Eteemme avautuva näkymä on koruton: Ruotsin suurin mielisairaala Beckomberga on epäinhimillisen suuri laitoskompleksi, johon mahtuu parhaimmillaan - tai pahimmillaan - jopa 1600 potilasta. Eletään 1980-lukua, ihmisiä pidetään täällä yhä edelleen - psykiatrisen hoidon kehittymisestä huolimatta - etupäässä säilössä. Yhteiskunta kohtelee itse laitostamiaan ihmisiä massana, raskaana ja kasvottomana kulueränä. Ja mitä sanovat onnellisuusgurut? Hullut jos ketkä kuulunevat niihin energiasyöppöihin, joiden seurasta kannattaa heidän oppiensa mukaan pysytellä mahdollisimman kaukana. Ikävää on se, joissakin tapauksissa tämä erittäin perusteltu reagointitapa alkaa pitemmällä tähtäyksellä vaikuttaa myös yhteiskunnallisella tasolla, syvenevänä diskriminointina. **23.6.: tätä asiakokonaisuutta on muokattu kommenttiosuudessa käydyn keskustelun vuoksi**
Mutta Jackie ei pelkää hulluutta. Jostakin syystä hän viihtyy Beckombergan kalseassa sairaalaympäristössä, viettää täällä suuren osan päivistään ja kasvaa täällä aikaa myöten aikuisuuteen. Hän tutustuu ihmisiin, isänsä omalaatuiseen 'seurapiiriin' ja sairaalan erikoiseen henkilökuntaan.
Beckomberga esittäytyy teoksessa omana maailmanaan, ympäröivästä todellisuudesta irrallisena, tilana jossa normiyhteiskunnassa pätevät todennäköisyydet ja luonnonlait tuntuvat menettävän merkityksensä. Kuolema on kaiken aikaa läsnä, uhkana mutta ehdottomasti myös mahdollisuutena, suloisena, paradoksin lailla toimivana: sen suojissa on mahdollista jatkaa elämää ehkä vielä seuraavaankin päivään. Pudotessa ei tunne painovoimaa, sanoo Jimin ystävätär, jo nuorena Beckombergaan joutunut Sabina. Pudottautumisen ajatus kiehtoo, täydellinen vapautuminen on illuusio, jonka kääntöpuolella humisee irrallisuuden ja itsensä kadottamisen pelko.
Mitä pidemmälle kirjaa luen, sitä selvemmin alan nähdä tässä kaikessa myös kirkkaampia, toivoa heijastavia sävyjä. Ne ovat hiljaisia ja hämyisiä, mutta silti olemassa. Jackie kantaa yhtä pientä liekkiä, hän on tämän teoksen valonkantaja.
Vaikeasta aiheesta huolimatta Sara Stridsbergin teos ei ahdista lukijaansa, vaikutus on oikeastaan ihan päinvastainen. Näen teoksen ennen muuta kunnianosoituksena (nyt jo suljetun) Beckombergan tuhansille asukkaille ja sitä kautta muissa samankaltaisissa laitoksissa elämänsä viettäville ja viettäneille ihmisille. Stridsberg vetää heidät varjoista, kirjoittaa heidät näkyviin, tunteviksi ja kokeviksi, vajavuuksineenkin täydellisiksi ja arvokkaiksi yksilöiksi. Romaanissa on (alkuperäisen nimensä beckomberga. till min familj mukaisesti) myös toinen, yksityisempi taso: Perheen ja perheen sisäistä rakkautta luotaava taso. En muista aikoihin lukeneeni yhtä herkin ja hienoin viivoin piirrettyä kuvausta isän ja tyttären välisestä raskaasta mutta samalla äärimmäisen rakastavasta suhteesta.
Kansilehdeltä luen teoksen perustuvan osittain Sara Stridsbergin omiin kokemuksiin ja lukijana aistin kirjan teemojen olevan kirjailijalle erittäin tärkeitä. Rakastuin Stridsbergin puhuttelevaan ja taianomaisen ilmavaan tapaan kirjoittaa. En pystynyt jättämään kirjaa ensimmäiseen lukukertaan vaan aloitin sen siltä istumalta uudelleen (näin ei ole käynyt aikoihin). Toivon hartaasti, että saamme Stridsbergiltä lisää suomennoksia.
Outi Mennalle erityiskiitos hienosta käännöstyöstä!
Tammen Keltainen kirjasto on saanut joukkoonsa hienon ja erittäin vahvan kirjailijan!
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.
Muualla blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Luetut, lukemattomat, Lukuisa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena ja Reader, why did I marry him?
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj (2014)
Tammi 2016
Suomentanut Outi Menna
Alkuperäiskieli: ruotsi
Kuten tiedätkin, mulle tämä oli liian kaunis kertomus. Kielikin oli kuin silkkiä, joka valuu ja valuu ja mitään ei jää iholle. Olen pettynyt, mutta aion jatkaa Stridsbergin lukemista, koska tosiaan aikanaan Drömfakulteten teki niin suuren vaikutuksen.
VastaaPoistaOikeastaan tiesin jo kuultuani Stridsbergin ja Claes Andersonin keskustelun Litissä, että tämä ei tule olemaan mun juttuni, mutta luin ja kirjoitin, kun olin jo arvostelukappaleen pyytänyt ja se tuli sitten heti Litiä seuraavana päivänä.
Olisin jollakin tapaa halunnut pitää tästä enemmän, mutta niin ei vaan käynyt.
Omppu, minulle tämä kertomus näyttäytyi pääasiallisesti jonain muuna kuin kauniina. Toki Stridsbergin kieli on kaunista ja soljuvaa, mutta se ei himmentänyt ydintarinan rankkuutta, vaan oikeastaan ihan päinvastoin, kirkasti sitä.
PoistaMinä en ole kuunnellut tuota keskustelua, eikö se käyty ruotsiksi... Ohitin sen suosiolla, koska ruotsini ei taivu kovinkaan korkealentoiseen kaunokirjallisuuteen: Siksikin olisi ihanaa, että Stridsbergiä suomennettaisiin lisää. Olisi mielenkiintoista saada lukuun esimerkiksi tuo mainitsemasi Drömfakulteten.
Kiitos kommentistasi <3
Minulle tämä oli todella vaikuttava teos. Sama juttu, olisin halunnut alkaa lukemaan kirjan heti uudestaan :)
VastaaPoistaTässä oli niin vaikeita teemoja, isän alkoholismi ja mielenterveys sekä välinpitämättömyys omaa lastaan kohtaan. Miksi minä haluan lukea sellaista ja miksi minusta tämä kirja oli niin syvällinen? Omille muistoilleen ei voi mitään, niitä voi vain lievittää lukemalla muiden muistoja.
Mai, Stridsbergin tapa kirjoittaa vaikeista asioista on hyvin mielenkiintoinen. Uskoisin, että palaan tähän kirjaan vielä kerran, kunhan aikaa vähänkuluu.
PoistaVoin hyvin uskoa, että tämä kirja tuo lohtua ja vertaistukea samanlaisia asioita kokeneille. Stridsberg näkee pinnan alle.
Kiitos kommentistasi <3
Kuulostaa tosiaankin erikoiselta yhdistelmältä raskautta ja kauneutta. Kirjoitat kirjasta erittäin houkuttelevasti, joten tartun varmaankin tähän jossain vaiheessa.
VastaaPoistaElina, minua tämä kirja ei jättänyt kylmäksi. Toivon, että tartut teokseen joku päivä. Niin raskas on rakkaus kuuluu niihin teoksiin, jotka jakavat lukijoiden mielipiteet - joten olisi mielenkiintoista lukea sinun ajatuksiasi tästä.
PoistaKiitos kommentistasi <3
Tämä kirja selvästi jakaa lukijansa. Minulle tämä oli hyvin kaunis, mutta samalla raju ja rumuuttakin sisältävä kirja. Ei täydellinen romaani siinä mielessä, että olisin lumoutunut kokonaisvaltaisesti, mutta vahva ja upea romaani.
VastaaPoista<3
T. Lumiomenan Katja
Katja, todellakin. tämä kirja jakaa mielipiteitä vahvasti. Kauniin kielen alta löytyy kuitenkin vahva, raju - ja erittäin tärkeä - tarina ja oikeastaan sen halusinkin tässä jutussani kaivaa esiin.
PoistaKiitos kommentistasi <3
Olisin toivonut saavani tästä kirjasta juuri jotain tuon kaltaista, kuin sinä kuvailet. Jostain syystä kirja ei kuitenkaan osunut omaan lukumakuuni, vaikka siinä oli elementtejä joista pidin. Mutta tunnepuolella kirja ei koskettanut minua. Ei siis minun kirjani, mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on monille ollut hieno elämys.
VastaaPoistaLiisa, on hienoa, että kirjat jakavat mielipiteitä, se tuo lukemiseen ja keskusteluihin särmää.
PoistaKiitos kommentistasi <3
En ole lukenut kirjaa, mutta esittäisin sivuhuomion seuraavaan virkkeeseen: " Hullut jos ketkä kuuluvat energiasyöppöihin, joiden seurasta kannattaa pysytellä mahdollisimman kaukana, sillä onhan oma onnemme kaikkea muuta arvokkaampaa..." Toki näitä tapauksia on, että mielenterveysongelmaisiin ei haluta olla yhteydessä varsin pinnallisista syistä, mutta joskus on kyse myös omasta selviytymisestä ja mielenterveydestä eikä vain onnellisuudesta. Jos ihmissuhteessa mielenterveysongelmaiseen esiintyy toistuvaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, on mielestäni aivan perusteltua ottaa etäisyyttä. Kyse on silloin omien rajojen asettamisesta, itsekunnioituksesta ja itsensä suojelemisesta eikä itsekkyydestä. Sen sijaan jos mielenterveysongelmainen ei pääsääntöisesti pura pahaa oloaan toisiin ihmisiin vaan kamppailee muuten ongelmansa kanssa ja joutuu siksi vältellyksi, ollaan lähempänä lainauksen sisältöä. Kumpaakin tapahtuu.
VastaaPoistaOn hieman vastuutonta niputtaa nämä ilmiöt samaksi asiaksi, kun tälläkin hetkellä niin monet ihmiset kokevat ihmissuhteissaan henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa läheisen mielenterveyden rakoillessa ja pohtivat, olisiko heilläkin oikeus terveeseen itsekunnioitukseen. Syyllistäminen siitä, että näkee omalla mielenterveydellään ja hyvinvoinnillaan arvoa, on minusta väärin.
Pitäisi muuten ehkä lukea tämä kirja.
Lukijatar, olipa hyvä, että nostit juuri tuon virkkeen esiin, sillä se oli yksi niistä kohdista tässä jutussa, jota mietin kauan; käyttäisinkö tässä yhteydessä vai en, sillä onhan se kovin ristiriitainen väittämä, eivätkä asiat koskaan ole yksioikoisia.
PoistaKuten tuossa kommentissasi kerrot, asioilla on monet puolensa. En lähtenyt tuossa tekstissäni tätä puolta enempää avaamaan, sillä olisin joutunut sivupoluille itse aiheesta, eli Stridsbergin kirjasta. Tarkoitukseni tuoda esiin, että tällaistäKIN tapahtuu nykyisessä yksilön onnea korostavassa ilmapiirissä.
En tahtonut tässä 'syyllistää' yksittäisiä ihmisiä vaan haluni oli tönäistä tätä kummallista yksilökeskeistä onnellisuusgurujen nostamaa trendiä, jota meille markkinoidaan vähän joka tuutista ja joka (tämä on täsä se pointti:) vaikuttaa pitkällä tähtäimellä myös yhteiskunnan rakenteisiin sekä arvoihin, siihen, miten 'syrjäytyneitä' yleisesti kohdellaan.
Väärinkäsitysten välttämiseksi olisin toki voinut 'poissulkea' lausumastani ne tapaukset, joihin viittaat. Ymmärrän täysin tuohtumuksesi.
Kiitos kommentistasi <3
Lukijatar, muokkasin asiakokonaisuutta alunperinkin tarkoittamaani suuntaan. Kiitokset sinulle arvokkaasta kommentoinnista!
Poista<3
Ensinnäkin pahoittelen kipakkaa sävyäni - vaikka olin vuorokauden odottanut ennen kommentin kirjoittamista, se ei selvästi ollut tarpeeksi. Asia meni alkujaan tunteisiin, sillä vahingoittavista ihmissuhteista ja niistä eroon pyrkimisestä on kokemusta.
PoistaMutta mainitsemasi pointti on todellakin tekstissä se kiinnostavampi asia kuin esiin nostamani lillukanvarret. Olen itse hieman kahden vaiheilla onnellisuusasiassa: lapsellinen "kaiken pitää tuntua hyvältä koko ajan" -ajattelu - sama mihin viittaat yksilökeskeisellä onnellisuusgurutrendillä - on toinen (kärjistetty) äärilaita, toinen taas protestanttinen kärsimysetiikka, jossa pienikin itselle tehty armelias myönnytys on väärin - elämä nyt vain on kärsimystä ja velvollisuudet tulee hoitaa. Suomalaisessa kulttuurissa jälkimmäinen on ollut hallitseva pidemmän aikaa. Yhteiskunnallinen painotus on siirtynyt jälkimmäisestä ensimmäisen suuntaan hiljalleen, mutta tasapainon löytäminen etenkin yksilölle on usein vaikeaa. Samalla juuri se yhteiskunnallinen arvomaailma muuttuu. Suunta ei selkeästi ole parempaan päin, mutta onko se todella menossa pahempaan suuntaan vai vaan muuttamassa muotoaan eri tavalla pahaksi kuin aiemmin?
Kiitos asiallisesta vastauksesta - sekä tietysti alkuperäisestä blogikirjoituksesta - vaikka itse en onnistunutkaan olemaan yhtä asiallinen kuin olisin toivonut. Seuraavalla kerralla toisin.
Lukijatar, kipakkuutesi oli yksinomaan hyvä asia. Kirjoittamani virke oli huonosti muotoiltu ja tökerö, huomasin sen itsekin. On selvää, että tulevissa teksteissäni tulen miettimään entistä tarkemmin sanomisieni merkityksiä.
PoistaOlen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että on tilanteita, joista on pakko irrottautua oman mielenterveytensä ja hyvinvointinsa vuoksi.
Mietin tässä että miksi, voi miksi en muotoillut asiaani tuon paremmin ja tarkemmin, nythän ikään kuin tuomitsin kaikki tapaukset syrjiviksi, vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Olen pahoillani että aiheutin sinulle mielipahaa.
Tasapainon löytäminen noiden kahden mainitsemasi ajatustavan välillä tulee viemään aikansa, etenkin täällä Pohjolassa, missä elämää on eletty Lutheruksen oppien mukaan, kärsimystä glorifioiden, kuten sanot. Tuntuu, että nyt ollaan menossa kohti toista ääripäätä, jossa yhteisöllisyys saattaa unohtua.
<3