Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Japanilaissyntyinen, viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Kazuo Ishiguro on pitkällä kirjailijanurallaan kirjoittanut kaksi Japanin maaperälle sijoittuvaa romaania:  Silmissä siintävät vuoret, joka on hänen esikoisteoksensa, sekä tämän käsillä olevan Menneen maailman maalarin.

Kummassakin teoksessa Ishiguro palaa toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin ja tarkastelee maassa Yhdysvaltojen miehitysaikana tapahtuneita kulttuurisia ja henkisiä muutoksia.  Kirjat ovat tietyssä mielessä sisarteoksia - olisiko mahdollista, että Ishiguro on kirjoittaessaan tehnyt tutkimusmatkaa ja inventaariota, tietynlaista välienselvitystyötä perheensä kotimaahan, oman sukunsa historiaan? Näiden teosten jälkeen hän siirtyi uuden kotimaansa kulttuuripiiriin: seuraava teos oli englantilaisen hovimestarin valinnoista kertova Pitkän päivän ilta (joka on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani).

Vaikka tätä suht lyhyttä 'japanikautta' seuraavat kirjat vievät lukijansa täysin toisenlaiseen kulttuuriympäristöön, tarinoiden ytimestä löytyy jotakin samaa. Ishiguro pohtii ja tutkii oikeastaan kaikissa kirjoissaan sitä, millä tavoin ihminen reagoi ja vastaa itsessään ja ympäristössään tapahtuviin, usein hyvinkin dramaattisiin muutoksiin.
Läsnä ovat myös itsekunnioitukseen ja kunniantuntoon, sekä syviin yksinäisyyden kokemuksiin liittyvät teemat.
Ishiguro kysyy, millaista on hyvä elämä ja minkälaisia ovat sen toteutumisen reunaehdot.

Menneen maailman maalari sijoittuu 1950-luvun lopun Nagasagiin, missä ikääntynyt taiteilija Masuji Ono muistelee mennyttä, mainehikasta uraansa ja yrittää sopeutua toisen maailmansodan jälkeiseen, vieraalta tuntuvaan maailmanmenoon. Masujin vaimo ja poika ovat kuolleet Nagasakin pommituksissa, jäljellä ovat hänen kaksi tytärtään sekä pommitusten turmelema, aikoinaan kaupungin kauneimpiin lukeutunut huvila.

Uusi hallinto on käytännössä pakottanut Masujin vetäytymään taiteilijan uraltaan  ennen sotaa kannattamiensa isänmaallisten, sittemmin vaarallisiksi kääntyneiden arvojen vuoksi: oliko hän osasyyllinen siihen mitä tuleman piti? Oliko hän ollut sodanlietsoja (sotasyyllinen jopa!), monen muun kaltaisensa taiteilijan lailla? Ishiguro itse pitäytyy visusti kertojan roolissaan eikä ota asiaan kantaa...

Maailma nytkähtää sodan jälkeen uudelleen liikkeelle myös pahoin vaurioituneessa Nagasakissa, mutta Masuji ei osaa vastata sen kutsuun. Mieluiten hän viettää aikansa muistelemalla kunniansa päiviä, vanhoja ystäviään ja ihailijoitaan, kunniakasta uraansa. Sitä Nagasakia, jota ei enää ole olemassa...
Vanheneva taiteilija kulkee pommitusten murjomassa kaupungissa, jota jälleenrakennetaan vauhdilla, etsii tuttuja kulmia, katuja, baareja, ihmisiä, mutta ei enää tunnista kotikaupunkiaan. Muistot ja nykyisyys sekoittuvat tarinassa kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, jossa Masuni kulkee unen ja valveen herkällä rajapinnalla. Hän ei haluaisi vielä herätä suloisesta unestaan, vaan  tahtoisi kääntää kylkeään, sulkea silmänsä ja unelmoida itsensä takaisin maailmaan, joka kerran oli...

Uusi sukupolvi kiinnittyy yhä enemmän länteen (meillä on paljon opittavaa amerikkalaisilta, julistaa hänen vävynsä!) ja kun Masuji yrittää leikkiä tyttärenpoikansa kanssa, tämä ei tahdo leikkiä samuraita vaan cowboyta. Kestää aikansa, ennen kuin isoisä edes tajuaa, mistä lapsi puhuu.

Ishiguro asettaa Japanin menneet ja rytinällä saapuneet uudet arvot ja aatteet vastakkain, mutta jättää mahdollisten johtopäätösten ja kannanottojen teon lukijalle itselleen. Tiedämme hyvin, että Japanissa tapahtui näinä vuosina paljon hyviä asioita: tuli talousihme, tuli demokratian uusi nousu. Tiedämme senkin, että muutosten jalkoihin jäi myös paljon hyvää.
Tuhansia vuosia vanhat kulttuurit ovat ihailtavan joustavia: länsimaiset arvot eivät sittenkään kyenneet jyräämään alleen kaikkea vanhaa ja arvokasta. Olen jostakin saanut sen käsityksen, että japanilaiset ovat onnistuneet suurelta osin sulauttamaan uudet kulttuuriset ainekset osaksi omaa, ehtymättömältä tuntuvaa kulttuuriaan. Joustavuus ja sopeutumiskyky ovat kulttuurien vahvimpia kannatinpuita, uskon ma...

Ishiguron romaani tarjoaa myös mitä mielenkiintoisimman kurkistusaukon japanilaiseen taide-elämään, joka ainakin vielä kirjan kuvailemaan maailmanaikaan poikkesi paljon länsimaisesta. Tarkkojen sääntöjen ja muodon noudattaminen ovat taiteen tärkeimpiä kriteerejä. Pyrkimys Täydellisyyteen on tärkeä ohjenuora varsinkin aloitteleville taiteilijoille. Muoto antaa tekijälle lopulta myös vapauden, mitä asiaa länsimaisen kulttuurin edustajan on vaikea ymmärtää.
Tätä muodon noudattamisen ja täydellisen vapauden välistä suhdetta pohdin lisää, kun tuon blogiin Minna Eväsojan teoksen Shoshin. Aloittelijan mieli.

 Menneen maailman maalari on huikean hieno ja monipuolinen lukukokemus. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka etsivät laatulukemista syksyn pimeneviin iltoihin. Muistutan vielä, että Ishiguron uusin suomennos Surullinen pianisti ilmestyy piakkoin.

Näistä Kazuo Ishiguron kirjoista olen kirjoittanut blogiin aiemmin:

Haudattu jättiläinen
Me orvot
Ole luonani aina
Pitkän päivän ilta
Silmissä siintävät vuoret
Ja ekstrana:
Meillä on uusi kirjallisuuden nobelisti 


Blogini japanilaisessa syksyssä tähän mennessä julkaisemani jutut:
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä

***

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World, 1986)
Tammi 1988
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti