29.8.2016

Emma Cline: Tytöt



1969. Vietnamin sodan, hippiliikkeen, seksin vapautumisen, e-pillereiden, hurjien haaveiden, unelmien ja kauhukuvien vuosikymmen on pian päättymässä. Monet tuolta ajalta peräisin olevat mielikuvat niin ovat ikonisia ja vahvennettuja, että ne ovat muuttuneet huomaamattamme osaksi kollektiivista tajuntaamme.
Kuusikymmentäluvun kuvastoon on tarttunut myös Emma Cline, 27 -vuotias kalifornialainen kirjailija, jonka debyyttiteos Tytöt sai jo ennen ilmestymistään aikaan melkoisen mediamylläkän. Romaanin kustannusoikeuksista suorastaan taisteltiin ja se myytiin tuoreeltaan 34 maahan. Suomessakin pyörivän televisiosarjan Girls käsikirjoittajan ja ohjaajan Lena Dunhamin lausunnon mukaan 'kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi.'

  Tarina kertoo 14-vuotias Eviestä, joka viettää kesälomaansa Kalifornian puuduttavan auringon alla ja potee kaikille teineille tuttua elämäntuskaa. Lapsuus on lipumassa pois, samoin entinen ystäväpiiri, ja vanhemmatkin tekevät parhaillaan eroa. Evien elämä on käymistilassa; maailma tuntuu saavan jatkuvasti uusia, kihelmöiviä merkityksiä: seksuaalisuus heräilee, mutta ruumis ja mieli kulkevat vielä eri tahtiin.

Kotioloihinsa tylsistynyt Evie törmää sattumalta itseään muutamaa vuotta vanhempaan Suzanneen, joka huokuu auktoriteettia ja puoleensavetävää, ylenkatseellista vapautta. Suzanne tutustuttaa hänet eksentriseen, rakkauden filosofiaa julistavaan hippikommuuniin ja laumaansa hypnoottisin ottein johtavaan Russeliin. Kommuunissa Evien elämälle tuntuu löytyvän tarkoitus, jonkinlainen päämääräkin. Tuntuu kuin hän olisi vihdoin löytänyt kotiin. Ranchin rakkaudentäyteisen julkisivun taakse kätkeytyy kuitenkin pahaenteistä  psykopatologiaa, joka purkautuu lopulta järkyttävin seurauksin. Romaanin taustalla häilyykin Kaliforniaa ja koko USA:ta vuonna 1969 kuohuttanut rikostapaus. Valkeneeko totuus Evielle liian myöhään?

  Clinen sujuvasti etenevällä romaanilla on ansionsa: hän kirjoittaa nuoren tytön kasvukivuista kauniisti ja viisaasti, ja teksti imaisi mukaansa. Clinen hienosti muotoillut, nerokkaiksikin kehutut lauseet eivät kuitenkaan saaneet mieltäni räjähtämään, enkä kiivaista yrityksistäni huolimatta saanut välitöntä yhteyttä Evieen. Tämä saattoi johtua Clinen tavasta tarkastella tapahtumia ja ihmisten sisäistä maailmaa jälkiviisaasti, ikään kuin ulkoapäin. Oloni oli ristiriitainen: eikö tarinaa ollutkaan tarkoitus seurata 14-vuotiaan minäkertojan näkökulmasta? Oliko kertojana sittenkin koko ajan aikuinen Evie, hän, johon saamme tutustua romaanin toisessa aikatasossa? Minä olisin halunut kuulla 14-vuotiaan Evien version sellaisenaan, ilman jälkiviisasta kommentointia? Aikuinen Evien kuulumiset eivät minua kiinnostaneet, sillä hän ei kyennyt tuomaan tarinaan mitään uutta.

Kommuunin tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pidäkkeetön vesi. Olisin halunut pysähtyä ja tarkastella tilanteita ja henkilöiden motivaatioita, saada valaistusta siihen, mikä lopulta johti kuplan puhkeamiseen. Tässä tarinassa kaikki ranchille eksyneet tytöt ovat hyväksikäytettyjä uhreja, jopa Suzanne ja hänen lähimmät ystävänsä, jotka saivat maksaa hairahduksestaan korkeimman mahdollisen hinnan. Mikä saa nämä hyväksikäytetyt nuoret naiset toimimaan siten kuin toimivat? Cline ei pohdi tapahtumien syy-seuraussuhteita lainkaan. Kaikki mikä tapahtuu, 'vain tapahtuu'.

  Tyttöjä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että Emma Cline on kirjoittanut Evien tarinasta moraalisen, varoittavan esimerkkitapauksen. Evien tie kiltistä perhetytöstä epämääräisen, tuhoisan  porukan huomaan käy yllättävän nopeasti, siitäkin huolimatta että hän kykenee jo jonkinlaiseen itsenäiseen ajatteluunkin. Suurikaan järki tai harkintakyky eivät aina estä nuorta joutumasta eksyksiin, sen Clinen romaani hienosti osoittaa.

  Cline kirjoittaa kuusikymmentäluvusta mielikuviamme särkemättä, niin että romaani on tunnelmaltaan miltei ikonisen puhdaslinjainen. Kun suljin kirjan, korvissani soi tamburiinien ja kirkasväristen rannekorujen helinä.

Muualla:  Kirjojen keskelläLumiomena ja  Rakkaudesta kirjoihin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016)
Otava 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

26.8.2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Veljekset kuin ilvekset. Tai kuin juuristaan yhteen kasvaneet, toisiaan ruokkivat ja suojaavat puut. Niin kiinni toisissaan he olivat, että jos yhteen sattui, kaikki älähtivät.

En ollut koskaan elänyt ilman veljiäni. Olin varttunut seuraten kaikessa heidän esimerkkiään, ja lapsuuteni oli toisinto heidän varhaisista vaiheistaan. En ollut koskaan tehnyt mitään ilman heitä - varsinkaan ilman Obembea, joka oli imenyt paljon viisautta kahdelta vanhimmalta ja laajentanut tietämystään kirjojen avulla. Olin täysin riippuvainen heistä. Olin elänyt heidän kanssaan, luottanut heihin niin paljon, ettei mielessäni ollut koskaan muotoutunut yhtään konkreettista ajatusta, joka ei olisi ensin kulkenut heidän kauttaan...

  Neljä veljestä, teini-ikään ehtineet Ikenna ja Boja, sekä hiukan nuoremmat Obembe ja Benjamin (joka toimii tämän tarinan kertojana), elävät Akuressa, Lounais-Nigerian suurimmassa kaupungissa yhdessä isänsä,  äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Eletään 1990-luvun loppua, maan poliittinen tilanne on epävakaa ja räjähdysaltis. Veljesten päivät kuluvat koulussa ja kolttosissa, mutta kotona vallitsee kova kuri: koulutuksen ja sivistyksen autuaaksitekevään voimaan uskova, Nigerian keskuspankissa työskentelevä isä,kasvattaa poikiaan äärettömän kovalla kädellä ja lehmännahkaisella köydenpätkällä. Poikien on päästävä eteenpäin, ehkä ulkomaille saakka, lääkäreiksi, tuomareiksi ja professoreiksi, niin on isä päättänyt, eikä tavoitteita hänen mielestään saavuteta palloa potkimalla, saati keppostelemalla. Heidän äitinsä taas - hän uskoo kasvatuksessaan tarinoiden voimaan. Äiti käärii lapsensa opettavaisiin ja suojeleviin taruihin, uskomuksiin, kielikuviin, jotka kumpuavat syvältä Nigerian historiasta. Äiti on haukankasvattaja, joka seisoo kukkulalla vahdissa ja yrittää pitää kaiken pahan loitolla lapsistaan...

  Kun keskuspankki siirtää isän työt pohjoiseen, haukankasvattaja jää poikastensa kanssa yksin. Tarinat ja uskomukset nousevat veljesten elämässä nyt entistä suurempaan rooliin. Ankaran isän poissa ollessa veljekset tekevät uhkarohkeita kalastusretkiä kielletylle, pahaenteisyyttä tulvivalle joelle. Täällä he kohtaavat mieleltään vakavasti sairastuneen, kaupunkilaisten keskuudessa epämääräistä kulttimainetta saavuttaneen maankiertäjän. Hullu Abulu langettaa veljesten ylle ennustuksen, joka sysää koko perheen ylitsepääsemättömältä tuntuvaan kriisiin.  Obioma heittää ilmoille universaalin kysymyksen: voiko tragediasta koskaan selvitä ehjin nahoin ja avoimin sydämin? Mitä jää jäljelle, kun yhteiset juuret ja unelmat murtuvat?

  Chigozie Obioman Kalamiehet on ensimmäisen kosketukseni nigerialaiseen kirjallisuuteen. Omaääninen, vahva teos saa voimansa Länsi-Afrikkalaisesta, huikeasta tarinankerrontaperinteestä: Obioma marinoi teoksensa vanhoilla afrikkalaisilla taruilla, uskomuksilla ja kielikuvilla, jotka kaikesta päättäen yhä vieläkin ovat osa maan jokapäiväistä elämää. Obioma taiteilee perinteisten nigerialaisten ja Euroopasta saapuneiden arvojen kaltevalla rajapinnalla: veljesten yhteiset juuret - heidän sielunsa - ovat kiinni Nigerian tarinoissa, samalla kun heidän toinen puolensa näyttää kurkottavan jo täysin toisenlaisiin svääreihin. Uusi ja vanha Nigeria kulkevat tarinassa kuitenkin ihmeellisen sopuisasti rinnakkain: tuntuu siltä, että taruihin perustuvat uskomukset ja moderni maailmankuva ilmentäisivät täällä vain todellisuuden eri puolia, miltei tasapuolisesti.

Tuo sama 'laajennettu maailmankuva' näkyy mielestäni hyvin myös siinä tavassa, jolla nigerialaiset näyttävät suhtautuvan moniin kieliinsä. Agwun perheessä puhutaan sekä englantia että igbon kieltä ja niitä kumpaakin käytetään luontevasti muunnellen, joskus kesken lausettakin kieltä vaihtaen. Ei liene epäselvää, kumpaa kieltä äiti, suuri haukankasvattaja, käyttää läksyttäessään poikasiaan, tai kummalla kielellä isä maalailee lapsilleen kuvia heidän huikeista tulevaisuudennäkymistään akateemisessa maailmassa.

  Kalamiehet on huikean moniulotteinen romaani. Se on kertomus täydellisyyttä hipovasta veljesrakkaudesta, perheen epätoivosta  ja suunnattomasta voimasta. Se on nuoren Benjaminin ja hänen veljiensä kasvukertomus, tarina pojan karikkoisesta tiestä lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Teoksen pääkertomus on traaginen, mutta Obaman kerronta ei huku melankoliaan vaan oikeastaan ihan päinvastoin, maistoin siinä kirpeää, hyvää tekevää raikkautta. Vaikka syksy on vielä alkutekijöissään, uskallan jo nyt ennustaa teoksen nousevan yhdeksi tämän kirjavuoteni 'tapauksista'.

**Akuressa syntyneen  Chigozie  Obioman valtavan arvostelumenestykseen yltänyt  esikoisteos Kalamiehet pääsi arvostetun kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen vuoden 2015 lyhytlistalle. Paljon matkustellut  Obioma asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Nebraskan yliopistossa.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

 Muualla blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja vieköön, Kirjojen keskellä,  Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi, Mummo matkalla ja Reader, why did I marry him?

Chigozie Obioma: Kalamiehet (The Fishermen, 2015)
Atena 2016
Suomentanut Heli Naski
Alkuperäiskieli: englanti

23.8.2016

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***
Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

20.8.2016

Juha Mäntylä: Milt

Klubi oli pieni, mutta sen intensiivinen tunnelma oli tehnyt siitä kuuluisan ja jokainen halusi soittaa siellä. Sinne oli vaikea löytää. Se oli keskellä ei-mitään, sen ympärillä oli pieni kylä, kylän ympärillä suo, ja kun tarpeeksi kauas meni, tuli meri vastaan. Ja kun merta seilasi, pääsi New Orleansiin.
Viime syksynä sain kunnian tutustua tähän kuuluisaan klubiin ja sen legendaarisiin jazz-iltoihin kirjassa Audrey, rakkaani. Ihastuin Juha Mäntylän positiiviseen kerrontatyyliin ja kirjoitin teoksen nostattamista ajatuksistani tähän tapaan:

  Minulle jäi tästä pienoisromaanista todella hyvä mieli: kirja on ylistyslaulu jazzille, positiiviselle elämänasenteelle ja ihmisille, jotka kulkevat rohkeasti kohti unelmiaan. Juuri tässä on mielestäni Audrey, rakkaani -teoksen vahvuus: Mäntylä antaa unelmien liitää vapaasti - juuri sinne minne ne haluavat, vaikka sateenkaaren tuolle puolen.

Tänä syksynä Mäntylän ensimmäinen jazzromaani on saanut itsenäisen jatko-osan, joka säihkyy  samaa, tummien sävyjen kirkastamaa positiivista elämänasennetta kuin edeltäjänsäkin. Kirja pulppuaa puhdasta, sadunomaista uskoa elämän ja unelmien voittoon. Jos minulta joskus kysyttäisiin, kuka on Suomen positiivisin kirjailija, valintani osuisi muitta mutkitta Juha Mäntylään. Tällaisia tarinoita tarvittaisiin nykymaailmassa paljon, paljon enemmän. Luojalle kiitos, meillä on J. Mäntylä.

  Miltin mukana matkaamme jälleen Tuorilaan ja  jazzin sykkivään kotikaupunkiin, New Orleansiin. Audrey, rakkaani -teoksesta tuttu, nimettömäksi jäävä tuorilalainen mies kertoo tällä kertaa  trumpetisti Milton Kingin tarinan. Jazz on Miltin elämä.  Hän ei voisi kuvitellakaan itselleen muunlaista kohtaloa kuin seurata muusikoille varattua kivistä, unelmien tähtisateella reunustettua tietä. Miltin  haaveena on päästä soittamaan New Orleans -jazzin pääkadulle, musiikkia kellon ympäri sykkivälle Bourbon Streetille, maailman arvostetuimmille klubeille, maailman parhaiden jazzmuusikoiden rinnalle. Miltin sydän sykkii Ella Fitzgeraldin, Louis Armstrongin, Duke Ellingtonin, Dave Brubeckin tahtiin. Kukapa ei tahtoisi edes kerran elämässään soittaa legendojen kanssa, säihkyä heidän rinnallaan...

   Mutta Miltin arki on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin tähtisadetta. Isän vanha, rikkinäinen ja epävireinen trumpetti kainalossaan hän juoksee koe-esiintymisestä toiseen, juuri niin kuin isä Joshuakin teki omana aikanaan, ja saa osakseen vain pään pudistuksia ja myötähäpeää. Legendaarisen  Jazz-loungen omistajatar Lady Summertimekin näyttää Miltille ja hänen kovia kokeneelle trumpetilleen tylysti ovea. Milt putoaa pohjalle, mutta sitten hänen elämäänsä alkaa virrata valoa - hyvin yllättävältä taholta. 
Tässä vaiheessa haluaisin kertoa tarinan kulusta sinulle vaikka ja vallan mitä, mutta parasta lienee, että tartut tähän mainioon pienoisromaaniin itse ja luet jatkon...

  Milt huokuu musiikkia ja todellista musiikkirakkautta. Mäntylän valitsema, jazzin peruskuvioita seuraileva kerrontatyylikin soveltuu jazzromaaniin tietenkin kuin nakutettuna. Kuinka höyhenenkeveästi pääsinkään Miltin seurassa New Orleanssiin ja takaisin, kuinka kevyesti askel lensikään tämän lukukokemuksen jälkeen... Toivon, että tuorilalainen mies jatkaa jazztarinointiaan!

Olisikohan Milt käynyt heittämässä keikkaa myös New Orleansin Bourbon Streetillä sijaitsevalla legedaarisella Preservation Hallilla? Ken tietää... 
Preservation Hall, Bourbon Street, New Orleans.


Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaaKrista /Suomi lukee.

Juha Mäntylä: Milt
Reuna 2016

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle.

17.8.2016

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa


Kiinalaissyntyisen Yiyun Lin Yksinäisyyttä Kalliimpaa sai minut jälleen kerran havahtumaan siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme me ihmiset varmasti koskaan tule  täysin ymmärtämään toisiamme. Empatia ja usein ne valitettavan hatariksi jäävät yrityksemme päästä lähelle toisen ihmisen sisintä kuuluvat olennaisena  osana ihmisyyteen, mutta kykymme irrottautua omista ajatusmalleistamme ja asenteistamme, katsoa asioita oikeasti toisin silmin, on silti tavattoman rajallinen. Tästä seuraa, että elämän kestävästä yritteliäisyydestämme huolimatta jotain jää aina puuttumaan ja huomaamme jääneemme sisimmässämme yksin - kuin toistensa ohitse tuikkiviksi tähdiksi äänettömällä taivaalla...

  Yiyun Lin kuvaa tätä ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä riipaisevan tarkasti. Tarina kertoo neljästä kiinalaisesta nuoresta, joiden elämät risteävät kuin sattumalta 1980-luvun lopun Pekingissä. Taivaallisen aukion verilöylystä on kulunut vain muutama kuukausi, ja kaupunkilaiset yrittävät elää arkeaan niin kuin parhaiten taitavat. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen vaietut muistot varjostavat kaikkien tarinan neljän nuoren elämää. Yksinäisyydestä kumpuava hurja halu saada olemiselleen ja ajatuksilleen oikeutusta ja kaikupohjaa on eräs tämän romaanin kantavista teemoista. Usein tuo halu on piilotettu näkymättömiin, mutta sen kumu kuuluu romaanin jokaiselta sivulta.

Parikymppinen Shaoai on lähipiiristään ainoa, joka avoimesti vastustaa Kiinan nykyhallintoa ja osallistuu verilöylyksi muuttuneeseen opiskelijamielenosoitukseen Pekingin keskustassa. Löyhähkön ystäväpiirin kolme muuta nuorta ovat teini-ikäiset koulutoverit Boyang ja Moran, sekä kahden katolisen tädin tiukasti kasvattama, itseensä sulkeutunut Ruyu, joka saapuu Pekingiin kouluun, toteuttamaan tätien hänelle kaavaileman, tähtikirkkaan tulevaisuusvision ensimmäistä vaihetta.
Tarina saa miltei irrationaalisen käänteen, kun Shaoai yllättäen myrkytetään. Hän ei kuole, vaan vammautuu vakavasti. Syyllistä ei kovistakaan yrityksistä saada selville, epäilysten varjot jäävät varjostamaan monen ihmisen elämää ja yhteys Boyangin, Moranin ja Ruyun välillä katkeaa. Elämä, joka tuntui jo aiemminkin häilyvältä kuin hämähäkin verkko, on saanut käänteen, josta ei voi enää toipua. Hiljaisuus laskeutuu näyttämölle.

  Houkutus yrittää ymmärtää näiden neljän nuoren ihmisen ajatuksia on suuri, mutta lukiessani käsitän, että joskus olisi osattava vain kuunnella ja ottaa tarina vastaan tulkintoja tekemättä (ja se jos mikä on minulle vaikeaa). Silti toistelen mielessäni tyhmiä kysymyksiä: millaista on elää ja kasvaa 1900-luvun lopun Kiinassa, keskellä suuria taloudellisia ja poliittisia myllerryksiä, keskellä hiljaisuuteen pakotettua epävarmuutta. Miltä tuntuu kätkeä pelkonsa ja ottaa vastaan uusi uljas maailma niin kuin kaikki olisi kohdallaan? Vastauksia en saa, sillä he piiloutuvat minulta taitavasti.  Alkuvaiheessa etenkin Ruyu, mutta myöhemmin myös Boyang ja Moran tekevät minulle sanalla sanoen ärsyttävän henkisen katoamistempun. Miksi nämä ihmiset eivät avaudu minulle, kyselen melkein voipuneena ja sitten, taas kovin stereotyyppisesti, sorrun ajatukseen, että  kätkeytyminenhän nyt kuuluu itämaiseen kulttuuriperintöön. Ei ei ei!
Mutta niin vain on, että tämän tarinan sisälläkin heitä yritetään kovasti ymmärtää ja tulkita. Hiljaisuus ja salaperäisyys synnyttävät suorastaan hallitsemattomia tulkintojen ryöppyjä. Minusta tuntuu, että he taitavat itse jopa salaisesti nauttia tilanteesta...

Vuosia myöhemmin tapaamme heidät jälleen. Boyang on jäänyt Pekingiin ja tekee uraa taloudellisessa nousukiidossa. Hänestä on tullut opportunismiin taipuvainen, keski-ikäinen mies, jonka elämän keskeiseksi, joskin kovin haileaksi ilonaiheeksi on noussut pintaliitoon rakastuneiden nuorten naisten ylläpitäminen. Ruyu ja Moran ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin, ja ovat hekin - täkäläisistä sosiaalisista verkostoistaan huolimatta - henkisesti hyvin eristäytyneitä. Kaikki kolme ovat jumittuneet historiaansa, hetkeen, joka lopullisesti tuntui määrittävän heidän elämänsä suuntaviivat ja jolle he tahtomattaan uhraavat loppuelämänsä. Kysymys kuuluukin, haluavatko he tehdä tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa.

Yiyun Lin romaani jätti minut mielenkiintoisen, erittäin hyvää tekevän hämmennyksen valtaan. Samalla kun luin tarinaa Kiinan kameleonttimaisesta lähihistoriasta, sain eteeni peilin, joka pakottaa minut tutkimaan oman ymmärrykseni ja tulkintojeni perusteita. Li  upottaa kerrontaansa teräviä huomioita paitsi kiinalaisesta kulttuurista, myös minulle niin tutuista länsimaalaisista asenteista. En voinut olla hymyilemättä Ruyun ja Moranin amerikkalaisten ystävien, aviomiesten ja rakastajien miltei pakonomaiselle innokkuudelle ymmärtää ja tulkita kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, sillä tunnistan tuon suuren ymmärtämisen halun myös itsessäni. Suoraviivaiset, omien käsitystemme ja arvojemme värittämät tulkinnat osoittautuvat usein vain niin hellyttävän (ja hävettävän) naiiveiksi. Silti ymmärrykseen on hyvä pyrkiä ja siinä samalla huomata - ja hyväksyä - omat rajansa: tämän parempaan eivät rahkeet tällä kertaa riitä... Samalla tajuaa entistä selvemmin sen, että vain tieto auttaa kirkastamaan asenteita ja ymmärrystä.

Yiyun Li muutti Kiinasta Yhdysvaltoihin 26-vuotiaana, tarkoituksenaan suorittaa immunologian tohtorin tutkintoa Iowan yliopistoon. Kirjoittaminen veti kuitenkin lapsesta saakka kirjoja rakastanutta Litä vastustamattomasti puoleensa. Lukemattomia kirjallisuuspalkintoja napsinut  Li asuu nykyään Kaliforniassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa, opettaa yliopistossa ja kirjoittaa - jumalaisen hyvin, jos minulta kysytään.  Yksinäisyyttä kalliimpaa on hänen kolmas suomennettu teoksensa. Novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö (Tammi 2012), ja romaani Kulkurit (Tammi 2013) hyppäsivät lukulistalleni tältä istumalta, sillä haluan lukea lisää tätä ajatusteni suloista hämmentäjää.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogiTuijata. Kulttuuripohdintoja ja Ullan luetut kirjat.

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa (Kinder Than Solitude, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

14.8.2016

Katarina Wennstam: Kivisydän

Ensin pieni tunnustus: ruotsalaiset dekkarit eivät ole pitkään aikaan kuuluneet erityiseen lempilukemistooni, sillä sain niistä vuosia sitten yliannostuksen. Alkujaan suurella liekillä palanut (skandi)dekkari-innostukseni lopahti, kun tarinat alkoivat toistaa samaa, pian jo ennalta-arvattavaa kaavaa. Mihin kaikki uniikit kertomukset olivat kadonneet? Missä piileskelivät kaikki intohimoisesti ja kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuvat dekkaristit? Kuolivatko he sukupuuttoon sellaisten persoonien kuin Henning Mankellin ja Stieg Larssonin myötä?

  Eivät sentään, sillä olen suureksi ilokseni alkanut viime aikoina löytää uusia ruotsalaisia helmidekkaristeja. Yksi heistä on Katarina Wennstam. jonka tuotantoon hurahdin viime kesänä luettuani hänen uuden dekkarisarjansa avausosan Petturi (Otava 2015).
 Rikostoimittajana työskentelevän Wennstamin kirjallinen tyyli on realistinen ja jäntevä: tarinoissa pohditaan rikosten taustaa, rikoksiin syyllistyvien ihmisten taustoja ja motivaatioita ja kurkistetaan poliisityön ja oikeuslaitoksen kulissien taa: millaista on työskennellä jatkuvan paineen alaisena olosuhteissa, joissa pienetkin muotovirheet ja (ainakin näin maallikon silmissä) muut täysin merkityksettömiltä vaikuttavat seikat saattavat keikauttaa tutkinnan tai sitä seuraavan oikeusprosessin päälaelleen. Syyllisen paljastuminen on Wennstamin kirjoissa marginaalinen (juonen)käänne: tuntuu kuin hän aloittaisi siitä, mihin monet perinteiset dekkarit päättyvät.

 Wennstam ei pelkää aiheitaan: aiemmissa rikosromaaneissaan hän on käsitellyt muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja maahanmuuttajien ongelmia. Tällä kertaa aiheena on rikoksista pahin, lapseen kohdistuva väkivalta. Teema on ahdistava, mutta Wennstam onnistuu välttämään ylilyönnit: hän kirjoittaa mässäilemättä, herkkää aihetta ja henkilöhahmojaan kunnioittaen, mutta ei kuitenkaan siloittele kertomaansa: se, mikä kirjassa tapahtuu, koskettaa ja itkettää lukijaansa aidosti. Jos Kivisydän saa estettyä yhdenkin lapseen kohdistuvan väkivaltatapauksen,  on teoksen arvo mittaamaton.

  ... sillä tämä tarina voisi olla täyttä totta. Järkyttävän tapahtumasarjan uhri on puolivuotias Gloria-tyttönen, jonka äiti tuo eräänä joulukuun iltana Tukholman Astrid Lindgren -lastensairaalan päivystykseen huolesta hulluna. Äidin kertoman mukaan  tyttö on valahtanut veteläksi kesken tavallisten iltatoimien ja sairaalaan tullessa lakannut jo hengittämästä. Käy ilmi, että sairaalan käytävällä koomaan vaipuva Gloria on vakavasti loukkaantunut. Tapauksen yllä leijuu pahaenteinen hiljaisuus, sillä perheelläkään ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka Glorian vammat ovat syntyneet. Poliisitutkinta aloitetaan välittömästi. Kohtaamme jälleen dekkarisarjan ensimmäisestä osasta tutut rikoskomisario Charlotta Lugnin ja Glorian edunvalvojaksi ryhtyvän asianajaja Shirin Sundinin. Sydäntäsärkevän ja ammatillista kestokykyäkin koettelevan jutun lisäksi he kumpikin joutuvat kohtaamaan tahollaan oman yksityiselämänsä kipupisteet.

Wennstam saa minulta täydet pisteet ja vahvan suosituksen. Olen napsinut myös hänen aikaisempia teoksiaan lukulaitteelleni, oikeaa hetkeään odottelemaan.

Lugn-Sundin -dekkarisarjan aloitusosa Petturi

Kivisydäntä on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi  Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan luetut kirjat.


Katarina Wennstam: Kivisydän (Stenhjärtät, 2012)
Otava 2016
Suomentanut Anja Meripirtti
Alkuperäiskieli: ruotsi

12.8.2016

Liebster Award -haasteita


Olen saanut kaksi mukavaa Liebster Award -haastetta Kirjasähkökäyrä-blogin Mailta ja Kirja vieköön blogin riitta k:lta.
Lämpimät kiitokseni sekä Maille että riitta k:lle!

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto  (viereinen kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 , jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Main kysymykset:

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
 Elän nyt hetkessä ja valitsen tähän uusimpia kirjailijarakkauksiani. Mukana myös pari vanhempaa (muttei millään muotoa väljähtynyttä) rakkautta: irlantilainen Colm Tóibín, italialainen Italo Calvino, brasilialainen Clarice Lisbector, Japanilainen Haruki Murakami, japanilais-englantilainen Kazuo Ishiguro... Voi ei, joko tähän tuli viisi...

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
Colm Tóibín. Nora Webster
Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

3. Oletko käynyt kyseisessä maassa ja mikä siellä oli kivointa?
Valitettavasti matkustavaisuuteni ei ole yltänyt näihin maihin...

4. Kun olet kirjastossa, mitä teet siellä ensimmäisenä sen jälkeen, kun olet tervehtinyt kirjastonhoitajaa?
Suuntaan uutuushyllyille

5.  Mikä on kirjastosi kiinnostavin kirjahylly?
No se on tuo uutuushylly, sitten suuntaankin jo  kaunokirjallisuuteen ja hstoriaan.

6. Onko kirjastossasi jotain toimintoja, joita et ymmärrä esim. urheiluvälineiden lainausta?
Minä ajattelen asiasta näin: he, jotka tulevat kirjastoon muiden aktiviteettien houkuttamina, saattavat eräänä kauniina päivänä pysähtyä tutkimaan myös kirjatarjontaa... Kaikenlaiset aktiviteetit, jotka vetävät kirjastoon porukkaa, ovat siis kannatettavia.

7. Käytkö kirjaston järjestämissä tilaisuuksissa esim. kirjapiirissä, kirjailijoiden tapaamisissa jne.?

Käyn, mutta aivan liian harvoin.

8. Mitä kirjoja lainasit viimeksi kirjastosta?
Se oli jokin historiateos, jota en raaskinut ostaa omaan hyllyyn.

9. Mitä kirjoja ostit viimeksi kirjakaupasta/kirpparilta/tai jostain muualta?
Viimeisimmät antikkaostokseni: äsken mainitsemani Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit, Herta Müllerin Sydäneläin sekä Jun'ichirō Tanizakin Unien silta. Perästä kuuluu!

10. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Yritän liikkua mahdollisimman paljon ja sen lisäksi rakastan korujen suunnittelua ja tekemistä...

11.Valitse näistä mieleisesi mikä kuvaa sinua: multasormi, viherpeukalo, jauhopeukalo, mämmikoura, liimanäppi, poropeukalo, taikasormi, kultasormi, remonttireiska, vauhtiveikko, huuliveikko, taivaanrannan maalari, runoniekka, tai keksi itse nimitys ja kerro hieman taustaa nimitykselle :)
Tämä on niin helppo! Olen taivaanrannan maalari: kaikenlainen (haaveellinen) suunnitteleminen on minulle enemmän kuin puoli ruokaa. Voisin viettää päiviä vain suunnittelemalla kaikenlaista, pilviä tuijotellen!

Riitan kysymykset:

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
 Katso edellinen kysymyskimara.

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
Katso edellinen kysymyskimara

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?
Lähempäna tuhatta kuin viittäsataa.

4. Kirjahyllysi aarre?
Tähän laitan nyt ensimmäisen, joka tuli mieleen: pitkäaikaisen kirjailijarakkauteni, venäläissyntyisen Andreï Makinen koko tuotanto (yksi teos taitaa vielä puuttua).

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Katso edellinen kysymyskimara, vastaus numero 10.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Luen montaa kirjaa kerrallaan. Tämän tavan olen omaksunut vasta kirjabloggaamisen myötä. Yleensä pidän samaan aikaan luettavien kirjapinossa paria erityylistä romaania, sekä yhtä tietokirjaa. 

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
Yleensä iltaisin, joskus luen myös heti herättyäni. 

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
Olen kirjoitellut romaanintekeleitä lapsesta saakka. Varsinkin aikuisiän yritelmät ovat kuitenkin jääneet aloituksiksi, sellaisiksi korkeintaan viidenkymmenen sivun pituisiksi innostuksenpuuskiksi. Yhteen aikaan kirjoitin paljon novelleja. 
Mutta mutta... mutta: tätäpä en paljastakaan ;)

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Mitä mitä, onko syksyssä muka huonoja puolia? ;) Minä rakastan syksyä! Kirpeät, värikkäät syyspäivät ovat melkein parasta mitä tiedän: aurinko, hyvät eväät ja puolukka- tai sienimetsä -kombo on ylittämätön. Lisää kuvaan tuoksut!  <3 Syksyiltaisin saa halutessaan nyhjöttää kotona kirjan kanssa kaikessa rauhassa, ilman omantunnon soimauksia tai sosiaalisia paineita. Huonona puolena mainitsen loppusyksyn pimeyden.

10. Hullaannutko joulusta?  
Pidän joulusta, mutta en tunnusta hullaantuvani siitä. No..Saatan kyllä ottaa jouluvalot esiin jo lokakuun puolella (sellaiset nätit tuikut, ei mitään tähtiä sentään). Mutta lasketaanko sellainen hullaantuneisuudeksi?

11. Kuinka nollaat nuppisi?
Tänä kesänä olen nollannut pääkoppaani katselemalla  kreisi-sitkomeja (monet niistä ovat ällistyttävän nokkelia!) ja - heti kun iskias antoi myöten -  harrastamalla villiä  tanssia räikkärokin säestyksellä. Suosittelen! ;)
***

Haaste on kierrellyt blogeissa niin vauhdikkaasti, että en haasta tällä kertaa ketään erityisesti.
Kiitokset Maille ja Riitalle vielä kerran!



9.8.2016

Umberto Eco: Ruusun nimi


Tapahtuipa eräänä kirkkaana marraskuisena päivänä herran vuonna 1327, jossakin päin Pohjois-Italiaa...
Fransiskaanimunkki William Baskerville ja hänen matkaseurakseen lyöttäytynyt noviisi Adson Melkin ovat juuri saapuneet mahtavaan benediktiiniluostariin, jossa fra Williamin on määrä osallistua kirkon ja maallisen vallan kärhämää setvivään kokoukseen. 
 Adson, joka toimii tämän eriskummallisen tarinan kirjurina, häikäistyy luostarin kullalla ja jalokivillä silatusta, mielikuvituksellisin taideaartein koristellusta loistokkuudesta. Elämässään jo muutaman korruptoituneen luostarin nähnyt Fra William puolestaan odottaa pääsevänsä kaivelemaan luostarin kirjastoa, jonka sanotaan olevan kristikunnan upein. Molemmat tuntevat tulleensa maanpäälliseen paratiisiin: toinen viattoman nuoruutensa, toinen oppineisuutensa ja jatkuvan tiedonhalunsa tähden.

  Hyvin pian kuitenkin selviää, että luostarin loisteliaat kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia: kaunis luostari on muuttumassa iljettävien moraalittomuuksien ja murhaajien pesäpaikaksi. Demonitko tätä paikkaa riivaavat? Apotti on huolissaan tulevan suurkokouksen kohtalosta ja pyytää siksi kunnianarvoisaa, nokkelasta älystään tunnettua fra Williamia selvittämään murhaajan henkilöllisyyden ennen arvovieraiden saapumista. 

 fra W ja Adson saavat luvan liikkua luostarin alueella vapaasti, yhtä tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta: kirjasto on kiellettyä aluetta kaikilta muilta paitsi vanhalta ja sokealta kirjastonhoitajalta, veli Jorgelta, joka tuntuu pitävän koko luostaria muutoinkin raudanlujassa otteessaan. Kirjasto houkuttaa fra Williamia tietenkin nyt vain entistä enemmän, etenkin kun hänen selvittäväkseen annettu murhajuttukin tuntuu liittyvän jollakin tavalla tuohon salaperäiseen ja munkkien keskuudessa suoranaista pelkoa aiheuttavaan tiedon labyrinttiin ja erityisesti sen vaaralliseen, kerettiläiseen finis africae -kokoelmaan, johon fra W haluaisi itsekin palavasti tutustua..

Italialaisen kirjailijan ja keskiaikatutkijan Umberto Econ monitasoinen, kaleidoskooppimainen Ruusun nimi kuuluu ehdottomasti blogiaikani erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin lukukokemuksiin. Kirja on varsinainen kirjallinen taikalaatikko: yhtäältä se on perinteinen rikoskertomus, mutta ennen muuta se on huikeisiin korkeuksiin nouseva historiallis-filosofinen keskusteluromaani, jossa käydään taistelua ajattelun vapauden puolesta ja sitä vastaan.  Teokseen perustuva elokuva  (The Name of the Rose, 1986) ja esimerkiksi Yleisradion tuottama kolmiosainen kuunnelmasarja nojaavat pääasiallisesti teoksen rikostarinaan. Kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin kiinnostuvani huomattavasti enemmän teoksen muista, vapaasti sinne tänne ryöpsähtelevistä elementeistä. Teoksessa on helppoa nähdä viittauksia nykyaikaan: samat teemat tuntuvat toistuvan vuosisadasta toiseen, ainakin katolisissa kulttuureissa. 

  Ruusun nimessä keskustellaan paljon, ja siitähän minä aina tykkään. Tämän tarinan diskuteeraajilla on paljon pelissä ja siksi keskusteluja ei aina käydä kovinkaan ystävällisissä tunnelmissa: tunteet kuohuvat, mielipiteet sinkoilevat  murhatutkimusten lomassa kuin tulikivet ja lopulta päästellään täyslaidallisia. Farsseiltakaan ei tässä teoksessa siis vältytä. Tappeluksen taustalla erottuvat vaikeuksiin joutuneen kirkon epätoivoiset pyrkimykset säilyttää asemansa varsinkin maallisena vallankäyttäjänä. Kirkon sisälläkin kuohuu. Naamat vakaviksi vetävien kiistojen aiheet saattavat kuulostaa nykylukijasta hassuilta: Oliko Jeesus köyhä? Entäpä nauroiko hän elämänsä aikana kertaakaan? Kenellä on oikeus nauraa ja millaisille asioille? Nauru on peräisin saatanasta, se on suora tie epäilykseen ja kadotukseen, kirkuu kirjastonhoitaja Jorge nyrkit pystyssä. Kysymyksiä tarkemmin pohtiessaan käsittää, kuinka perustavalaatuisia ne kirkon valtaa ajatellen tosiasiassa olivat (ja ovat ehkä vieläkin).

Ja jotakin 'vielä kauhistuttavampaa' oli tulossa: tarinassa eletään jo uuden ajan kynnyksellä, nykyaikainen tiede on pian ainakin ajatuksen asteella ja maallikot kyseenalaistavat haukkana kirkon oppeja. Fra William edustaa Econ tarinassa uutta aikaa: hän uskoo tiedon objektiiviseen tuottamiseen ja ennen muuta tiedon vapauteen. Taas kerran on kysymys vallasta, sillä kenellä on tieto, sillä on valta.  Ruusun nimen luostarin kirjasto on tästä aivan mahtava allegoria, sillä täällä jos missä tietoa pantataan: kirjasto on suljettu, tarkoin vartioitu salaisuuksien kammio, varsinainen vallan sinetti. Tarinan kirjasto kätkee sisälleen myös  kirkon asemaa vaarantavan finis africae -kokoelman, jonka sanotaan tuovan 'uutta valoa' moniin maallisiin ja taivaallisiin ilmiöihin. Ajatus tiedon muuttumisesta on keskiajan katolisuuden piirissä kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan mahdoton: sen mukaan kaikki tieto on ollut olemassa maailman alusta lähtien ja ilmoitettu sellaisenaan pyhissä kirjoituksissa. Kirkon tehtävä on säilyttää tämä  muuttumaton tieto puhtaana ja loukkaamattomana hamaan maailmanloppuun. Kerettiläinen 'uusi tieto' koettiin todelliseksi uhaksi, teoksia poltettiin ja suljettiin kirjastoihin. Keskiajallakin pelättiin siis 'tietovuotoja'!
...Ja näin Umberto Eco heitti minut kuin varkain kirkon ja vapaan ajattelun välillä ammottavaan Mariaanien hautaan...Pieni sukellusretki kirkasti katsetta: jään ihmettelemään sitä tavatonta taituruutta, jolla keskiajan kirkonmiehet näitä pirullisia kuvioitaan juonivat. 

Fra William rakastaa päättelyillä tuotettuja ajatusmalleja ja luottaa enemmän kylmään logiikkaan kuin uskoon tai  intuitioon. Veitsenterävällä logiikallaan hän selvittää myös Ruusun nimen murhamysteerinkin.
Mutta päättelyistään ja niistä johdetuista 'totuuksista' on osattava myös tarpeen tullen luopua, hän sanoo. Niistäkin, joita ajatuksissaan eniten vaalii ja jotka on omiksi totuuksikseen naulannut. Ah, tämähän on modernin tieteellisen ajattelun - ja oikeastaan kaiken vapaan ajattelun - lähtökohta:
Se järjestys, jota meidän mielemme pystyy kuvittelemaan, on kuin verkko tai tikapuut, jotka tehdään jotta yletyttäisiin jonnekin. Mutta myöhemmin tikapuut pitää heittää pois, sillä huomaa että vaikka niistä olikin hyötyä, olivat ne järjettömät. Ainoat totuudet joista on hyötyä ovat pois heitettäviä välikappaleita. 
Jos rakastat svääreihin lennähtäviä filosofisia keskusteluromaaneja, eivätkä tarinan keskiaikaiset, kirkolliset kulissit saa sinua kavahtamaan, tämä saattaisi hyvin olla myös kirjasi. Minä rakastuin teokseen täydestä sydämestäni, vaikka välillä uuvuinkin.

* Kirjan naiskuvasta: teoksessa esiintyy täsmälleen yksi nainen: hän on läheisessä kylässä asuva köyhä nuori tyttö, joka tulee luostariin myymään ruumistaan munkeille (!) ruoan murenia vastaan. Hänenkin kohtalonaan on joutua lopulta kokkoon noituudesta tuomittuna. Ruusun nimen naiskuva saa voimansa tietenkin keskiaikaisista uskonnollisista dogmeista.  'Nuivahkot' asenteet varmasti vielä korostuivat  luostareissa, jossa miehet elivät eristettyinä ja pahassa puutteessa: vastakkainen sukupuoli nähtiin ensisijaisesti pahan voimien ilmentymänä, viettelijänä ja demonisena harhaanjohdattajana.


Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY 1983
Suomentanut Aira Buffa
WSOY:n sähkökirja 2016
Alkuperäiskieli: italia

5.8.2016

Syksyn 2016 kirjat - mielenkiintoisimmat tärpit

On taas aika kurkistaa syksyn uuteen kirjasatoon. Yritin (huom.: todella yritin) pitää tällä kertaa tosi tiukkaa linjaa ja valita tähän postaukseen vain ne kirjat joihin tulen varmasti tarttumaan. Suunnitelmissani on lukea tänä syksynä entistä enemmän 'vanhempaa'  (tahtoo sanoa että ei ihan uunituoretta) kirjallisuutta, sellaisia teoksia, jotka ovat odottaneet lukuvuoroaan jo pitkään.
Mutta mutta, niinhän siinä taas kävi että tiukka linja lipesi ja mukaan tuli sellaisiain teoksia, joiden pariin en varmasti tänä syksynä ehdi. Jos muutamaan sentään. Linkitykset luettuihin näkyvät sinisellä.

Katsaus tämän syksyn kirjasatoon, olkaa hyvä! Kirjojen luonnehdinnat ovat (osittain) peräisin kustantajien esittelyteksteistä.

Kotimainen Kauno:


Gustafsson, Laura: Korpisoturi (into)
Kertomus maailmanloppua odottavan Ahman erakkoelämästä itärajalla. Korpisoturi katsoo suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa ja kysyy mitä suomalaisuus oikeastaan on.

Jalonen, Riitta: Kirkkaus (Tammi)

Muir, Simo: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet (Tammi)
Ainutlaatuinen suomalainen näkökulma holokaustiin.

Mukka, Timo K. Laulu Sipirjan lapsista (Gummerus)
Vuonna 1966 ilmestyneen teoksen uusintapainos. Mukka koskettaa aina!

Mäntylä, Juha: Milt (Reuna): Mäntylän jazz-romaani on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Audrey, rakkaani -teokselle. Tämä on kirja, jossa soi aito musiikki.

Pohjola, Mike: 1827 (Gummerus)
Ensimmäinen Turun palosta kirjoitettu romaani. Must tietenkin kaikille turkulaisille  ja historiallisten romaanien ystäville.

Päivinen, Maaria: Kellari (into)
Islantiin sijoittuva romaani pakkomielteisestä rakkaudesta ja kitkerästä mustasukkaisuudesta.

Saisio, Pirkko: Mies ja hänen asiansa (Siltala)
Romaani miehen piinaviikosta. Kiinnostaa, koska en ole lukenut Saisiota aiemmin ja  uusintana juuri tullut Elämänmeno liimasi minut television ääreen ...

Sahlberg, Asko: Pilatus (Like)
Tutustuin Sahlbergin tuotantoon vasta viime syksynä: Vahva ja pysäyttävä Irinan kuolema saa minut jatkamaan kirjailijan seuraamista.

Statovci, Pajtim: Tiranan sydän (Otava)
Statovcin uutuus on syksyn odotetuimpia, sillä jo kirjailijan huikea esikoisteos Kissani Jugoslavia meni sieluun ja ytimiin...

Taivassalo, Hannele Mikaela: Transit  (Teos) 
Romaani ihmisistä liikkeessä, siirtymisistä, kauttakuluista. Siitä, millaista on olla aina muukalainen, mutta myös siitä, millaista on tuntea kuuluvansa kaikkialle. Ennen kaikkea se on kertomus himosta ja rohkeudesta antautua halun johdattelemaksi.

Tuomainen Antti: Mies joka kuoli (Like)
Listan toinen dekkari. Ihastuin Tuomaisen hienoon, kaunokirjallisestikin erittäin mielenkiintoiseen tyyliin viime vuonna ilmestyneen Kaivoksen myötä.

Weselius, Hanna: Alma! (WSOY)


Käännetty kauno:


Barbery Muriel: Haltiaelämää (Gummerus)
Romaani, joka sai alkunsa kirjailijan lumouduttua japanilaisten puutarhojen estetiikasta ja Kakuzo Okakuran teeismistä, katoavasta unelmoinnissa ja asioiden kauniissa järjettömyydessä viipyilemisestä. Tämähän on ihan pakko lukea...

Cline, Emma: Tytöt (Otava)
Amerikkalaiskirjailijan esikoisromaani tytöistä, heidän voimastaan, haavoittuvuudestaan ja halustaan kuulua joukkoon.

Cunningham, Michael: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus)
Kirjailijan 'uudelleen kertomat sadut koskettavat, kyseenalaistavat ja naurattavat.'
Ihastuin Cunninghamin kirjoihin luettuani hänen loistavan Koti maailman laidalla -romaaninsa. Siitä pitäen kaikki Cunninghamin kirjat ovat kiinnostaneet.

Jabina, Guzel: Suleika avaa silmänsä (into)
Venäläisen kirjailijan palkitussa romaanissa kyse on elämästä ja kuolemasta, ihmisten välillä ei ole raja-aitoja. Tulevaisuudessa kumottaa katkera onni.
Vähittäinen tutustumiseni venäläiseen nykykirjallisuuteen jatkuu tämän romaanin myötä...

Lemaitre, Pierre: Irene (Minerva)
Pariisilaispoliisi Verhoevenin työstä kertovan trilogian ensimmäinen osa, joka ilmestyy suomeksi hiukan takaperoisesti viimeisenä. Saamme kurkistaa Verhoevenin surumielisyyden taa...

Murakami, Haruki: Miehiä ilman naisia (Tammi)
Japanilainen  Murakami kuuluu mielikirjailijoihini, joten tämä pääsi listalle itseoikeutetusti.

Obioma, Chigozie : Kalamiehet (Atena)
Nigerialaissyntyisen Obioman Booker-finalistiin yltänyt teos vie lukijan myyttiseen ja traagiseen nyky-Nigeriaan. Yritän laventaa lukukarttaani Afrikan suuntaankin...

Ogawa, Yoko: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi)
Japanilainen tarina professorista, jonka muisti yltää vain 80 minuutin päähän, hänen talouttaan hoitavasta nuoresta naisesta ja tämän 10-vuotiaasta pojasta, "Juuresta"

Shishkin, Mihail: Kaunokirjoituksia. Novellikokoelma (WSOY)
Venäläisen Shishkinin Neidonhius oli kokemus, jota en koskaan unohda. Hänen novellinsa kuuluvat syksyyni ehdottomalla varmuudella.

Sjón: Valaan suusta (Like)
Taikausko ja myytit sulautuvat Islannin karunkauniiseen maisemaan Sjónin vaikuttavassa eeposessa. 
minut tämä herra sai pauloihinsa romaanillaan Poika nimeltä kuukivi.

Ullmann, Linn: Rauhattomat (Like)
Ullmannin tekstissä on aina taikaa.

Walser, Robert: Konttoristi (Teos)
Tätä sveitsiläistaiturin kirjaa odottelin jo viime syksynä -  ja nyt se on viimein ilmestynyt. Teoksen hieno Baabel -sarja jatkuu. ' Walser oli omintakeinen kertoja, jota arvostivat suuresti muiden muassa Franz Kafka, Robert Musil, Stefan Zweig, ja W. G. Sebald. Alun perin Walser tunnettiin lähinnä saksankielisellä kielialueella, mutta viimeisten vuosikymmenien mittaan hänen tuotantonsa on löydetty myös muualla. '

Yan, Mo: Punainen durra (Otava)
Kiinalaisen nobelistin tunnetuimmassa romaanissa myytit ja kansantarinat sekoittuvat kertomukseen suvusta, sodasta ja rakkaudesta.

Tietokirjat & elämäkerrat 


Konttinen, Riitta: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä (Otava)
Ensimmäinen kattava elämäkerta kansainvälisesti tunnetuimmasta taidemaalaristamme (uusintapainos).

Korppi-Tommola, Aura: Miina Sillanpää. Edelläkävijä (SKS)
Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlavuonna muistelemme ensimmäistä naisministeriämme, josta tuli yksi maamme tasa-arvon symboleista.

Matilainen, Pekka: Muutoksen tekijät. Renesanssin synty ja perintö (Atena)
'Miten keskiajan kuvataiteen siveät pyhimykset vaihtuivat alastomiin anatomiatutkielmiin: David-patsaaseen, Venuksen syntymään ja Rafaelin enkeleihin? Mistä syntyi tieteen kehitykseen johtanut ajatus maailman tutkimisesta? Miten antiikin kulttuuriperintö näkyy nykyaikana?'

Peltonen, Minna: Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat (into)
Salama-tutkija Minna Peltosen teos paljastaa Salaman kirjailijatyön yllykkeitä. Asuuko vanha vihtahousu Salamassa, maailmassa vai pelkästään paperilla?

Pietiläinen Petri: Kissojen maailmanhistoria (SKS) Tätä valintaa ei tarvinne selittää - ainakaan kissojen ystäville ;)

Salminen, Matti: Toisinajattelijoiden Suomi (into)
Arvid Järnefelt, Hella Wuolijoki, Olavi Paavolainen, Paavo  Haavikko... Kuinka käy yksilön, joka ajattelee toisin kuin vallitseva mielipide haluaisi?

Telkänranta, Helena: Eläin ja ihminen. Mikä meitä yhdistää? (SKS)
Uusin tieto eläimistä yllättää. Evoluutiobiologi Telkänrannan kirja vie lukijan kurkistamaan eläinten mieleen. Kirja tuo esiin ällistyttäviä faktoja niin lemmikeistämme kuin muistakin eläimistä - ja kertoo jotain olennaista myös ihmisenä olemisesta.

Tillander-Godenhielm, Ulla & al.: Suomalainen koru (Tammi)
Itsenäisyytemme ajan kauneimmat korut. Mukana tietoa suunnittelijoista ja korusepistä. Tämä teos on tietenkin jokaisen korufriikin unelma...

Wohlleben, Peter: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä (Gummerus)
'Metsässä tapahtuu ihmeellisiä asioita. Puut kommunikoivat keskenään. Ne suhtautuvat tunteellisesti jälkikasvuunsa ja naapurin vanhuksiin... Puilla on tunteet. Saksalaisen metsänhoitajan vaihtoehtoista metsänkasvatusfilosofiaa! <3


Jutussa mainitsemieni kustantajien syyskatalogeihin pääset alla olevista linkeistä:

Atena
Gummerus
into
Like
Minerva
Otava
Reuna
Siltala 
SKS
Tammi
Teos
WSOY

3.8.2016

S.K.Tremayne: Jääkaksoset

”Kirstie. Kultamuru. Sinilintu.''
 Nyt hän nostaa katseensa, katsoo minuun silmillään, jotka ovat samanlaiset kuin minulla paitsi vielä sinisemmät. Siniset kuin Hebridien taivas. Hänen vaaleat hiuksensa ovat melkein valkoiset. -- ”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?”
Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
 ”Anteeksi mitä, kulta?”
 ”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”

  S.K.Tremayne leikittelee tuoreessa romaanissaan identtisiin kaksosiin liitetyillä ikiaikaisilla myyteillä ja uskomuksilla: miten pelottavalta - ja mahdottomalta -  kuulostaakaan ajatus kaksosten minuuksien täydellisestä yhteensulautumisesta, niin etteivät heidän vanhempansa - edes kuoleman hetkellä - pysty erottamaan sisaruksia toisistaan.

  Lydia ja Kirstie, äidin ja isin pienet lintuset, keltasirkku ja sinilintunen, jotka luontaisesta erilaisuudestaan huolimatta ovat niin samanlaiset, toisiaan täydentävät ja tarvitsevat. He muodostavat oman erillisen maailmansa, johon muilla ei ole asiaa ja kykenevät saattamaan ympäristönsä hämmennyksiin vaihtamalla identiteettejään siinä missä muut vaihtavat sukkia tai paitaa.
Sitten tapahtuu pahin: Lydia kuolee traagisessa onnettomuudessa ja Kristie jää vaille toista puoliskoaan. Tapahtuma sysää koko perheen syvään kriisiin. Tilanne pahenee kun Kirstie alkaa puhua päättömiä, aivan kuin lapsi olisi menettämässä järkensä: He kumpikin ovat vielä täällä, sekä Kristie että Lydia eikö äiti näe... 

  Ajatus uudesta alusta luonnonkauniilla skotlantilaisella majakkasaarella tuntuu aluksi kuin taivaasta annetulta pelastukselta, mutta todellisuus iskee vyön alle pikemmin kuin he osaavat odottaa. Kuvankaunis Eilean Torran, Ukkosten saari, ei ehkä sittenkään kykene suojaamaan heitä menneisyyden haamuilta. Vanhemmat, Sarah ja Angus Moorcroft, uskovat silti ihmeeseen: Skotlannin on määrä parantaa heidän pieni perheensä ja korjata heidän karille syöksyvä avioliittonsa, mutta pinnan alla piileskelevä syyllisyys ei anna rauhaa. Ajatukset kiertyvät uudelleen ja uudelleen siihen  hetkeen, joka muutti heidän elämänsä: mitä tuona kohtalokkaana päivänä todella tapahtui? Minkä kammottavan salaisuuden heidän pieni tyttärensä on ottanut kannettavakseen?

  S.K. Tremaynen kauhuelementtejä sisältävä psykologinen trilleri on omassa lajissaan ihan kelpo teos. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että olin heittää Jääkaksoset kesken kirjan alkupuolella esiintyvän toisteisuuden ja kovin kepeältä tuntuvan kerronnan vuoksi. Jonkin sortin ihme kuitenkin tapahtui, Tremayne pääsi vauhtiin ja minäkin aloin nauttia lukemastani enemmän. Ja niin, onhan tällä tarinalla se hiukan yllättävä loppunsakin, eikä skotlantilaiseen maisemaan voi olla ihastumatta - niin synkkä ja syksyinen kuin se tässä romaanissa onkin.

Tremaynea on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Annelin kirjoissa, Järjellä ja tunteellaKirsin Book Club, Leena Lumi,  Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

S.K.Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins, 2015)
Otava 2016
Suomentanut Oona Nyström