Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

  Minun on vaikea kuvata tunteitani lopullisella lähtöhetkellä. Ajomatkan ensimmäiset parikymmentä minuuttia sujuivat niin, että en voi todellakaan sanoa olleeni jännittynyt tai innoissani. Se johtui epäilemättä siitä seikasta, että vaikka matkani vei yhä kauemmaksi talosta, olin kuitenkin edelleen ympäristössä, jonka tunsin vähintään pintapuolisesti entuudestaan. --- Mutta lopulta ympäristö kävi oudoksi ja tajusin ylittäneeni kaikki aikaisemmat rajat. 

  Näin alkaa englantilaisen herrasmieshovimestari Stevensin pitkän uran ensimmäinen lomamatka läpi kesäisen Länsi-Englannin vuonna 1956. Maaseudun lumo, pittoreskeja maisemia halkovat tiet, alla työnantajalta lainaksi saatu loistelias Ford, uusi matkapuku, jonka taskuun hän on sujauttanut vanhalta työtoveriltaan, miss Kentiltä saapuneen kirjeen...  Päämäärättömän vaeltelun ohella Stevens aikoo käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä ja löytää ratkaisun vaikeaan henkilöstössuunnittelussa ilmenneeseen ongelmaan: on aivan mahdollista, että äskettäin miehensä luota paennut miss Kenton (Stevensin mielessä hän on aina ja ikuisesti neiti), on valmis palaamaan takaisin Darlington Halliin, entiseen taloudenhoitajan toimeensa.

  Matkan aiheuttama uusi ja outo vapaudentunne ja miss Kentonin kirje saavat ikääntyvän hovimestarin muistelemaan Darlington Hallissa viettämäänsä aikaa. Nuo vuodet, joihin mahtui kaksi maailmansotaa ja englantilaisen luokkayhteiskunnan murros, ovat säilyneet hänen mielessään kirkkaina ja kunniakkaina. Kartano toimi maailmansotien välissä poliittisen kerman salaisena kohtauspaikkana ja juuri tuo seikka sai Stevensin tuntemaan asemansa etuoikeutetuksi ja tärkeäksi, saihan hän omalta osaltaan olla vaikuttamassa maailmanhistorian käänteisiin, olkoonkin, että hänen osuudekseen jäi noiden salaisiksi luokiteltujen kokousten moitteeton sujuminen. Asemansa avulla hänellä on mahdollisuus päästä yhdeksi ammattikuntansa 'suurimmista'. Kaikella on kuitenkin hintansa: Stevensin kunniakas unelma hukuttaa alleen muut halut ja intohimot, myös ne orastavat tunteet joita hän muissa olosuhteissa saattaisi tuntea neiti Kentonia kohtaan. Tehokkuus, uskollisuus, järjestelmällisyys, oman tunne-elämän kuolettaminen, asialleen omistautuneiden suurmiesten palveleminen: siinä Stevensin teesit ja uskontunnutus, joita hän ei  halua rikkoa silloinkaan, kun lordi Darlingtonin häpeälliset natsikytkökset paljastuvat ja saattavat tämän julkisen ryöpytyksen kohteeksi.

  On selvää, että lordi Darlingtonin toiminta sotii Stevensin omia moraalikäsityksiä vastaan. Ishiguro viittaa tähän useasti tarinan kuluessa. Kysymys on vakavasta sisäisestä konfliktista, joka kulminoituu vasta vuosia lordin kuoleman jälkeen, tällä kuuden päivän mittaisella matkalla, jolla kaikki aikaisemmat rajat ylittyvät. Hovimestarin viileän kuoren alla tapahtuu jotakin, mutta tuo 'jokin' ei johda sisäiseen vapautumiseen vaan päinvastoin uuteen kriisiin: uskollisesta, kuollutta isäntäänsä idealisoineesta ja häntä hiukan säälineestäkin palvelijasta kuoriutuu herransa kieltävä Juudas Iskariot.

  Moraalin, ihanteiden  ja toisaalta hyvin raadollisen todellisuuden yhteentörmäyttäminen on Pitkän päivän illan ydinmehua. Ihmettelen, kuinka Ishiguro on saanut upotettua päältäpäin viileään, suorastaan luotaantyöntävän lakoniseen päähenkilöönsä näin paljon mielen myrskyä. Stevensiä revitään ja riepotellaan oikeastaan kolmeen suuntaan: yhtäällä on miehen ammatillinen kunnia, joka vaatii häntä sulkemaan silmänsä, mielensä ja sydämensä tapahtuipa ympärillä mitä hyvänsä, toisaalla on hänen sisäinen oikeudentuntonsa ja tunne-elämä, jotka pilkahtavat kertomuksen kuluessa esiin hyvin harvoin, mutta kuitenkin niin, että lukija tietää niiden olevan siellä jossain. Ja kolmantena voimana näen luokkayhteiskunnan muutoksen, sen, joka hitaasti mutta varmasti alkaa rapauttaa myös Stevensin oman ammattikunnan arvostusta ja sitä kautta hänen itsekunnioitustaan.
On miltei piinallista seurata, kuinka tyynenä ja viileänä mies koettaa pysytellä tuon kaiken riepotuksen keskellä. Tuntuu, että mikään tai kukaan ei voi osua häneen, vaikka eihän se niin koskaan mene: tyyni ulkokuori pettää, pinnan alla tapahtuu asioita, jotka lopulta yllättävät hovimestarin itsensäkin.

  Olen lukenut japanilaissyntyiseltä, lapsena vanhempiensa kanssa Englantiin muuttaneelta Kazuo Ishigurolta tätä ennen vain toisen maailmansodan jälkeiseen Nagasakiin sijoittuvan Silmissä siintävät vuoret, joka ei pintavilkaisulla voisi enempää erota englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaavasta Pitkän päivän illasta. Tarinoissa on kuitenkin jotakin samaa: niistä kummastakin löytyy muuttuvan yhteiskunnan ja menneeseen nojaavan yksilön välinen konflikti, aihe on siis mitä suurimmassa määrin yleismaailmallinen.

 Bookerin kirjallisuuspalkinnon voittanut  Pitkän päivän ilta ihastuttaa  tietenkin myös Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämänä elokuvaversiona. Vaikka olen nähnyt leffan ihan äskettäin (olisikohan viimeisin televisioesitys ollut viime keväänä), haluan nähdä sen nyt kirjan luettuani mahdollisimman pian uudelleen. Muistaakseni elokuvan musiikkikin hurmasi minut hienostuneella tyylikyyydellään...

 Pitkän päivän ilta oli kirjana elokuvaakin vaikuttavampi (vaikka leffan käsikirjoitus muistaakseni olikin hyvin uskollinen Ishigurolle). Romaani viehätti minua paitsi tarkalla psykologisella näkemyksellään, myös erittäin hienolla ajankuvallaan. Ishiguro kertoo tarinansa vain ja ainoastaan Stevensin näkökulmasta, mikä on minusta kertakaikkisen upea juttu. Kirja on  kirjoitettu ennen nykyistä 'näkökulmatekniikkabuumia', johon ainakin minä alan jo olla pikkuisen kyllästynyt. Tämän kirjan hienoviritteisen tunnelman tuollainen turha näkökulmien vaihtelu olisi pilannut tyystin.
Seuraavaksi tartun Ishigurolta romaaniin Ole luonani aina. Mikäli 'vanhat merkit' pitävät paikkansa, tuo kirja vie minut johonkin aivan uuteen, mutta tarjoaa samalla hänen aiemmista teoksistaan tuttuja teemoja.

René Magritte: The Pilgrim, 1966

Muualla esimerkiksi näissä blogeissa: Amman lukuhetki,  Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu lukija,  Järjellä ja tunteella, Kirjapolkuni, Kujerruksia, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua,  Nenä kirjassa, Sinisen linnan kirjasto,  Systomykoosi, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Tammi 1990, 1 p., 283 s.
Suomentanut Helene Bützow
Kannen maalaus: René Magritte
Antikvariaatista