30.10.2015

Hyvää pyhäinpäiväviikonloppua itse kullekin säädylle!


Lokakuun viimeinen viikonloppu tuntui hyvältä hetkeltä ottaa ensimmäiset joulukoristeet esiin. Tänä vuonna jouluni airueena toimii Hadelandin pieni lasinen tonttupari.
Kaamospäiväni saavat lisävalaistusta monista lempeästi kimaltavista valokransseista ja - tuikuista. Iltaisin ne tuovat tuiketta lukuhetkiinkin...

Toivotan kaikille rauhaisaa huomista pyhäinpäivää! 



28.10.2015

Lauri Laukkanen: Camp Creative - Luova valokuvaus ja kuvankäsittely

Valokuvaja Lauri Laukkasen tänä syksynä ilmestynyt teos Camp Creative herättelee lukijansa (ja ehdottomasti myös katselijansa!) etsimään omaan kuvailmaisuunsa uutta potkua ja yllättäviä näkökulmia. Teos toimii mainiona inspiraation lähteenä niin satunnaiselle kuvanäppäilijälle kuin harrastukseensa intohimoisesti suhtautuvalle valokuvausfriikkillekin.

  Laukkasen kirjassa ilotulitetaan ihanaa, hullua ja rönsyilevää luovuutta. Nyt saa irrotella, löysätä kunnolla nutturaa ja suunnata kohti tuntemattomia tietoisuuden kerroksia - löytää itsestään voimavaroja, joiden olemassaolo on voinut jäädä  kokonaan huomaamatta...

  Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia - ja erittäin hauskoja - harjoituksia, joiden avulla itse kukin voi herätellä maailman melskeessä uinahtaneita luovia voimavarojaan vaikka päivittäin. Harjoitusten taustalla on uutta ja vankkaa tutkimustietoa luovuudesta ja sen kehittämisestä. Teoriaakin siis sivutaan, mutta sopivan kevyesti.


  Toisin kuin monesti ajattelemme, luovuus ei ole vain harvojen 'luovina syntyneiden' yksinoikeus, vaan se kuuluu meille kaikille: tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet kaikkien ihmisten olevan lapsena suunnilleen yhtä luovia. Se, miksi monet meistä tuntuvat myöhemmin menettävän kosketuksensa luovaan puoleensa, johtuu suurimmaksi osaksi vallalla olevasta koulutus- ja kasvatuskulttuurista. Laukkanen ilmaisee asian (ehkäpä hieman provosoidenkin) tähän tapaan:
Luovan ajattelemisemme rappeutuminen on alkanut siinä hetkessä, kun olemme lapsena astuneet koulun ovesta sisälle, sillä koulussa meidät on opetettu prosessoimaan uutta informaatiota käyttäen jo ennalta tiedossa olevaa informaatiota uuden tiedon vastaanottamisen pohjana. -- Kun kohtaamme tilanteita, joissa joudumme ratkaisemaan ongelmia ja kehittelemään uusia luovia ratkaisuja tai ideoita, ovat kehittelemämme ideat usein hyvin ennalta-arvattavia, kaavoihin kangistuneita, ja jo ennestään tuntemiimme ajatuksiin ja ratkaisumalleihin pohjautuvia. -- Todellinen luova ajattelu, joka johtaa täysin uusiin ratkaisumalleihin, vaatiikin tämän meihin sisäänrakennetun prosessin ohittamista.
Hyvä uutinen on se, ettei luovuutta voi tappaa. Käyttämätömänä se vain vetäytyy mielemme salaisiin syvyyksiin kuin karhu talviunilleen - ja on sieltä taas heräteltävissä.


Kirjan toisessa osassa tutustumme luovaan valokuvaukseen ja törmäämme käsitteeseen visuaalinen identiteetti. Tavallisen ja luovan valokuvauksen ero on yksinkertaistettuna se, että edellisessä tapauksessa kuva vain otetaan ja jälkimmäisessä kuva luodaan: voimme päästää luovuutemme irti ''todellisuuden' pidikkeistä ja  ja antaa mielikuvituksen lentää. Digikuvaus ja kaikkien ulottuvilla olevat kuvankäsittelyohjelmat ovat työkaluja kuvien luovaan työstämiseen. On toki heitäkin, joiden mielestä valokuvan on aina oltava realistinen ja todenmukainen, mutta lähestymistä auttanee jos ymmärtää, että valokuvalla voi olla monenlaisia funktioita: se voi olla ankaran dokumentaarinen mutta yhtä hyvin myös mielikuvituksella leikittelevä taideteos. Kuvamanipulointi on tietenkin hyvin yleistä myös esimerkiksi mainosmaailmassa ja propagandassa. Onkin tärkeää tiedostaa, että kuvat voivat valehdella. Tietämys kuvankäsittelystä lisää ymmärrystämme tälläkin saralla.

  Laukkanen asettaa lukijalleen mielenkiintoisia kysymyksiä:
Miksi kuvaat niitä kuvia, joita kuvaat tällä hetkellä? Miksi valaiset kuvasi juuri tuolla lailla? --- Miksi hahmot kuvissasi ovat todella energisiä ja vauhdikkaita tai päinvastoin hiljaisia ja meditatiivisia? Miksi kuvaat studiossa/luonnossa? Minkälaiset kuvat miellyttävät sinua? 
Vastaustemme takaa löydämme oman visuaalisen identiteettimme, jonka tunnistaminen auttaa meitä kohti luovempaa ja yksilöllisempää kuvailmaisua. Ja tässä kohtaa pääsemme jälleen tekemään monia mielikuvitusta kutkuttavia harjoituksia. Kuvien tapahtumien, henkilöhahmojen ja tunnelmien ideoiminen on mukavaa puuhaa, sillä voimme luoda kuviimme  niin mielikuvituksellisia maailmoita kuin haluamme, olla täysiä taikureita... Tuntuu myös siltä, että luovan valokuvauksen harrastaminen voisi auttaa meitä löytämään uusia näkökulmia, ideoita ja ratkaisumalleja myös muilla elämänalueilla!


  Kirjan kolmannessa osassa viemme ideamme käytäntöön. Laukkanen käy esimerkkikuvien avulla läpi Photoshop-perustekniikoita, joiden avulla pääsemme kuvien luomisessa  hyvään alkuun. Itse kokeilin ohjeita (hiukan soveltaen) Gimp-kuvankäsittelyohjelman avulla. Laurin Workflow -osiossa saamme oppia myös useisiin erikoistilanteisiin, muun muassa savupensselin luomiseen (kuva yllä), tekstuureiden editointiin, syväämiseen, värimaailmojen yhdistämiseen ja niin edelleen... Tähän mennessä olen kokeillut muun muassa savupensselin luomista, mikä onnistui hyvin myös Gimpillä.

Camp Creative on paitsi muhkea ja inspiroiva tietopaketti, myös upea katselukirja, jonka jokainen valokuva on taideteos. Tämä kirja tulee kulumaan käytössä!
Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Lauri Laukkanen: Camp Creative - Luova valokuvaus ja kuvankäsittely 
Docendo 2015

Osallistun tällä postauksella Ompun Luetaan sateenkaari-haasteeseen. Camp Creativen selkämys on väriltään vihertävä. 

25.10.2015

Sofi Oksanen: Puhdistus

Äänikirjana

Oli vihdoin minunkin aika tutustua ilmiöön nimeltä Sofi Oksanen.
Latasin Puhdistuksen äänikirjaversion läppärilleni jo viime kesänä, mutta sen kuunteleminen keskeytyi kirjan puolivälissä useiksi kuukausiksi (ei teoksen itsensä tähden vaan omassa arkielämässäni tapahtuneiden yhteensattumien vuoksi). Päätin nyt syksyn tullen kuunnella kirjan alusta alkaen uudelleen. Koska tuosta toisestakin kuuntelukerrasta on vierähtänyt jo pari kolme viikkoa ja koska en kuuntelusessioiden yhteydessä malttanut pysähtyä tekemään yhtäkään muistiinpanoa, koostuu tämänkertainen kirjajuttuni yksinomaan niistä vapaasti mielessä kelluvista ajatuksista ja tunnelmista, jotka kuuntelukokemus jälkeensä jätti.

  Ilmiö nimeltä Sofi Oksanen: onkohan niin, että juuri tuon määritelmän vuoksi olen pyrkinyt välttelemään Oksasen kirjoja. Olen - hyvin lapsekkaasti, kyllä! - ajatellut hänen olevan liian puhuttu, liian suosittu innostuakseni tosissani hänen kirjoistaan, ajatellut että noin suuriin mittaluokkiin nousseessa suosiossa on pakko olla vähintään puolet pelkkää ilmaa, hypetystä ja hysteriaa. Yhä uudelleen saan kuin varkain itseni kiinni tekemästä arvioita asioista, joihin en itse ole tutustunut. Hetkinen hei, minähän pidän itseäni ennakkoluulottomana ja uteliaana lukijana... (juu juu ja hah).

  Jälleen kerran joudun (ilokseni) toteamaan että olin ennakkoluuloineni väärässä: Sofi Oksasen Puhdistus on hieno kirja. Kun sen asettaa omaan kontekstiinsa, oikealle aikaradalleen historian virrassa, se on todella hieno kirja, hypetyksensä ja palkintonsa ansainnut. Oksanen tuntuu osuneen kultasuoneen juuri oikeaan aikaan: Baltian maiden lähihistoria on odottanut, suorastaan huutanut kirjallista ulostuloa. Oksasen tehtävä on ollut vaativa, mutta hän näyttää suoriutuneen siitä loistavasti. Puhdistus tuo eteläisen naapurimme kohtalonvuodet ihollemme riipaisevan kaunistelemattomina. Romaanin eräänä vahvana teemana on naisen asema muuttuvassa ajassa: naisten hyväksikäytön hiljainen hyväksyminen tuntuu olevan systeeminen ilmiö, olipa yhteiskuntajärjestelmä millainen hyvänsä.

  Oksanen avaa Viron historiaa kahden vahvan naishahmon kautta. Iäkäs Aliida Truu ja hänen elämäänsä yllättäen ilmestyvä sisarentytärensä Zara tietävät kumpikin, miltä tuntuu menettää vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa;  tietävät, miten maailma makaa silloin kun kun vaihtoehtoja on täsmälleen kaksi: joko tai. Minkälaista on elää olosuhteissa, joita määrittävät pakkovalta, jatkuva pelko ja ahdistus. Miten helppoa silloin onkaan alistua systeemin vaatimuksiin, toimia systeemin parhaaksi, muuttua osaksi koneistoa. Olen törmännyt samaan havaintoon useassa tänä syksynä lukemassani kirjassa: ihminen pystyy tekemään hämmästyttävän suuria kompromisseja selviytyäkseen - tai suojellakseen (jossakin toisessa maailmanajassa itsekkäiksi miellettyjä) pyrkimyksiään.

 Aliiden ja Zaran tarina alkaa vuodesta1992. Viro on itsenäistynyt mutta Aliide pelkää. Hänellä on kommunistimenneisyys joka ennen tuntui tuovan naiselle turvaa, mutta nyt, yhtäkkiä muuttuneessa maailmassa kaikki tuntuukin kääntyneen päälaelleen. Zaran dramaattinen saapuminen suvun kotitilalle sysää Aliiden tilaan, jossa vanhat, huonosti haudatut muistot nousevat hänen tietoisuuteensa entistäkin piinaavampina. Tuossa hänen edessään seisoo hänen sisarentyttärensä, jonka äidin Aliide on jo kauan sitten päättänyt iäksi unohtaa...

Oksasen saattelemana vajoamme Aliiden menneisyyteen, joka on täynnä kaunaa ja kateutta, mutta myös kaipuuta onneen, jota tavoitellessaan hän oli valmis uhraamaan kaiken. Kaunassaan piehtaroivan vanhan naisen teot olisi helppo tuomita, mutta näin ei käy, sillä hän jakaa monien neuvostosysteemin valtaan pakotettujen naisten kohtalon. Kidutuksen, hyväksikäytön ja häpeän jäljet eivät katoa - eivät vuosikymmenissäkään.

  Sekä Aliide että Zara ovat systeemin uhreja. Siinä missä Zara on päättänyt paeta vallankäyttäjiään, Aliide on valinnut maastoutumisen ja systeemiin sulautumisen tien. Kumpikin on oppinut olemaan varpaillaan, valmis kohtaamaan vaaran missä ja milloin vain, reagoimaan mahdollisimman nopeasti kaikkeen hälyyttävään. Aliide yrittää peittää pelkonsa kokemuksen tuomiin rutiineihin, mutta nuori Zara osaa olla vain säikähtynyt kauris ajovaloissa.
Tämä epämääräinen, elämää halvaannuttava varuillaan olemisen tunne nousee mielestäni Puhdistuksen kantavaksi teemaksi, niin yksilöiden kuin kokonaisten kansakuntien tasolla. Voi miten ovelasti vallan systeemit käyttävätkään läpättäviä sydämiämme hyväkseen - aina ja ikuisesti. Ei tarvita kuin pieni epävarmuuden häivähdys ja olemme satimessa.
1992 Länsi-Viro: Pelko palaa illaksi kotiinsa.
Aliide kuuli tutun tömähdyksen ikkunassa mutta oli kuin ei olisi huomannut mitään. Jatkoi muina naisina kahvinjuontiaan. Huljutteli kupin sisältöä kuten hänellä oli tapana, tutki kermapyörrettä kahvin pinnassa, taivutti päätään radion suuntaan ikään kuin sieltä olisi tullut jotain tärkeää. 

Tyttö tietenkin säikähti ääntä heti. Hänen ruumiinsa nytkähti ja silmät pyörähtivät äänen suuntaan. Ripset levisivät siipinä elohiiren alkaessa nykiä vasemmassa kulmassa. Ja hänen äänensä tuskin kuului kun hän kysyi, mikä se oli?
  Takana on kaksikymmentäneljä vapauden vuotta -  ja kauriinsydämet läpättävät taas...

  Sofi Oksanen sai Puhdistus-romaanistaan Finlandia-palkinnon vuonna 2008, Runeberg-palkinnon vuonna 2009, Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010, sekä seitsemän muuta suomalaista tai kansainvälistä palkintoa.
Puhdistusta on luettu ja siitä on kirjotettu kirjablogeissa niin paljon, että liitän tähän yhteyteen vain Googlen hakulinkin.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
WSOY:n äänikirja, 2010
Lukijat: Annu Valonen ja Taisto Oksanen

23.10.2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat


  Taivas oli harmaa ja sen harmaus valui koivujen lomaan ja peitti talon, joka seisoi kumpareella kujan päässä kuin taivaaseen liimattu pahvitalo. Taivas oli talon elottomissa ikkunoissa, taivas makasi talon peltikatolla. Irina pysähtyi harmaan pihan laitaan. Hän päätti mennä sen ylitse ja nousta harmaat portaat koputtaakseen harmaaseen ulko-oveen, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät liikkumasta. Hän seisoi paikallaan, vaikka hänen jalkansa olivat matkalla taaksepäin. Hän yritti komentaa jalkojaan, mutta ne eivat totelleet häntä. 
On sota. Helsingin taivaalla isot mustat linnut pudottelevat muniaan vieraaksi muuttuneeseen kaupunkiin. Kauhu ei näy ihmisten silmistä vaan pohjattomiksi aukoiksi muuttuneista suista jotka tahtoisivat huutaa mutta kykenevät vain kuiskaamaan. Paitsi äidin silmät - ne ovat kaksi värisevää pikkulintua.

  Kahdeksanvuotias Irina kulkee sodan raskaan liepeen alla, painajaisessa jossa elämä katkeaa sireenin huutoon ja on juostava viemäriltä ja pimeydeltä ja pelolta haisevaan kellariin piiloon taivasta halkovien lintujen tappavilta munilta. Päivisin Irina liikkuu salaa kodin lähiympäristössä  ja oppii monia asioita, kuten sen että hevosten ja lasten lyöminen on sallittua, koska on sota-aika ja sen, että suomalaiset sotilaat voittavat ryssät pelkillä hampaillaan, puremalla viholliselta kaulan auki. Sitten isä ja äiti päättävät lähettää tyttärensä Ruotsiin turvaan. 
Sota on pian ohi, isä sanoi,  ja sitten sinä saat tulla takaisin kotiin. --- Sano sitten niille ihmisille siellä, että minä lähetän rahaa, isä sanoi. Ja paketissa pannaan tulemaan lisää vaatteita.
Mutta toisin käy. Junamatkalla Haaparantaan Irina kuolee ensimmäisen kerran. Pimeys leviää lapsen elämään kuin syövyttävä happo.
Hän löysi pojan. Valkoinen lakana oli alkanut levittyä pojan ylle. Pojan kasvoissa oli iso reikä, hänen pieni kätensä ojentui kuin halutakseen tarttua Irinan käteen. Poika oli kelvannut enkeleille.  
Asko Sahlbergin tänä syksynä ilmestynyt pienoisromaani suomalaisen sotalapsen kohtalosta oli minulle hyvin ristiriitainen lukukokemus. Koin teoksen niin raskaaksi ja valottomaksi että kirjaa lukiessa tunsin omankin energiatasoni laskevan, aivan kuin osa minua olisi kulkeutunut Irinan mukana ympäriltään kaiken valon ja energian nielevään mustaan aukkoon. Toisaalta Sahlbergin tapa kirjoittaa on niin timanttinen, etten antaisi sekuntiakaan pois niistä hetkistä, jotka kirjan äärellä vietin: mitä useampia päiviä lukukokemusesta on kulunut, sitä kirkkaammaksi sen muisto käy.
Sahlbergin tapa kirjoittaa on - Sahlbergin tapa kirjoittaa. Se on uniikki, iholle tuleva ja aivan varmasti tunnistettava. Tuo tunnistettavuus varmistunee minulle siinä vaiheessa kun tutustun kirjailijan muuhun tuotantoon. Sahlbergin sanavalinnat ja hienot ajatuslöydökset ilahduttavat ja ovat kielellisesti nautinnollisia silloinkin, kuin kerronta kulkee  mustimmissa svääreissään. Tämä rankka ja samalla antoisa lukukokemus johdattaa minut tuota pikaa myös Sahlbergin vanhempaa tuotantoa kohti.

  Teos on kirjoitettu ilahduttavasti täysin lapsen näkökulmasta. Sahlberg ei hiljennä Irinan omaa ääntä koskaan aikuisen tarkkailijan äänenpainoin, ei selitä, täsmennä eikä arvota mitään Irinan sanomaa tai kokemaa. Kirjailija antaa tytön ottaa maailman vastaan omalla tavallaan, antaa hänen tehdä johtopäätöksensä niihin mitenkään puuttumatta ja nostaa esiin lapsen mielelle ominaiset, huikaisevan kirkkaan ymmärryksen ja näkemisen hetket, joista me aikuiset voimme usein enää vain haaveilla. Voiko tämän suurempaa kirjallista huomionosoitusta lapselle ja hänen kokemusmaailmalleen enää antaa?

  Irinan kuolemat on ruotsinsuomalaisen, suomeksi kirjoittavan Asko Sahlberg (s. 1964) neljästoista romaani, joiden lisäksi  hän on kirjoittanut näytelmiä ja suomennoksia. Kirjailija on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kolme kertaa.

  Kuljen Irinan kanssa syvälle, syvälle pimeyteen kunnes vastaamme hiipii sameaa kajoa, joka etäisesti muistuttaa valoa. Katso, täälläkin voi tanssia, Irina kuiskaa.


* Sahlbergin uutuuden on lukenut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
Like 2015




21.10.2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo


Pitkän ja monipuolisen uran tehnyt yhdysvaltalainen Alice Hoffman (s.1952) tunnetaan lukuisista bestseller-listoille yltäneistä romaaneistaan, joissa kerrontaan sekoittuu pieni annos fantasiaa ja maagista realismia.  Suomennettuja teoksia on seitsemän, joukossa muun muassa Aavikon kyyhkyset (2014), Punainen Puutarha (2012) ja Noitasisaret (1995), joista viimeksi mainittu on muokkautunut myös elokuvaksi (suom. Lumotut Sisaret, 1998).

  Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt Ihmeellisten asioiden museo on ensimmäinen Hoffmanilta lukemani teos. Kirjailijatar tulee näkymään lukulistoillani myös jatkossa, sillä kirja osoittautui oikein hyväksi lukukokemukseksi: historiallisiin viitekehyksiin asettuva tarina on kiinnostava ja Hoffmanin kerronta rauhoittavan kiireetöntä. Sadunomaiset ainekset, jotka tietämäni mukaan ovat Hoffmanin tavaramerkki, pilkahtelevat tässä romaanissa vain hienoisesti, auringon ensisäteisiin haihtuvana kultapölynä.

  Ihmeellisten asioiden museo vie lukijansa vuoden 1911 New Yorkiin,  ihmeelliseen, unenomaiseen kaupunkiin, jossa rikkaudet ja tulevaisuudenusko asettuvat räikeään vastavaloon aineellisen puutteen ja suoranaisen riiston kanssa. Mutta yksi asia on kaikille newyorkilaisille yhteinen: he haluavat huvitella! Kaupungin sadat huvipuistot, varieteeteatterit ja kauhugalleriat viihdyttävät kansaa, joka ei tunnu koskaan saavan riemunpidosta tarpekseen. Illat ovat vapaiden taiteilijoiden, tivoli- ja varietee-esiintyjien aikaa. Heidän joukossaan on tuhansittain eläviksi ihmeiksi kutsuttuja esiintyjiä: ihmissudet, raajattomat naiset, yhteenkasvaneet veljekset, perhostytöt ja muut, jollakin tavoin epämuodostuneet ihmiset ovat iltojen kassamagneetteja, tähtiä jotka auringon noustessa sammuvat ja katoavat piiloihinsa.

Vanha postikortti Coney Islandin legendaarisimmasta huvipuistosta Dreamlandista. http://collections.mcny.org

  Huvielämän keskuksessa Coney Islandilla elää myös nuori ihmiskala Coralie Sardie. Hänen isänsä, professoriksi itseään tituleeraava mies keräilee kummallisuuksien museoonsa näyttelyesineistöä milloin synnytyssairaaloista, milloin ruumishuoneilta. Räpyläsorminen Coralie on yksi isänsä hämärän museon vetonauloista, mutta lahjakas ja elämännälkäinen tyttö kaipaa vapauteen. Loistonsa päivät ohittanut freak show on taloudellisissa vaikeuksissa, mikä saa professorin tekemään entistä hullumpia ja julmempia suunnitelmia myös Coralien varalle.

  Hudsonjoen tuolla puolen Manhattanilla asuu Stalinin vainoja Ukrainasta Amerikkaan paennut juutalaispoika Eddie Cohen. Nuori kapinallinen kieltäytyy sulautumasta New Yorkin juutalaisyhteisöön, päättää etsiä oman tiensä ja löytää sen valokuvauksen maailmasta. Nuoren kuvaajan silmin pääsemme kurkistamaan sadan vuoden takaiseen New Yorkiin, saamme kiinni sen pysähtymättömättömästä, uutta maailmaa ennakoivasta rytmistä. Jatkuvassa muutoksessa oleva kaupunki näyttäytyy Eddien kameralle riehakkaan ilon välähdyksinä, mutta myös taivasta vasten loimuavana tulimerenä jonka vangiksi jääneiden tehtaantyttöjen katseista kuvastuu enää vain puhdas tietoisuus väistämättömästä; elämä ja kuolema kulkevat New Yorkin katuja käsikkäin.

  Vapaapäivinään Eddie vie meidät kaupungin ympärillä levittäytyvään villiin luontoon, silmänkantamattomiin jatkuville peltoteille ja kesyttömille, valkohäntäpeurojen asuttamille kosteikoille, jotka pikkuhiljaa ovat väistymässä kasvavan kaupungin tieltä. Täällä, Hudsonin asumattomilla rannoilla Eddie kohtaa tähänastisen elämänsä kauneimman näyn, vedenvälkkeisen häivähdyksen olennosta, josta tulee hänen uniensa valtiatar. Eräänä sunnuntaina vaellamme Eddien kanssa aina Coney Islandille saakka ja poikkeamme sattumalta iloisen puheensorinan täyttämään puutarhaan. Coralie ja Eddie tulevat kohtaamaan silmänräpäksen kuluttua:
Vaihtaessaan kameran uutta kuivalevyä Eddie ajatteli Chelsean omenapuita ja Ylä-Manhattanin huikean isoja jalavia. Hän ajatteli venäläistä metsää ja suolantuoksuista, kellansävyistä kosteikkoaluetta, jonka oli ylittänyt aamulla. Maailman kauneus oli ilmennyt hänelle kameran objektiivin läpi, mutta hän ei ollut tiennyt ihmisen voivan näyttää yhtä upealta kuin suo, puu tai rehevä niitty. Maureen seisoi salaatti- ja hernerivien välissä tuijottaen suoraan kameraan ja kätkemättä mitään. Hän ei ollut välittänyt riisua edes esiliinaansa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja runnellut ja täysin vailla teennäisyyttä... 
 Hoffmanin hienossa lukuromaanissa sadan vuoden takainen New York ja kauan sitten ajan virtaan haihtuneet ihmiskohtalot tulevat käsinkosketeltavan lähelle lukijaa. On kuin Hoffman puhdistaisi vuosien himmentämät valokuvat kimmeltäviksi, värikkäiksi näyiksi ajasta, joka katoaisi vain muutaman vuoden kuluttua suureen maailmanpaloon. Ihmeellisten asioiden museo on tribuutti rakkaudelle, menneisyyden New Yorkille ja kaikille niille ainutlaatuisille eläville ihmeille, jotka uhrasivat itsensä ja elämänsä viihdemaailman ahnaalle ja ankaralle alttarille.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjasta lisää täällä: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahyllyKirjapolkuni, Lukuisa ja  Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (The museum of Extraordinary Things, 2014)
Gummerus 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

18.10.2015

Haastevastauksia ja kuvaleikkejä

Kirjasähkökäyrä -blogin Mai, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatta ja Mustelumo-blogin Henni ovat muistaneet minua mukavalla tunnustuspalkintohaasteella, jonka säännöt kopsasin tähän mukaan:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2.Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi

Koska saamiani kysymyksiä on yhteensä yli 30, vastaan kuhunkin kokonaisuuteen omassa postauksessaan. Tänään vuoron saavat Kirjasähkökäyrän Main esittämät kysymykset.
Kiitokset Mai mielenkiintoisesta haasteesta!
Ensimmäiset 11 kysymystä vastauksineen: 

1. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista?
Ihmettelen itsekin, kuinka nopeasti totuin sähköisiin kirjoihin tutustuttuani niihin viime keväänä. ennen koin syvää antipatiaa tuota formaattia kohtaan, luulin, etten koskaan saisi niistä samanlaista lukukokemusta kuin painetuista kirjoista, mutta niin vain kävi  että e-kirjojen helppous, keveä paino ja kätevät muistiinpano- sekä kirjan layoutin muokkausmahdollisuudet ovat asioita, jotka tekevät lukukokemuksesta todella hyvän. Olen huomannut, että tärkeintä on sittenkin  teoksen sisältö, kirjailijan sanat, ei se minkälaisessa kääreessä  ne minulle tarjoillaan. Tässä on pakko mainita uusin e-kirjahankintani, Roberto Bolañon 2666, teos, joka on houkutellut minua siitä saakka kun sen suomennos tänä vuonna ilmestyi. Liki tuhannen sivun paksuisen tiiliskiven kannattelu ei houkutellut, joten päädyin hankkimaan teoksen englanninkielisenä sähköversiona, sillä kirjan suomennosta ei ole julkaistu sähköisessä muodossa.
Nautin edelleen vanhojen painettujen kirjojenkin luvusta. Uusien kirjojen kääreillä ei sitä vastoin ole minulle enää suurtakaan merkitystä.

2. Kuka on lempidekkarikirjailijasi?
Se on pysynyt jo pitkään samana: Henning Mankell. Uusimpana tuttavuutena Stieg Larsson, jolta kuuntelen nyt juuri toista Millenium-teosta. Millenium on minulle muuten ikuisesti trilogia, en suostu lukemaan Lagercrantzin kirjaa Larssonin sarjaan kuuluvaksi.

3. Mikä on paras lempilukupaikkasi?
Mieluisia paikkoja on monia, ehdoton lempilukupaikkani on luonnonhelmassa, talvisin käperryn mieluiten sohvannurkaan peiton alle. Tykkään viedä kirjoja myös puistoihin, kun sää sallii.

4. Missä ajoneuvossa et pysty lukemaan tai kuuntelemaan kirjoja?
Pystyn lukemaan kirjoja oikeastaan missä ajoneuvossa vain... Jos jokin pitää valita, niin ehkäpä se olisi täpötäysi, stressihuuruinen ruuhkabussi.


5. Mikä on viimeksi lukemasi lastenkirja ja kuinka kauan  siitä on?
Koska en miellä muumi-romaaneja puhtaiksi lastenkirjoiksi (sellaisen luin viimeksi vuosi sitten) vastaan tähän Marjatta Kurenniemen Annelin ja Onnelin kootut kertomukset ja Elsa Beskowin Tätien satuaarteita, jossa on mukana kolme Petteri ja Lotta tarinaa. Kummankin kirjailijan teokset kuuluivat lapsuuteni tärkeimpiin ja siitä syystä halusin nuo lapsena kirjastosta useaan kertaan lainaamani kirjat itselleni parisen vuotta sitten. Mieleen tulvi tietenkin ihania lukumuistoja, mutta samalla mietitytti, kannattiko sittenkään lukea noita kirjoja uudelleen. Jotkin muistot pitäisi jättää muistoiksi...

6. Kenelle annoit kirjalahjan viimeksi ja mikä kirja se oli?
Ostin isäni syyskuisille synttäreille Jussi Adler-Olsenin uusimman.

7. Kenet kirjailijoista haluaisit tavata ja kerro yksi kysymys minkä kysyisit häneltä?
Oi, nyt kun odottelen  taas pian pääseväni Haruki Murakamin uusimman suomennoksen seuraan, minun on mainittava hänet. kysyisin Harukilta, lähtisikö hän kanssani meren äärelle katselemaan syysaaltoja.

8. Mainitse jokin klassikkokirja, jonka haluaisit muidenkin lukevan. Miksi se on lukemisen arvoinen?
Heitän tähän nyt teoksen, jonka aion lukea itsekin tänä syksynä, ehkäpä yhtenä joulunajan kirjoistani: Kysymys on Henry David Thoreaun Walden - elämää metsässä -klassikkoteoksesta, jossa Thoreau miettii muun muassa sitä, voimmeko koskaan elää yhteydessä todelliseen luontoomme ja vapauteen. onko sivistys vapauden tuho, onko luontosuhteemme aina jollain lailla näyttämöllinen - näitä ajatuksia toivon pääseväni Thoreaun kanssa pohtimaan...
9. Mistä maasta ovat kotoisin lempikirjailijasi? Mainitse kolme.
Voi, tämä on vaikea. Tuntuu että kaikki hyvät kirjailijat joita kulloinkin luen ovat lempikirjailijoitani. Mutta jos saisin ottaa autiolle saarelle kirjoja vain yhdestä maasta, valinta osuisi Japaniin. Minuun vetoaa japanilaisen kulttuurin luonne, se, kuinka yksinkertaisesti suurista asioita voi kirjoittaa. Kaikki japanilaiset kirjat eivät tietenkään mahdu tuon luonnehdinnan alle... Mainitsen tässä omia mieleisiäni: Haruki Murakamin, Yasunari Kawabatan, jonkun  runoilijakin valitsisin: ehkä Ema Saikoon tai Yoshida Kenkōn.

10. Edelliseen kysymykseen viitaten voit mainostaa nyt noiden kirjailijoiden kirjoja.
Kaikki Murakamin kirjat,  Ema Saikoon  Tunteeni eivät ole tuhkaa, muutamia mainitakseni.

11. Minkälainen kirjaihminen olet?
Perusuteliaana luonteena haluaisin ahmia kaikkia kirjallisuuslajeja. Kirjat ovat minulle ajattelun ja ehdottomasti myös viihtymisen  ja oppimisen lähde. Uskon, että lukeva ihminen saa elää elämänsä aikana tuhansia elämiä. 

***
Esitän omat kysymykseni kolmannen haastepostaukseni yhteydessä.

***
Tämän jutun kuvat syntyivät tänään innostuttuani  pitkästä aikaa kokeilemaan kuvien luomista. Sain luettavakseni ja katseltavakseni valokuvaaja Lauri Laukkasen  erittäin hienon teoksen Camp Creative - luova valokuvaus ja kuvankäsittely. Kuvien luominen on ihanaa ja  mitä parhainta rentoutusta;  luulen että sen vaikutus on vähän samankaltainen kuin nyt niin trendikkäiden aikuisille suunnattujen värityskirjojen kanssa puuhastelu, mutta monin verroin hauskempaa! Kirjassa neuvotaan tekniikoita, joista osaavatkin valokuvaajat  ja kuvankäsittelyohjelmien tuntijat varmasti hyötyvät. Kerron teoksesta lisää omassa postauksessaan. 

Ylemmän kuvan punainen fryygialaismyssy muuten liittyy luvussani olevaan kirjaan Vuosisadan matkustaja. Myssystä ja muustakin lisää myöhemmin ;) 

Toivotan hyvää viikonalkua!



16.10.2015

Antti Tuomainen: Kaivos

Ehkä sama voisi tapahtua hänelle. Ajatus tuntui aluksi liian suurelta, liian paljolta. Mahdottomalta. Mutta ajatus teki niin kuin ajatukset usein tekevät. Se istutti itsensä ja lähti kasvamaan. Jos hänen elämäänsä tulisi uuden aamun verran valoa, jos hänen yltään otettaisiin - edes osittain - pimeys ja hämärä. Hän oli palannut Helsinkiin ja tavannut poikansa. Ehkä se oli lupaus siitä, että elämä voisi muuttua. Hänen oli jätettävä työnsä, etsittävä jotakin muuta. Hän ei tiennyt mitä. Kunnes hän tiesi.
  Lasten ja vanhempien välisen suhteen tutkiminen lienee yksi kirjallisuuden ydinteemoista. Äidit ja tyttäret, isät ja pojat, rakkaus, viha, kasvamiseen ja irrottautumiseen liittyvät kipuilut, hylätyksi tulemisen pelko ja lapsuudessa koetut pettymykset ovat kysymyksiä, joita jok' ikinen sukupolvi joutuu vuorollaan pohtimaan, hakemaan asioille omanlaistaan selitystä.

  Tuosta ikuisuusteemasta ammentaa voimansa myös Antti Tuomaisen (s. 1971) uusi romaani Kaivos. Vaikka kirjan juoni kulkeekin puhdaslinjaisena dekkarina, huomioni kiinnittyi ennen muuta romaanin kahteen päähenkilöön, kolmekymppiseen, metsästäjän vaistolla skuuppeja jahtaavaan toimittajaan Janne Vuoreen ja hänen isäänsä Emiliin, joka palaa etsimään yhteyttä perheeseensä kolmenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen.
Emil haluaa irrottautua menneisyydestään, kaikesta niistä salaisuuksista hän näinä vuosina kantanut mukanaan, hän haluaa löytää uuden elämän, yhteyden siihen mieheen, joka nuoruudessaan oli. Jannen reaktiot isän ilmestymiseen ovat ristiriitaiset: hän ei ole valmistautunut kohtaamaan isäänsä,  ei näin, keskellä katua raskaat kauppakassit käsissä roikkuen, pahemman kerran yllätettynä.

Millaista on, kun tähän saakka vain unikuvista tuttu isä yhtäkkiä palaa ja käyttäytyy vähän niin kuin ei olisi poissa ollutkaan, palaa vanhentuneena mutta eleiltään ja ilmeiltään viiltävän tuttuna. Isä palaa kuvioihin juuri sillon kun Jannen elämä tuntuu olevan muutoinkin kaaoksessa: tuore avioliitto on luhistumassa Jannen kunnianhimon ja työnarkomanian vuoksi, juuri samalla hetkellä kun  hän on pääsemässä harvinaisen mielenkiintoisen skuupin jäljille. Juttu on niin kuumaa kamaa, ettei Janne kertakaikkiaan voi päästää sitä käsistään. Ei, vaikka toisessa vaakakupissa tehtäisiin jo lähtölaskentaa.

  Jannen haistamassa jutussa on kysymys pohjoissuomalaisesta kaivoshankkeesta, jonka ympärillä tapahtuu outoja, salailtuja asioita. Kertomuksessa esiintyvä Suomalahden nikkelikaivos muistuttaa kovasti uutiskuvista tuttua Talvivaaraa: ollaan samojen tuotannollisten ongelmien ja aikapommina tikittävien ympäristövaikutusten äärellä, korruption ja salailun tiellä. Lopulta kuvaan astuvat myös äärimmäinen väkivalta ja kuolema. Jannen uteliaisuus on herätetty, hän päättää kaivaa jutun juuriaan myöten auki, olipa hintaa mikä hyvänsä. Lapin armoton talvi iskee tunkeilijaansa vastaan sakeampana ja vaarallisempana kuin Janne osasi kuvitellakaan...

  Kaivoksen dekkarijuonen rinnalla kulkee yksityisempi,  henkilöiden sisäistä maailmaa  ja ihmissuhteita luotaava taso. Luinkin kirjaa enemmänkin kaunokirjallisena teoksena kuin  juonivetoisena dekkarina, sillä sen tyyli ja sielu veivät minua väistämättömästi siihen suuntaan - siitäkin huolimatta, että kirjan dekkarijuonteet ovat nekin perin vahvoja. Tämä taitaa olla harvinaista herkkua - saada lukiessaan  nauttia niin hyvästä kaunokirjallisuudesta kuin napakasti etenevästä rikostarinastakin. Antti Tuomaisella on harvinainen kyky yhdistää nämä kaksi elementtiä toisiinsa

  En tahtoisi viljellä blogissani lausetta 'kirjailija kirjoittaa kaunista kieltä', sillä liian taajaan käytettynä lause menettää voimansa; tässä yhteydessä tahdon poiketa päätöksestäni erityisesti siksi, että kysymys on dekkarigenrestä jonka sisällä kielen kauneus ei ole sääntö vaan pikemminkin harvinainen poikkeus. Tuomainen tunnelmoi ja heittäytyy toisinaan runolliseksikin, mutta ei sorru siirappisuuteen: kerronnan jänteys säilyy loppuun saakka. Erityisesti rakastuin kirjailijan perin inhimilliseen tapaan kohdella henkilöitään: toivon mahdollisuuskin laskeutuu tarinan ylle uutena ja kirkaana kuin ensilumi. Mutta tarttuvatko he toivoon, sitä en kerro...

 Antti Tuomaisen teoksia on julkaistu 27 maassa. Vuonna 2011 hän pokkasi Vuoden johtolanka -palkinnon teoksellaan ParantajaKaivos on hänen viides jännitysromaaninsa. Lukukokemus oli niin vahva, että Tuomaisen seuraaminen jatkunee kohdallani jo tänä syksynä, ensimmäisenä ajattelin ottaa lukuun 2013 ilmestyneen  Niin synkkä kuin sydämeni.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Muualla muun muassa: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Leena Lumi Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

Antti Tuomainen: Kaivos
Like, 2015

14.10.2015

Kello viiden teellä - sitruunoita ja keltaisia kirjoja

Vihreää teetä sitruunalla! Yhtäkkiä alkanut sitruunainnostus jatkuu jälkkärin muodossa sitruuna-mandariinirahkalla eikä sitruunamenuuni siihenkään tule päättymään: äsken haeskelin netistä hyvän sitruunatortun reseptiä ja löysin samalta istumalta mielenkiintoisen sitruunapastan ohjeen. Tuntuu, että syksy saa minut hakeutumaan kirpeiden makujen pariin.



Viime viikkoisilta Hulluilta päiviltä kävin pokkaamassa yläkuvassa näkyvät kirjat. Vasta kotona huomasin hamunneeni vain Keltaista kirjastoa. Aioin palata hakemaan vielä muutaman Modianon, mutta sitten tuli jotain tähdellisempää eteen.
Vaikka olen jo tottunut lukemaan e-kirjoja (reilusti yli puolet lukemastani on nykyään sähköisessä muodossa), haalin varsinkin Keltaista kirjastoa perinteisinä kirjoina, aina kun näen niitä alessa. Tosin sähköisiäkään KK-kirjoja en hyljeksi, lukulaitteellani on esimerkiksi eilen illalla aloittamani argentiinalaissyntyisen Andrés Neumanin teos Vuosisadan matkustaja, joka jo nyt (noin 50 sivun jälkeen) tuntuu todella hyvältä. Ainakin alkumetreillä teosta voisi kuvailla hitaan elämän ylistykseksi. (Ja vähän enemmän luettuani pääsenkin kirjalliseen salonkiin keskustelemaan kiihkeästi Euroopan kohtalosta. On mielenkiintoista nähdä mihin Neuman lukijansa lopulta johdattaa. Tällaista on lukeminen parhaimmillaan!)


Yritän tänä iltana keskittyä myös kirjoittamiseen, toivon saavani Antti Tuomaisen hienon Kaivos-romaanin blogiin huomiseksi. Ja ennen kuin pää painuu tyynyyn, pitäisi ehtiä blogistaniaankin...

Oikein mukavaa keskiviikkoiltaa! 

12.10.2015

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit


Musta, punainen, valkoinen. Maan, rakkauden, voiman ja vallan värit, pelon, alistumisen, surun ja kuoleman värit. Kuinka paljon pelkät värit voivat kantaa mukanaan: kokonaisia ihmiskohtaloita, miljoonia ihmiskohtaloita, kärsimystä, iloa, uudelleensyntymisiä ja kuolemisia. Muistoja, jotka näyttävät haipuvan aikaan kuin usva mutta jotka kaikesta huolimatta jäävät  kannattelemaan tulevaisuutta, näkymättöminä, miltei tunnistamattomina. Muistoja, jotka eivät suostu kuolemaan, eivät alistu ideologoiden, hirmuhallitusten, globaalitalouksien eivätkä valkoisten kylmien kausien kurimukseen. Eivätkä ne kuole silloinkaan, kun ne tekevät kipeää ja haluaisimme vain unohtaa...

   Pasi Pekkolan tänä syksynä ilmestynyt uutuusromaani Lohikäärmeen värit luotaa Kiinan lähivuosikymmeniä tuoreella ja varmalla otteella. Kirjassa seurataan 1960-luvun puolivälissä alkaneen kulttuurivallankumouksen aikaa ja sitä seuranneita taloudellisten uudistusten värittämiä vuosia, jotka kumuloituivat kiinalaisen unelman käsitteen syntymiseen 1980-luvun lopulla. Kirjan päähenkilön, Pikku-Lohikäärmeen tarina voisi olla tosi: kiinalainen unelma on paradoksi, joka todellisuudessa merkitsee painajaista suurimmalle osalle maan väestöä.

   Pikku-Lohikäärme syntyy pienen kylän savimajaan ja jää heti synnyttyään äidittömäksi. Isä ei suostu hävittämään lasta, vaan päättää pitää tyttärensä ja  antaa tälle nimen, joka yleensä varataan suvun  kunniaa kantavalle poikalapselle: hänen ainoaksi jääneestä lapsestaan tulee selviytyjä. Aineellisesta puutteesta huolimatta isän rakkaus ja kyläyhteisön tuki riittävät takaamaan Pikku Lohikäärmeelle onnellisen ja turvallisen lapsuuden. Kulttuurivallankumous kuitenkin muuttaa tytön ja koko kylän elämän helvetilliseksi painajaiseksi, josta ei enää löydy sijaa vähäisellekään inhimillisyydelle.
Ei sitä voi koskaan selittää. Sillä se joka haluaisi yrittää, joutuisi kertomaan kaikista niistä tuhansista vuosista, jotka Kiinassa on kärsitty, kaikista niistä unohdetuista ihmiskohtaloista, jotka ovat vaeltaneet tuon valtavan maan kamaralla. Pitäisi selittää, miten veli tapetaan, miten ystävä petetään, miten tytär raiskataan. Pitäisi selittää, miten miloonat ihmiset voivat pitää hetken niin kovaa meteliä, etteivät edes taivaan voimat riitä imemään ääntä itseensä, ja sitten seuraavana hetkenä elää vierekkäin niin hiljaa, etteivät edes kaiken kuulevat jumalat heitä kuule. 
  On ihmeellistä, kuinka pienet asiat voivat pitää meidät hengissä ja järjissämme silloin kun olosuhteet muuttuvat kaoottisiksi. Pikku-Lohikäärmeelle pelastuksen tarjoaa kiertävä elokuvateatteri, jonka mukana kulkeva kekälesilmäinen nuorukainen vertautuu pienen kiinalaistytön silmissä The Great Gastbyn Jayhin.  Vahingossa nähty elokuva, Jay ja upeaan helminauhaan pukeutunut kaunis, itsekäs Daisy viestivät tytölle maailmasta, joka on hänelle saavuttamaton mutta jossakin toisaalla varmastikin täysin mahdollinen ja tosi. Kultahattu-teema  ja haaveet paremmasta, yltäkylläisestä, pelosta vapaasta elämästä seuraavat Pikku-Lohikäärmettä tuon ihmeellisen, sadunomaisen elokuvakohtaamisen jälkeenkin läpi vuosien...

Seuraamme nuoren naisen kulkua neljän tuulen kylästä Shanghaihin, jonne hän päätyy paremman elämän toivossa, mutta saakin huomata, että kiinalaisen unelman toteutuminen on hänen kohdallaan yhtä kaukainen ajatus kuin hänen lapsellinen unelmansa Kultahatun säihkyvästä maailmasta. Tyttö joutuu maksamaan haaveistaan ja on samaan aikaan kuristua lapsuudesta juontuviin syyllisyyden tunteisiin ja katkeriin itsesyytöksiin. Ja aivan pian on tehtävä uusi päätös: valitako rakkaus ja intohimo vai uhrautuminen jonkin vielä tärkeämmän ja suuremman  hyväksi.

  Kirjaa lukiessani mieleeni nousi kysymyksiä, joita olen pohtinut usein: olemmeko luonnostamme valmiimpia toimimaan hyvyyden vai itsekkyyden ajamina? Onko epäitsekkyys luonnollinen ominaisuutemme vai onko meidän kasvatettava ja hoivattava sitä itsessämme kuin kukkaa tai lasta, kaiken aikaa tietoisina sisimpämme todellisesta luonteesta?  Onko suurin voimistamme rakkaus vaiko sittenkin itsekkyys, halu selvitä hinnalla millä hyvänsä? Kun olosuhteet muuttuvat tarpeeksi rumiksi, on hyvin todennäköistä että meistä parhaatkin ovat valmiita kavaltamaan, varastamaan, pettämään, heittämään lähimmäisensä jopa surman suuhun selviytyäkseen. Kun kysymys on elämästä ja kuolemasta, altruistien riveissä ei näy tungosta.

  Pekkola kuljettaa tarinaansa kolmella aikatasolla. Ensimmäisessä ollaan 1960-luvun kauniissa, persikkapuiden valloittamassa, mutta kulttuurivallankumouksen repimässä Neljän tuulen kylässä ja Pikku-Lohikäärmeen lapsuusvuosissa, toisessa tasossa hypähdetään 1980-luvulle Shanghaihin, mutta myös kauas pohjoiseen, hiljaisuuden maahan, jossa morsiametkin puetaan surun väriin.
Kolmannella tasolla ollaan vuodessa 2013. Kertojana on suomalainen Kimi, joka matkustaa Kiinaan etsimään vaiettua menneisyyttään. Kimin keralla sukelletaan jälleen Shanghaihin, kiinalaisen unelman ytimeen, rahan ja vallan kylmään ja tunteettomaan maailmaan. Löytääkö hän etsimänsä...

 Lohikäärmeen värit maalaa huikeaa kaarta Kiinan lähihistoriaan ja nykypäivään. Pekkolan kerronta on vaivatonta ja jäntevää, tarina etenee hienovireisinä yksilökuvauksina, mutta avautuu laajemmalle. Mielessäni vilisikin lukuisia kysymyksiä: minkälaisia selviytymiskeinoja voimme (ja saamme) käyttää pelastaaksemme nahkamme epäinhimillissä olosuhteissa? Miten paljon vastuuta ihminen voi ottaa pakon edessä tekemistään moraalisista valinnoista? Moni helvetillisissä oloissa systeemille taipunut, normalioloissa moraalisesti nuhteeton ihminen on varmasti murtunut pyörittäessään näitä kysymyksiä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Näitä samoja mietteitä nousi tajuntaan  myös lukiessani Katja Ketun Yöperhosta.

  Kolme vuotta Kiinassa asuneen Pasi Pekkolan romaania ei tulla julkaisemaan Kiinassa suhteellisen kärjekkään aihepiirinsä vuoksi. Kirjailijan mukaan teos ei tulisi läpäisemään Manner-Kiinan sensuuria.
Pekkola on kirjoittanut aiemmin teoksen Unelmansieppaaja (Otava, 2013), johon aion tarttua kunhan aikaa liikenee.

*  Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.


** Muualla muun muassa: Kirjakaapin kummitusKirjapolkuniLukutoukan kulttuuriblogi ja Mari A:n kirjablogi.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit
Otava, 2015

2.10.2015

Virkeää lokakuuta!


Se mitä sanomme minäksi, on vain heiluva ovi,
joka liikkuu hengittäessämme sisään ja ulos.

- Shunryu Suzuki: Zen-mieli, aloittelijan mieli (Delfiinikirjat, 2006)


Onnellista viikonloppua!   

P.S. Sunnuntaina 4.10.: Pitäisi jo kynä sauhuten kirjoitella uusia kirjajuttuja, mutta viime keskiviikosta asti jatkunut minulle hyvin harvinainen sarjamigreeni estää aikeet. Välillä  helpottaa ja sitten heti kohta taas makaan sängynpohjalla. Palajan blogiin ensi viikon aikana...
Mukavaa alkuviikkoa!