Anthony Doerr: Davidin uni

Viimevuotisen Pulitzer-yllättäjän, Kaikki se valo jota emme näe -teoksen jälkeen oli tietenkin tarttuttava myös Anthony Doerrin esikoisteokseen Davidin uni (About Grace), jonka suomennos putkahti ulos kesäkuun alkupuolella.

  Tarina  kertoo alaskalaisesta hydrologista David Winkleristä, joka - suomalaisen äitinsä tavoin - rakastaa lunta ja erityisesti lumihiutaleiden uniikkia kauneutta. Sen lisäksi, että David on talvifriikki, hänellä on toinenkin omituinen ominaisuus: mies näkee enneunia, joiden osumatarkkuus on pelottavan suuri.  Kun David kohtaa elämänsä naisen ja saa tämän kanssa lapsen, hänen unensa muuttuvat jatkuviksi ja ahdistaviksi ja saattavat heidän pienen perheensä lopulta todelliseen vaaraan.

  David pakenee Anchoragesta ja rantautuu pitkän, päämäärättömän harhailun jälkeen johonkin Karibian meren rantakaupunkiin, sairaana, rahattomana ja vailla menneisyyttä, vähän kuin Robinson Crusoe saarelleen. Perjantainsakin hän löytää - perheen, jonka ystävällisyyden turvin hän saa elämänsä kulissit pystyyn, ja vaikka sisin on vielä silkkoa täynnä, elämä alkaa kantaa häntä, joskin  hapuillen. Katumuksen ja surun täyttämä huoli Sandyn ja Grace-tyttären kohtalosta ei kuitenkaan sammu; satojen vastaamattomien kirjeiden ja neljännesvuosisadan odottelun jälkeen  David tekee ratkaisunsa: kotiin on palattava, menneisyys on kohdattava, ja erityisesti: on saatava tietää, mitä tapahtui eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä vuosia, vuosia sitten...

  Tarina on kokonaisuutenaan hyvin kaunis ja inhimillinen mutta Doerrin tapa käyttää maagisia elementtejä sai minut putoamaan kerronnan imusta aivan liian monta kertaa. En pidä maagisia tehokeinoja ongelmana silloin, kun niitä käytetään maltillisesti, mutta  Doerrin kerronnassa yliluonnollisuus lyö yli ja palaa kiinni. Unijaksot toistuvat etenkin kirjan alkupuolella niin taajaan, että olin valmis heittämään kirjan syrjään, mutta sitten jo opin: kun unet väistyvät, kerronta selkiytyy ja lukuintoni palaa. Mutta jokin tässä tökki silti. Muutamat juonenkäänteet ovat auttamattoman huolimattomasti pohjustettuja  ja henkilöhahmoihinkin olisin kaivannut vähän lisää tarttumapintaa. Edellä mainituista syistä johtuen lukukokemukseni soljunee pian unohduksen virtaan...

   Mutta jotakin mielenkiintoistakin tästä teoksesta löysin: huomaan Doerrin rakastavan luonnontieteitä! KSVJEN -romaanissa hänen kiinnostuksenkohteinaan olivat radioaallot, Davidin unessa kohteena on vesi ja sen ikuinen kiertokulku. Vesi on romaanissa kaikkialla läsnä oleva, kaikkeen vaikuttava, kauneutta synnyttävä - ja sitä tuhoava luonnonvoima. Veden ikuinen, levoton liikehdintä toimii teoksessa myös Davidin elämänpolun allegoriana. On kuin David olisi sieluineen, ruumiineen ja ajatuksineen vuorovaikutuksessa tuon suuren, määrittämättömän luonnonmahdin kanssa,  osa sen voimaa ja  vetovoimaa, jota ei voi selittää, kyseenalaistaa eikä varsinkaan vastustaa.

Vesi ympärillä, vesi hänen sisällään. Kaksi vetyä, yksi happi; olihan se ylivertainen liuotin. Kuka hän oli ollut? Epäonnistunut isä, pakoon lähtenyt aviomies. Poika. Nippu avaamattomia kirjeitä. Hän oli kuollut; hän oli kuollut.

Miten paljon, miten paljon, miten paljon? Vesipisara sisältää 10 potenssiin 20 molekyyliä, jotka pyrkivät rauhattomina ja hermostuneina liittymään naapuriinsa, erkanemaan siitä ja liittymään taas uuteen vaihtaen kumppania miljoona kertaa sekunnissa. Jokaisessa kappaleessa vesi yrittää epätoivoisesti löytää lisää vettä, kiinnittää sitä lisää itseensä, takertua käteen, joka sitä pitelee, löytää pilviä ja meriä...

Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004)
WSOY 2016
Suomentanut Hanna Tarkka
Alkuperäiskieli: englanti