Kuninkaan hansikas & Linnaisten kartanon viheriä kamari
Talviset tarinani jatkuvat Zacharias Topeliuksen tarinakokoelman ensimmäisellä osalla. Luvassa on kuningasmielistä paatosta, taistelun rytkettä, juonitteluja ja sydämeltään uskollisia sotamiehiä, mutta mukaan mahtuu myös puhdasta romantiikkaa. talvisia luisteluretkiä, takailtoja - ja kummituksia. Kummatkin tarinat ovat alkujaan ilmestyneet romaaneina. (Tähän detalji: Viheriä kamari oli Suomen ensimmäinen kauhuaineksia sisältänyt romaani!)
Kokoelman ensimmäinen kertomus, Kuninkaan hansikas sijoittuu Kustaa III:n aikaan 1780-luvun loppuun, hetkeen, jona säädyiltä vallan kaapannut kuningas aloitti asemaansa vahvistaakseen sodan Katariina Suuren hallitsemaa Venäjää vastaan.
Topelius kertoo tarinan nuoren savolaisjoukon kersantin Lennart Croneldin kautta. Lennart on sydänjuuriaan myöten kuningasmielinen ja haluaa palvella Kustaata viimeiseen veripisaraansa saakka.. Valtansa menettäneet säädyt juonivat kuninkaan pään menoksi, aletaan puhua itsenäisestä, Venäläisten suojelusta nauttivasta suomesta; ilmassa on kapinan henkeä. Nuoruuden naiivia intoa puhkuva, mutta monia ylempiäänkin neuvokaampi sotamies Croneld huomaa 'hapatuksen' levinneen kotinurkkiinsakin ja on siksi valinnan edessä; ollako uskollinen kuninkaalle vai omalle suvulleen. Paatoksellisen tarinan lopputulemaa ei ole vaikea arvata.
Sääty-yhteiskuntaa ihannoivat arvot tulevat esiin myös kokoelman toisessa kertomuksessa Linnaisten kartanon viheriä kamari, jonka monet tuntevat Valentin Vaalan ohjaamana ja Regina Linnanheimon tähdittämänä elokuvaversiona. 1830-luvulle sijoittuvassa tarinassa on kysymys vanhan aatelissuvun kunniasta ja muinoin tapahtuneesta petoksesta, jonka paljastuminen voisi sysätä Linnaisten kartanon hallitsijat turmioon.
Tarina alkaa kansallisromanttisissa tunnelmissa: on talvi-ilta ja kartanon isäntäväki, Eversti Karl Littow sekä tyttäret Anna ja Ringa viettävät talvi-iltaa lämpimän takkavalkean äärellä. Eversti kertoo - ties kuinka monetta kertaa - hassua pientä tarinaa Littow-suvun ylle langetetusta kirouksesta, jonka on määrä täyttyä suvun kolmannentoista polven aikana. Anna Littow on pakahtua uteliaisuudesta, hän tahtoisi selvittää runomuotoon kirjoitetun ennustuksen salaisuuden: mistä ihmeestä on kysymys?
Tarina saa käänteensä, kun taloon saapuu Littow-suvun kaukaiseen haaraan kuuluva nuori arkkitehti, Kaarle Lithau, joka - kuin kohtalon johdattamana - saa asuttavakseen kartanon viheriän kummituskamarin. ja niinhän siinä käy, että Littow-suvun dramaattiset, jo kauan sitten unohtuneet salaisuudet alkavat paljastua...
Nyt tunnutaan olevan Topeliuksen omimmalla alueella: Syyttään aatelittomaksi jäänyt Kaarle Lithau nimittäin joutuu todella tiukan paikan eteen miettiessään, vaatiako oikeuksiaan vai 'toimiako kuten aito aatelinen'. Ja sitä paitsi, vaakakuppiin on yhtäkkiä ilmestynyt sellainenkin asia kuin rakkaus, vaikkakin se tässä tarinassa näyttää kovin häilyväiseltä...
Yritin tosissani lukea näitä kahta tarinaa Topeliuksen aikalaisten näkökulmasta, mikä tehtävä osoittautui tietenkin kovin vaikeaksi, mutta silmiä sopivasti siristellen pääsin kuin pääsinkin hetkittäin siirtymään puolentoista vuosisadan taa, tietynlaiseen viattomuuden aikaan ...
Ensiksikin: olen varma, että tällaisille dramatiikkaa tihkuville tarinoille on ollut 1800-luvun puolessavälissä kovastikin tilausta, sillä kotimainen kirjatarjonta (se ruotsinkielinenkin) on tuolloin ollut niukkaa (asiasta paremmin tietävät korjatkoon, jos arvioni on väärä). Olen melko varma siitäkin, että Viheriän kamarin kummitusainekset ovat saaneet lukijan selkäpiin värähtämään ja sen romantiikka sydämen läpättämään. Voin sieluni silmin nähdä nuoren (ja miksei vähän vanhemmankin) lukijakunnan tarttuvan Kuninkaan hansikkaaseen ja Viheriään kamariin todellisella lukijan innolla ja antaumuksella. Tätä luettiin ja tämä oli osa suomalaisten silloista henkistä ilmapiiriä. Kansallinen identiteetti oli heräilemässä...
Ajan patinoimien (ja joskus raskaallakin paatoksella kuorrutettujen) teosten lukeminen on yksi tapa oppia tuntemaan Suomen ja suomalaisuuden historiaa. Tästä syystä haluaisin lukea vanhat teokset aina alkuperäisessä muodossaan, Olen nimittäin sitä mieltä, että kun tekstiä tai niiden vanhoja suomennoksia ryhdytään uudistamaan, menetetään tekstien (syntyajan) hengestä jotakin ensiarvoisen tärkeää.
Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita I (Vinterqvallar, 1881)
Kuninkaan hansikas (Kungens Handske 1869)
Linnaisten kartanon viheriä kamari (Grönä kammaren i Linnais Gård, 1851)
Suomentanut Ilmari Jäänmaa
Ilmestynyt suomeksi 1. kerran vuonna 1909 WSOY:n kustantamana
Alkuperäiskieli: ruotsi
Ilmainen e-kirja
Kokoelman ensimmäinen kertomus, Kuninkaan hansikas sijoittuu Kustaa III:n aikaan 1780-luvun loppuun, hetkeen, jona säädyiltä vallan kaapannut kuningas aloitti asemaansa vahvistaakseen sodan Katariina Suuren hallitsemaa Venäjää vastaan.
Topelius kertoo tarinan nuoren savolaisjoukon kersantin Lennart Croneldin kautta. Lennart on sydänjuuriaan myöten kuningasmielinen ja haluaa palvella Kustaata viimeiseen veripisaraansa saakka.. Valtansa menettäneet säädyt juonivat kuninkaan pään menoksi, aletaan puhua itsenäisestä, Venäläisten suojelusta nauttivasta suomesta; ilmassa on kapinan henkeä. Nuoruuden naiivia intoa puhkuva, mutta monia ylempiäänkin neuvokaampi sotamies Croneld huomaa 'hapatuksen' levinneen kotinurkkiinsakin ja on siksi valinnan edessä; ollako uskollinen kuninkaalle vai omalle suvulleen. Paatoksellisen tarinan lopputulemaa ei ole vaikea arvata.
– Hyvä Jumala, niin, jok’ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. – Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtääntämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä. -- – Tämä hansikas … ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.– Niin, niin, sanoi kuningas.– Teidän majesteettinne … älkää epäilkö koskaan … Suomen kunniantuntoa.Kertomus heijastelee hienosti Topeliuksen ajatuksia: hänen sanotaan olleen (esikuvansa Hegelin tapaan) determinismin kannattaja, uskovan ennalta määrättyyn maailmanjärjestykseen, jolla selitettiin myös säätyjen olemassaolo ja toiminta. Säätyjärjestys, uskonnollisuus ja isänmaallisuus olivatkin Topeliuksen tuotannon vahvoja kulmakiviä.
Sääty-yhteiskuntaa ihannoivat arvot tulevat esiin myös kokoelman toisessa kertomuksessa Linnaisten kartanon viheriä kamari, jonka monet tuntevat Valentin Vaalan ohjaamana ja Regina Linnanheimon tähdittämänä elokuvaversiona. 1830-luvulle sijoittuvassa tarinassa on kysymys vanhan aatelissuvun kunniasta ja muinoin tapahtuneesta petoksesta, jonka paljastuminen voisi sysätä Linnaisten kartanon hallitsijat turmioon.
Tarina alkaa kansallisromanttisissa tunnelmissa: on talvi-ilta ja kartanon isäntäväki, Eversti Karl Littow sekä tyttäret Anna ja Ringa viettävät talvi-iltaa lämpimän takkavalkean äärellä. Eversti kertoo - ties kuinka monetta kertaa - hassua pientä tarinaa Littow-suvun ylle langetetusta kirouksesta, jonka on määrä täyttyä suvun kolmannentoista polven aikana. Anna Littow on pakahtua uteliaisuudesta, hän tahtoisi selvittää runomuotoon kirjoitetun ennustuksen salaisuuden: mistä ihmeestä on kysymys?
Tarina saa käänteensä, kun taloon saapuu Littow-suvun kaukaiseen haaraan kuuluva nuori arkkitehti, Kaarle Lithau, joka - kuin kohtalon johdattamana - saa asuttavakseen kartanon viheriän kummituskamarin. ja niinhän siinä käy, että Littow-suvun dramaattiset, jo kauan sitten unohtuneet salaisuudet alkavat paljastua...
Regina Linnanheimo ja Rauli Tuomi Linnaisten kartanon jäällä. Kuvan lähde: famousfix.com
Nyt tunnutaan olevan Topeliuksen omimmalla alueella: Syyttään aatelittomaksi jäänyt Kaarle Lithau nimittäin joutuu todella tiukan paikan eteen miettiessään, vaatiako oikeuksiaan vai 'toimiako kuten aito aatelinen'. Ja sitä paitsi, vaakakuppiin on yhtäkkiä ilmestynyt sellainenkin asia kuin rakkaus, vaikkakin se tässä tarinassa näyttää kovin häilyväiseltä...
Yritin tosissani lukea näitä kahta tarinaa Topeliuksen aikalaisten näkökulmasta, mikä tehtävä osoittautui tietenkin kovin vaikeaksi, mutta silmiä sopivasti siristellen pääsin kuin pääsinkin hetkittäin siirtymään puolentoista vuosisadan taa, tietynlaiseen viattomuuden aikaan ...
Ensiksikin: olen varma, että tällaisille dramatiikkaa tihkuville tarinoille on ollut 1800-luvun puolessavälissä kovastikin tilausta, sillä kotimainen kirjatarjonta (se ruotsinkielinenkin) on tuolloin ollut niukkaa (asiasta paremmin tietävät korjatkoon, jos arvioni on väärä). Olen melko varma siitäkin, että Viheriän kamarin kummitusainekset ovat saaneet lukijan selkäpiin värähtämään ja sen romantiikka sydämen läpättämään. Voin sieluni silmin nähdä nuoren (ja miksei vähän vanhemmankin) lukijakunnan tarttuvan Kuninkaan hansikkaaseen ja Viheriään kamariin todellisella lukijan innolla ja antaumuksella. Tätä luettiin ja tämä oli osa suomalaisten silloista henkistä ilmapiiriä. Kansallinen identiteetti oli heräilemässä...
Ajan patinoimien (ja joskus raskaallakin paatoksella kuorrutettujen) teosten lukeminen on yksi tapa oppia tuntemaan Suomen ja suomalaisuuden historiaa. Tästä syystä haluaisin lukea vanhat teokset aina alkuperäisessä muodossaan, Olen nimittäin sitä mieltä, että kun tekstiä tai niiden vanhoja suomennoksia ryhdytään uudistamaan, menetetään tekstien (syntyajan) hengestä jotakin ensiarvoisen tärkeää.
Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita I (Vinterqvallar, 1881)
Kuninkaan hansikas (Kungens Handske 1869)
Linnaisten kartanon viheriä kamari (Grönä kammaren i Linnais Gård, 1851)
Suomentanut Ilmari Jäänmaa
Ilmestynyt suomeksi 1. kerran vuonna 1909 WSOY:n kustantamana
Alkuperäiskieli: ruotsi
Ilmainen e-kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi!