Rosa Meriläinen: Osteri


Naiskehon täytyy olla yksi maailman pelottavimmista asioista. Ajattele vain sitä kontrolloinnin määrää, joka meihin ja ruumiiseemme on kautta aikojen kohdistettu. Meitä on alistettu, mystifioitu ja demonisoitu, vuoroin  peitelty, riisuttu ja  ahdettu jos jonkinlisiin muotteihin  Kehoamme on aina arvotettu ulkopuolelta kunnes olemme alkaneet itsekin tehdä niin ikään kuin meillä ei olisi valtaa omaan kehoomme. En tässä edes yritä luetella tai arvuutella syitä tähän maailman kummallisimpaan yhtälöön, muuten tästä jutusta ei tulisi loppua ollenkaan...

  Rosa Meriläinen käsittelee teemaa tänä keväänä ilmestyneessä romaanissaan aiheeseensa nähden yllättävän herkällä otteella. Hän vie lukijansa 1800-luvun lopun Eurooppaan, kureliivien, korsettien ja hysterian aikakauteen, jossa yhteiskunnalliset normit asettivat naisille ristiriitaisia ja täysin mielipuolisia vaateita. Viktoriaaniset tuulahdukset puhalsivat: elettiin kaksinaismoralismin ja seksikielteisyyden aikaa, Naisen seksuaalisuus oli tabu mutta prostituutio kukoisti. Räväkkänä feministinä tunnettu Meriläinen käsittelee aihettaan yllättävän lempeästi, kuin silkkihansikkain, strutsinsulkaista viuhkaa leyhytellen...

  Tapaamme nuoren yläluokkaisen ranskattaren, Viktoria Faurén, jolle en etsinnöistäni huolimatta löytänyt historiallista esikuvaa. Viktoria on tarinan alussa vasta 13-vuotias tyttönen, joka - ehkä oppimistarkoituksessa -saa  jo osallistua vanhempiensa järjestämiin salonkitapaamisiin. Salongissa keskustellaan ajan ilmiöistä, muun muassa lääkäri Jean Martin Charcot'n pitämistä hysterianäytännöistä, joissa hän esittelee omia, hysteerisyyden jaa epänormaalin seksuaalisen käytöksen vuoksi sairaalaan suljettuja potilaitaan - tietenkin maksua vastaan.
Salongissa Viktoria tapaa myös pariisilaisylhäisön palvoman Axel Munthen, johon hän juuri heräilevine naisentunteineen ja -haluineen rakastuu. Meriläinen on kuvannut Munthen itsetietoiseksi, kopeaksi, hyvin oman arvonsa tuntevaksi hahmoksi, jonka katse sulattaa naisen kuin naisen...
Väri ja vastavari. Muiden eleet ja Axel Munthen eleettömyys. Kuin vastasataneesta lumesta valkoinen tunturi yhtäkkiä räjähtää revontulien voimasta ilotulitukseksi, kontrasti on niin raju, että silmiin pistää. Nyt ilma sakeutui Munthen ympärillä tämän valmistautuessa iskuun. Hänet oli kutsuttu Faurén salonkiin juuri maineensa vuoksi: että hän olisi aina mielenkiintoinen.  -Dostojevski ei ole mitään, pudotti Munthe hitaasti, viimeisiä vokaaleja venytellen. - ... Tolstoin rinnalla. Isän silmät muljahtivat niin, että se tuntui Viktorian ruokatorvessa asti. 
Munthen vaaraa huokuva olemus ja kertomukset Charcot'n sirkuksen villeistä naisista herättävät nuoressa naisessa uudenlaisia, ennenkokemattomia tuntemuksia. Munthen avustuksella Viktoria pääsee katsomaan (mieheksi pukeutuneena!) Charcot'n banaalia näytöstä. Täällä hän tapaa ensi kerran Geneviéven,  nuoren, hysteriaan vajonneen prostituoidun, joka esitellään kiimaa tirskuvalle miesyleisölle kuin Stravinskyn kevätuhri. Kokemus saa Viktorian hakeutumaan vuosia myöhemmin hoitajaksi Salpêtrièren sairaalan hysteerikko-osastolle. Näky piinatusta Geneviévestä ei hälvene.

  Meriläinen on ympännyt Osteriin myös toisen tarinatason, jossa seurataan episodimaisesti Ruotsin kuningatar Viktorian ja Axel Munthen  vuosikymmeniä kestänyttä julkista salasuhdetta. Vaikka kuningatarta voidaankin pitää ääriesimerkkinä aikakauden roolivaatimuksiin kuristuvasta naisesta, jää hänen tarinansa tässä yhteydessä miltei tuskallisen irralliseksi, huolimatta siitä että kirjan lopussa tasojen välille syntyykin hiuksenhieno yhteys.

  Meriläisen kieli on kaunista, soljuvaa, kuultavaa kuin lasi. Yllätyin hänen kirjallisesta herkkyydestään, sillä odotin Osterilta  samaa suoraviivaista räväkkyyttä, jota nainen julkisissa lausunnoissaan osoittaa. Osteri ei ota kantaa eikä saa lukijaansa kirmaamaan barrikadeille - ei edes mielikuvissaan. Osterissa on kyllä taitavaa ja herkkää ajankuvausta, mutta se jäähämmentävän toteavaksi tarinaksi, jossa naista ja hänen ruumiillisuuttaan tarkastellaan 1800-lukulaisin sanakääntein, sivein, rikkeettömin vihjauksin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Rosa Meriläinen: Osteri
Teos 2016

Kommentit

  1. Minulla on tämän kanssa se vaikeus, että olen niin kauan, vuosikymmeniä, ollut Munthesta niin kiinnostunut, että luen hänestä mileuiten faktaa. Samahan minulla on Romanvovien kanssa. Nyt kun luin juttusi Osterista, tuntuu, että ajaudun kirjasta yhä kauemmas...Säästit aikaani: Kiitos<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ymmärrän täysin ajatuksesi, koska tiedän, millä intohimolla suhtaudut Muntheen. Minullahan Huvila meren rannalla on esimerkiksi vielä lukematta, toivon että pääsen siihen jossakin kohtaa kesää, ehkä elokuun lämpiminä iltoina...<3

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Luen Osteria parhaillaan. En vielä tiedä, mikä lopputulema tulee olemaan, mutta tästä luonnehdinnasta "Meriläisen kieli on kaunista, soljuvaa, kuultavaa kuin lasi" olen aika lailla täysin eri mieltä. Tätä ei pidä tulkita niin, että pitäisin Meriläisen kieltä välttämättä mitenkään huonona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, mielenkiinnolla odotan postaustasi Osterista! Minä näin Meriläisen tekstin kuultavana. hän käyttää paljon kielikuvia, jotka ehkä ajoivat minua noihin tunnelmiin: hän esimerkiksi leikittelee valolla ja erilaisten pintojen heijastuksilla. Lasiesineiden ja muiden läpikuultavien materiaalien rakastajana huomioni kiintyy heti tämänkaltaisiin juttuihin... :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!