Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

Rakastan kirjoja jotka yllättävät. Parhaimmat lukukokemukset tuulettavat ajatuksia ja saavat minut tarkastelemaan omia mielipiteitänikin uudesta näkökulmasta, joskus jopa muuttamaan niitä - tai ainakin tuuppivat minua perustelemaan arvojani ja uskomuksiani entistä paremmin. 

Israelilaisen historiantutkijan  Yuval Noah Hararin vastikään suomeksi ilmestynyt teos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kuului ehdottomasti juuri tällaisiin lukukokemuksiin. Kirja pääsi yllättämäänkin, sillä ensialkuun ajattelin se olevan vain päivitetty versio monista aiemmin lukemistani ihmisen kehityshistoriaa käsittelevistä (sinänsä hyvinkin mielenkiintoisista mutta totuuden nimissä joskus hiukan puisevasti kirjoitetusta) tietoteoksista. Sapiens poikkeaa näistä kuitenkin  kahdella tärkeällä tavalla: Harari osaa popularisoida tiedettä äärimmäisen koukuttavasti, ja uskaltaa esittää teoksessaan tuoreita, jopa provokatiivisia näkemyksiä ja teorianpoikasia, jotka saavat lukijassaan aikaan - jos ei aivan aivomyrskyä - niin ainakin selkeästi tuntuvia mielenliikahduksia. 

  Harari aloittaa historiamme kertauksen noin 70 000 vuoden takaa, hetkestä jota kutsutaan nykyihmisen kognitiivisen vallankumouksen aluksi. Tätä aiemmin (noin 70 000 vuoden ajan) olimme vain mitätön, rajatulla alueella itäisessä Afrikassa asusteleva laji muiden samaan aikaan eläneiden ihmislajien joukossa, eikä meistä  ollut (pientä asiaankuuluvaa nahistelua lukuunottamatta) suurempaa harmia sen kummemmin muille lajeille kuin ympäristöllemmekään. On pelkää sattumaa, että kognitiivisen hypyn mahdollistanut mutaatio tapahtui juuri Homo sapiensin eikä esimerkiksi samaan aikaan eläneiden ihmisten, Homo neanderthalensin tai Homo erectuksen kohdalla. Tietoisuutemme, huiman mielikuvituksemme, sosiaalisuutemme  ja monimutkaisen kielemme turvin meistä kehittyi hyvin lyhyessä ajassa 'maailman valtiaita'; olemme ainoa maapallolla elävä laji, joka on vaaraksi koko planeetalle ja siinä sivussa on tuhoamassa (kaikkien hyvin tuntemilla tavoilla)  myös itsensä. Suunnaton ylivoimamme tuli esille jo varhaisessa vaiheessa: sapiens ehti ajaa lukemattomia eliölajeja sukupuuttoon alkukodissaan Afrikassa ja jatkoi tuhotöitään uutukaisilla elinalueillaankin. Nämä varhaiset 'joukkomurhat' olivat kuin enteitä tulevasta.

  

 Ylivoimamme perustuu mielikuvitukseemme Suunnattomaan kielelliseen lahjakkuuteen yhdistynyt mielikuvitus antoi esi-sillemme mahdollisuuden luoda ympärilleen tarinoita ja myyttejä, jotka helpottivat yhteistyötä ja loivat pohjan kulttuurille ja  arvojärjestelmille. Eikä mikään ole noista ajoista muuttunut, sanoo Harari ja antaa lukijalleen lukemattomia esimerkkejä uskomusten voimasta. Mitä yhteistä on esimerkiksi automainoksilla, erilaisilla valtiojärjestelmillä, tuotemerkeillä, ismeillä, rahajärjestelmillä, uskonnoilla, oikeusjärjestelmillä, tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella? Entäpä mikä yhdistää muinaisia imperiumeja, muotia, politiikkaa, yritysmaailmaa, demokratiaa, totalitarismia  ja romaanikirjallisuutta? Kaikki mitä itse olemme ja mitä olemme aikojen kuluessa luoneet, perustuu Hararin mukaan uskomuksiin ja myytteihin. Kirjailija valottaa myyttistä historiaamme lukuisin, hykerryttävin esimerkein ja johdattaa lukijan läpi seitsemänkymmentätuhatta vuotta kestäneen ajanjakson, jonka aikana lajimme on käynyt läpi kognitiivisen vallankumouksen, maanviljelyn vallankunouksen, ihmiskunnan yhdentymisen, tieteellisen vallankumouksen ja päätyneet lopulta tilanteeseen, jossa alunperin mitätön eläin on saavuttanut jumalan aseman. Harari vetää yhteen laajoja historiallisia linjoja sillä vauhdilla ja intensiteetillä, että mukaan hypänneen sukat pyörivät jaloissa.

  Yksi tämän teoksen kutkuttavimmista kysymyksistä on se, miksi laji, joka on tehnyt lyhyen historiansa aikana huimia älyllisiä harppauksia, on yhä vieläkin valmis uskomaan - tilanteesta ja valajärjestelmän tarpeista riippuen - oikeastaan aivan mitä tahansa.  Otan tähän esimerkiksi länsimaisen kulttuurin, jonka vaikutuspiirissä elävät ihmiset oppivat tietenkin jo lapsina uskomaan täydelliseen, itsekkyyttä lähenevään yksilönvapauteen, mikä sitten sopivasti tukeekin kulttuurimme tärkeimpiä kulmakiviä, konsumerismia, vapaata markkinataloutta ja ikuisen kasvu tavoitetta. Hararin mukaan;

Vuosisatoja vanhat, romanttiset nationalistiset, kapitalistiset ja humanistiset myytit antavat muodon esimerkiksi nykypäivän länsimaalaisten ihmisten innokkaimmin vaalimille toiveille. Ystävät antavat usein toisilleen neuvon: "Tee, niin kuin sydämesi käskee." Sydän on kuitenkin kaksisagentti, joka saa käskynsä kulloinkin hallitsevilta myyteiltä. Suosituksen, jonka mukaan medän pitää totella sydäntämme, ujutti ajatuksiimme 1800-luvun romanttisten myyttien ja 1900-luvun konsumerististen myyttien yhdistelmä. The Coca Cola Co. on esimerkiksi markkinoinut Diet Colaa kaikkialla maailmassa iskulauseella  "Diet Coke, Do what feels good."  

Aloin tätä kirjaa lukiessani tosissani miettiä, miksi annamme kuvitteellisen järjestyksen määrätä, mitä haluamme? Onko syynä luontainen laiskuutemme (sehän se itseasiassa sai meidät aikoinaan innostumaan maanviljelystäkin, etsimme sillonkin helpotusta elämäämme, mutta pieleen meni - Hararin mukaan maanviljelyksen siirtyminen oli yksi historiamme suurimmista virhearviosta!) vai onko syynä sittenkin ääretön sopeutumiskykymme tai näiden kahden - laiskuuden ja adaptaatiokyvyn - yhteisvaikutus? Vai olisiko yhteisiin myytteihin uskominen ainoa keino tehdä toistemme kanssa yhteistyötä - onko kysymys siis sosiaalisesta paineesta, josta emme laumaeläiminä yksinkertasesti voi kieltäytyä? Me kaikki olemme varmasti kokeneet sen, että joihinkin myytteihin kannattaa ainakin olla uskovinaan, mikäli haluaa asioidensa edistyvän. (Mistä muusta esimerkiksi politiikassakaan olisi kysymys?)

En tässä jatka yksitystä pohdintaani pidemmälle (sitä nimittäin riittäisi ja riitäisi), mutta aion kirjoittaa ajatuksistani myöhemmin vielä ihan oman, laajemman postauksensa.

On mielipidekysymys, pitääkö Hararin kirjaa enemmän tietoteoksena vai julistuksena. Kirjailijan mielipiteet näkyvät, mutta niiden taustalla on vankkaa faktaa, tämän osoittaa teoksen 15-sivuinen lähdeluettelo. Yhtenä vähemmän miellyttävänä piirteenä koin kerronnan toisteisuuden (mieleeni tuli eräs viehättävä suomalainen filosofi, joka aloittaa lauseensa usein sanoilla  "Ni, mä sanon tän viel toisel taval."), eli tiivistää olisi voinut, mutta makuasioita nämäkin. 

  Harari maalaa ihmisestä ja hänen historiastaan synkän kuvan. Kaikista ponnisteluistamme ja saavutuksistamme huolimatta emme ole lähelläkään sitä onnea, jota etsimme  lakkaamatta. Luontainen tyytymättömyytemme on kuin kaksiteräinen miekka: se ajaa meitä eteenpäin mutta tekee onnen saavuttamisesta lopulta mahdotonta. Ja jos oikein kyynisiksi herettäisiin, voitaisiin tuo kaivattu onnentunne - ja varsinkin sen tarpeellisuus - luokitella sekin vain itse keksimäksemme myytiksi.

Harari ei lohduta lukijaa kauniilla, toivoa antavilla loppukaneeteilla vaan kysyy,

Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä mitä haluavat?

Muualla blogeissa: Hannan kirjokansi,  Lukuisa ja Turpaduunari.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Kitzur Toldot Ha'Enoshut, 2011)
Bazar 2016
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Alkuperäiskieli: hebrea