12.10.2018

Yasunari Kawabata: Kioto


Yasunari Kawabatan Kioto on rakkauslaulu kirsikankukille, krysanteemeille, vuoria vasten piirtyville syvänvihreille männyille ja syysauringossa loistaville vaahteroille... Laulu, joka sai minut rakastumaan,  kaipaamaan jotakin ehkä jo iäksi kadonnutta: vanha, luonnon kauneutta ja vuodenkiertoa vaaliva Kioto elää ehkä enää vain muistoissa ja tarinoissa. Jälleen kerran  huokaisen: onneksi  meillä on tarinat.

Mietin, löytäisinkö nykypäivän Kiotosta edes häivähdyksiä niistä tunnelmista, joihin vajosin tätä tarinaa lukiessani. Haaveissani matkustan Japaniin ja tapaan siellä ihmisiä, joilla on vielä aikaa ja halua etsiytyä katselemaan kukkiin puhkeavia vaahteroita, pysähtyä ihailemaan pientä, koivun rungolla kasvavaa orvokkia, juhlia syksyn ruskaa ja talven ensimmäisiä lumihiutaleita. Heitä, joille maailman kauneus avautuu pienissä yksityiskohdissa ja ohikiitävissä hetkissä.

Löysin tästä tarinasta vertaistukea omille, vähän höpsöille tavoilleni: olen elämäni varrella hypännyt erinäisiin juniin vain nähdäkseni lempikukkieni  avautumisen, koivikon keväisen viherryksen tai metsän syksyisen loiston minulle erityisen tärkeiksi muodostuneissa paikoissa. Nuo paikat eivät ole maankuuluja maisemakohteita, vaan yleensä ihan tavallisia metsäteitä, kallioita, lammen- ja merenrantoja, ojanpientareita ja peltoaukeita.
Tämä tarina sijoittuu Kioton kauneudestaan tunnettuihin maisemiin, mutta kauneutta voi halutessaan löytää vähän vaatimattomammistakin ympyröistä...
Sinulle, joka tunnistit kuvauksesta myös itsesi, suosittelen Kiotoa aivan erityisesti!

1950-luvulle sijoittuvan Kioton tarina on mitä viehättävin: tapaamme lapsena hylätyn Chiekon, joka on saanut uuden kodin Kioton kuuluisamman kangastukkukauppiaan perheessä. Chieko elää hyvää elämää rakastavien vanhempien, sadunomaisten kankaiden ja kukkien ympäröimänä, mutta jotakin puuttuu: hän näkee vanhan koivun rungolla kaksi toistensa puoleen kääntyvää orvokin tainta ja kokee tätä näkymää katsellessaan merkillistä, sanoittamattomaksi jäävää kaipausta ja menetyksen tunnetta.

Tarinan edetessä tunnistamaton kaipaus  ja Chiekon lapsuuteen liittynyt mysteeri saavat selityksensä: Chiekolla on kaksoissisar, joka aivan yllättäen tupsahtaa hänen elämäänsä. Japanissa  kaksosten synnyttämistä on perinteisesti  pidetty häpeällisenä tapahtumana ja huonon onnen vertauskuvana. Chiekon biologiset vanhemmat ovat uskomusten ja sosiaalisen paineen ajamina hylänneet tytön ennen kuin tieto tämän olemassaolosta on kiirinyt naapuruston korviin.

Nuoret naiset ovat yhtäkkiä uuden edessä: ulkoisesti he ovat kuin kaksi marjaa, mutta elävät täysin eri maailmoissa. Chieko on kasvanut vauraudessa, Naeko tehnyt raskasta ruumiillista työtä koko ikänsä ja menettänyt vanhempansa jo varhain. Sisarten välinen yhteys on hauras ja herkkä kuin hienoimmasta silkistä kehrätty lanka - on epävarmaa, pystyykö sen varaan rakentamaan mitään todellista...
Siskokset pohtivat elämäntilannettaan - ja heidän ympärilleen levittäytyvä Kioto antaa draamalle mitä kauneimman taustan: se kukkii, sädehtii ja räiskähtelee kaikissa vuodenkiertonsa väreissä. Kawabata kietoo ihmiskohtalot ja luonnonilmiöt yhteen - vaikuttavaksi,värikylläiseksi kokonaisuudeksi.

Kawabata tuntuu jokaisessa romaanissaan sivuavan jotakin japanin kulttuurihistoriaan liittyvää erityisteemaa. Tuhannessa kurjessa pääsin seuraamaan läheltä japanilaista teekulttuuria ja Kiotossa hän tutustutti minut maansa maineikkaan kankaankudontaperinteen saloihin, sari- ja obikankaiden suunnitteluun ja valmistukseen. Tämän romaanin sivuilla sain aavistuksen siitä, kuinka hienovaraisia viestejä perinteisten japanilaisten asujen väreihin ja kuvioihin voi kätkeytyä.

Suosittelen Kiotoa kaikille jotka kaipaavat elämäänsä kauneutta ja hetkien taikaa!

Japanilaisessa syksyssä tähän mennessä ilmestyneet jutut:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä
Yasunari Kawabata: Tuhat  kurkea 
tTakashi Hiraide: Kissavieras


Yasunari Kawabata: Kioto (Koto, 1962)
Tammi 1968
Suomentanut Eeva-Liisa Manner
Suomennos on tehty teoksen saksalaisen laitoksen pohjalta.
Alkuperäiskieli: japani

6 kommenttia:

  1. Kawabata on Kirjailija isolla K:lla. Kioton olen lukenut kauan sitten ja postauksesi viritteli sen lumoavaan ja herkkään tunnelmaan kulttuuririkasteineen; kiitos!

    Täältä pesee vertaistukea "höpsölle"- kyseenalaistan - tavallesi hypätä juniin. Tietyt paikat ja niiden luontoerikoisuudet ovat ikiaikaisia, ne ovat piirtäneet hyviä ja syviä muisti- ja tunnejälkiä, joita tavoittaakseen ja uudelleen elääkseen annetaan me tytöt vaan kiskojen kolkuttaa... Aurinkoa viikonloppuusi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, Kawabata on ihmeellinen kirjailija! Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani muutama vuosi sitten Lumen maan, ja siitä pitäen hän on kuulunut lempikirjailijoihini - ja siltikin tartuin hänen muihin kirjoihinsa vasta nyt. Ihmeellisiä ovat nämä lukijan mielenliikkeet!

      Ihanaa saada vertaistukea höpsöydelle, lämmin kiitos siitä! :)

      Ja kiitokset myös kommentistasi, oikein ihanaa viikonloppua myös sinulle <3

      Poista
  2. Miten kauniisti kirjoitit tästä kirjasta!
    Kioto on suosikkini Kawabatalta. Olen siis lukenut häneltä kaksi kirjaa. ;) Nyt innostuin, josko lukisin myös tuon Tuhat kurkea

    Kiva tietää jo näin etukäteen, että tulossa on vielä ainakin Asioita jotka... Se kirja on vaan niin ❤️. Ja M/T... Se oli musta vaikea, mutta kiehtova. Kahden lukukerran jälkeen upea. Kiinnostava lukea mitä sinä olet siitä pitänyt.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kiitos kauniista sanoistasi! Jotkut kirjat saavat ihQiluhanat auki, niin kuin nyt tämä Kioto...

      Haa, ihana kuulla tuo! Nimittäin M/T oli vaikein kirja niiden viidentoista romaanin joukossa, jotka ehdin näille 'teemaviikoilleni' lukea. Aluksi tuntui, etten saa siitä mistään kulmasta kiinni, vaikka aihe oli sinänsä mielenkiintoinen ja todellakin kiehtova. Luulen, että avautuakseen kunnolla teos vaatii tosiaankin sen toisen lukukerran!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Kuulostaa aivan hurmaavalta kirjalta!

    Sinulla on animistinen sielu :) Olen juuri lukemassa virolaista Valdur Mikitaa, joka puhuu tämmöisestä syvästä luontoyhteydestä ja pyhistä paikoista. Se on hänen mukaansa suomalais-ugrilaista geeniperimää ja todella vaalittava asia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, suosittelen Kiotoa lämppimästi!

      Animistinen sielu... Kuule, jotakin sinne päin, ehkä :) Uskon kaikkien ja kaiken olevan jonkinlaisessa yhteydessä keskenään. En tiedä, meneekö tämä ihan tuon määritelmän alle, mutta... :)

      Täytyypä tutustua tuohon teokseen. Mielenkiinto heräsi :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!