Katarina Wennstam: Kivisydän

Ensin pieni tunnustus: ruotsalaiset dekkarit eivät ole pitkään aikaan kuuluneet erityiseen lempilukemistooni, sillä sain niistä vuosia sitten yliannostuksen. Alkujaan suurella liekillä palanut (skandi)dekkari-innostukseni lopahti, kun tarinat alkoivat toistaa samaa, pian jo ennalta-arvattavaa kaavaa. Mihin kaikki uniikit kertomukset olivat kadonneet? Missä piileskelivät kaikki intohimoisesti ja kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuvat dekkaristit? Kuolivatko he sukupuuttoon sellaisten persoonien kuin Henning Mankellin ja Stieg Larssonin myötä?

  Eivät sentään, sillä olen suureksi ilokseni alkanut viime aikoina löytää uusia ruotsalaisia helmidekkaristeja. Yksi heistä on Katarina Wennstam. jonka tuotantoon hurahdin viime kesänä luettuani hänen uuden dekkarisarjansa avausosan Petturi (Otava 2015).
 Rikostoimittajana työskentelevän Wennstamin kirjallinen tyyli on realistinen ja jäntevä: tarinoissa pohditaan rikosten taustaa, rikoksiin syyllistyvien ihmisten taustoja ja motivaatioita ja kurkistetaan poliisityön ja oikeuslaitoksen kulissien taa: millaista on työskennellä jatkuvan paineen alaisena olosuhteissa, joissa pienetkin muotovirheet ja (ainakin näin maallikon silmissä) muut täysin merkityksettömiltä vaikuttavat seikat saattavat keikauttaa tutkinnan tai sitä seuraavan oikeusprosessin päälaelleen. Syyllisen paljastuminen on Wennstamin kirjoissa marginaalinen (juonen)käänne: tuntuu kuin hän aloittaisi siitä, mihin monet perinteiset dekkarit päättyvät.

 Wennstam ei pelkää aiheitaan: aiemmissa rikosromaaneissaan hän on käsitellyt muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja maahanmuuttajien ongelmia. Tällä kertaa aiheena on rikoksista pahin, lapseen kohdistuva väkivalta. Teema on ahdistava, mutta Wennstam onnistuu välttämään ylilyönnit: hän kirjoittaa mässäilemättä, herkkää aihetta ja henkilöhahmojaan kunnioittaen, mutta ei kuitenkaan siloittele kertomaansa: se, mikä kirjassa tapahtuu, koskettaa ja itkettää lukijaansa aidosti. Jos Kivisydän saa estettyä yhdenkin lapseen kohdistuvan väkivaltatapauksen,  on teoksen arvo mittaamaton.

  ... sillä tämä tarina voisi olla täyttä totta. Järkyttävän tapahtumasarjan uhri on puolivuotias Gloria-tyttönen, jonka äiti tuo eräänä joulukuun iltana Tukholman Astrid Lindgren -lastensairaalan päivystykseen huolesta hulluna. Äidin kertoman mukaan  tyttö on valahtanut veteläksi kesken tavallisten iltatoimien ja sairaalaan tullessa lakannut jo hengittämästä. Käy ilmi, että sairaalan käytävällä koomaan vaipuva Gloria on vakavasti loukkaantunut. Tapauksen yllä leijuu pahaenteinen hiljaisuus, sillä perheelläkään ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka Glorian vammat ovat syntyneet. Poliisitutkinta aloitetaan välittömästi. Kohtaamme jälleen dekkarisarjan ensimmäisestä osasta tutut rikoskomisario Charlotta Lugnin ja Glorian edunvalvojaksi ryhtyvän asianajaja Shirin Sundinin. Sydäntäsärkevän ja ammatillista kestokykyäkin koettelevan jutun lisäksi he kumpikin joutuvat kohtaamaan tahollaan oman yksityiselämänsä kipupisteet.

Wennstam saa minulta täydet pisteet ja vahvan suosituksen. Olen napsinut myös hänen aikaisempia teoksiaan lukulaitteelleni, oikeaa hetkeään odottelemaan.

Lugn-Sundin -dekkarisarjan aloitusosa Petturi

Kivisydäntä on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi  Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan luetut kirjat.


Katarina Wennstam: Kivisydän (Stenhjärtät, 2012)
Otava 2016
Suomentanut Anja Meripirtti
Alkuperäiskieli: ruotsi

Kommentit

  1. Minäkin kyllästyin joskus aina samanlaisina pysytteleviin väkivaltaisiin Mankelleihin ja hiukan lässytteleviin Läckbergeihin. Wennstam on ollut terävä, kiinnostava ja erilainen. Saapa nähdä miten hän jatkossa kehittelee Charlottan ja Shirinin hahmoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, mielenkiinnolla jään odottamaan trilogian päätösosaa (jostain nimittäin luin, että sarja on kolmiosainen). Wennstam on kyllä äärimmäisen virkistävä tuttavuus tällä saralla!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Wennstamista tykkäsin heti, kun häneltä ensimmäisen kirjan luin. Hänen kirjansa myös jännästi keskustelevat keskenään. Tätä Kivisydäntä en ole lukenut, mutta Petturista ja Alfauroksesta olen blogannutkin. En kyllä tiedä, pystynkö tätä lukemaan edes Wennstamin kirjoittamana, sillä kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta yms. on sitä osastoa, josta en kestä, enkä halua lukea. Uskon kyllä, kun kirjoitat, että Wennstam käsittelee aihetta mässäilemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wennstam kyllä taitaa dekkarikerronnan -sillä tavoin, että kerronnasta löytyy muitakin aspekteja kuin pelkkä rikoksen selvittäminen...

      Kirjan aihe on vaikea, itsekin mietin, kykenenkö lukemaan tämän. Mutta tästä aiheesta on kyllä kirjoitettava - luettava. Soisin mahdollisimman monen tarttuvan Kivisydämeen.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Aloitit kuten minä niin monta kertaa eli 'eivät ne ruotsalaiset dekkarit enää...', mutta minun ainakin on ollut palattava takaisin:) Kyllä ne vaan rulettavat ja miten ihmeessä he sen oikein tekevät!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä en voi enää palata tiettyihin kirjailijoihin. onneksi näitä uusia, raikkaita ja uniikkeja tekijöitäkin löytyy... Etsintä jatkuu! :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Minä kuljin tuon tien, että jätin ruotsalaisia vähemmälle. Olen lukenut blogiaikana rajumpia kuin ennen. Löysin Wennstamin Petturin myötä ja hankin muutkin. Nyt huomaan tekeväni paluuta ruotsalaisiin, sillä Jungstedt kiinnostaa minua kovasti, samoin Sten. Sen sijaan Läckbergiin en ole palannut. Ruotsalaisissa minua tympii sisäkertomukset. Oih, en jaksa niitä. Luin äskettäin tanskalaisen Sara Blædelin uusimman Unohdetut tytöt. Se on aivan mahtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, samoilla poluilla kuljetaan. Nyt tosin tuntuu, että dekkarien luku saa tauota hetkiseksi... Ehkä johonkin yksittäiseen erityistapaukseen vielä tänä vuonna tartun, mutta...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!