekä Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet. No huh, olipas niitä paljon. Osa on mukana siksi, että kirjoittelen niistä pian (silmäilen kirjoja nyt ikään kuin muistin virkistykseksi)... Tänä iltana tartun Luptoniin. Ai niin; valikoimasta puuttuu vielä Nigel Goodallin henkilökuva Benedict Cumberbatchista, sekä Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita, josta luen luvun silloin, toisen tällöin.


2. Kirja, josta pidin lapsena: Pienen pienenä tyttönä rakastin kirjaa nimeltä Tunturipöllö. Tämä lastenromaani oli ensimmäinen kirjaelämys, jonka pystyn tosiasiallisesti muistamaan. Kirja kertoi lapintytöstä ja urheasta linnusta, joka luonnonvoimia uhmaten lentää tuhansien tuntureiden taakse etsimään tytölle harvinaista ja parantavaa yrttiä. Seikkailu oli huima ja satumainen,,, Olen sittemmin etsiskellyt tuota kirjaa, mutta tuloksetta. Ehkä onkin parempi, että muisto säilyy tavoittamattomana

3. Kirja, joka jäi kesken: Tätä pitää oikein muistella... Yritin taas joulun seutuun tarttua Aleksandr Solženitsynin Gulag -vankileirien saaristoon, mutta kesken se taas jäi, kun sairastuin ja siirryin kevyempään luettavaan.
Yksi useaan kertaan kesken jättämäni  kirja on Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tahto teoksen loppuun lukemiselle on aina yhtä kova, mutta en koskaan pääse pariakymmentä sivua pidemmälle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Viime vuonna lukemani Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä teki minuun aikamoisen vaikutuksen syvällä ja uniikilla tyylillään. LVS on kirja, johon sukelsin kuin sieluun.

5. Kirja, johon palaan uudestaan: Luulen, että palaan tänä vuonna Virginia Woolfin Mrs. Dallowayhin. Woolfin teoksia täytyy lukea tasaisin väliajoin, sillä ne ovat kokemuksia, jotka muuttuvat lukijansa mukana - kuten monet muutkin suuret klassikot.

Helmikuun helähdyksiä

Yritin nuuskia, kuka ei vielä olisi saanut Viiden kirjan  haastetta vastattavakseen. Pienen salapoliisityön jälkeen päädyn ojentamaan sen:

Kannesta Kanteen blogin Kaisalle,
Kirjan pauloissa -blogin Paulalle,
Kirjojen kamarin Katjalle (voi, hän on jäänytkin blogitauolle),
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle,
Leena Lumi -blogin Leenalle,
Luettua elämää -blogin Elinalle,
Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalle ja
Lumiomena -blogin Katjalle.




2.2.2016

Heidi Köngäs: Hertta


Toisinaan käy niin, että  tosielämän rakkauskertomukset nousevat elokuvia ja suuria klassiromaanejakin ihmeellisemmiksi. Näihin suuriin kuuluu Suomen kommunistiseen eliittiin kuuluneiden Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarina, jonka Heidi Köngäs dramatisoi samaan aikaan sekä romaaniksi että televisiossa vastikään nähdyksi pienoissarjaksi Punainen kolmio. Siinä missä  tv-sarja keskittyy  Hertan julkiseen toimintaan ja Suomen 30-40-lukujen poliittisiin myrskyihin,  päästään romaanissa tutustustumaan yksityisempään Herttaan. Köngäs raaputtaa Kuusisen vuosikymmenten takaista julkissuuskuvaa  ja saa kerrosten alta esiin herkän naisen, jolla oli liekkimerenä palava sielu ja sydän, joka tahtoi Rakastaa, isosti ja ehdoitta.

 Toki on niin, ettei politiikkaa ja yksityiselämää voi Hertan kohdalla kokonaan erottaa toisistaan, siksi lujasti ne olivat hänen kohdallaan toisiinsa kietoutuneet. Hertta hengitti kommunismia, se kulki hänen suonissaan kuin tuli ja väritti hänen elämäänsä ja tekojaan fundamentaalisen uskonnon lailla. Otto Ville Kuusisen tyttärenä hän suorastaan kasvoi aatteeseen, eikä koskaan menettänyt uskoaan kommunistisen ideologian voittoon. Eivät edes kolmekymmentäluvulla alkaneet Stalinin 'puhdistukset', joiden uhreiksi joutui myös suuri osa Neuvostoliittoon loikanneista suomalaisista kommunisteista, saanut Herttaa kääntämään suuntaansa. Kaikki mitä naapurissa tuolloin tapahtui, voitiin selittää uuden maailmanjärjestyksen alkuyskähtelyiksi; tilanne normalisoituisi pian, uutta maailmaa ei voitu luoda ilman synnytystuskia...

   Hertta ehtii asua Neuvostoliitossa yli kymmenen vuoden ajan  ennen kuin hän - vuonna 1934 - lähtee agitatiomatkalle Suomeen. Vierailun on tarkoitus olla pikapyrähdys,  mutta toisin käy. Hertta otetaan kiinni ja hän saa viiden vuoden kuritushuonetuomion valtionpetoksesta.
Olen kalpea ja laiha kolmekymmentäviisivuotias nainen. Olenko enää edes nainen? Lihakset ovat lähteneet, vaikka voimistelen aamuin illoin. Olen kuin ilmakuivattu korppu. Heti kun pääsen vapaaksi, juon litran paksua kermaa. Vain sappea ne eivät ole saaneet minusta laskettua pois. Se ei ole lionnut pois edes niinä vuosina, jolloin työskentelin vankilan pesulassa, höyryssä ja kuumuudessa ja ainaisessa lipeän tuoksussa, kun kädet olivat ryppyistä paperia, eikä rasvaa saanut mistään.
Hertta ikävöi Neuvostoliittoon jäänyttä poikaansa. Jurin kohtalo on lopulta yksi niistä tapahtumista, jotka Hertalta yritetään johdonmukaisesti salata, mutta totta kai Hertta tietää, täytyyhän hänen sisimmässään tietää, miten asiat olivat menneet... Ajatus Jurista ja tulevaisuudessa häämöttävästä  jälleennäkemisestä pitää Hertan järjissään ensimmäisen pitkän vankilajakson aikana, samoin kuin alati kasvava palo vallankumoukseen. Tuostakin maailmanajasta nähtynä hänen vankeusrangaistuksensa on todella pitkä ja sanalla sanoen järjetön. Mielipiteen vuoksi langetettu tuomio on kuin bensiiniä liekkeihin: En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. 

  Samalla kiivaudella, millä Hertta vihaa vihaajiaan, hän tahtoo ja osaa myös rakastaa. Vankilatuomion jälkeen häneen iskee pohjaton nälkä, rakkauden ja kauneuden nälkä, miehen nälkä. Viiden järkyttävän pitkän vuoden edestä hänen on nyt elettävä, tulisemmin ja täydemmin kuin koskaan ennen. Pitkään piilossa ollut naiseus pyrkii esiin: Hertta käy kampaajalla, syö lihaa luittensa päälle ja ostaa vaatteita ja ehostustarvikkeita aivan kuin kuka tahansa nainen, joka haluaa olla parhaimmillaan  myös jotakuta muuta kuin itseään varten. Tässä kohtaa Hertta haluaa unohtaa aatteen ankarat vaatimukset, sillä ideologian mukaan moinen sievistely on turhaa, ellei peräti vahingollista.

Ja sitten tulee maanviljelijä Yrjö Leino, joka vie Hertalta jalat alta. Hertta tarttuu naimisissa olevaan, aiemmin kovin epäpoliittisena pysytelleeseen ja vasta vähän aikaa sitten  kommunismiin heränneeseen mieheen kuin hukkuva ja rakastuu, vaikkei aluksi haluaisi. Mies on juuri sellainen hurmuri, jonkalaisia hän halusi nyt kaiin keinoin välttää; äkkikomea, kohtelias ja liian, liian... Mutta.
Ihanat kengät, joilla ehdin kävellä vain reilut kaksi viikkoa ennen kuin minut pidätettiin kesäkuussa 1934. Ne kengät istuivat yhä kuin hanska, kun sain ne takaisin vankilan vaatepussista. Korkoa oli juuri sopivasti minun jalalleni. Ne jalassani tanssin itseni häneen. Tanssin mukanani kaikki pettymykset, vähät voitot, rakkaudet. Ota minut näine vähineni. Yöllä kun toiset vieraat lähtivät, hän jäi.                                    
”En halua mitään imelää hellyyttä”, sanoin.”Ei ole tarjollakaan.”
Köngäs piirtää Leinosta, tulevasta kommunistiministeristä, hiukan tahdottoman kuvan. Oliko hän näin tahdoton tossukka ihan oikeastikin?  Toisaalta; jos näin oli, ymmärtäisin paremmin sen mahdollisuuden, että Valpo olisi saanut värvättyä Leinon  kommunistipuoluetta vakoilevaksi vasikakseen, kuten Köngäs kirjassaan esittää. Mutta entäs rakkauspuolella - Oliko se juuri Leinon pehmeys, johon tulinen Hertta viehättyi? Oli kuin Leino olisi ollut omaa tahtoa vailla:  koti ja vaimo vetivät häntä yhteen suuntaan ja Hertta, joka uskoi vapaaseen rakkauteen, naisen oikeuteen ottaa mitä tahtoo, toiseen suuntaan. Myrskyisä suhde pysyi koossa läpi poliittisten tuiverrusten, kunnes Neuvostoliitosta kävi tuima käsky: Hertan oli valittava sykkikö hänen sydämensä aatteelle vaiko rakkaudelle.

  Se yleinen näkemys, jonka mukaan Hertta oli ennen kaikkea  poliittisen pelin uhri, on aistittavissa vahvasti myös tässä romaanissa. Köngäs vie ajatusta taiteellisen vapautensa turvin vieläkin pidemmälle pohtiessaan Yrjö Leinon suhdetta Valpoon: oliko mahdollista että Suomen tunnetuimpiin kuuluva kommunisti toimi valtiollisen poliisin vasikkana, toimittaen Valpolle vuosien ajan tietoja Hertta Kuusisesta, hänen lähipiiristään ja puolueesta? Tämä ajatus heittää raskaan varjon myös Leinon ja Kuusisen suhteen ylle: mitkä olivat Leinon todelliset intressit aloittaa ja ylläpitää suhdetta Otto Ville Kuusisen tyttären kanssa? Hurjimpia agenttitarinoita muistuttava juonikuvio on kieltämättä mieltä kiehtova, mutta samalla on muistettava, että  ajatus Leinon petturuudesta on vain yksi skenaario muiden skenaarioiden joukossa. Asiaa on tutkittu kerran jos toisenkin, mutta todisteiden puuttuessa ajatus ei ole saanut sanottavampaa kannatusta historiantutkijoiden piirissä.

 Innostun helposti  historiallisista romaaneista, erityisesti sellaisista, jotka koskettelevat oman kansakuntamme vaiheita. Vaikka Hertta pumppaa verensä Kuusisen ja Leinon rakkaustarinasta, oli romaanin mielenkiintoisin anti mielestäni kuitenkin muualla kuin sillä kaikkein yksityisemmällä puolella: Köngäs on tarttunut rohkealla otteella Suomen historian ehkäpä myrskyisimpiin, vaiettuihin vuosiin ja jo muutoinkin vereslihalla ollutta kansaa vahvasti jakaneisiin tapahtumiin, joita ei tähän mennessä ole kovin innokkaasti kaunokirjallisuuden puolellakaan vielä käsitelty. Ja juuri näiden ansioidensa vuoksi Hertta on hieno ja uusia näkökulmia avaava romaani, sellainen, jota suosittelen kaikille historiasta ja politiikastakin kiinnostuneille. Köngäs kirjoittaa rohkeasti ja ottaa vapauksiakin, mutta pitää samalla tarinan punaisen langan tiukasti hyppysissään.

Muualla blogeissa: Lukuneuvoja Lumiomena, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täällä toisen tähden alla.

P.S.: Viime päivät ovat olleet niin kiireisiä, etten ole päässyt kiertelemään blogeissakaan. Tänä iltana on tarkoitus rauhoittua ja sukeltaa blogistaniaan... <3

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015
Oma ostos
E-kirja