29.4.2016

Tietokoneongelmia - ja iloista vappua!


Bloggaukset keskeytyivät yllättäen tietokoneen simahdettua. Uusi kone on hakusessa, palailen pikapuoliin! <3

Toivottelen kaikille blogissa pistäytyville ihanaa vappua ja kesäkauden alkua! 

26.4.2016

Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä


Ruotsalaissyntyinen  lääkäri, kirjailija ja oman aikansa kosmopoliitti Axel Munthe (1857-1949) tunnetaan nykyisin erityisesti hänen vuonna 1929 ilmestyneestä romaanistaan Huvila meren rannalla, jossa Munthe kertoo mielikuvituksen rajoja hipovasta elämästään sekä Caprin saarelle nousseen  huvilansa huimapäisestä rakennusprojektista.

   Axel Munthen persoona ei jätä ketään kylmäksi. Ranskassa lääkäriksi opiskellut ja maailmalla suvereenisti liikkunut mies oli täynnä vastakohtaisuuksia: hän kuului vuosisadan vaihteen tunnetuimpiin eläinsuojelijoihin, teki väsymätöntä ja täysin palkatonta työtä köyhien parissa sekä Pariisissa että Caprilla, mutta viehättyi myös toisenlaisesta elämästä: hän tunsi Euroopan silmäätekevät, toimi heidän 'muotilääkärinään' ja solmi suhteita kuninkaallisiin: Ruotsin kuningatar Viktoria oli paitsi Munthen potilas, myös hänen läheinen ystävänsä, jopa niin läheinen, että aikalaiset uumoilivat heidän välillään olevan muutakin kuin vain ystävyyttä. Luultavasti Axel ei pannut hänen edellään kulkeneista juoruista pahakseen, sillä hän rakasti myyttejä ja tarinoita ja väritti omia kertomuksiaankin niin, että kuulija (tai lukija) oli pian ihanasti sekaisin. Hänen teoksensa Huvila meren rannalla -teos on tästä tietämäni mukaan oiva esimerkki.
Näkymä merelle Munthen  huvilalta,Villa San Micheleltä. Kuvan lähde: villaigeacapri.it
.  
   Axel Munthe ja hänen ihmeellinen elämänsä ei ole päässyt unohtumaan. Munthesta on aikojensaatossa tehty lukemattomia tutkimuksia sekä suurelle yleisölle suunnattuja kirjoja ja artikkeleita. Tietokirjailija Maria Salosen Axel Munthen jäljillä on käsittääkseni ensimmäinen suomalaisen kirjoittama Munthe-teos.

  Salosen kirjaa lukiessa huomaa sen syntyneen suuren rakkauden ja innon siivittämänä: rakkaus historiaan ja vanhoihin tarinoihin näkyy, teos on kirjoitettu Munthen muistoa ja hänen perhettään kunnioittaen - mutta ilman pokkurointia. Erityisen hienoa on, että Salonen on itse päässyt läheiseen keskusteluyhteyteen Axelin nuoremman pojan, Malcolmin ja tämän pojan - siis Axelin pojanpojan - kanssa. Henkilökohtainen kosketus on teoksesta selvästi aistittavissa. Vaikka kirjan lähtökohta on Axelissa, se valottaa myös koko hänen perheensä tarinaa; hänen toista vaimoaan, englantilaista Hilda Pennington-Melloria sekä heidän kahta lastaan Malcolmia ja Peteriä. Pojat elivät hyvin erikoislaatuisen lapsuuden, sellaisen jolla oli eittämättä vaikutusta myös heidän myöhempiin kohtaloihinsa. Malcolm Munthe, jota Maria Salonen ehti tavata useaan otteeseen 90-luvulla ja jonka haastatteluihin tämä kirja osittain perustuu, näyttäytyy kirjassa herkkänä, taiteellisena persoonana, miehenä joka oli löytänyt rauhansa ja lohtunsa lempeästä eskapismista, historiasta, myyteistä ja tarinoista - aivan kuten isänsä Axelkin.

  Salonen tutustuttaa lukijat myös Munthen suvun uskomattomiin, tarinoita pursuaviin kartanoihin, jotka ovat nykyisin avoinna myös yleisölle.
Talojen itseokeutettuna jalokivenä on Munthen suunnittelema ja rakennuttama Villa San Michele Caprilla, joka sai arkitehtuuristaan aikoinaan hyvinkin ristiritaisen vastaanoton. Tutustumme myös Ruotsin Leksandissa sijaitsevaan, Munthen poikien turvasatamana toimineeseen Hildasholmiin sekä Lontoossa ja Herefordshiressä sijaitseviin Southside Houseen ja Hellens Manoriin. Kirjasta löytyvät myös kohteiden tarkat sijainnit, aukioloajat sekä yhteystiedot.

Salosen hieno kirja innosti minua vihdoin viimein tarttumaan Axel Munthen kehuttuun pääteokseen Huvila meren rannalla.

Axel Munthen jäljillä on kulkenut myös Leena Lumi.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä
avain 2016

24.4.2016

Suloisia keitoksia


Näin käy kun tulee pitkältä sunnuntailenkiltä eikä kaapeista löydy mitään hyvää - onneksi makeanhimoaan voi helpottaa kameran välitykselläkin.

Olen vähentänyt taas kerran valkoista sokeria ruokavaliossani. Joka vuosi tähän aikaan tuntuu siltä että talvisten herkuttelukuukausien jälkeen keho oikein vaatii 'kevätpuhdistusta'.
Salaatteja, hedelmiä, marjoja, pähkinöitä... Niitä syön nyt muutaman viikon niiden ihanien ja herkkujen tilalla, joita suorastaan rakastannnnn...  Tätä kirjoittaessanikin iski niin järkyttävä jäätelön- ja suklaanhimo, että silmissä sumenee!

Näitä inkaliljojen terälehtiä en sentään pistä poskeeni. Pari viikkoa vaasissa hehkuttuaan ne pääsivät vielä hetkiseksi koristamaan pöytää, terälehtinä...

Lupaan: ensi kerralla jotain järkevämpää ;)


23.4.2016

William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespearen kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 400 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi poimin luettavakseni maailman tunnetuimman rakkauskertomuksen, sen yhden erityisen, joka ei tunnu koskaan kadottavan taikavoimaansa: Romeon ja Julian tarinassa on kaikki, mistä unohtumaton tarina syntyy: rakkautta, vihaa, tragediaa, nuorta hulluutta, juonittelua, onnettomia sattumia, väärinymmärryksiä ja lopulta kuolema, joka tarvitaan sinetöimään rakkaus ikuiseksi ja ylimaalliseksi.

  Shakespeare kirjoitti näytelmän vuosien 1591-1595 tienoilla italialaisen Luigi Da Porton tarinan pohjalta. Alkuperän innoittamana Shakespeare vie meidät Italiaan, Veronaan, keskelle kahden mahtisuvun  - Montagueiden ja Capuletien - välistä valtataistelua. Kuinka kutkuttavan romanttista onkaan rakastua viholliseen! Romeo on näytelmän alussa jo valmiiksi rakastunut, mutta kierrokset vain kovenevat, kun Julia astuu kuvaan. Niin kuin tiedetään, nuoruus rakastaa järjenvastaista rakastumista, hullaantumista ja vapaata pudotusta. Vain rakastunut tietää varmasti olevansa elossa: 

Romeo:   Paljon aikaan saa viha,
rakkaus viel' enemmän.
Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 
Keveys raskas! turhuus arvokas!
Oi kaaos muodoton ja muotokaunis /
Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,
jääkylmä tuli, sairas terveys! 
Oi valvas uni, vastakohtas ihan!
Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. 

  Julia on vasta kolmentoista, mutta vaikuttaa rakastettuaan monin verroin kypsemmältä. Tämä tuntuu olleen naisen osa Euroopassa keskiajalla: Juliaa valmistellaan järjestettyyn avioliittoon ja kun tyttö epäilee olevansa liian nuori, hänen äitinsä ilmottaa vastaansanomattomasti olleensa itse tuossa iässä jo äiti. Siihen saa tytärkin tyytyä.

  Vaikka Julian sydän jo huutaa roihun lailla syttyneen rakkauden puoleen, käskee järki varomaan.  Parvekkeen alla kaipuutaan kuiskivalle Romeolle hän lausuu, kuin vanhakin tekijä

Julia:   Vait vannomatta! Iloni vaik olet, 
tän-öinen liitto iloksi ei mulle;
on liian hätäinen se, äkkinäinen 
 salaman kaltainen, jok' ennen häipyy,
kuin ehdit sanoa: nyt salamoi.
Hyv' yötä armas! Taas kun tavataan, 
tää lemmenumppu suven henkäilyssä
voi kukkaan puhjeta viel' ihanasti. 
Niin hyvää yötä, rauha yhtä sees, 
kun mulla on, sun tulkoon sydämees. 

Mutta niin kiivas on rakkaudenpalo, että he kiirehtivät naimisiin  Ja tämä naimiskauppa on tietenkin salattava, ainakin siihen saakka kun sukujen välinen riita saadaan sulamaan, mutta tarina saakin yllättävän käänteen: Romeo joutuu Veronan kaduilla keskelle sukujen välistä taistelua ja iskee miekkansa Julian serkkuun. Sillä aikaa kun Julia miltei hekumoiden odottaa miestään ihanaan tapaamiseen, nuori mies saa karkoituksen Veronasta, mikä kohtalon iva! Tyttö valehtelee itkevänsä serkkunsa kuolemaa, ja vanhemmat kiirehtivät suunnittelemiaan häitä saadakseen Julialle muuta ajateltavaa...

   Uskollisen imettäjänsä sekä rippipappinsa avustamana tyttö  punoo vaarallisen juonen, johon liittyy myrkkypullo, valekuolema ja kirje, jolla kaupungista karkoitettu Romeo kutsutaan pelastamaan tuore vaimonsa Caputien sukuhaudasta. Kuten tiedetään, kaikki menee pieleen ja tapahtumien tuiske on valtaisa. Jos aikakone olisi keksitty, matkustaisin suin päin 1590-luvun Lontooseen Romeon ja Julietin ensi-iltaan: katsomon reaktiot ovat olleet varmasti näkemisen arvoisia (tietenkin myös itse näytelmä):
Näyttämöllä makaa kaksi kuollutta rakastavaista sylikkäin, toisen on vienyt myrkky, toinen on iskenyt tikarin rintaansa tietämättä, kuinka läheltä onni on heidät ohittanut. Shakespeare leikittelee sattumilla ja väärinymmärryksillä näytelmän loppuun saakka. Keskiajan ihanteiden mukaisesti rakkauden ideaali toteutuu vasta kuolemassa, tilassa, jossa aika menettää voimansa ja merkityksensä ja jota ikuinen rakkaus minkään estämättä hallitsee. 

  Vakka Romeo ja Julia on traaginen näytelmä, on siitä löydettävissä myös koomisia piirteitä. Sellaisiksi luen ehdottomasti Romeon tuliset, nuorta uhoa uhkuvat tunteenpurkaukset, mutta on myös muuta. On suoraa komiikkaa, jonka Shakespeare on laittanut tavallisten pulliaisten (esimerkiksi palvelijoiden) esitettäväksi. Tässä on nähtävissä selvä jako: ylimystö, johon Romeo ja Julia kuuluvat, puhuvat siveellisesti ja aina runomitassa (jota tietämäni mukaan kutsutaan silosäkeeksi - paremmin kirjallisuuden historiaa tuntevat oikaiskoot), kun taas rahvas käyttää suoraa ilmaisua ja sanoja, jotka saavat puheenparren kuulostamaan kansanomaiselta, hiukan yksinkertaiseltakin. Yhtäältä tämä puheenparsien erottelu luo tekstiin dynamiikkaa, mutta on varmasti ollut myös osa myöhäiskeskiajan pakollista, luokkayhteiskuntaan kuuluvaa etikettiä.

 Tällä pienellä jutullani tahdoin houkutella sinutkin tarttumaan tänä vuonna Shakespearen teoksiin. Todella vanhan kirjallisuudenkin lukeminen nimittäin kannattaa - aina, sillä sen lisäksi että se on suora kontakti historiaan, se voi tarjota yllättävänkin raikkaita katsantokulmia myös omaan aikaamme.
Itse aion jatkaa Shakespearen luentaa tästä eteenpäin koko juhlavuoden ajan.


Toivottelen blogissa pistäytyville myös ihanaa Kirjan ja ruusun päivää!


William Shakespeare: Romeo ja Julia (The most excellent and lamentable tragedy of Romeo and Juliet. noin 1591-1595)
Lukemani suomennos Yrjö Jylhän, vuodelta 1955.
Parvekekuva: Frank Bernard Dicksee: Romeo and Juliet, 1884

21.4.2016

Esa Koivuranta & co.: Marimekko. Suuria kuvioita


Tulisieluisen Armi Ratian vuonna 1951 perustamasta, 'koko kansan lempilapseksi' kasvaneesta Marimekosta on tuotettu varmastikin hyllymetrettäin kirjoja, niin koti- kuin ulkomaisisinkin voimin. Esa Koivurannan ja kumppaneiden viime vuonna ilmestynyt teos on kuitenkin ensimmäinen 'Marikirja' johon minä olen tarttunut. Teoksessa käydään Marimekon tarinaa yksityiskohtaisesti läpi, alkaen ajasta jolloin ajatus omasta yrityksestä vasta versoi nuoren, Laatokan Karjalassa syntyneen Armin mielessä ja päätyen nykyhetkeen, jossa Marimekko on - jälleen kerran - uusien haasteiden edessä.

  Kirja koostuu kuudesta pääluvusta, jotka tekjätiimi on kuvaavasti nimennyt näytöksiksi; onhan Marimekon taival ollut alusta asti suurta draamaa. Suurten taiteilijapersoonien ja kylmän business-maailman yhdistäminen on ollut vaikeaa ja jälki on ollut sen mukaista: vuosien varrella yhtiö on saavuttanut - ulkomaita myöten - miltei kulttimaineen, mutta taseessa tuo maine ei ole suuremmin näkynyt. Yhtiö on ansiokkaasti taistellut arvojensa - suomalainen ammattiosamisen  ja työn - puolesta aina näihin päiviin saakka, mutta ei liene epäselvää, kumpi ideologian ja busineksen epäsuhtaisessa liitossa lopulta aina voittaa. Pitkän vivytystistelun jälkeen Marimekko on joutunut luopumaan Ratian ja hänen perintöään vaalineen Paakkasen hellimästä 'kotimaisuuden vaatimuksesta' ja siirtänyt tuotantonsa suurimmaksi osaksi halvan työvoiman maihin, muiden vielä pystyssä olevien suomalaisten designtalojen perässä.

  Marimekkoa on aina profiloitunut vahvojen naisten taloksi. Sellaiseksi jossa kasvaa suuria unelmia ja kuviota. Sekä Armi Ratia että 1991 ohjaksiin astunut Kirsti Paakkanen tunnetaan tulisina tunneihmisinä, joille visionäärisyys ja dramatiikantaju ovat busineksenteon ja koko elämän polttoainetta. Heillä kummallakin on ollut  takanaan vahva ja menestyksekäs mainostausta,  joten he tiesivät, kuinka tärkeää on luoda yritykselle vahva, kaikista muista poikkeava tarina.

  Sadunhohtoa ja draamaa maalattiin Marimekon ympärille suurella pensselillä, mutta dramaattisella tyylillä oli myös kääntöpuolensa. Armin ja Kirstin aikaan talossa ei nähty hiljaisia päiviä, Marimekko täyttyi naurusta, luomisen vapaudesta ja juhlista - mutta tunnelma saattoi muuttua varoittamatta; huuto kaikui ja ovet paukkuivat: suunnitelmat menivät usein hetkessä uusiksi ja työntekijöitä saatettiin kohdella hyvinkin eriarvoisesti. Johtajien mielialavaihtelut toivat työpaikalle epävarmuuden tunnun, kertoo eräs työntekijä. Marimekon yhteishenki oli näistäkin molskahduksista huolimatta vahva: Armi ja Kirsti pistivät itsensä sataprosenttisesti likoon ja vaativat samaa kaikilta, joiden kanssa työskentelivät.  Marimekko. Suuria kuviota -teos kertoo tästä kaikesta, ketään säästämättä, mitään piilottelematta.

  Kahden vahvan naisen valtakauden välin sijoittuu Amerin aika, Marimekon 'harmaat vuodet': valta oli siirtynyt Ratian perikunnalta kovaan businekseen tottuneiden pukumiesten käsiin. Tarkoitus oli hyvä, yrityskauppa saattoi jopa pelastaa Marimekon konkurssilta, mutta Amer ei osannut johtaa vahvoihin melikuviin ja tarinoihin nojaavaa yritystä. Pelastavaksi enkeliksi saapui Paakkanen, joka osti yrityksen Amerilta vuonna 1991 tietämättä lainkaan että seuraavana vuonna Suomeen iskisi kaikkien aikojen lama. Olisiko ostopäätös siinäkään tapauksessa peruuntunut - Paakkanen on sanonut tahtoneensa pelastaa Marimekon ja olla mukana nostamassa Suomea uuteen kukoistavaan nousuun. Nousukiito oli Marimekon kohdalla tappurainen, mutta Paakkanen onnistui kääntämään firman kurssin positiivisemmaksi. Uuden suunnan etsiminen on jatkunut talon uusien vetäjien, Mika Ihamuotilan ja Tiina Alahuhta-Kaskon aikana. Koivurannan ja kumppaneiden teos luotaa Marimekon haasteita kovalla kädellä, mutta iloakin riittää.

  Marimekko. Suuria kuvioita on kertomus inhohimoisesta unelmasta ja työstä, joka synnytti Suomeen tarunomaisen tekstiiliyrityksen. Se on kertomus paitsi Marimekosta, myös  sodanjälkeisestä Suomesta, yrityskulttuurin kehityksestä ja suomalaisen (tekstiili)teollisuuden vaikeutuvasta asemasta globaalissa maailmantaloudessa. Teoksessa on paljon tuttua asiaa, mutta myös todella kiinnostavia, yksityiskohtia Marimekon historiasta ja ihmisistä, heistä jotka olivat mukana luomassa Marimekon unelmaa.


Esa Koivuranta & co.: Marimekko. Suuria kuvioita
into 2015

20.4.2016

Kaunista turhuutta

Sukelsin kitschiin.

Kauneus ei ole asioiden itsensä laatumääre: se on olemassa ainoastaan niitä tarkkailevien mielessä. Joku voi jopa nähdä epämuotoisuutta siinä, missä toinen aistii kaunetta. 

David Hume: Of the Standard of  Taste, 1757


Nästä hassuista rokokoo-tunnelmista hypätään seuraavaksi hiukan erilaiseen maailmaan - kirjajutun muodossa.





18.4.2016

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paljaat jalkasi lattialla, kun nouset vuoteesta ja astelet ikkunan ääreen. Olet kuusivuotias. Ulkona tuijailee lunta, ja puiden oksat takapihalla muuttuvat valkoisiksi.Puhu nyt ennen kuin se on myöhäistä ja toivo sitten voivasi jatkaa puhumista, kunnes mitään sanottavaa ei enää ole. Onhan aika käymässä vähiin. Voit ehkä toistaiseksi panna syrjään muut tarinat ja yrittää keskittyä siihen, miltä on tuntunut elää tässä ruumiissa ensimmäisestä muistamastasi päivästä tähän saakka. Laatia aistimellisen datan luettelo. Sellainen jota voitaisiin sanoa hengittämisen fenomenologiaksi.
Paul Auster kuului niihin kirjailijoihin, jotka herättivät minussa aikanaan palavaa kirjallista intohimoa. Kuullessani Austerin nimen, mieleeni tulvehtii sekunnin murto-osassa kuvia vuosilta, jotka täyttyivät maailmantuskasta, ihmettelystä  - ja ajatuksille kaikupohjaa antaneesta maailmankirjallisuudesta. Noina vuosina suorastaan ahmin Camusta, Hesseä ja veljen kirjahyllystä löytyneitä venäläisiä klassikkoja. Ja sitten tuli Auster ja tuli hänen New York -trilogiansa: Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone olivat kirjoja, jotka tarjosivat uudenlaisia kulmia maailmaan. Austerin tapa kirjoittaa oli yhtä aikaa hämmentävä ja innostava, hän rikkoi genrerajoja ja kirjoittamisen konventioita tavalla joka sai nuoren lukijan pyörryksiin.
Luin Austeria vielä lisääkin, mutta jostain syystä en päässyt enää New York -trilogian nostattmaan euforiaan, vaikka lukemani teokset kuuluivatkin kategoriaani laadukkaat lukukokemukset: Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa...

  Palasin Austeriin tänä keväänä. Luin hänen myöhempään tutantoonsa sijoittuvan Talvipäiväkirjan vuodelta 2012, kirjan jossa kuuluu paljon kirjoittaneen ja paljon eläneen ihmisen ääni. Auster on ollut tätä teosta kirjoittaessaan 64-vuotias, iässä jossa elämäkerran kirjoittaminen alkaa tuntua varmastikin jo oikein hyvältä ajatukselta. Talvipäiväkirja on fragmentaarinen, elämäkertaa läheisesti muistuttava teos, jossa Auster kertaa elämäänsä vapaamuotoisesti, alkaa muistelonsa New Jerseyssä viettämistään poikavuosista ja päätyy nykyhetkeen, aikaan jossa Auster jo aistii elämän ohikiitävyyden.

  Auster etäännyttää - paitsi itsensä, myös  lukijansa - kirjoittamalla muistoistaan toisessa persoonassa. Aluksi pidin ratkaisua kummallisena mutta lopulta pääsin Austerin tarkoituksellisen valinnan kanssa 'sinuiksi', aloin nauttia tekstistä, joka on yksinkertaista ja sellaisenaan sykähdyttävää.  Eletty elämä juoksee Austerin sormien välistä kuin hiekka, yksittäiset hetket sitoutuvat toisiinsa tavalla joka muistuttaa tajunnanvirtaa olematta tajunnanvirtaa.  Kaikki se, mitä kirjailija on kokenut, pysyy mukana tunteena, erityisesti tunteena: kosketuksina, mielihyvän ailahduksina, kipuina ja sävähdyksinä, jotka nousevat pintaan tahtoen tai tahtomatta, sillä muisti ei koskaan noudata sille asettamiamme sääntöjä.

   Lapsuudenkotisi ja ne lukuisat asunnot, joita myöhemmin kutsuit kodiksesi, ulkomaanmatkat, vuodet Pariisissa. Se kun yritit saada kirjailjanurasi käyntiin ja tunsit kolistelevasi aina vain vääriä ovia. Sitten - kirjallinen läpimurto; miltä se tuntui? Rakastumiset, kaksi avioliittoa, Kriisit. Elämä kirjailja Siri Hustvedtin rinnalla. New York, Brooklyn, idylliset kesälomat Vermontissa (jotka toivat mieleeni välähdyksiä Siri Hustvedtin kirjasta Kaikki mitä rakastin). Elämän raastavuus, hetket Bergen-Belsenissä, ne jotka painoivat enemmän kuin osasit odottaa. Keskusteluja, töitä, surua ja mielettömiä ilonhetkiä.... Elämää, elämää, elämää. Kaikki tämä ohikiitävissä hetkissä. Elämä ja kirjoittaminen ovat sinulle musiikkia, tanssia ajan virrassa.
Kirjoittaminen alkaa kehosta, on kehon musiikkia, ja vaikka sanoilla on merkityksensä tai saattaa toisinaan olla merkitys, sanojen musiikki on se mistä merkitys alkaa. Istut työpöytäsi ääressä kirjoittamassa muistiin sanoja, mutta kävelet päässäsi yhä, kävelet aina, ja kuulemasi on oman sydämesi rytmi, sydämesi lyönnit. Mandelstam: ”Minua ihmetyttää, montako paria sandaaleja Dante kulutti puhki kirjoittaessaan Commediaa.” Kirjoittaminen tanssin vähäisempänä muotona.

Seuraasi oli ilo palata, Paul. Nähdään pian uudelleen!


Paul Auster: Talvipäiväkirja (Winter Journal, 2012)
Tammi 2012
Suomentanut Erkki Jukarainen
E-kirja

16.4.2016

Heijastuksia - eli omituiset kuvakokeilut jatkuvat...


Leikin jälleen valoilla varjoilla.  Kuvista tuli tummahkoja suht vahvatunnelmaisia, sellaisia joista puuttuu kaikkinainen hempeys. 
Tummanvihreä verkatausta loihti kuviin läikähteleviä sammalensävyjä. 

Kuvauksen jälkeen kolmen pienen parsapullon asetelma pääsi koristamaan keittiöni työpöytää.


Rakastan lasia. Varsinkin arkilasia, sellaista, jota saa kirpputoreilta pikkurahalla. Rakastan lasin läpikuultavuutta, valon ja ympäröivän todellisuuden välähteleviä heijastuksia sen pinnalla. Maailma pienoiskoossa.  


14.4.2016

Parsaa & inkaliljoja ja viikon kimppu


Parsa-aika on parhaimmillaan! Reilusta nipusta syntyy aterioita ja silmänruokaa. Tässä vihreitä versoja kera inkaliljojen.  


Tietyissä lähes ylimaallisissa sieluntiloissa elämän koko syvyys paljastuu äkkiä jossakin aivan jokapäiväisessä näkymässä, joka sattuu silmiin.
Tästä tulee vertaus.

Charles Baudelaire Välähdyksiä 11, 1859-1862

 

12.4.2016

Otto Lehtinen: Wurlitzer


 Ilo ja innostus. Siinä päällimmäiset tunteet, joita olen viimeisen vuoden aikana kokenut lukiessani uusia kotimaisia romaaneja. Kaukana ovat ne ajat jolloin suomalaisen sanataiteen lukeminen vei minulta enemmän voimia kuin sain takaisin. Energiatyhjiöihin ajautuminen sai minut lopulta pitämään pitkähköä hengähdystaukoa rakkaasta lukuharrastuksestani - valitettavasti myös käännöskirjallisuuden osalta.
Asiat tuntuvat sittemmin muuttuneen. Tunnen toki itsekin lukijana muuttuneeni, mutta uudet tuulet ovat totta totisesti puhaltaneet kotimaisen kirjallisuuden sarallakin: lohduttomasta, sisäänpäin kääntyneestä harmaudesta on käännytty kohti avoimempaa, monipuolisempaa ja monin verroin energisempää kerrontaa, jossa maailmaa tarkastellaan usein hyvinkin erilaisista näkökulmista. Huomaan rakastuneeni suomalaiseen kirjallisuuteen uudelleen.

  Rakkaus sai yhä vain vahvistusta luettuani Otto Lehtisen vastikään ilmestyneen Wurlitzerin. Lehtinen on taitava ja kypsä kirjoittaja. Hän on itse asiassa niin taitava ettei Wurlitseria millään uskoisi hänen esikoisteoksekseen. Kerronta on niin hienoa, niin näkemyksellistä, täyteläistä ja laaja-alaista, että lukijana saatoin - heti muutaman ensimmäisen sivun jälkeen - nojautua taaksepäin ja antaa itselleni luvan vain nauttia sydänjuuria kutkuttavan hienosta lukuelämyksestä.

  Wurlitzer on nimensä mukaisesti jukeboksi; se on episodiromaani, joka kietoo puolenkymmenen päähenkilön tarinat kieppuvaksi, kaikissa sävellajeissa soivaksi kokonaisuudeksi. Lehtinen esittelee lukijalleen soitonopettajaansa rakastuneen Henrykin, sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevan Natassjan (entisen Nikolain), tiikerikakun tuoksuun pakenevan pojan ja Miehen, joka sekoittaa pojan pään. Henkilögalleriaan kuuluvat myös arvoituksellinen viulunopettaja Genadi ja maailman vahvin leijonaemo, joka haluaa suojella tytärtään samaan aikaan kun itse joutuu sanomaan hyvästejä elämälle.

  Lehtisen henkilöt osuvat iholle ja ihon alle, kovaa. He ovat verta ja lihaa, ihmisiä, joihin lukija voi samaistua vaikka pintapuoliset kokemusmaailmat eivät kohtaisi lainkaan. Se, mikä on yhteistä, on päämäärätön hapuilu elämän edessä, etsintä, joka lian usein ymmärretään pelkäksi itsensä hakemiseksi, vaikka kysymys on itseasiassa paljon monimutkaisemmasta, määreitä pakenevasta prosessista.
Yksi asia on kuitenkin varmaa: jotakin puuttuu, on kuin rinnassa ammottaisi sydämen ja sielun mentävä aukko, jota Wurlitzerissa yritetään tilkitä miltei epätoivoisesti homobaarien pimeissä nurkissa tai opiskelijaboksin liiskaisiksi naiduilla patjoilla . Lehtinen ei päästä lukijaansa helpolla, sillä tämä kirja lävisti suojavyöhykkeeni, eivätkä sen herättämät tuntemukset kuuluneet läheskään aina niihin suloisimpiin. Olin kuin pyörteessä: tarinan monikerroksellisuus ja aistivoimaisuus vetivät minua vuoroin uppeluksiin, vuoroin kohti taivaita - enkä pois enää kaivannutkaan.

  Wurlitzerin sydämeenkäyvimmiksi hahmoiksi koin Natassjan ja hänen äitinsä, nuo kaksi äärettömän rohkeaa naista. Elämä pakottaa heidät muutokseen ja tekee heistä lopulta tämän tarinan selviytyjiä.

Ja kaiken yllä väreilee musiikki, käsinkosketeltavan hieno ja kaunis. Musiikki on se voima, joka lempeästi työntää meitä lähemmäksi omaa itseämme ja saa maailmamme hohtamaan hetkiseksi kaikissa väreissään.
Musiikki synnyttää meidät. Meidän elämämme ilmentävät musiikkia, ja vaikka joku ei tietäisi elämänsä olevan kuin sävellyksestä, on se silti. Ihminen on olemassa vain niin kauan kuin joku jaksaa soittaa, ja sitten hän katoaa. Se tuntuu piinalliselta, mutta on enemmän kaunista, kun sen näkee näin läheltä.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Otto Lehtinen: Wurlitzer
Gummerus 2016

9.4.2016

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon

Kahden kulttuurileidin, Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen rempseästi toteuttama Korot kopisten on kulttuuriopas vailla vertaa. Helposti lähestyttävä teos sopii mielestäni niin kokeneemmalle kulttuuridiggarille kuin myös sellaiselle lukijalle, jolla syystä tai toisesta on ennakkoluuloja kaikkea 'Taiteeksi' ja 'Kulttuuriksi' mieltämiään ilmiöitä kohtaan. Hänelle teos voi toimia tiiserinä, mielenkiinnon herättelijänä ja  ennakkoasenteiden hälventäjänä. Kirjan perusilme on kevyehkö, mutta se sisältää kuitenkin suuret määrät käytännön tietoa ja houkuttelee kulttuurista jo valmiiksi kiinnostuneenkin tutustumaan aihepiiriin entistä laaja-alaisemmin.

  Jalkanen ja Savolainen käsittelevät kulttuurin kenttää ilahduttavan monipuolisesti. Huomiota saavat teatteri, musiikin eri lajit klassisesta poppiin ja räppiin, museot ja kirjallisuuden, kuvataiteiden, elokuvan ja tanssin eri suunnat...  Kulttuurin kenttä on niin laaja, että tutkittavaa ja koettavaa riittää varmasti kaikenlaiseen makuun. Kirjoittajat houkuttelevat lukijaa tutustumaan myös sellaisiin taidelajeihin, jotka jostain syystä tuntuvat itselle vierailta: juuri ne saattavat yllättäen tarjota uuden mielenkiinnon- tai jopa intohimon kohteen. Ennakkoluulottomuus kannattaa!

  Mistä aloittaa kun kulttuurinälkä yllättää? Miten käyttäytyä ja pukeutua erilaisissa kulttuuritapahtumissa? Mistä löytää kulttuuria tarkan markan budjetilla? Mistä löydän juuri minua kiinnostavia kirjoja ja elokuvia? Miten harrastaa kulttuuria lasten kanssa? Miten opin keskustelemaan kulttuurista 'itseäni mokaamatta', entä mitä teen jos taide-esitys alkaa vain tylsistyttää? Nämä ja monet muut kysymykset saavat tässä kirjassa asiantuntevat ja mukaansatempaavat vastauksensa.
Kulttuurin tutustumisen voi aloittaa vaikka ihan kotisohvalla istuskellen tai työmatkan aikana erilaisia elämyksiä bongaten, Jalkanen ja Savolainen muistuttavat: kulttuuri ja taide näkyvät arjessamme kaikkialla, kunhan vain alamme havainnoida ympäristöämme aktiivisesti. Jo tämä ajatus kuroo umpeen välimatkaa, jonka näemme arkelämän ja 'oikean kulttuurin' välillä. Kun kynnystä on tällä tavoin madallettu, on helpompi lähteä jossakin vaiheessa etsimään kulttuurielämyksiä oman arkielämänsä ulkopuoleltakin, piipahtaa taidenäyttelyissä, museossa, konserteissa kuuntelemassa jotakin itselle vierasta musiikkityyliä... Taiteen maailma on rajaton ja juuri siitä tämä kirja ihanasti muistuttaa.

  Asiapitoisen tekstin lomaan Aino-Maria ja Katja ovat sujautelleet leikkimielisiä testejä, hauskan kulttuurihoroskoopin, vuoden mittaisen kulttuurikuntokoulun sekä kasapäin muita hauskoja ja käytännöllisiä vinkkejä siihen, kuinka lähestyä taiteita aivan uusista vinkkeleistä.
Viehättäviä ovat myös pitkin teosta sirotellut ystäväkirjasivut, joilla tunnetut kulttuuripersoonat kertovat pysähdyttävimmistä kulttuurikokemuksistaan, mielikirjoistaan ja -elokuvistaan ja  heittävät lukijollekin kulttuuriaiheisia haasteita. Mukana ovat esimerkiksi kirjailija Katja Kettu, näyttelijä, kirjailija Hannu Pekka Björkman, balettitanssija Minna Tervamäki ja muotoilija Paola Suhonen.

  Korot kopisten -teos on kaunis myös esineenä. Raikassävyinen, tasapainoisesti suunniteltu ja kompakti kansi viehättää silmää ja sama tyylikkyys jatkuu sisäsivuillakin. Tätä kirjaa on ilo lukea ja pitää käsissään. Teos olisi mitä viehättävin lahja valmistuvalle - tai äidille tai tädille tai ystävälle tai ihan kenelle tahansa sellaiselle, joka arvostaa uusia kokemuksia ja elämän leikkimielisyyttä.

Muulla blogeissa: Krista/Suomi lukee, Leena Lumi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.


Katja Jalkanen &  Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
avain 2016

5.4.2016

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

Rakastan kirjoja jotka yllättävät. Parhaimmat lukukokemukset tuulettavat ajatuksia ja saavat minut tarkastelemaan omia mielipiteitänikin uudesta näkökulmasta, joskus jopa muuttamaan niitä - tai ainakin tuuppivat minua perustelemaan arvojani ja uskomuksiani entistä paremmin. 
Israelilaisen historiantutkijan  Yuval Noah Hararin vastikään suomeksi ilmestynyt teos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kuului ehdottomasti juuri tällaisiin lukukokemuksiin. Kirja pääsi yllättämäänkin, sillä ensialkuun ajattelin se olevan vain päivitetty versio monista aiemmin lukemistani ihmisen kehityshistoriaa käsittelevistä (sinänsä hyvinkin mielenkiintoisista mutta totuuden nimissä joskus hiukan puisevasti kirjoitetusta) tietoteoksista. Sapiens poikkeaa näistä kuitenkin  kahdella tärkeällä tavalla: Harari osaa popularisoida tiedettä äärimmäisen koukuttavasti, ja uskaltaa esittää teoksessaan tuoreita, jopa provokatiivisia näkemyksiä ja teorianpoikasia, jotka saavat lukijassaan aikaan - jos ei aivan aivomyrskyä - niin ainakin selkeästi tuntuvia mielenliikahduksia. 

  Harari aloittaa historiamme kertauksen noin 70 000 vuoden takaa, hetkestä jota kutsutaan nykyihmisen kognitiivisen vallankumouksen aluksi. Tätä aiemmin (noin 70 000 vuoden ajan) olimme vain mitätön, rajatulla alueella itäisessä Afrikassa asusteleva laji muiden samaan aikaan eläneiden ihmislajien joukossa, eikä meistä  ollut (pientä asiaankuuluvaa nahistelua lukuunottamatta) suurempaa harmia sen kummemmin muille lajeille kuin ympäristöllemmekään. On pelkää sattumaa, että kognitiivisen hypyn mahdollistanut mutaatio tapahtui juuri Homo sapiensin eikä esimerkiksi samaan aikaan eläneiden ihmisten, Homo neanderthalensin tai Homo erectuksen kohdalla. Tietoisuutemme, huiman mielikuvituksemme, sosiaalisuutemme  ja monimutkaisen kielemme turvin meistä kehittyi hyvin lyhyessä ajassa 'maailman valtiaita'; olemme ainoa maapallolla elävä laji, joka on vaaraksi koko planeetalle ja siinä sivussa on tuhoamassa (kaikkien hyvin tuntemilla tavoilla)  myös itsensä. Suunnaton ylivoimamme tuli esille jo varhaisessa vaiheessa: sapiens ehti ajaa lukemattomia eliölajeja sukupuuttoon alkukodissaan Afrikassa ja jatkoi tuhotöitään uutukaisilla elinalueillaankin. Nämä varhaiset 'joukkomurhat' olivat kuin enteitä tulevasta.
  
 Ylivoimamme perustuu mielikuvitukseemme Suunnattomaan kielelliseen lahjakkuuteen yhdistynyt mielikuvitus antoi esi-sillemme mahdollisuuden luoda ympärilleen tarinoita ja myyttejä, jotka helpottivat yhteistyötä ja loivat pohjan kulttuurille ja  arvojärjestelmille. Eikä mikään ole noista ajoista muuttunut, sanoo Harari ja antaa lukijalleen lukemattomia esimerkkejä uskomusten voimasta. Mitä yhteistä on esimerkiksi automainoksilla, erilaisilla valtiojärjestelmillä, tuotemerkeillä, ismeillä, rahajärjestelmillä, uskonnoilla, oikeusjärjestelmillä, tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella? Entäpä mikä yhdistää muinaisia imperiumeja, muotia, politiikkaa, yritysmaailmaa, demokratiaa, totalitarismia  ja romaanikirjallisuutta? Kaikki mitä itse olemme ja mitä olemme aikojen kuluessa luoneet, perustuu Hararin mukaan uskomuksiin ja myytteihin. Kirjailija valottaa myyttistä historiaamme lukuisin, hykerryttävin esimerkein ja johdattaa lukijan läpi seitsemänkymmentätuhatta vuotta kestäneen ajanjakson, jonka aikana lajimme on käynyt läpi kognitiivisen vallankumouksen, maanviljelyn vallankunouksen, ihmiskunnan yhdentymisen, tieteellisen vallankumouksen ja päätyneet lopulta tilanteeseen, jossa alunperin mitätön eläin on saavuttanut jumalan aseman. Harari vetää yhteen laajoja historiallisia linjoja sillä vauhdilla ja intensiteetillä, että mukaan hypänneen sukat pyörivät jaloissa.

  Yksi tämän teoksen kutkuttavimmista kysymyksistä on se, miksi laji, joka on tehnyt lyhyen historiansa aikana huimia älyllisiä harppauksia, on yhä vieläkin valmis uskomaan - tilanteesta ja valajärjestelmän tarpeista riippuen - oikeastaan aivan mitä tahansa.  Otan tähän esimerkiksi länsimaisen kulttuurin, jonka vaikutuspiirissä elävät ihmiset oppivat tietenkin jo lapsina uskomaan täydelliseen, itsekkyyttä lähenevään yksilönvapauteen, mikä sitten sopivasti tukeekin kulttuurimme tärkeimpiä kulmakiviä, konsumerismia, vapaata markkinataloutta ja ikuisen kasvu tavoitetta. Hararin mukaan;
Vuosisatoja vanhat, romanttiset nationalistiset, kapitalistiset ja humanistiset myytit antavat muodon esimerkiksi nykypäivän länsimaalaisten ihmisten innokkaimmin vaalimille toiveille. Ystävät antavat usein toisilleen neuvon: "Tee, niin kuin sydämesi käskee." Sydän on kuitenkin kaksisagentti, joka saa käskynsä kulloinkin hallitsevilta myyteiltä. Suosituksen, jonka mukaan medän pitää totella sydäntämme, ujutti ajatuksiimme 1800-luvun romanttisten myyttien ja 1900-luvun konsumerististen myyttien yhdistelmä. The Coca Cola Co. on esimerkiksi markkinoinut Diet Colaa kaikkialla maailmassa iskulauseella  "Diet Coke, Do what feels good."  
Aloin tätä kirjaa lukiessani tosissani miettiä, miksi annamme kuvitteellisen järjestyksen määrätä, mitä haluamme? Onko syynä luontainen laiskuutemme (sehän se itseasiassa sai meidät aikoinaan innostumaan maanviljelystäkin, etsimme sillonkin helpotusta elämäämme, mutta pieleen meni - Hararin mukaan maanviljelyksen siirtyminen oli yksi historiamme suurimmista virhearviosta!) vai onko syynä sittenkin ääretön sopeutumiskykymme tai näiden kahden - laiskuuden ja adaptaatiokyvyn - yhteisvaikutus? Vai olisiko yhteisiin myytteihin uskominen ainoa keino tehdä toistemme kanssa yhteistyötä - onko kysymys siis sosiaalisesta paineesta, josta emme laumaeläiminä yksinkertasesti voi kieltäytyä? Me kaikki olemme varmasti kokeneet sen, että joihinkin myytteihin kannattaa ainakin olla uskovinaan, mikäli haluaa asioidensa edistyvän. (Mistä muusta esimerkiksi politiikassakaan olisi kysymys?)
En tässä jatka yksitystä pohdintaani pidemmälle (sitä nimittäin riittäisi ja riitäisi), mutta aion kirjoittaa ajatuksistani myöhemmin vielä ihan oman, laajemman postauksensa.

On mielipidekysymys, pitääkö Hararin kirjaa enemmän tietoteoksena vai julistuksena. Kirjailijan mielipiteet näkyvät, mutta niiden taustalla on vankkaa faktaa, tämän osoittaa teoksen 15-sivuinen lähdeluettelo. Yhtenä vähemmän miellyttävänä piirteenä koin kerronnan toisteisuuden (mieleeni tuli eräs viehättävä suomalainen filosofi, joka aloittaa lauseensa usein sanoilla  "Ni, mä sanon tän viel toisel taval."), eli tiivistää olisi voinut, mutta makuasioita nämäkin. 

  Harari maalaa ihmisestä ja hänen historiastaan synkän kuvan. Kaikista ponnisteluistamme ja saavutuksistamme huolimatta emme ole lähelläkään sitä onnea, jota etsimme  lakkaamatta. Luontainen tyytymättömyytemme on kuin kaksiteräinen miekka: se ajaa meitä eteenpäin mutta tekee onnen saavuttamisesta lopulta mahdotonta. Ja jos oikein kyynisiksi herettäisiin, voitaisiin tuo kaivattu onnentunne - ja varsinkin sen tarpeellisuus - luokitella sekin vain itse keksimäksemme myytiksi.

Harari ei lohduta lukijaa kauniilla, toivoa antavilla loppukaneeteilla vaan kysyy,
Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä mitä haluavat?

Muualla blogeissa: Hannan kirjokansi,  Lukuisa ja Turpaduunari.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Kitzur Toldot Ha'Enoshut, 2011)
Bazar 2016
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Alkuperäiskieli: hebrea

1.4.2016

Pajunkissoja, barokkia - ja huhtikuu


Pääsiäisen iltoina kulutin paljon aikaa selailemalla taideopuksia. Tällä kertaa jäin ihailemaan erityisesti barokkiajan taitelijoiden teoksia, niitä joissa valo ja varjo vaihtelevat elävästi ja luovat maalauksiin kontrasteja ja kolmiulotteisuutta.  Sain idean kokeilla tätä valohämynä tunnettua tekniikkaa kameralla ja kuvankäsittelyllä.


Tämän postauksen kuvat ovat ensimmäisiä chiaroscuro-kokeilujani. Hyvin valoa heijastavilla materiaaleilla - metallilla ja lasilla - on helppo aloittaa.  Otin kuvat mahdollisimman vähällä valolla ja 'maalasin' esineet sen jälkeen kuin uudelleen esiin kuvankäsittelyohjelman valo- ja sävysiveltimillä, siveltimenveto kerrallaan. Tekniikka on aikaa vievä, mutta mahdottoman hauska - melkein koukuttava!  Alakuvan valotusaika oli suurempi kuin muissa kuvissa ja siksi se sai lopullisen muotonsa melko nopeasti.
Kokeilut tulevat jatkumaan, aiheet monipuolistumaan... Tästä innostuu!
Viikon kimppu

Tänään alkoi yksi minun mielikuukausistani. Toivotan kaikille blogissa pistäytyville ihanaa huhtikuuta!

Vasta puhjenneen kevään ja viikonlopun kunniaksi tunti ranskalaista barokkia.