29.6.2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Viimevuotisen Pulitzer-yllättäjän, Kaikki se valo jota emme näe -teoksen jälkeen oli tietenkin tarttuttava myös Anthony Doerrin esikoisteokseen Davidin uni (About Grace), jonka suomennos putkahti ulos kesäkuun alkupuolella.

  Tarina  kertoo alaskalaisesta hydrologista David Winkleristä, joka - suomalaisen äitinsä tavoin - rakastaa lunta ja erityisesti lumihiutaleiden uniikkia kauneutta. Sen lisäksi, että David on talvifriikki, hänellä on toinenkin omituinen ominaisuus: mies näkee enneunia, joiden osumatarkkuus on pelottavan suuri.  Kun David kohtaa elämänsä naisen ja saa tämän kanssa lapsen, hänen unensa muuttuvat jatkuviksi ja ahdistaviksi ja saattavat heidän pienen perheensä lopulta todelliseen vaaraan.

  David pakenee Anchoragesta ja rantautuu pitkän, päämäärättömän harhailun jälkeen johonkin Karibian meren rantakaupunkiin, sairaana, rahattomana ja vailla menneisyyttä, vähän kuin Robinson Crusoe saarelleen. Perjantainsakin hän löytää - perheen, jonka ystävällisyyden turvin hän saa elämänsä kulissit pystyyn, ja vaikka sisin on vielä silkkoa täynnä, elämä alkaa kantaa häntä, joskin  hapuillen. Katumuksen ja surun täyttämä huoli Sandyn ja Grace-tyttären kohtalosta ei kuitenkaan sammu; satojen vastaamattomien kirjeiden ja neljännesvuosisadan odottelun jälkeen  David tekee ratkaisunsa: kotiin on palattava, menneisyys on kohdattava, ja erityisesti: on saatava tietää, mitä tapahtui eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä vuosia, vuosia sitten...

  Tarina on kokonaisuutenaan hyvin kaunis ja inhimillinen mutta Doerrin tapa käyttää maagisia elementtejä sai minut putoamaan kerronnan imusta aivan liian monta kertaa. En pidä maagisia tehokeinoja ongelmana silloin, kun niitä käytetään maltillisesti, mutta  Doerrin kerronnassa yliluonnollisuus lyö yli ja palaa kiinni. Unijaksot toistuvat etenkin kirjan alkupuolella niin taajaan, että olin valmis heittämään kirjan syrjään, mutta sitten jo opin: kun unet väistyvät, kerronta selkiytyy ja lukuintoni palaa. Mutta jokin tässä tökki silti. Muutamat juonenkäänteet ovat auttamattoman huolimattomasti pohjustettuja  ja henkilöhahmoihinkin olisin kaivannut vähän lisää tarttumapintaa. Edellä mainituista syistä johtuen lukukokemukseni soljunee pian unohduksen virtaan...

   Mutta jotakin mielenkiintoistakin tästä teoksesta löysin: huomaan Doerrin rakastavan luonnontieteitä! KSVJEN -romaanissa hänen kiinnostuksenkohteinaan olivat radioaallot, Davidin unessa kohteena on vesi ja sen ikuinen kiertokulku. Vesi on romaanissa kaikkialla läsnä oleva, kaikkeen vaikuttava, kauneutta synnyttävä - ja sitä tuhoava luonnonvoima. Veden ikuinen, levoton liikehdintä toimii teoksessa myös Davidin elämänpolun allegoriana. On kuin David olisi sieluineen, ruumiineen ja ajatuksineen vuorovaikutuksessa tuon suuren, määrittämättömän luonnonmahdin kanssa,  osa sen voimaa ja  vetovoimaa, jota ei voi selittää, kyseenalaistaa eikä varsinkaan vastustaa.
Vesi ympärillä, vesi hänen sisällään. Kaksi vetyä, yksi happi; olihan se ylivertainen liuotin. Kuka hän oli ollut? Epäonnistunut isä, pakoon lähtenyt aviomies. Poika. Nippu avaamattomia kirjeitä. Hän oli kuollut; hän oli kuollut.
Miten paljon, miten paljon, miten paljon? Vesipisara sisältää 10 potenssiin 20 molekyyliä, jotka pyrkivät rauhattomina ja hermostuneina liittymään naapuriinsa, erkanemaan siitä ja liittymään taas uuteen vaihtaen kumppania miljoona kertaa sekunnissa. Jokaisessa kappaleessa vesi yrittää epätoivoisesti löytää lisää vettä, kiinnittää sitä lisää itseensä, takertua käteen, joka sitä pitelee, löytää pilviä ja meriä...

Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004)
WSOY 2016
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäiskieli: englanti

25.6.2016

William Shakespeare: Kesäyön unelma

Unohtumattoman suviyön resepti: Otetaan suuren suuri säkki, heitellään sinne neljä (lemmen)paria, epämääräinen, käsityöläisistä koostuva teatteriseurue, hyppysellinen keijutunnelmaa, yksi suurehko aasinpää, taikayrttejä ja pahanilkinen metsänpeikko Puck. Sitten vain sekoitetaan, sekoitetaan - ja sekoitetaan. Kun hämmentelijänä on toiminut kaikkien aikojen mestarikynäilijä William Shakespeare, aineksista syntyy pakostakin jotakin hulvatonta, äkkiväärää - ja niin: hyvin brittiläistä. Syntyy komediaa, jota esitetään täysille katsomoille vuosisatoja ensiesityksensä jälkeenkin.
Edvin Landseer: Titania and Bottom 1848

  Tänä vuonna vietettävä Shakespeare 400 -juhlavuosi on minulle oivallinen tekosyy tarttua tämän maailman kuuluisimman kirjailijan teoksiin. Aluksi riittävät kevyemmät kipaleet - jotka sinänsä  ovat vertaansa vailla nekin -  mutta myöhemmin toivon ehtiväni Shakespearen vakavampaan osastoon. Hamletiin nyt ainakin, ehkä johonkin kuningasnäytelmäänkin - ja sonetteja, tietenkin sonetteja!

  Shakespeare sijoitti vuonna 1605 ensiesitetyn Kesäyön unelman (a Midsummer Night's Dream) Ateenaan ja sen ympärillä avautuvaan metsään. Kaupungissa valmistaudutaan herttua Theseuksen ja amatsonien kuningatar Hippolytan häihin. Samaan aikaan toisaalla neljä nuorta käy rakkauden ikuista ja julmaa piirileikkiä: Demetrius haluaa naida Hermian, joka on jo lupautunut rakastetulleen Lysanderille. Hermian ystävätär Helena taas käy kuumana Determiukseen, joka puolestaan ei voi sietää Helenaa. Hermia ja hänen mielitiettynsä päättävät karata ja pakenevat metsään, toiset kaksi onnetonta perässään.

  Mutta taikametsä kuhisee draamaa jo valmiiksi: keijukaisten kuningas Obeiron ja hänen vaimonsa Titania siellä selvittelevät välejään niin että salo raikaa, taustakuoronaan liuta pikkuruisia keijuja ja Obeironin pirullinen palvelija Puck. Eikä tässä vielä kaikki: samaiseen ryteikköön on saapunut myös surkuhupaisa ja kovin eripuraisa teatterijoukkio tarkoituksenaan harjoitella herttuan häissä esitettävää todennäköisesti pannukakuksi lätsähtävää näytelmäntekelettä.
Kun kesäyö laskeutuu, alkavat keijujen ja Puckin järjestämät taikabakkanaalit, joissa menevät sekaisin yhdet jos toisetkin suhteet. Vaan aamu armahtaa, uni katoaa... Kirjailija leikittelee hahmoillaan, teksti raikaa - väärinkäsityksiä, valheita, mustasukkaisuutta - ja tietenkin rakkautta.

  Shakespearen monitasoinen  komiikka toimii edelleen kertakaikkisen upeasti. Varsinkin tuon tuiki tavallisista pulliaisista koostuvan teatteriseurueen edesottamukset ja sanailut olivat riemukasta seurattavaa. Tehdään näytelmää näytelmässä, ja katsojatkin tulevat lopulta liitetyksi farssin rytmiin. Ironisoiko Shakespeare Kesäyön unelmallaan teatterimaailmaa ja jopa itseään näytelmäkirjailijana? Tiedä häntä, mutta minuun tämä suloinen härdelli osui ja upposi. Tielleni osui suomennoksista kaikkein vanhimman, Paavo Cajanderin version vuodelta 1891. Nyt mieleni tietenkin tekee tutustua myös näytelmän uudempiin käännöksiin: miten tekstiä on ajanmukaistettu ja kuinka onnistuneesti.

Ja hep: Ylen Areenasta löytyy upouusi, BBC:n tuottama versio  Kesäyön unesta. Näytelmää esitetään tänä kesänä myös Suomenlinnan kesäteatterissa!

Kesäyön unelmaa on luettu myös ainakin Kirjojen kamarissa ja Yöpöydän kirjoissa.

Blogini viettää tänä vuonna pienimuotoista William Shakespeare 400 -juhlavuotta

William Shakespeare: Kesäyön unelma (a Midsummer Night's Dream, noin 1605)
Suomentanut Paavo Cajander
Alkuperäiskieli: englanti

23.6.2016

Juhannus


Polkaise tulta joka askeleelta,
niin että tanssi tarttuu jokaiseen
niin että vaimot omat häänsä muistaa
ja miehet tarttuu vaimojansa käsiin
ja pojat sieppaa neidot nurkastansa -
niin että väki riemunkirjavana
kuin kukkaniitty tuulen alla pyörii!

Ote Marja-Liisa Vartion runosta Häät (1952)

Toivotan onnellista juhannusaikaa!

21.6.2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Voisiko lähtökohta olla enää lohduttomampi: on teini-ikäinen tytär Jackie ja hänen isänsä, alkoholisoitunut, vaikeasta masennuksesta ja kuolemankaipuusta kärsivä Jim. Hulluuteen vaipunut  ja mielisairaalaan joutunut isä kieltää tytärtään suremasta ja huolehtimasta; eihän Jim itsekään ole rakastanut ketään eikä mitään, ei edes Jackietä, ei vaikka heillä on samat, syvää sinisyyttä hehkuvat silmät ja sama levottomana lepattava, kauneutta janoava sielu. Tytär rakastaa silti - tietenkin, sillä rakkauden koodi on kirjoitettu jokaisen tyttären sydämeen.

 Eteemme avautuva näkymä on koruton: Ruotsin suurin mielisairaala Beckomberga on epäinhimillisen suuri laitoskompleksi, johon mahtuu parhaimmillaan - tai pahimmillaan - jopa 1600 potilasta. Eletään 1980-lukua, ihmisiä pidetään täällä yhä edelleen - psykiatrisen hoidon kehittymisestä huolimatta - etupäässä säilössä. Yhteiskunta kohtelee itse laitostamiaan ihmisiä massana, raskaana ja kasvottomana kulueränä. Ja mitä sanovat onnellisuusgurut? Hullut jos ketkä kuulunevat niihin energiasyöppöihin, joiden seurasta kannattaa heidän oppiensa mukaan pysytellä mahdollisimman kaukana. Ikävää on se, joissakin tapauksissa tämä erittäin perusteltu reagointitapa  alkaa pitemmällä tähtäyksellä vaikuttaa myös yhteiskunnallisella tasolla, syvenevänä diskriminointina. **23.6.: tätä asiakokonaisuutta on muokattu kommenttiosuudessa käydyn keskustelun vuoksi**

  Mutta Jackie ei pelkää hulluutta. Jostakin syystä hän viihtyy Beckombergan kalseassa sairaalaympäristössä, viettää täällä suuren osan päivistään ja kasvaa täällä aikaa myöten aikuisuuteen. Hän tutustuu ihmisiin, isänsä omalaatuiseen 'seurapiiriin' ja sairaalan erikoiseen henkilökuntaan.
Beckomberga esittäytyy teoksessa  omana maailmanaan, ympäröivästä todellisuudesta irrallisena, tilana jossa normiyhteiskunnassa pätevät todennäköisyydet ja luonnonlait tuntuvat menettävän merkityksensä. Kuolema on kaiken aikaa läsnä, uhkana mutta ehdottomasti myös mahdollisuutena, suloisena, paradoksin lailla toimivana: sen suojissa on mahdollista jatkaa elämää ehkä vielä seuraavaankin päivään. Pudotessa ei tunne painovoimaa, sanoo Jimin ystävätär, jo nuorena Beckombergaan joutunut Sabina. Pudottautumisen ajatus kiehtoo, täydellinen vapautuminen on illuusio, jonka kääntöpuolella humisee irrallisuuden ja itsensä kadottamisen pelko.
Mitä pidemmälle kirjaa luen, sitä selvemmin alan nähdä tässä kaikessa myös kirkkaampia, toivoa heijastavia sävyjä. Ne ovat hiljaisia ja hämyisiä, mutta silti olemassa. Jackie kantaa yhtä pientä liekkiä, hän on tämän teoksen valonkantaja.

  Vaikeasta aiheesta huolimatta Sara Stridsbergin teos ei ahdista lukijaansa, vaikutus on oikeastaan ihan päinvastainen. Näen teoksen ennen muuta kunnianosoituksena (nyt jo suljetun) Beckombergan tuhansille  asukkaille ja sitä kautta muissa samankaltaisissa laitoksissa elämänsä viettäville ja viettäneille ihmisille. Stridsberg vetää heidät varjoista, kirjoittaa heidät näkyviin, tunteviksi ja kokeviksi, vajavuuksineenkin täydellisiksi ja arvokkaiksi yksilöiksi.  Romaanissa on (alkuperäisen nimensä beckomberga. till min familj mukaisesti) myös toinen, yksityisempi taso: Perheen ja perheen sisäistä rakkautta luotaava taso. En muista aikoihin lukeneeni yhtä herkin ja hienoin viivoin piirrettyä kuvausta isän ja tyttären välisestä raskaasta mutta samalla äärimmäisen rakastavasta suhteesta.

  Kansilehdeltä luen teoksen perustuvan osittain Sara Stridsbergin omiin kokemuksiin ja lukijana aistin kirjan teemojen olevan kirjailijalle erittäin tärkeitä. Rakastuin Stridsbergin puhuttelevaan ja taianomaisen ilmavaan tapaan kirjoittaa. En pystynyt jättämään kirjaa ensimmäiseen lukukertaan  vaan aloitin sen siltä istumalta uudelleen (näin ei ole käynyt aikoihin). Toivon hartaasti, että saamme Stridsbergiltä lisää suomennoksia.
 Outi Mennalle erityiskiitos hienosta käännöstyöstä!

Tammen Keltainen kirjasto on saanut joukkoonsa hienon ja erittäin vahvan kirjailijan!

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Muualla blogeissa: Järjellä ja tunteellaLeena Lumi, Luetut, lukemattomatLukuisaLukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena ja Reader, why did I marry him?


Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj (2014)
Tammi 2016
Suomentanut Outi Menna
Alkuperäiskieli: ruotsi

17.6.2016

Kesälorvailua

Kesä vie ajatuksia pois koneen ääreltä - siis myös blogistaniasta: vieläkään en esimerkiksi ole saanut aloitettua seuraavaa kirjajuttua. Tällä viikolla mietin jo kuukauden bloggauslomaa, sellaista vietin parisen vuotta sitten heinäkuussa, mutta tiedä häntä...
Pitkittynyt iskiasvaivakin himmertää intoa istua koneen ääreen. Tänään sain satulatuolin, joka tuo kyllä selvää parannusta asiaan.

Postipoika  tai -tyttö (onkohan pojittelu ja tytöttely tässä kohtaa epäkorrektia...)  on tuonut taas niin mielenkiintoisia kirjoja lootaan että  blogia ei yksinkertaisesti voi jättää unille. Kirjablogin pitäminen ei aina ole ruusuilla tanssimista, joskus tanssitaan myös... mitens se menikään?

Toivottelen mukavaa kesäperjantaita kaikille blogissa piipahtaville!

14.6.2016

Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää?

Politiikka on kamppailua kielestä, merkityksistä ja tulkinnoista. Politiikassa monopolisoidaan milloin mitäkin iskulauseita ja käsitteitä. Kuka sanoo ja mitä? Miten, missä ja miksi? Mitä valitaan, mitä jätetään sanomatta?
Politiikan seuraamisesta on tullut suurta kansanhupia. Mutta samalla kun politiikka on karnevalisoitunut ja henkilöitynyt, ovat sen ydinkysymykset käyneet entistä monimutkaisemmiksi ja vaikeammin hallittaviksi. Demokratian toteutumiselle tämänkaltainen kehitys ei tee hyvää: yhä suurempi osuus 'tavallisesta kansasta' näyttää etääntyneen aidosta yhteiskunnallisesta keskustelusta ihan vain siitä syystä, ettei meillä ole riittäviä valmiuksia hahmottaa  mitä politiikassa oikeasti tapahtuu. Laajojen asiakokonaisuuksien ymmärtäminen näyttäisi vaativan nykyisin ihan erityistä viitseliäisyyttä ja mystisiä  erityistaitoja.

Tämän teoksen kirjoittajat, Ylen Politiikkaradion Puheet päreiksi -ohjelmasta tutut Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen rohkaisevat lukijaansa ottamaan poliitiikasta niskaotteen. Sopivasti utelias ja kriittinen asenne auttaa alkuun:
 Elämä aktiivisena kansalaisena demokraattisessa yhteiskunnassa edellyttää uudenlaista kansalaistaitoa: politiikan ymmärtämisen taitoa. Siksi Kansalaistaito. 
Petraantuvat kansalaistaidot  ovat mutkikkaassa media-ajassa tervetulleita nykykansalaisen taitoja. Oleellista on kyky lukea, tulkita, suhteuttaa, antaa merkityksiä ja ripustaa mielekkäisiin kokonaisuuksiin sitä, mitä poliitikot puhuvat. --- Uuden kansalaistaitomme ydin onkin politiikanlukitaito.
Teos jakaantuu viiteen päälukuun, jossa kussakin tarkastellaan poliitikkojen käyttämää kieltä ja heidän toimintatapojaan erilaisista vinkkeleistä. Aluksi otetaan sanoista mittaa, ensin yksityiskohtaisemmin, kielioppiakin sivuten, minkä jälkeen laajennetaan katsantoa laajempiin puhe- ja tekstikokonaisuuksiin. Tutkimme myös poliitikan suhdetta totuuteen; kenen totuuksia puheissa ja teoissa toitotetaan ja toteutetaan ja millä keinoin? Entä minkälaiset persoonallisuudet politiikassa pärjäävät - minkälaisiin ihmisiin olemme valmiit luottamaan? Minkälaisiin tyyppeihin meidän kannattaisi luottaa?

 Heikkinen ja Pajunen ottavat tarkasteluun myös esimerkkitapauksia poliittisesta päätöksenteosta. Pitkää ja vaiherikasta vääntöä (viime viikolla lukkoon lyödystä) yhteiskuntasopimuksesta tarkastellaan erityisellä perinpohjaisuudella. Mistä tässä ihmeellisessä yks-sopimuksessa on oikeasti kysymys ja mistä kaikista asioista sen yhteydessä on peistä taitettu?
Tarkastelukulma esimerkkitapauksiin on kriittinen, omasta mielestäni jopa kantaaottava, joten puhtaan objektiiviseksi tietokirjaksi tätä Kansalaistaito-teosta en kutsuisi. He, joille tekijöiden räväkähkö ja osin poleeminenkin keskustelutyyli on tuttu esimerkiksi radion puolelta, eivät kokene asiaa ongelmana. 

Suosittelen teosta kaikille politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta kiinnostuneille.  Kirja toimii erinomaisena keskustelun herättelijänä ja sytykkeenä kriittisiin pohdintoihin. Minulla itselläni tämä teos herätti kiinnostuksen ryhtyä tutkiskelemaan kielen erilaisia nyansseja -  myös muualla kuin politiikan kentällä. 
**
Kirjan kirjoittajat: Vesa Heikkinen on Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti, tietokirjailija, kolumnisti ja tekstintutkija, Tapio Pajunen toimii politiikan toimittajana Yleisradiossa.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.


Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää?
Teos 2016

12.6.2016

Kirjahaaste


Sain Marjatan kirjaelämyksiä -blogin Marjatalta haasteen, joka on nimetty lyhyesti ja ytimekkäästi Kirjahaasteeksi. Lämmin kiitos, Marjatta! Haasteessa ei näkynyt olevan erikseen kirjattuja sääntöjä, joten siirryn pidemmittä puheitta kysymysten pariin:


Kirja, jota luen juuri nyt:
Kuten aina, luen tälläkin hetkellä montaa kirjaa limittäin ja lomittain.

Pitkäaikaisin kirjakumppanini on tänä keväänä ollut teos Anna Ahmatova. Olen äänenne, joka sisältää venäläisen runoilijan koko tuotannon Anneli Heliön suomentamana ja toimittamana. Kirja sisältää myös Heliön kirjoittaman Ahmatovan elämänkertaosuuden. Runot ottavat aina oman aikansa, joten teos ilmestyy blogiin vasta syyskesällä.


Ihastuin irlantilaisen Colm Tóibínin tyyliin luettuani hänen äskettäin suomennetun romaaninsa Nora Webster. Nyt luen Tóibínin  novellikokoelmaa Äitejä ja poikia, tarinan kerrallaan. Tóibínin vahva ote pitää myös novelleissa.

Luen usein jotakin tietokirjaa kaunokirjallisuuden rinnalla. Tällä hetkellä on luvussa Ylen Politiikkaradiosta tuttujen Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen teos Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää?(Teos 2016), jossa pohditaan politiikan kieltä ja kulttuuria sangen mielenkiintoisesti. Teos ei ole kuitenkaan objektiivinen tietoteos, kuten alunperin kuvittelin. Kantaaottavuutta ei ilmoiteta esipuheissa eikä kirjan kansiteksteissä, mitä pidän selkeänä puutteena (varsinkin kun ottaa huomioon teoksen objektiiviseen näkökulmaan viittaavan nimen ja alaotsikon).

Aloitin viime viikolla myös Anthony Doerrin juuri suomeksi ilmestyneen esikoisteoksen Davidin uni (Wsoy). Pidin  viime keväänä  lukemani Kaikki se valo jota emme näe -romaanin tunnelmasta niinkin paljon, että nappasin tämän uutuudenkin lukuun. Davidin uni on aiheuttanut hiukan ristiriitaisia tuntemuksia: opus on muutoin ihan kelpo lukuromaani, mutta nyt mukana on omaan makuuni aivan liian paljon 'yliluonnollista höttöä'.  Saa nähdä, mihin päin tuuli tämän kirjan parissa kääntyy.

Kirja, josta pidin lapsena
Olen esitellyt lapsuuteni lempikirjoja täällä muistaakseni pariinkin otteeseen. Tällä kertaa mieleen nousee Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, joka tuli minulle tutuksi ääneenluettuna. Satu lujitti jo herännyttä rakkauttani metsää ja sen kaikenlaisia asukkaita kohtaan. Alla näkyvä painos (joka on kuvitettu Kokon itse ottamin luontovalokuvin) on minulle tutuin, sillä se löytyi pienestä sivukirjastostamme.

Kirja, joka jäi kesken
Olen sitkeä lukija, mutta joskus on pakko luovuttaa. Viimeksi jäi kesken Lisa Hiltonin megahypetetty trilleri Maestra, joka maistui  laskelmoidulta hutulta.

Kirja, joka teki vaikutuksen
Valitsen tähän vastikään lukemani Jukka Viikilän äärettömän hienon romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän runollinen kieli sisältää kaiken, mutta ei mitään liikaa.
Kirja, johon palaan uudelleen
Olen palannut usein muun muassa Milan Kunderan ja Andreï Makinen teoksiin. Kirjabloggauksen myötä kirjojen uudelleen lukeminen on vähentynyt. Tulevaisuudessa haaveilen palaavani Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme ja  Mihail Šiškinin Neidonhiuksen  pariin, sillä uskon, etteivät ne avaudu lukijalleen täysin ensimmäisellä lukukerralla. Äsken mainitsemaani Viikilän teokseen aion palata myös, pelkästään sen kauneuden tähden. 

En tällä kertaa laita haastetta eteenpäin kenellekään erityisesti, koska tämäkin tehtävä lienee kiertänyt blogeissa jo pitkään. Voit napata haasteen vapaasti mukaasi!

**
Tänään ryhdyn kirjoittamaan juttua Sara Stridsbergin romaanista Niin raskas on rakkaus:
"Tiedätkö, mikä oli Einsteinin onnellisin ajatus? " "Ei aavistustakaan.""Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella.-- pudotessa ei tunne painovoimaa"
Puutarhakuulumisia: Keltaiset iirikset säästyvät peurojen kulinaristisilta kokeiluilta. Mutta viime yönä häipyi jälleen yksi penkillinen sinisävyisiä perennoja parempiin suihin...

9.6.2016

Pierre Lemaitre: Camille


Oliko se enteellistä: luettuani viime syksynä Pierre Lemaitren edellisen dekkarisuomennoksen Alex, jäin toivomaan dekkarisarjan päähenkilölle, elämässään aivan liian kovia kokeneelle mutta ah niin sympaattiselle  ylikomisario Camille Verhoevenille edes hitusen verran enemmän onnea - ja rakkautta. Tapasin Verhoevenin tässä päivänä muutamana uudelleen ja tällä kertaa kaikki mitä hän tekee, kumpuaa rakkaudesta. Mies on onnettoman rakastunut - vaikka muuta väittääkin: sydämessä riehuva pyörremyrsky saa hiljaisen, taiteita ja kauneutta rakastavan miehen sekaisin, niin että jopa hänen vakaaksi luultu asemansa Pariisin rikospoliisissa joutuu vaakalaudalle.  Aiemmin niin harkitseva ja kylmähermoinen mies heittäytyy nyt tunteidensa vietäväksi - eikä siinä tietenkään hyvä heilu.

  Kuin sattuman oikusta Verhoevenin uusi naisystävä (kyllä, ylikomisariomme on kuin onkin uskaltautunut suhteeseen!) joutuu koruliikkeen ryöstön yhteydessä julman ja täysin mielivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää tapahtumasta kuin ihmeen kaupalla hengissä. Anne näkee ryöstäjät silmästä silmään, hänestä tulee vaarallinen todistaja, joka täytyy vaientaa - hinnalla millä hyvänsä. Rakastunut ylikomisario salaa suhteensa  uhriin, hän ei voisi unissaankaan jättää tätä juttua muiden hoidettavaksi, Tilanteesta kehittyvä monimutkainen kissa hiiri -leikki heittää Verhoevenin työ- ja yksityiselämän sijoiltaan, syvääkin syvemmän kuilun partaalle.

Pidän Lemaitren tavasta kirjoittaa. Hänen käyttämänsä kieli on laadukasta, parempaa kuin dekkareissa keskimäärin. Verhoevenin persoona on taitavasti punottu, siitäkin huolimatta että hänestä muodostuva kuva on pintasilaukseltaan hyvinkin tuttu: Ylikomisario kokee ulkopuolisuutta, hän on hiljainen, taiteellinen ja jossakin määrin epäsosiaalinen tapaus (stereotypia, johon me dekkarien ystävät törmäämme  nykyään tämän tästä). Mutta kaikista yhteneväisyyksistä huolimatta Verhoevenissa on vielä jotakin taianomaista  ekstraa. Lemaitre antaa sankarinsa persoonan tulla esiin vähä vähältä, tutustumme häneen samalla tavoin kuin tietynlaisiin persooniin on tutustuttava oikeassakin elämässä, hitaasti ja varoen. Tämä luo hahmoon uskottavuutta ja inhimillistä tarttumapintaa.

Se, ettei Lemaitre mässäile väkivallalla, kuten niin monet muut rikoskirjailijat nykyisin tekevät, saa minut liputtamaan tämän dekkarisarjan puolesta entistä innokkaammin. Väkivaltaa tässäkin tarinassa kyllä on, mutta se ei ole itseisarvoista. Camille on viimesyksyistä Alexia jossakin määrin piinaavampi ja vauhdikkaampikin tarina. Jännitystä piisaa niin ettei kirjaa olisi halunnut päästää käsistään: luvassa on monia klassisia, selkäpiitä sopivasti kutittelevia piinatuokioita.

Camille on Lemaitren  Verhoeven-sarjan  päätösosa. Sarjan suomennosjärjestys on kummallisen takaperoinen, sillä ensimmäinen osa Irene ilmestyy meillä vasta ensi syksynä. Nyt kun tiedän, kuinka kaikki päättyy on syksyllä mielenkiintoista palata menneisyyteen: Verhoevenia ympäröivän salaperäisyyden verhot saattavat vihdoin avautua...

Camillea on luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ja Oksan hyllyltä.

** Kirjablogeissa vietetään tällä viikolla  Oksan hyllyltä -blogista tutun Marikan käynnistämää dekkariviikkoa.


Pierre Lemaitre: Camille (Sacrifices, 2012)
Minerva 2016
Suomentanut Sirkka Aulanko
Alkuperäiskieli:ranska
e-kirja, oma ostos

8.6.2016

Blogger Recognition Award

 Sain Kirjojen kamari -blogin Katjalta Blogger Recognition Avard -nimisen palkintohaasteen, josta kiitän Katjaa lämpimästi! 


Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Aloitin bloggaamisen 
vuonna 2010 perustamalla koruihin keskittyvän harrastusblogin. Samoihin aikoihin löysin kirjablogit, joiden innoittamana löysin tieni takaisin kirjojen pariin. Pikkuhiljaa mielessä alkoi pyöriä ajatus oman kirjablogin perustamisesta. Kynnys oli kuitenkin korkealla, sillä monella kirjabloggaajalla tuntui olevan takanaan kirjallisuusalan koulutusta: mietin, olisiko tällaisella 'tavallisella lukijalla' voisi olla juttuun mitään annettavaa... No, sittemminhän nuo ajatukset osoittautuivat ihan turhanpäiväisiksi, sillä kirjabloggaajat ovat ihanan monipuolista ja avarakatseista porukkaa: taustamme ja koulutuksemme vaihtelevat eikä raja-aitoja pidellä. Meitä kaikkia tarvitaan. Erilaisten näkökulmien ja tyylien moninaisuus on rikkaus, joka hyödyttää sekä kirjablogiyhteisöä että blogien lukijakuntaa. 

Ohjeita aloitteleville bloggaajille:
Blogini täyttää juhannuksena kolme vuotta. Aloittaessani koin saavani paljon tukea kokeneemmilta boggareilta. Ihminen siellä toisen blogin takana saattoi tuntua melkein henkilökohtaisilta tuutorilta, joka osasi ja jaksoi suhtautua untuvikkoon todella hienosti: häntä uskalsin lähestyä yksityisviestein, olipa kysymys miten hullulta kuulostavasta blogipulmasta hyvänsä. 
Jos siis saat tueksesi blogikonkarin, jolta voit huoletta kysyä neuvoja bloggaukseen liittyvissä asioissa, olet onnekas. Kannattaa olla aktiivinen, ottaa ihmisiin yhteyttä, kysellä ja ihmetellä. Uskon, että tulet saamaan asiantuntevia, timanttisia neuvoja - ja tutustut samalla mahtaviin persooniin blogien takana. Muista kuitenkin, ettei kukaan voi päättää eikä tehdä asioita puolestasi. Päätäntävalta - ja vastuu - on aina bloggarilla itsellään.

Taikasana Manjana! Bloggaamisen tulisi mieluusti - ainakin oman näkemykseni mukaan - tuottaa  ylläpitäjälleen iloa ja hyvää mieltä ja mahdollisimman vähän stressiä. Haastetta tässä hommassa pitää toki olla, mutta en tahdo menettää bloggaamisen takia mielenrauhaani.  Harva tätä hommaa työkseen tekee, joten uskallan suositella mahdollisimman stressitöntä bloggaustapaa myös aloitteleville bloggaajille. 
En voi kieltää, etteikö stressi joskus puskisi pintaan. Aika saattaa olla kortilla, elämä täyttyy muista asioista, mutta keikkuva kirjapino se vaan huutelee tuolta jostain takavasemmalta. Kirjoittaa pitäisi mutta aina ei ehdi, ei huvita, ei kiinnosta...  Minä en muutenkaan kuulu siihen kirjoittajatyyppiin, jolle kirjoittaminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen, eli blogijutun aloittaminen vaatii minulta aina pakottautumista, kovaa päätöstä tarttua toimeen. Onneksi homma helpottuu kun pääsen vauhtiin: joskus (tosin hyvin harvoin) kirjoittaminen vie minut lopulta jopa flow-tilaan. 
Stressitasojen noustessa olen huomannut parhaimmaksi heittää kaikenlaiset aikataulutukset nurkkaan: huomennakin ehtii! Manjana! Tähän saakka tämä taikasana on toiminut hyvin. Itseasiassa olen huomannut, että kirjajuttuja syntyy aktiivisten kirjoitushetkien ulkopuolellakin, sillä työstämme asioita usein alitajunnan tasolla. Omalla kohdallani näin tapahtuu varsinkin silloin kun lukemani teos on ollut erityisen mielenkiintoinen. Pienen tauon jälkeen kirjoittaminen sujuu monesti paljon jouhevammin. 

Nämä asiat tulivat nyt päällimmäisenä mieleen... Lisää vinkkejä aloittelevalle bloggaajalle löytyy seuraamalla blogeissa  tämän postauksen otsikkoa Blogger Recognition Avard. 

Kirjojen kamarin lailla rikon haasteen sääntöjä ja ojennan sen viidelle bloggaajalle ja  annan  (Katjan sanoin) sille näin enemmän tilaa kulkea. En tiedä, ketkä tämän haasteen ovat jo saaneet, joten mennään jälleen intuitiolla. Ojennan haasteen:



5.6.2016

Rosa Meriläinen: Osteri


Naiskehon täytyy olla yksi maailman pelottavimmista asioista. Ajattele vain sitä kontrolloinnin määrää, joka meihin ja ruumiiseemme on kautta aikojen kohdistettu. Meitä on alistettu, mystifioitu ja demonisoitu, vuoroin  peitelty, riisuttu ja  ahdettu jos jonkinlisiin muotteihin  Kehoamme on aina arvotettu ulkopuolelta kunnes olemme alkaneet itsekin tehdä niin ikään kuin meillä ei olisi valtaa omaan kehoomme. En tässä edes yritä luetella tai arvuutella syitä tähän maailman kummallisimpaan yhtälöön, muuten tästä jutusta ei tulisi loppua ollenkaan...

  Rosa Meriläinen käsittelee teemaa tänä keväänä ilmestyneessä romaanissaan aiheeseensa nähden yllättävän herkällä otteella. Hän vie lukijansa 1800-luvun lopun Eurooppaan, kureliivien, korsettien ja hysterian aikakauteen, jossa yhteiskunnalliset normit asettivat naisille ristiriitaisia ja täysin mielipuolisia vaateita. Viktoriaaniset tuulahdukset puhalsivat: elettiin kaksinaismoralismin ja seksikielteisyyden aikaa, Naisen seksuaalisuus oli tabu mutta prostituutio kukoisti. Räväkkänä feministinä tunnettu Meriläinen käsittelee aihettaan yllättävän lempeästi, kuin silkkihansikkain, strutsinsulkaista viuhkaa leyhytellen...

  Tapaamme nuoren yläluokkaisen ranskattaren, Viktoria Faurén, jolle en etsinnöistäni huolimatta löytänyt historiallista esikuvaa. Viktoria on tarinan alussa vasta 13-vuotias tyttönen, joka - ehkä oppimistarkoituksessa -saa  jo osallistua vanhempiensa järjestämiin salonkitapaamisiin. Salongissa keskustellaan ajan ilmiöistä, muun muassa lääkäri Jean Martin Charcot'n pitämistä hysterianäytännöistä, joissa hän esittelee omia, hysteerisyyden jaa epänormaalin seksuaalisen käytöksen vuoksi sairaalaan suljettuja potilaitaan - tietenkin maksua vastaan.
Salongissa Viktoria tapaa myös pariisilaisylhäisön palvoman Axel Munthen, johon hän juuri heräilevine naisentunteineen ja -haluineen rakastuu. Meriläinen on kuvannut Munthen itsetietoiseksi, kopeaksi, hyvin oman arvonsa tuntevaksi hahmoksi, jonka katse sulattaa naisen kuin naisen...
Väri ja vastavari. Muiden eleet ja Axel Munthen eleettömyys. Kuin vastasataneesta lumesta valkoinen tunturi yhtäkkiä räjähtää revontulien voimasta ilotulitukseksi, kontrasti on niin raju, että silmiin pistää. Nyt ilma sakeutui Munthen ympärillä tämän valmistautuessa iskuun. Hänet oli kutsuttu Faurén salonkiin juuri maineensa vuoksi: että hän olisi aina mielenkiintoinen.  -Dostojevski ei ole mitään, pudotti Munthe hitaasti, viimeisiä vokaaleja venytellen. - ... Tolstoin rinnalla. Isän silmät muljahtivat niin, että se tuntui Viktorian ruokatorvessa asti. 
Munthen vaaraa huokuva olemus ja kertomukset Charcot'n sirkuksen villeistä naisista herättävät nuoressa naisessa uudenlaisia, ennenkokemattomia tuntemuksia. Munthen avustuksella Viktoria pääsee katsomaan (mieheksi pukeutuneena!) Charcot'n banaalia näytöstä. Täällä hän tapaa ensi kerran Geneviéven,  nuoren, hysteriaan vajonneen prostituoidun, joka esitellään kiimaa tirskuvalle miesyleisölle kuin Stravinskyn kevätuhri. Kokemus saa Viktorian hakeutumaan vuosia myöhemmin hoitajaksi Salpêtrièren sairaalan hysteerikko-osastolle. Näky piinatusta Geneviévestä ei hälvene.

  Meriläinen on ympännyt Osteriin myös toisen tarinatason, jossa seurataan episodimaisesti Ruotsin kuningatar Viktorian ja Axel Munthen  vuosikymmeniä kestänyttä julkista salasuhdetta. Vaikka kuningatarta voidaankin pitää ääriesimerkkinä aikakauden roolivaatimuksiin kuristuvasta naisesta, jää hänen tarinansa tässä yhteydessä miltei tuskallisen irralliseksi, huolimatta siitä että kirjan lopussa tasojen välille syntyykin hiuksenhieno yhteys.

  Meriläisen kieli on kaunista, soljuvaa, kuultavaa kuin lasi. Yllätyin hänen kirjallisesta herkkyydestään, sillä odotin Osterilta  samaa suoraviivaista räväkkyyttä, jota nainen julkisissa lausunnoissaan osoittaa. Osteri ei ota kantaa eikä saa lukijaansa kirmaamaan barrikadeille - ei edes mielikuvissaan. Osterissa on kyllä taitavaa ja herkkää ajankuvausta, mutta se jäähämmentävän toteavaksi tarinaksi, jossa naista ja hänen ruumiillisuuttaan tarkastellaan 1800-lukulaisin sanakääntein, sivein, rikkeettömin vihjauksin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Rosa Meriläinen: Osteri
Teos 2016

1.6.2016

Haaste: Unpopular Bookish Opinions

Leena Lumi Kirjojen kamarin Katja ja Lukutoukan kulttuuriblogin Krista haastoivat minut kertomaan totuuksia kirjallisesta maustani. Kysymysten joukossa on pari sellaista, joihin oli äärimmäisen vaikeaa keksiä yksiselitteistä vastausta. Hetken asiaa pähkäiltyäni päätin vetää haasteen rennolla otteella ja löysin rantein. Kiitokset Leenalle, Katjalle ja Kristalle mukavasta kirjallisuuspähkinästä!
Tämänkertaisen leikin säännöt ovat seuraavat:
1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.
 1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Menipä vaikeaksi heti. No, kun luovun omassa mielessä pyörivästä saivartelusta ja heitän sanaparin 'kaikki muut' nurkkaan, valintani osuu Tolkieniin ja hänen Taruunsa sormusten herrasta. Leffoista pidän, olen katsonut ne useaan otteeseen ja aina yhtä lumoutuneena, mutta annas olla kun tartun kirjoihin. Monesti ole yrittänyt kiivetä kirjalliselle Tuomiovuorelleni, mutta jalka alkaa livetä rotkon reunalla jo alkumetreillä. Koska minulla ei ole suuria henkilökohtaisia ambitioita päästä perille, luovutan suosiolla - palatakseni yrittämään jälleen...

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Olen harmikseni huomannut, ettei monikaan jaa innostustani  brasilialaisesta kulttikirjailijasta Clarice Lispectorista. Aion hehkuttaa häntä ja hänen tuotantoaan täällä blogissa taas tänä kesänä: lukupinossa killuu Passio-romaani, jonka odotan tuulettelevan ajatuksia taas oikein voimalla.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Sadie Jonesin romaanissa Ehkä rakkaus oli totta käydään peiteltyä triangelidraamaa teatterin kulisseissa. Käsikirjoittaja Luke addiktoituu  nuoreen, itsekekeiseen näyttelijään Ninaan, eikä huomaa vieressään hiljaa pysyttelevää, rakastunutta Leighiä. Pidin peukkuja Leighille, mutta tässä yhtälössä ei tainnut voittaa kukaan...

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Kovaksi keitetty rikoskirjallisuus. En vain pysty lukemaan tekstiä, jossa väkivalta on itseisarvo. Asenteeni muuttuu, jos raakuudet nivoutuvat alisteisesti johonkin laajempaan yhteyteen.
5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Mielensäpahoittaja. Hokemat saattavat iskeä aluksi, mutta mutta...

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Edellisen vastauksen innoittamana isken tähän Tuomas Kyrön nimen. Mies itse on mahdottoman hauska ja sympaattinen persoona, mutta ne kirjat...

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Tähän on helppo vastata: Kalle Päätalon Iijoki-sarja tuntuu minulle ylivoimaiselta taipaleelta.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Palaan alkuun: Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogia  valloittaa leffana mutta suorastaan puuduttaa kirjana.

En tiedä, ketkä tämän haasteen ovat jo saaneet, ojennan sen intuitiolla:
Riitta k:lle Kirja vieköön -blogiin
Marjatan kirjaelämyksiä ja -ajatuksia -blogin Marjatalle ja
Mummo Matkalla -blogin Takkutukalle.