Junichiro Tanizaki: Avain

Jotkin kirjat saavat minut lukijana täydellisen hämmennyksen valtaan: kirjan (tekniset) ansiot saattavat olla kiistattomat, peräti  ihailtavat, mutta lukeminen tökkii tarinassa tai kirjan muussa kontekstissa esiintyvien, arvojani ja oikeuskäsitystäni vastaan sotivien ainesten tähden. Torjuntareaktioni nousee  korkeaksi varsinkin silloin, kun kirjailijan oma kanta ei tule esille millään tasolla, ei riveillä eikä rivien väleissä.

Tällainen kirja on japanilaisen kirjailijalahjakkuuden Junichiro Tanizakin  (1886-1965) kirjoittama pienoisromaani Avain, teos, joka on yhtä aikaa nerokas ja tarinansa puolesta ajoittain erittäin luotaantyöntävä.
Kaikesta tästä alkuvalittelustani huolimatta tulen palaamaan tähän teokseen vielä uudelleen, mutta vain ja ainoastaan yhdestä syystä: tutkiakseni tarkemmin Tanizakin kerrontatekniikkaa. Se on nimittäin loistava.

Kirja koostuu kahdesta päiväkirjasta, joita 55 vuotta täyttänyt, kyvyistään epävarma mies ja hänen kymmentä vuotta nuorempi, hyvin sovinnaisen kasvatuksen saanut (mutta miehen mukaan sisimmässään intohimoa räiskähtelevä) vaimonsa kirjoittavat, päällisin puolin salaa toisiltaan mutta samalla toivoen ja luottaen siihen, että puoliso lukee - kaiken. Päiväkirjat toimivat toisin sanoen viestinviejinä, puolisot keskustelevat niiden välityksellä asioista, joista he eivät koskaan voisi puhua kasvotusten.

Tällaisten jo alunperinkin ainakin puolijulkisiksi tarkoitettujen päiväkirjojen kirjoittaminen on ollut Japanissa hyvin suosittua. Sen pohjalta maahan on viimeisen vuosituhannen aikana syntynyt jopa erityinen kirjallisuuden laji, nikkikirjallisuus (日記, nikki eli päiväkirja). Yksi tunnetuimmista nikkikirjallisuuden edustajista on tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen Sei Shonagonin noin tuhat vuotta sitten kirjoittama Tyynynaluskirja, jonka suomennoksen saamme toivottavasti käsiimme ensi vuoden puolella.

Tanizakin tarina on yhtä aikaa häveliäs ja julkea - ja sisältää (kuten kansiliepeessäkin  todetaan) jopa sadistisia piirteitä. Tämä muodollisen häveliäisyyden ja eksentrisen seksuaalikulttuurin rinnakkaisuus on aina vähän kummastuttanut minua japanilaisessa kulttuurissa. Saattaa toki olla, että käsitykseni on stereotyyppinen, mutta ainakin Avain oli omiaan vain vahvistamaan sitä.

Teoksen kansilieve tietää kuitenkin kertoa, että Avain kohahdutti ilmestyessään myös japanilaista yhteiskuntaa, jopa niin paljon, että sen sopivuudesta keskusteltiin myös parlamentin istunnoissa.
Minäkin nostelin lukiessani kulmakarvojani: kuinka suoraan Tanizaki tässä kirjoittaakaan, mutta tarkemmin ajatellen, vaikka hän paljastaa paljon, hän tekee sen aina viittauksilla. Vaikutelma on enemmän kuin hämmentävä...

Kaikki alkaa illasta, jona kummankin puolison tyytymättömyys toistaan ja parin yhteiseloa kohtaan tulee kulminaatiopisteeseensä. Tuona iltana yllättävät, toisistaan riippumattomat (tai sellaisilta vaikuttavat) tekijät yhdistyvät ja saavat aikaan kiihtyvän kierteen, jota  he eivät enää voi tai tahdo enää pysäyttää. Tyttären poikaystävä, konjakki, tylsistyneet, toisiaan vihaavat ja rakastavat mies ja vaimo...Tarinaa voisi pitää kieroutuneena kolmiodraamana, sillä  mutta onko kyse sittenkin vain heistä kahdesta?

Tanizaki piirtää aviopuolisoiden sielunelämästä ja yhteiselosta kovan ja lohduttoman kuvan. Ainoa tunne, jonka minä tässä tarinassa tunnistin, on miehen jäytävä mustasukkaisuus, josta hän tuntuu saavan itse suorastaan sairasta tyydytystä ja kimmoketta tekoihinsa. Mitä pidemmälle tämä heidän keskinäinen syöksykierteensä etenee, sen enemmän saamme selvyyttä vaimon ajatuksista ja roolista tässä kaikessa.

Haluaisin avata koko tarinan, ruotia tapahtumien syitä ja niiden seurauksia pohjia myöten. Se olisi kuitenkin karhunpalvelus heille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet. Suosittelenkin kaikkia (ja ihan erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneita) tutustumaan kirjaan. Avain on hieno esimerkki rakenteellisten kokeilujen ja vähäeleisen tyylin mahdollisuuksista.


Junichiro Tanizaki: Avain (Kagi, 1956)
Tammi 1987
Suomentanut Tuomas Anhava
alkuperäiskieli: japani