Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Olen yksinkertaisesti lääpälläni Kazuo Ishiguron selkeään ja alleviivaamattomaan tapaan kirjoittaa elämästä. Hänen viileän eleetön kerrontansa vetää minua puoleensa kuin magneetti ja sytyttää minussa halun sukeltaa tarinoiden pinnanaliseen myrskykeskukseen, sinne missä kaikki alkaa...

  Tutustuin Ishiguron teoksiin vasta pari vuotta sitten lukemalla hänen varhaistuotantoonsa kuuluvan romaanin Silmissä siintävät vuoret, ja seuraavaksi vuoroon tullut  Pitkän päivän ilta  muutti innostukseni jo rakkaudeksi. Tämän viimeisin lukukokemukseni jälkeen olenkin jo valmis kiertymään rusetiksi Ishiguron sormen ympäri: tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hänet aina...

   Japanilaissyntyisen, lapsena Iso-Britanniaan kotiutuneen Ishiguron teokset ovat ytimeltään tyyntä ja hillittyä pintakerrostaan rajumpia. Teosten huimaavuus ja huumaavuus eivät paljastu kirjojen ensimmäisiltä sivuilta eivätkä yksittäisistä tekstinpätkistä, vaan ohuin, brilliantein kirjainlangoin yhteenkiedotusta kokonaisuudesta, osiensa summasta ja jostakin vielä enemmästä, jossa on mukana taiteen myös taikaa. Ishiguron teosten voima paljastuukin usein viiveellä ja niin kävi nytarinan todellinen paino iski tajuntaani vasta hyvän aikaa lukukokemukseni jälkeen. Putosin romaanissa kohtaamieni ihmisten suruun, joka ensin oli ollut yksin heidän, mutta jonka yhtäkkiä tunsin myös omakseni, siksi suruksi joka jokainen ihmisolento kantaa mukanaan syntymästä kuolemaan. Hyvänen aika: tällaisiako ovat (kirjalliset) jälkitripit?

  Teosta on kuvailtu dystopiaksi, mikä määritelmä saattaa kuitenkin liian rajoittava ja karkoittaa kirjan ääreltä ne lukijat, joita dystopia-genre ei kiinnosta. Heidän lohdutuksekseen ja houkutuksekseen kerron, että tarina on päällisin puolin kovin arkinen ja perienglantilainen, ja että kerronnan pääpaino pysyttelee tiukasti (osin omalaatuisen) arjen kuvauksissa sekä hyvin mielenkiintoisesti rakennetuissa ihmissuhteissa. Dystopia-aineksen Ishiguro häivyttää taitavasti taustalle, miltei näkymättömättömäksi mutta silti kaikkeen ja kaikkiin vaikuttavaksi (ja kyllä: hyvin hyytäväksi) voimaksi.

  Tarinan kertojaksi nousee kolmekymppisen Kathy, joka tarinan alussa ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Englannin maaseudulla sijainneessa sisäoppilaitoksessa. Seuraavassa hetkessä olemmekin siirtyneet 1900-luvun loppupuolelle, Kathyn ja hänen koulutoveriensa arkeen Hailshamin kouluun, joka aluksi vaikuttaa suorastaan idylliseltä: oppilaita kohdellaan täällä kuin silkkihansikkain, mutta ensivaikutelma pettää.

Koulun kauniit kulissit kätkevät taakseen salaisuuden, jonka on - tietenkin - pakko paljastua. Utuverhojen revetessä silmiemme edessä myös oppilaiden oma elämä joutuu uuteen valoon. On hämmästyttävää ja ennen muuta pelottavaa, kuinka tavallisena heidän arkensa tämän kaiken jälkeen jatkuu: miksi kukaan ei pakene, miksi kukaan ei kyseenalaista tulevaa kohtaloaan. "Miksi, miksi, te hölmöt lapset? kyselin minä pitkin matkaa. Ehkä tämä on ihmisen osa; teemme ja toimimme totuttujen kaavojen ja ainoina mahdollisina pitämiemme käyttäytymismallien mukaan. Yhtä hyvin voisin ehkä  ravistella itseäni tai ketä tahansa vastaantulijaa ja kysyä, miksi, miksi me jäämme oman elämämme vangeiksi silloinkin kun meno ei miellytä, kun sekä järki tunne  kehottavat meitä juoksemaan niin kovaa kuin kintuistamme lähtee?

  Kathyn ja hänen ystäviensä kohtaama aikuisuus on hyvin erilainen kuin useimman meistä. He tietävät kohtalonsa jo hyvin nuorina, mutta näyttävät suhtautuvan siihen stoalaisella tyyneydellä. Minua asetelma kauhistuttaa ja ahdistaa, sillä aistin heidän tyyneytensä takana lymyävän pelon. Tunteilla leikitellään, nuoret saavat mahdollisuuden todistaa olevansa oikeutettuja siirtämään kohtalonsa kelloja, mikäli kaiken takana oleva, nimettömäksi jäävä järjestelmä vakuuttuu heidän inhimillisten tunteidensa aitoudesta, Julmaa leikkiä säestää Judy Bridgewaterin siirappinen iskelmärenkutus Never Let Me Go, johon romaanissa viitataan tämän tästä, viiltävänä muistutuksena unelmista, jotka eivät milloinkaan toteutuisi.

Viimeisten sävelten jälkeen suru.

Tammen Keltainen kirjasto 

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2005)
Tammi 2005
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli:englanti

Kommentit

  1. Oi, tämä minun pitäisi ehdottomasti lukea! Hyllyssä odottaa Haudattu jättiläinen... Ishiguro vähän jännittää, että onko hän minun kirjailijani. Mutta niin sitä jännittää vähän aina uutta kirjailijaa, jonka tyylistä ei etukäteen tiedä. Luotan kuitenkin siihen, että ihastun Ishiguroon! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, koskaan ei voi tietää, mitkä kirjat iskevät omaan lukumakuun. Suosittelen kyllä Ishiguroa kaikille, sittenhän sen näkee...

      Mulla on useita kirjailijoita, joiden tuotantoon tutustuminen jännittää/ tai on jännittänyt. Täytyy pikku hiljaa vain kulkea 'tulta päin :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Ishiguron kirjoissa on paljon luopumista. Kuinka paljon me arjessamme annamme periksi, teemme pieniä myönnytyksiä, opimme elämään pienien vääryyksien kanssa. Ne tapahtuvat niin pieninä palasina, pitkällä aikavälillä, että niiden antaa vain tapahtua omaa laiskuuttaan, kun ei halua vaivata kohteliaisuuttaan, peläten toisen mielipahaa, kiireessä arjen painamana.

    Minun kaveripiirissäni on meneillään suuri eroaalto. Olemme kaikki nuoruudessamme vajavaisilla tiedoilla ja taidoilla valinneet puolisomme ja nyt lasten kasvaessa ja arjen helpottuessa huomanneet, että monia asioita ei voi, eikä enää halua, lykätä. Pienten lasten kanssa arki täyttyy pullolleen, pitäisi myös tehdä uraa ja maksaa asuntolainaakin… Asiat siirtyvät kuin Ishiguron romaaneissa. Ja kun paine hellittää valtaa suru ja pettymys itseään kohtaan, tuntuu, että on helpompi aloittaa alusta kuin lähteä selvittämään ikivanhoja vyyhtejä. Useimmat kuitenkin arkuuttaan ja muutoksen peloltaan nielevät ylpeytensä ja kohtaavat kuuluisat ”elämän tosiasiat” ja opettelevat elämään löysässä hirressä.

    Ishiguron kirjat ovat minullekin läheisiä, uudemmat vain eivät ole niin hyviä kuin alkupään tuotanto.

    Harri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipas edellisestä viestistä tökerö vuodatus. Pohdiskelin vain miksi kukaan kirjassa, tai tässäkään maailmassa, ei kapinoi kohtaloaan vastaan. Katsomme dvd:ltä iltaisin Menneen maailman (Brideshead Revisited) jaksoja ja sielläkään Jeremy Irons:n hahmo ei taistele kohtalostaan vaan ottaa herrasmiesmäisesti iskut vastaan. Ehkä tässä on jotain peribrittiläistä; Keep calm & carry on.

      Harri

      Poista
    2. Harri, vuodatukset ovat parhautta! Tällaisia kommentteja saadessaan sitä viimeistään tietää, ettei kirjoittele näitä juttujaan ihan 'tyhjille seinille ja tuuleen'.

      Jaan täysin sen, minkä tuossa sanot: löysässä hirressä roikkuminen on helvetillistä. Ehkäpä se kuuluu olennaisena osana ihmisenä olemisen 'kokonaistragediaan', niin yleistä ja hiljaisesti hyväksyttyä se näyttää olevan.

      Tuossa asenteessa on todellakin jotakin peribrittiläistä. Sosiaalinen paine pitää huolen siitä, että elämä suoritetaan pitkälti ennalta määrättyjä kriteereitä noudattaen. Varmasti moni meistä käy ainakin jossain elämänsä vaiheessa jaakobinpainia omien toiveidensa ja yhteisön asettamien vaatimusten ja pakkojen kanssa. Harva kykenee viittaamaan kintaalla viimeksimainituille, sillä kukapa ei haluaisi tuntea itseään arvostetuksi lauman jäseneksi. Joillakin kuvaan astuu mukaan vielä oma vallanhimo. Silloin taistelua käyvät ihmisen omat, vastakkaiset halut ja intentiot.

      Kiitokset mielenkiintoisesta kommentoinnistasi <3

      Poista
  3. Ishiguro on minulle miltei täydellinen kirjailija. Hänen teoksissaan on syvyyttä, omaperäisten tarinoiden lentoja, yhteiskuntien kerrostumia ja lumovoimaista kieltä. Omat suosikkini ovat ne tunnetuimmat: Pitkän päivän ilta ja tämä. Myös novellikokoelma Yösoittoja on upea.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ishiguro on Rautaa, Katja! Yösoittoja löytyy omasta hyllystäni myös, toivon ehtiväni sen seuraan piakkoin.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Ole luonani aina on niin ihana kirja, vaikka se onkin äärettömän melankolinen ja ahdistavakin. Rakastin tätä koko kirjallisesta sydämestäni! <3 Ja todellakin ymmärrän nuo jälkitripit - tunsin itsekin jotakin samanlaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, en ihmettele rakkauttasi, kirja on huikea, sanamukaisesti järkyttävän hieno.

      Jälkitripit hätkäyttivät!

      Kiitos kommentistasi

      Poista
  5. Minun todella täytyisi tutustua Ishiguron tuotantoon, nämä on jostain syystä aina jääneet lukematta. Löytyy tämäkin jo valmiiksi tuolta luettavien listaltani, mutta se ei ole koskaan siitä pidemmälle edennyt. Nyt herätit tällä postauksellasi suuremman mielenkiinnon, kiitos siitä, jospa tämäkin vielä tämän vuoden puolella lukuvuoroon pääsisi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, suosittelen! Ja niinpä; minunkin lukulistallani on lukemattomia kirjailijoita, joiden tuotantoon haluaisin tutustua, mutta jotakin muuta tulee aina väliin. Johtunee pienestä arkuudesta - ainakin itselläni.

      Oli mukavaa kuulla, että tämä juttu sai sinut ottamaan yhden lisäaskelen kohti Ishiguroa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  6. Ishiguro on loistava ja tämä kirja upea!
    Lukemisestani on jo aikaa, mutta muistan että pidin juuri tuosta dystopian esille tuomisen hienovaraisuudesta ja arkisuudesta. Tämä kirja onnistui olemaan yhtä aikaa melankolinen ja hyytävä.
    (Leffaversioista en tykännyt yhtään.)

    Luin just tuon Ishiguron uusimman ja se oli mulle pettymys. Se oli varmaa ja hyvää Ishiguron tyyliä ja kieltä (ja sen takia varmaan luinkin loppuun), mutta mun olisi pitänyt uskoa siinä liepeessä ollutta jonkun arvostelijan vertausta Game of Thronesiin. Siitä tietoisena joko "valmistautua" paremmin niihin lohikäärmeisiin tai sitten skipata koko juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, hyytävää melankoliaa, kyllä! Ja se taituruus, jolla Ishiguro sitoo dystopia-ainekset arkiseen kerrontaan... oioi!

      Mulle kävi hiukan ohraisesti Haudatun jättiläisen kanssa: kirja oli jo postissa minua odottelemassa, mutta en ehtinyt hakea kirjaa määräajassa, joten sen lukeminen viivästyy. Pian kuitenkin... Odotan lukukokemusta mielenkiinnolla. Katsotaan miten minun käy! :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  7. Tulen vielä toisen kerran kommentoimaan, eri asialla. :) Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa blogista aloitti tällaisen kulttuuriin liittyvän "epähaasteen", jossa ei ole erikoisempia sääntöjä, eikä painosteta osallistumaan. Minä lähdin mukaan, ja tämän kirjoittaminen oli hirveän hauskaa. Siksi ajattelin vinkata tästä muutamalle lempibloggaajalleni. <3 http://kristankirjat.blogspot.fi/2016/07/kolme-viipaletta-kulttuurista.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, kiitokset vinkkauksestasi <3 Epähaaste kuulostaa sen verran hauskalta jutulta että saatan minäkin osallistua siihen tässä päivänä muutamana!

      <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!