William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespearen kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 400 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi poimin luettavakseni maailman tunnetuimman rakkauskertomuksen, sen yhden erityisen, joka ei tunnu koskaan kadottavan taikavoimaansa: Romeon ja Julian tarinassa on kaikki, mistä unohtumaton tarina syntyy: rakkautta, vihaa, tragediaa, nuorta hulluutta, juonittelua, onnettomia sattumia, väärinymmärryksiä ja lopulta kuolema, joka tarvitaan sinetöimään rakkaus ikuiseksi ja ylimaalliseksi.

  Shakespeare kirjoitti näytelmän vuosien 1591-1595 tienoilla italialaisen Luigi Da Porton tarinan pohjalta. Alkuperän innoittamana Shakespeare vie meidät Italiaan, Veronaan, keskelle kahden mahtisuvun  - Montagueiden ja Capuletien - välistä valtataistelua. Kuinka kutkuttavan romanttista onkaan rakastua viholliseen! Romeo on näytelmän alussa jo valmiiksi rakastunut, mutta kierrokset vain kovenevat, kun Julia astuu kuvaan. Niin kuin tiedetään, nuoruus rakastaa järjenvastaista rakastumista, hullaantumista ja vapaata pudotusta. Vain rakastunut tietää varmasti olevansa elossa: 

Romeo:   Paljon aikaan saa viha,

rakkaus viel' enemmän.

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis /

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni, vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. 

  Julia on vasta kolmentoista, mutta vaikuttaa rakastettuaan monin verroin kypsemmältä. Tämä tuntuu olleen naisen osa Euroopassa keskiajalla: Juliaa valmistellaan järjestettyyn avioliittoon ja kun tyttö epäilee olevansa liian nuori, hänen äitinsä ilmottaa vastaansanomattomasti olleensa itse tuossa iässä jo äiti. Siihen saa tytärkin tyytyä.

  Vaikka Julian sydän jo huutaa roihun lailla syttyneen rakkauden puoleen, käskee järki varomaan.  Parvekkeen alla kaipuutaan kuiskivalle Romeolle hän lausuu, kuin vanhakin tekijä

Julia:   Vait vannomatta! Iloni vaik olet, 

tän-öinen liitto iloksi ei mulle;

on liian hätäinen se, äkkinäinen 

 salaman kaltainen, jok' ennen häipyy,

kuin ehdit sanoa: nyt salamoi.

Hyv' yötä armas! Taas kun tavataan, 

tää lemmenumppu suven henkäilyssä

voi kukkaan puhjeta viel' ihanasti. 

Niin hyvää yötä, rauha yhtä sees, 

kun mulla on, sun tulkoon sydämees. 

Mutta niin kiivas on rakkaudenpalo, että he kiirehtivät naimisiin  Ja tämä naimiskauppa on tietenkin salattava, ainakin siihen saakka kun sukujen välinen riita saadaan sulamaan, mutta tarina saakin yllättävän käänteen: Romeo joutuu Veronan kaduilla keskelle sukujen välistä taistelua ja iskee miekkansa Julian serkkuun. Sillä aikaa kun Julia miltei hekumoiden odottaa miestään ihanaan tapaamiseen, nuori mies saa karkoituksen Veronasta, mikä kohtalon iva! Tyttö valehtelee itkevänsä serkkunsa kuolemaa, ja vanhemmat kiirehtivät suunnittelemiaan häitä saadakseen Julialle muuta ajateltavaa...

   Uskollisen imettäjänsä sekä rippipappinsa avustamana tyttö  punoo vaarallisen juonen, johon liittyy myrkkypullo, valekuolema ja kirje, jolla kaupungista karkoitettu Romeo kutsutaan pelastamaan tuore vaimonsa Caputien sukuhaudasta. Kuten tiedetään, kaikki menee pieleen ja tapahtumien tuiske on valtaisa. Jos aikakone olisi keksitty, matkustaisin suin päin 1590-luvun Lontooseen Romeon ja Julietin ensi-iltaan: katsomon reaktiot ovat olleet varmasti näkemisen arvoisia (tietenkin myös itse näytelmä):
Näyttämöllä makaa kaksi kuollutta rakastavaista sylikkäin, toisen on vienyt myrkky, toinen on iskenyt tikarin rintaansa tietämättä, kuinka läheltä onni on heidät ohittanut. Shakespeare leikittelee sattumilla ja väärinymmärryksillä näytelmän loppuun saakka. Keskiajan ihanteiden mukaisesti rakkauden ideaali toteutuu vasta kuolemassa, tilassa, jossa aika menettää voimansa ja merkityksensä ja jota ikuinen rakkaus minkään estämättä hallitsee. 

  Vakka Romeo ja Julia on traaginen näytelmä, on siitä löydettävissä myös koomisia piirteitä. Sellaisiksi luen ehdottomasti Romeon tuliset, nuorta uhoa uhkuvat tunteenpurkaukset, mutta on myös muuta. On suoraa komiikkaa, jonka Shakespeare on laittanut tavallisten pulliaisten (esimerkiksi palvelijoiden) esitettäväksi. Tässä on nähtävissä selvä jako: ylimystö, johon Romeo ja Julia kuuluvat, puhuvat siveellisesti ja aina runomitassa (jota tietämäni mukaan kutsutaan silosäkeeksi - paremmin kirjallisuuden historiaa tuntevat oikaiskoot), kun taas rahvas käyttää suoraa ilmaisua ja sanoja, jotka saavat puheenparren kuulostamaan kansanomaiselta, hiukan yksinkertaiseltakin. Yhtäältä tämä puheenparsien erottelu luo tekstiin dynamiikkaa, mutta on varmasti ollut myös osa myöhäiskeskiajan pakollista, luokkayhteiskuntaan kuuluvaa etikettiä.

 Tällä pienellä jutullani tahdoin houkutella sinutkin tarttumaan tänä vuonna Shakespearen teoksiin. Todella vanhan kirjallisuudenkin lukeminen nimittäin kannattaa - aina, sillä sen lisäksi että se on suora kontakti historiaan, se voi tarjota yllättävänkin raikkaita katsantokulmia myös omaan aikaamme.
Itse aion jatkaa Shakespearen luentaa tästä eteenpäin koko juhlavuoden ajan.


Toivottelen blogissa pistäytyville myös ihanaa Kirjan ja ruusun päivää!

William Shakespeare: Romeo ja Julia (The most excellent and lamentable tragedy of Romeo and Juliet. noin 1591-1595)

Lukemani suomennos Yrjö Jylhän, vuodelta 1955.
Parvekekuva: Frank Bernard Dicksee: Romeo and Juliet, 1884