Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

  Pahin oli silloin ohi. Amerikkalaisia sotilaita oli yhtä paljon kuin ennenkin - Sillä sota jatkui Koreassa - Mutta Nagasagissa huokaistiin kaiken tapahtuneen jälkeen helpotuksesta. Maailma tuntui muuttuneen.

  Nuori Etsuko asuu Nagasagin itälaidalla, sodassa hävitetyn kylän paikalle rakennetussa betonilähiössä, jota ympäröi liejuinen, hyttysiä kuhiseva savimaa. Vain tämä on jäljellä: joki ja sen rannalla pieni puinen talonrähjä, ihmeen voimalla  pommituksesta säästynyt, kuin muistutuksena, huutona joka kukaan ei ehtinyt päästää ilmoille pommin iskeytyessä Nagasagin maaperään. Helvetistä elävänä selvinneet pysyvät hiljaa, ovat (ainakin päällepäin) japanilaisen pidättyviä ja kohteliaita, yrittävät sopeutua uusiin olosuhteisiin miten parhaiten taitavat. On kuitenkin kovin ihmeellistä, jos he kaiken tapahtuneen jälkeen vain huokaisevat helpotuksesta. Ehkäpä heillä ei ole voimaa muuhun? Kirjan tapahtumat osuvat neljäkymmentäluvun lopulle, ehkäpä 50-luvun alkuun, joten on selvää, että pahin todellakin on jo ohi. Silti en ymmärrä sitä, mistä löytyy voima jatkaa elämää hirvittävän, yhdessä hetkessä  90 000 ihmistä tappaneen joukkotuhon jälkeen? Kuinka kukaan edes halusi jäädä tuohon tuhottuun kaupunkiin, sen uudelleenrakentamisesta huolimatta? Kovin sinisilmäiseen kysymykseeni on tietenkin olemassa vain yksi vastaus: elämän on jatkuttava, tavalla tai toisella.

  On kesä ja Etsuko odottaa ensimmäistä lastaan. Hänen miehensä Jiro tekee pitkää päivää Nagasakin keskustassa, raitiovaunumatkan päässä kotoa ja hän itse viettää aikansa miten parhaiten taitaa, omien sanojensa mukaan enimmäkseen laiskotellen. Tämä on se kesä, jona Etsuko tutustuu puiseen talorähjään muuttaneeseen naiseen ja tämän pieneen tyttäreen Marikoon. Sachikon ja Etsukon välille syntyy erikoislaatuinen ystävyys, hiukan yksipuolinen, mutta paremman puutteessa sekin riittää, Etsuko tuntuu ajattelevan.  Sachikon mieli on jo jossain muualla, hän janoaa uutta, parempaa elämää ja näkee tilaisuutensa nuoressa jenkkisotilaassa. Mies on luvannut viedä Sachikon tyttärineen Amerikkaan heti sopivan tilaisuuden tullen. En voinut mitään sille, että tunsin Sachikoa kohtaan suurta antipatiaa. Näin hänen hahmonsa räikeän opportunistisena, mutta voinko sittenkään syyttää häntä? Naisen kylmä asenne tytärtään kohtaan sai kuitenkin henkeni salpautumaan: ujo tyttönen viettää päivänsä yksin, kääriytyy torjuvaan hiljaisuuteensa kuin turvaa antavaan viittaan.

  Mariko makasi etäisimmässä nurkassa auringonvalon ulottumattomissa. Erotin jotain liikettä hänen viereltään pimeässä ja tullessani lähemmäksi näin ison kissan kerälle kiertyneenä matolla.
- Hei, Mariko, sanoin. - Etkö sinä muista minua? Me tapasimme kerran, jatkoin. - Etkö muista? Sinä olit joella. 
Pikku tyttö ei osoittanut minkäänlaisia tuntemisen merkkejä. --- Se odottaa poikasia. 
- Ihanko totta? Sehän on hauskaa. 
- Haluaisitko sinä kissanpojan? Mikset sinä ota kissanpoikaa? lapsi kysyi. - Se toinen nainen ottaisi. -- Se, joka asuu joen toisella puolella.
- Eihän siellä asu ketään, Mariko. Siellä on vain puita ja metsää. 
- Hän sanoi, että veisi minut kotiinsa. Hän asuu joen toisella puolella. Minä en mennyt hänen kanssaan.

  Pienen Marikon ahdistus liikuttaa ensimmästä lastaan odottavaa Etsukoa, hän tahtoisi auttaa, mutta Sachiko torjuu hänen huolensa kerta toisensa jälkeen, kevyellä hymyllä ja kumarruksella: Ei hätää, kaikki on kunnossa.

  Sachiko kohtelee tytärtään välinpitämättömästi, melkein torjuen. Sitäkin innokkaammin nainen näyttää ripustautuvan kolhiintuneella amerikanraudalla ajelevaan salaperäiseen amerikkalaiseensa, jonka toivoo olevan heidän pääsylippunsa pois, pois ahdistuksesta jota he kumpikin kokevat, sekä äiti että tytär, johonkin vielä vapaampaan mitä Japanissa on miehityksen jälkeen saavutettu: demokratiakehitys on alkanut, kaikille ihmisille taataan sukupuolesta riippumattomat perusoikeudet, naiset saavat äänioikeuden. Mutta laki tai asetukset eivät hetkessä muuta maan tapoja, sen Sachiko tietää ja tahtoo pois, osittain tietysti turhamaisuuttaankin: kukapa ei olisi kuullut Amerikan ihmemaasta, jossa kaikki ihanuus on saavutettavissa vain kättä ojentamalla. Sachiko muistelee isänsä kertomuksia Amerikasta, jossa tämä maailmaa matkanneena on oleskellut ja toivoo seuraavansa isänsä viitoittamaa tietä kohti vapaata länttä.

  Parempaan tulevaisuuteen tahtovat uskoa myös Etsuko ja hänen miehensä, mutta he uskovat saavuttavansa onnellisen tulevaisuuden kotona Japanissa. Täysin päinvastaista ajattelutapaa edustaa Etsukon appi, joka tuona kesänä vierailee nuoren perheen luona. Ogata-Sanin mielestä se Japani, johon hän syntyi ja jota hän oli sitoutunut palvelemaan, on haudattu ja sen muisto poljettu tomuun. Isän ja pojan välit ovat asialliset mutta viileät, heidän ajattelutapansa ja odotuksensa ovat eriytyneet, sukupolvien välinen kuilu kovertunut  niin syväksi, ettei heidän välilleen voi enää syntyä todellista yhteyttä. Mutta ah, aasialainen, hymyilevä kohteliaisuus, jota isä ja poika toisilleen osoittavat, ei petä hetkeksikään.

Ishiguro luo kirjassaan hienoja kontrasteja vanhan Japanin ja uuden, demokratian ensiaskeleita ottavan Japanin välille. Itsekin hämmennyin kirjaa lukiessani, en oikein tiennyt enää mitä ajatella tuon aikakauden käänteistä: kauhistuttavan katastrofin jälkeinen miehitysaika johti maan demokratiaan, johon tosin olisi voitu päätyä historian kulussa muutoinkin - tai sitten ei.  Kirjan  luettuani 50-luvun Japani piirtyi mieleen sekavana: atomipommien ja sodan muiden vaikutusten  aiheuttamaa shokkivaihetta seurasi valtava henkinen tyhjiö,  jota ihmisten oli varmastikin helpompi tuossa vaiheessa täyttää ulkopuolelta tulevilla vaikutteilla kuin kääntyä etsimään vastauksia omasta historiasta ja traditioista.

  Mikä sai Etsukon muistelemaan tuota nimenomaista  kesää kaukaisessa kotimaassa? Niin kummallista: hän oli lopulta se, joka jätti kaiken taakseen.  Hänen nuorin,  Englannissa syntynyt tyttärensä tekee yllätysvierailun kotiin ja alkaa muistella edesmennyttä sisartaan, häntä, jota Etsuko tuona kesänä odotti. Kipeä muisto kuolleesta tyttärestä saa Etsukon mielen liikkeelle ja avaa menneisyyden ovet sepposen selälleen.

  Silmissä siintävät vuoret oli minulle hyvä, puhdistava lukukokemus: Ishiguron kieli on hyvin yksinkertaista ja hyvin selkeää. Hän keskittyy ihmisten arkielämän kuvaamiseen mutta tulee samalla kertoneeksi jostakin paljon laajemmasta. Tämä on kirja muutoksen kahdesta puolesta; tuhoutumisesta ja uusista aluista, niistä aluista joihin itse kunkin on pakko joskus tarttua.
Ishiguro jättää kirjassaan paljon kertomatta. Monet hänen teemoistaan eivät saa selitystä, saati selkeää lopputulemaa. Mutta sellaistahan se elämä usein on.  Kertomuksen avoimuus  olikin yksi niistä syistä, joiden vuoksi rakastuin tähän kirjaan. 

  Tutustuin japanilaissyntyisen,  lapsena Englantiin muuttaneen Kazuo Ishiguron tuotantoon nyt ensimmäistä kertaa, Lumiomena -kirjoja ja haaveilua -blogin  Katjan innoittamana.  Silmissä siintävät vuoret -kirjasta on Katjan blogin lisäksi kerrottu myös täällä: Aamuvirkku yksisarvinen ja Kirja-aitta.
 Seuraava Ishiguroni taitaa olla elokuvanakin ihastuttanut Pitkän päivän ilta, joka vie lukijansa täysin erilaiseen maailmaan kuin nyt lukemani teos.


Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret (A Pale View of Hills, 1982)
Kustantaja: Tammi, 1983, 1. p. 201 s.
Suomentanut Marjatta Kapari
Kannen naamio: Japanilainen Galleria, Lontoo