Näytetään tekstit, joissa on tunniste New York. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste New York. Näytä kaikki tekstit

26.10.2017

Truman Capote: Kesän taittuessa

Yleensä sitä yrittää näissä kirjajutuissaan tulkita lukemaansa mahdollisimman  'puhtaalta pöydältä'; kiinnittämättä liikaa huomiota kirjailijaan, hänen elämäänsä ja persoonaansa. Joskus aikeessa onnistuu, mutta toisinaan kiusaus kurkistaa kulissien taakse käy ylitsepääsemättömäksi. Niin tapahtui esimerkiksi nyt, miettiessäni kuinka parhaiten esittelisin tämän kesällä lukemani pienen kirjahelmen:  New Yorkin ristiriitaisena seurapiirihaina tunnetuksi tunnetuksi tullut kirjailija ja toimittaja Truman Capote (1924 -1984) suorastaan vaati päästä tämän jutun valokeilaan. 

Lousianassa syntynyt ja jo nuorena New Yorkiin muuttanut Capote koki varsin rikkinäisen ja epävarman lapsuuden ja nuoruuden. Kiusattu, identiteettikysymysten kanssa painiva herkkä poika alkoi jo kouluaikanaan kasata ympärilleen omaa pientä ja samanhenkistä, pääasiassa juhlimiseen ja tanssimiseen keskittyvää sociétéaan. Hän pääsi jo teini-ikäisenä töihin The New Yorker -aikakauslehteen, ja löysi pikku hiljaa  kaupungin seurapiireihin, lopulta sen kuumimpaan ytimeen. Koulukiusatusta ja äidin hyljeksimästä Trumanista tuli lopulta jetsetin suosikkipoika ja kaikkien juhlien vetonaula. Marraskuussa 1966 hän järjesti kaikkien aikojen kirjanjulkkarikemut, Black and White - naamiaiset, joita yhä vieläkin muistellaan aikakauden suurimpana ja tärkeimpänä seurapiiritapahtumana. 

Humusta huolimatta Capote ehti  kirjoittaa - vieläpä kaunokirjallisuutta uudistaen. Suomalaisille lukijoille lienee tutuin hänen elokuvaksikin taivutettu teoksensa Aamiainen Tiffanylla. Capoten mittavasta tuotannosta on edellisen lisäksi suomennettu kolme romaania. Hänen tärkeimmäksi teoksekseen nousee kuitenkin Kylmäverisesti-teos (Tammi, 1966), jota voitaisiin kutsua maailman ensimmäiseksi dokumenttiromaaniksi.

Seurapiiri käänsi Capotelle selkänsä, kun eräässä lehdessä julkaistiin otteita hänen vielä kirjoitusvaiheessa olleesta, varsin avoimesta paljastuskirjastaan Answered Prayers, joka lopulta julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mikä sai jetsetin kultapojan vuotamaan piirinsä salaisimmatkin tiedot ulkopuolisille? Oliko hänen hampaaankoloonsa tarttunut matkanvarrella liikaa kuonaa vai toimiko hän vain niin kuin asialleen omistautuneen reportterin tuleekin?  Kamppailu toimittajan, kirjailijan ja ikuiseen juhlimiseen rakastuneen pintaliitäjän roolien välillä on varmasti aiheuttanut Capotelle huikeaa sisäistä myllerrystä.

Hänen kiinnostuksensa seurapiirien dekadenssiin ilmeni jo varhain, siitä on on osoituksena tämä jo 1940-luvun alussa kirjoitettu esikoisteos, joka Answered Prayersin tavoin  sai päivänvalonsa vasta postuumisti, vuonna 2007.

Kirjoittaessaan  Kesän taittuessa -romaaniaan Capote oli hädin tuskin parikymppinen. Tästä huolimatta kesäinen nuoruuskuvaus on kirjoitettu hämmästyttävällä psykologisella tarkkuudella ja kypsyydellä, vaikka sisältääkin jonkin verran myös kirjallisuudesta tuttuja kliseitä...
 Tarinan päähenkilö, New Yorkin kermaan kuuluvan perheen tytär Grady McNeal, jää kesäksi kaupunkiin muun perheen lähtiessä viettämään lomaansa Eurooppaan. 
Eletään sykkivää 1920-lukua. Maailma on toipumassa ensimmäisestä maailmansodasta, ilmassa on lupauksia uudesta, uljaasta tulevaisuudesta. New Yorkin heinäkuu on kuuma, kaupunki hehkuu elämää ja 'nykyaikaa'. 

Grady edustaa aikansa uutta, vapauteen kurottavaa naistyyppiä. Hän ei tyydy istumaan pelkääjän paikalla vaan hyppää ohjaimiin lyhyet ja punaiset hiukset leimuten: hän tahtoo itse päättää suunnan ja kohtalonsa -  myös ihmissuhteissa. 
Gradyn itsenäistymispyrkimyksiin kuuluu olennaisesti halu kokeilla myös rakkauden ja seksuaalisuuden rajoja. Nuori nainen valitsee tunteidensa kohteeksi brooklyniläisen, parkkipaikalla työskentelevän Clyde Manzardin, jonka elämänpiiri poikkeaa täysin hänen omasta, turvallisesta ja rajoittuneesta elinympäristöstään.

Tarinan alussa Gradyn vaikuttimet tulevat esiin häkellyttävän selvästi: suhde työväenluokkaan kuuluvaan poikaan on osa hänen itsenäistymisrituaaliaan. Capoten tapa kirjoittaa saa suhteen muistuttamaan enemmänkin kissa ja hiiri -leikkiä kuin tasaveroista rakkaustarinaa.  
Tarinan edetessä asetelma kuitenkin muuttuu. Kesäpäivät ja -yöt kuluvat, ja vapaus, joka tuntui ensin äärettömältä, näyttää Gradylle rajansa...

Mutta miten muuten kuin juuri näin tämä vasta 17-vuotias nuori nainen voisi rakastaa - hänen tapansa toimia on tiedostamatonta ja viatonta, ja hän todella rakastaa Clydea, joka tuntuu olevan elämässään yhtä eksyksissä kuin Grady itse. 
Odotetusti heidän maailmansa törmäävät  vastakkain, vieläpä hyvin shakespearemaisesti. Tarinan lopputulema on aistittavissa New Yorkin iltataivaan ilotulitusmaisen kauniissa hehkussa, läkähdyttävien kesäpäivien viimeisissä valonsäteissä, Gradyn autoradiosta tulvivassa laulussa... Let's get away from it all...

Capote ei ollut tyytyväinen romaaninsa käsikirjoitukseen, sillä kertoman mukaan hän oli muuttaessaan jättänyt sen asuntoonsa uusien vuokralaisten hävitettäväksi. Käsiksen luultiin siis tuhoutuneen tai ainakin kadonneen iäksi, kunnes se ilman ennakkovaroitusta löytyi Sothebyn huutokauppakamarille tarjottujen, Capotelle kuuluneiden papereiden joukosta. 
Neljälle ruutuviholle kirjoitetun käsikirjoituksen löytyminen on yksi viime vuosikymmenten kirjallisista tapauksista (ja muistuttaa muuten hämmästyttävänkin läheisesti Capoten pitkäaikaisen ystävän Harper Leen Kaikki taivaan linnut -romaanin käsikirjoituksen kohtaloa: ihmeellisiä ovat kirjallisuuden tiet.) 

Capoten päätös jättää käsikirjoituksen kohtalo kolmansiin, täysin tuntemattomiin käsiin tuntuu oudolta - ja samalla ihmeen kiehtovalta. Ehkäpä hän tahtoi antaa onnekkaalle sattumalle mahdollisuuden. Tahtoisin niin kovasti uskoa, että myös Grady ja Clyde saivat sellaisen...



Truman Capote: Kesän taittuessa (Summer Crossing, 2005)
Tammi 2007
Alkuperäiskieli: englanti

21.10.2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo


Pitkän ja monipuolisen uran tehnyt yhdysvaltalainen Alice Hoffman (s.1952) tunnetaan lukuisista bestseller-listoille yltäneistä romaaneistaan, joissa kerrontaan sekoittuu pieni annos fantasiaa ja maagista realismia.  Suomennettuja teoksia on seitsemän, joukossa muun muassa Aavikon kyyhkyset (2014), Punainen Puutarha (2012) ja Noitasisaret (1995), joista viimeksi mainittu on muokkautunut myös elokuvaksi (suom. Lumotut Sisaret, 1998).

  Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt Ihmeellisten asioiden museo on ensimmäinen Hoffmanilta lukemani teos. Kirjailijatar tulee näkymään lukulistoillani myös jatkossa, sillä kirja osoittautui oikein hyväksi lukukokemukseksi: historiallisiin viitekehyksiin asettuva tarina on kiinnostava ja Hoffmanin kerronta rauhoittavan kiireetöntä. Sadunomaiset ainekset, jotka tietämäni mukaan ovat Hoffmanin tavaramerkki, pilkahtelevat tässä romaanissa vain hienoisesti, auringon ensisäteisiin haihtuvana kultapölynä.

  Ihmeellisten asioiden museo vie lukijansa vuoden 1911 New Yorkiin,  ihmeelliseen, unenomaiseen kaupunkiin, jossa rikkaudet ja tulevaisuudenusko asettuvat räikeään vastavaloon aineellisen puutteen ja suoranaisen riiston kanssa. Mutta yksi asia on kaikille newyorkilaisille yhteinen: he haluavat huvitella! Kaupungin sadat huvipuistot, varieteeteatterit ja kauhugalleriat viihdyttävät kansaa, joka ei tunnu koskaan saavan riemunpidosta tarpekseen. Illat ovat vapaiden taiteilijoiden, tivoli- ja varietee-esiintyjien aikaa. Heidän joukossaan on tuhansittain eläviksi ihmeiksi kutsuttuja esiintyjiä: ihmissudet, raajattomat naiset, yhteenkasvaneet veljekset, perhostytöt ja muut, jollakin tavoin epämuodostuneet ihmiset ovat iltojen kassamagneetteja, tähtiä jotka auringon noustessa sammuvat ja katoavat piiloihinsa.

Vanha postikortti Coney Islandin legendaarisimmasta huvipuistosta Dreamlandista. http://collections.mcny.org

  Huvielämän keskuksessa Coney Islandilla elää myös nuori ihmiskala Coralie Sardie. Hänen isänsä, professoriksi itseään tituleeraava mies keräilee kummallisuuksien museoonsa näyttelyesineistöä milloin synnytyssairaaloista, milloin ruumishuoneilta. Räpyläsorminen Coralie on yksi isänsä hämärän museon vetonauloista, mutta lahjakas ja elämännälkäinen tyttö kaipaa vapauteen. Loistonsa päivät ohittanut freak show on taloudellisissa vaikeuksissa, mikä saa professorin tekemään entistä hullumpia ja julmempia suunnitelmia myös Coralien varalle.

  Hudsonjoen tuolla puolen Manhattanilla asuu Stalinin vainoja Ukrainasta Amerikkaan paennut juutalaispoika Eddie Cohen. Nuori kapinallinen kieltäytyy sulautumasta New Yorkin juutalaisyhteisöön, päättää etsiä oman tiensä ja löytää sen valokuvauksen maailmasta. Nuoren kuvaajan silmin pääsemme kurkistamaan sadan vuoden takaiseen New Yorkiin, saamme kiinni sen pysähtymättömättömästä, uutta maailmaa ennakoivasta rytmistä. Jatkuvassa muutoksessa oleva kaupunki näyttäytyy Eddien kameralle riehakkaan ilon välähdyksinä, mutta myös taivasta vasten loimuavana tulimerenä jonka vangiksi jääneiden tehtaantyttöjen katseista kuvastuu enää vain puhdas tietoisuus väistämättömästä; elämä ja kuolema kulkevat New Yorkin katuja käsikkäin.

  Vapaapäivinään Eddie vie meidät kaupungin ympärillä levittäytyvään villiin luontoon, silmänkantamattomiin jatkuville peltoteille ja kesyttömille, valkohäntäpeurojen asuttamille kosteikoille, jotka pikkuhiljaa ovat väistymässä kasvavan kaupungin tieltä. Täällä, Hudsonin asumattomilla rannoilla Eddie kohtaa tähänastisen elämänsä kauneimman näyn, vedenvälkkeisen häivähdyksen olennosta, josta tulee hänen uniensa valtiatar. Eräänä sunnuntaina vaellamme Eddien kanssa aina Coney Islandille saakka ja poikkeamme sattumalta iloisen puheensorinan täyttämään puutarhaan. Coralie ja Eddie tulevat kohtaamaan silmänräpäksen kuluttua:
Vaihtaessaan kameran uutta kuivalevyä Eddie ajatteli Chelsean omenapuita ja Ylä-Manhattanin huikean isoja jalavia. Hän ajatteli venäläistä metsää ja suolantuoksuista, kellansävyistä kosteikkoaluetta, jonka oli ylittänyt aamulla. Maailman kauneus oli ilmennyt hänelle kameran objektiivin läpi, mutta hän ei ollut tiennyt ihmisen voivan näyttää yhtä upealta kuin suo, puu tai rehevä niitty. Maureen seisoi salaatti- ja hernerivien välissä tuijottaen suoraan kameraan ja kätkemättä mitään. Hän ei ollut välittänyt riisua edes esiliinaansa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja runnellut ja täysin vailla teennäisyyttä... 
 Hoffmanin hienossa lukuromaanissa sadan vuoden takainen New York ja kauan sitten ajan virtaan haihtuneet ihmiskohtalot tulevat käsinkosketeltavan lähelle lukijaa. On kuin Hoffman puhdistaisi vuosien himmentämät valokuvat kimmeltäviksi, värikkäiksi näyiksi ajasta, joka katoaisi vain muutaman vuoden kuluttua suureen maailmanpaloon. Ihmeellisten asioiden museo on tribuutti rakkaudelle, menneisyyden New Yorkille ja kaikille niille ainutlaatuisille eläville ihmeille, jotka uhrasivat itsensä ja elämänsä viihdemaailman ahnaalle ja ankaralle alttarille.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjasta lisää täällä: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjapolkuni, Lukuisa ja  Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (The museum of Extraordinary Things, 2014)
Gummerus 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

12.4.2015

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen


  Carpe diem, Zeize the day, tartu hetkeen. Kuinka tärkeältä tuo Horatiuksen lause nykypäivänä kuulostaakaan. Hetkiin ja tilaisuuksiin tarttumisesta on muodostumassa uusi kansalaisvelvoitteemme. Meidän on etsittävä edistystä, onnea, rakkautta, kauneutta, hoikkuutta, hyvää oloa, terveyttä, rikkautta, menestystä ja ainakin nyt sitä pätkätyötä melkein hinnalla millä hyvänsä. Hetkiin tarttumatta jättäminen taas kuvastaa laiskuutta, mielen velttoutta, henkistä lamaa suorastaan -  kuka enää nykyään uskaltaisi olla potematta edes pikkuista huonoa omaatuntoa siitä, ettei aina ja kaikkialla ole  tavoittelemassa näitä kullanarvoisia hetkiä - tilaisuuksia saada kiinni elämästä ja mahdollisuuksista.

  Minulle lausahduksella carpe diem on aina ollut hyvin positiivinen kaiku - kun tartun hetkiin, koen tarttuvani onneen - niinhän sen luulisi menevän, mutta luettuani tämän Saul Bellowin mainion pienoisromaanin, aloin nähdä heitossa muitakin ulottuvuuksia. Enpä ennen ole tullut edes ajatelleeksi sitä, kuinka näppärä yhteiskunnallisen ohjailun ja markkinatalouden työkalu se nykyajassa on - puhumattakaan siitä, miten taitavasti lukemattomat muutkin huomiotamme jahtaavat ja valintoihimme vaikuttamaan pyrkivät  tahot tuota slogania käyttävät, vetoamalla milloin huonoon omaantuntoomme, milloin mukavuudenhaluumme...

  Yhdysvaltalainen Saul Bellow lähestyy teemaa varsin mielenkiintoisesti tässä 1956 kirjoittamassaan pienoisromaanissa.  Kirjan päähenkilö, Wilhelm Adler on mies, joka nopeaa menestystä etsiessään tarttuu sangen epäilyttäviin tilaisuuksiin kuin ötökkä pettävän houkuttavaan kärpäspaperiin ja jää ansaan. Bellow tarttuu itsekin hetkeen, sillä hän rajaa kirjan tapahtumat muutamaan aamupäivän tuntiin, niihin hetkiin, joina päähenkilömme kurjuus aktualisoituu täyteen mittaansa.

  Wilhelm Adler elää maailmassa, jossa ihmisen arvo mitataan menestyksessä ja rahassa. Arvot ovat peräisin hänen pitkän ja mennestyksekkään uran tehneeltä, rikkaalta ja sfinksimäisen itsetietoiselta isältään. Wilhelmkin tahtoo loistaa, totta kai, mutta valitsee mielestään suoremman ja helpomman tien tähtiin, sillä hän haluaa nauttia elämästään: menestyksen voi saavuttaa muutoinkin kun kärsimällä! Omaa onnenkantamoistaan etsiessään hän törmää ihmisiin, jotka tunnistavat tämän maailman heikoimmat lenkit - heidät, joita on helppo imarrella katteettomilla lupauksilla kymmenestä hyvästä ja kuusta taivaalla - Wilhelm vaistoaa vaaran, sillä ensin hän kieltäytyy tarjouksista - siitä Hollywood-tähteydestäkin, joka ensin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta - mutta aina lopulta hänen on pakko hylätä epäilyksensä ja hypätä pää edellä matalaan veteen. Ja tietäähän sen, miten siinä käy...

Onko Wilhelm itsetuhoinen vai naiivi? Toisiaan seuraavien katastrofien jälkeen hänen tilanteensa pahenee:  hän menettää omaisuutensa ja filmiseikkailunsa jälkeen löytämänsä kunniallisen (!) työn lisäksi vielä perheensä - ja joutuu ahdingostaan huolimatta elättämään sekä ex-vaimonsa että heidän yhteiset lapsensa. Miehen ainoaksi turvaksi jää lopulta vain psykologiksi itseään tituleeraava, omituinen tohtori Tamkin, joka tutustuttaa Wilhelmin pörssikeinottelun salaisuuksiin ja joka samalla -aivan ilmaiseksi - jakelee ystävälleen psykologisia neuvoja ja analyyseja tämän tukalasta tilanteesta:
Katsotaan pystynkö antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, sanoi tri Tamkin. Hänen pannukakkunsa tuotiin pöytään. Hän siveli voin, valutti sen päälle vaahterasiirappia, halkaisi kakut neljään osaan, ja alkoi syödä lujin, tarmokkain lihaksikkain leuoin, jotka välillä narahtivat saranoista. Hän painoi veitsenkahvalla rintaansa ja sanoi - Täällä, ihmisrinnassa - minun, sinun, jokaisen - ei ole ainoastaan yhtä sielua. Siellä on lukemattomia sieluja. Mutta tärkeimpiä sieluja on kaksi todellinen sielu ja teeskentelijäsielu. --- Sinä et ole vapaa. Sinun oma kavaltajasi on sinun sisälläsi ja myy sinua. Sinun on toteltava sitä kuin orja. Se saa sinut tekemään työtä  kuin hevonen. Ja minkä eteen? Kenen eteen?
Wilhelm kuunteleeTamkinia kuin noiduttuna ja seuravassa hetkessä hän jo seuraa miestä Wall Streetille tahdottomana kuin lammas taskussaan viimeiset 700 dollariaan, joilla he yhdessä Tamkinin kanssa aikovat tehdä pörssissä 'psykologisen ja hyvin mielenkiintoisen kokeen'...

  Wilhelmin kurimuksen kierre on surullista mutta samalla tavattoman hypnoottista seurattavaa. Bellow kuvaa hänet taitavassa kaksoisvalaistuksessa: voin nähdä Wilhelmin yhtä hyvin vastuutaan alati pakenevana lusmuilijana kuin suoraselkäisenä miehenä, jota kohtalo julmasti potkii. Ehdottomasti hän on hyvää tarkoittava, helläsydäminen mies, joka rakastaa lapsiaan ja - niin- isäänsäkin: miestä, joka tuntuu hylkäävän hänet kerta toisensa jälkeen. Isä pitää poikaa henkisessä vallassaan omaisuutensa avulla, rahapussilla, jonka suun hän pitää visusti suljettuna. Poika anoo isältään armahdusta, isän vastaus on armoton. Mutta kun tohtori Tamkin puhuu tulevista ajoista, vihjaten tulevaan perintöön, Wilhelm tyrmistyy: Kun isä on mennyt, hänellä ei ole enää ketään, hän rakastaa isäänsä! Bellow näyttää tässä viittaavan Wilhelmin syvimpiin elämänarvoihin: puhdas rakkaus omaa, kitsasta isää kohtaan voittaa Wilhelmin oman kärsimyksen ja on luonteeltaan kovin moraalista. Tämä seikka viimeistään paljastaa sen, että luvussani oli kunnon moraaliteetti.

  Romaanissa kuljetaan 1950-luvun lopun New Yorkin kaduilla, hotelleissa ja Wall Streetin rahamaailmassa. Pörssiin sijoittuu myös yksi parhaista viime aikoina lukemistani romaanikohtauksista: Wilhelm seuraa numerosarjojen tanssia valotauluilla ja huomaa viimeisillä pennosillaan tekemänsä sijoituksen tippuvan hetki hetkeltä alemmas... Tässä hetkessä Bellow tekee kirjallisen hattutempun: hän vyöryttää eteeni Wilhelmin ajatusten kautta valottuvia, tajunnanvirtamaisia kuvia nykyajan kipukohdista; kohtaamattomuudesta, vieraantumisesta, ihmisen loputtomasta ahneudesta ja itsekkyydestä, kuvia maailmasta, josta emme enää saa otetta... Vaikka teoksen ilmestymisestä on ensi vuonna tullut kuluneeksi 60 vuotta, se elää vieläkin ajan hermolla!
Synkähköstä teemasta huolimatta Bellowin tyyli on riemastuttavan raikasta ja irtonaista ja samaan aikaan hyvin intensiivistä. Kun pakettiin lisätään vielä suomentajana toiminut Pentti Saarikoski, on hieno lukukokemus taattu.

  Kanadassa syntynyt, juuriltaan venäjänjuutalainen yhdysvaltalaiskirjailija Saul Bellow (1915 -2005) oli ja on yksi maansa vahvimmista modernisteista. Kirjailijan uransa lisäksi Bellow opiskeli muun muassa antropologiaa ja sosiologiaa ja opetti useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Bellow sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1976.

** Tähtikirjastoon.


Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Zeize the Day, 1956)
Kustantaja: Tammi, 2001, 145 s.
Kirjan 1. suomennettu painos ilmestyi 1969
Suomentanut Pentti Saarikoski
Alkuperäiskieli: englanti

1.12.2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Onnellista uutta vuotta", Beth sanoo hellästi. Hän astuu lähemmäs, kietoo ohuet käsivartensa Barrettin ympärille ja antaa tälle kunnon suukon.Tyler astuu heidän luokseen ja ottaa syleilyynsä molemmat, niin että Beth jää keskelle, likistyksiin hänen ja Barrettin väliin. --  Barrett voisi vaikka vannoa tuntevansa Bethin värisevän niin kuin kämmenelle otettu hiiri värisisi - hän tuntee tuon äärimmäisen pienen, herkeämättömän vapinan joka on hiiren fysiikalle ominainen - sen saa aikaan jatkuva varuillaanolo ja pelokkuus (loppujen lopuksihan hiiri on saaliseläin) - mutta joka aivan yksinkertaisesti on myös osoitus pienuudesta, tiuhaan lyövästä mustikan kokoisesta sydämestä. Barrett sanoo Tylerille: "Jos nyt sanot 'ryhmähali', saat köniisi."

  Harvoin julkaiseva yhdysvaltalainen Michael Cunningham on jo vuosien ajan kuulunut lempikirjailijoihini. Tunnit, Koti maailman laidalla, Säkenöivät päivät, Samaa sukua... Nuo kaikki romaanit ovat jättäneet sieluuni oman timanttina sädehtivän jälkensä. Vain 'kirjattoman kauteni' aikana (2011) suomennettu  Illan tullen on minulla yhä lukematta.

  Uudessa romaanissaan Lumikuningatar Cunningham kuvaa tavallisen ihmisen hapuilevaa pyrkimystä kohti elämän tarkoitusta ja pyhitystä. Tarinan kehyskertomus on yksinkertainen ja osin tuttukin, mutta sen juju, sen uniikkina sykkivä sydän löytyykin syvältä pinnan alta - tai oikeammin yläilmoista: Cunningham nostaa päähenkilönsä miltei huomaamattomasti kohti taivaita, yhdistää ihmisen äänen kaukaisten galaksien huminaan ja säveltää aineksista, ei suurta sinfoniaa, vaan ihmisen kokoisen, sydämeen mahtuvan laulun. Ja jossain taustalla soi In excelsis deo -  Ja tuon utuisena humisevan enkelilaulun taustallakin kuuluu jotain... se on naurua, joka pulppuilee sydämen syvyyksistä, läpi arjen, läpi kaiken sen mustan, nokisen lian, jota me jokainen kannamme mukanamme syntymästämme aina kuolemaan asti. Mikä pehmeän ironian taju Cunninghamilla onkaan. Michael (saanhan sinutella), jos olisit tässä, saisit kunnon halauksen (ja pusun myös). Kiitos! 

  Tarinassa on kolme päähenkilöä: veljekset Tyler ja Barrett sekä Tylerin rakastettu ja tuleva vaimo Beth, joka tuntuu jollakin hassulla ja viattomalla tavalla kuin veljesten yhteiseltä vaimolta (vaikka vain Tyler tykkää naisista 'silleen'). Pieni perhe asuu Brooklynin puolella, Bushwickin köyhtyvässä kaupunginosassa, paikassa, jossa ei hevin puhjeta ylistyksiin. Paikassa, jonka maisemaa voi pysähtyä katsomaan vain sinä lyhyenä hetkenä, jona ylipursuavat roska-astiat, ruosteiset varastorakennukset ja pysäköintialueet peittyvät  pettävän valkoisen lumivaipan alle. Täällä he elävät, rakastavat, riitelevät, jakavat surunsa, ilonsa ja innostuksensa. Heidän  pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta...

  Tyler, veljeksistä vanhempi, on kokaiiniriippuvainen elämäntaiteilija ja muusikko, joka yhä, neljänkymmenen paremmalla puolellaankin, jaksaa uskoa suureen musiikilliseen läpimurtoonsa (vain se yksi hittibiisi puuttuu hei!) Barrett, Tylerin älykäs pikkuveli, haahuilee sitten ihan muuten vain, kuin nuoruuden haaveisiin vangiksi jääneenä, osaamatta kiinnittyä sen paremmin jatkuvasti vaihtuviin työpaikkoihin kuin poikaystäviinsäkään. Yksi asia, johon Barrett näyttää todella, koko sydämestään kiinnittyneen, on tämä heidän pieni perheensä, Tyler ja Beth. Ihmeellinen veljesrakkaus, ääneen lausumaton mutta kaiken aikaa läsnä oleva, muuttaa elämän siedettävämmäksi ja aika ajoin jopa kauniiksi, siitäkin huolimatta että Beth sairastaa pitkälle edennyttä syöpää ja on tarinan alussa tilassa, jossa on enää vaikea toivoa parasta.  

  Kunnes Barrett eräänä talvisena, lumisateisena yönä näkee Central Parkin taivaalla ylimaallisen kauniin, akvamariinina hohtelevan valon, joka tuntuu aistivan hänen läsnäolonsa ja tarkastelevan häntä samalla kun tuo itsensä tiettäväksi juuri hänelle. Näky vertautui minun mielessäni jouluyön paimenien ilmestykseen. Barret, joka vielä hetki sitten suri taas yhden rakkaussuhteensa päättymistä, onkin yhtäkkiä uuden tilanteen edessä: taivas sananmukaisesti avautuu hänen edessään. Mikä on valon viesti? Ilmestyksen täytyy merkitä jotakin, juuri hänelle, heille, tässä ja nyt! Barrettin taivaallinen ilmestys on itse asiassa koko tarinan alku, sysäys, joka väistämättä johtaa  johonkin uuteen. 

  Lumikuningatar on oudolla tavalla yhtä aikaa hyvin häilyväinen ja hyvin täysi romaani. Se on kirja, jota voi lukea ja tulkita monin eri tavoin: Gunningham ei milloinkaan alennu alleviivaamaan kirjoittamaansa, vaan antaa lukijan itsensä löytää kirjasta ne tasot, jotka tätä eniten puhuttelevat. Kuuntelin jokin aika sitten kirjailijan haastattelun, jossa hän totesi jokseenkin näin: 'Kirja kirjoitetaan aina kahteen kertaan: ensimmäisen kerran kirjailijan toimesta ja tämän jälkeen lukijan.' Ehkäpä tässä on yksi syy siihen, miksi koen Cunninhamin kirjat niin rakkaiksi: kirjailija uskaltaa jättää ne tulkinnoille avoimiksi.  

  Näen Tylerissä, Barrettissa ja Bethissä jotakin pelkistettyä, tulessa kirkastettua. Näen heissä läpikuultavaa, paljasta ihmisyyttä, jota on vaikea sanoin selittää, mutta jonka joskus tunnistan syvän kriisin keskellä elävissä ihmisissä. Heissä, jotka kaikesta huolimatta, kuin jonkinlaisen pyhän pysähtyneisyyden suojaamana, pystyvät tarttumaan elämään uskomattomalla intensiteetillä. Maailma näyttäytyy kirkkaimpana silloin, kun se koetaan tässä ja nyt. Silloin jokainen ihminen, jokainen päivä, jokainen hetki on oikea ihme.

  Siinä missä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli marraskuuni taikalyhty, on Cunninghamin Lumikuningatar joulukauteni avaus; kuin pieni liekki, joka luo joulukuuni alun pimeisiin päiviin rauhallista, kultaista valoaan.

  Toivotan tämän kirjan myötä teille kaikille ihanaa adventin aikaa! ♥



Michael Cunninham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014) 291 s.
Gummerus 2014
Suomentanut  Raimo Salminen
Antikvariaatista

17.8.2014

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin


  ‘Se mies  oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa tirjuessaan maan vetovoiman.  Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivinen ja iso ja täynnä magneettista voimavarausta.  Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. --- Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. ‘

  Amerikannorjalaisen Siri Hustvedtin ensimmäinen  suomennettu teos johdattaa lukijansa New Yorkin 1970 - 2000 lukujen kuohuviin taiteilijapiireihin. Kirjan keskiössä seurataan kahta taiteen, tieteen ja kohtalon yhdistämää perhettä ja sukelletaan syvälle ihmismieleen, taiteen syntysijoille. Romaanissaan Hustvedt  nojautuu vahvasti psykoanalyyttisiin konventioihin. Kiinnostus psykoanalyysiin on vaikuttanut suuresti kirjailijan omaan maailmankuvaan  ja sitä kautta luonnollisesti myös hänen teoksiinsa.  Mutta Hustvedt on (kaikeksi onneksi) myös hyvä kertoja:  romaania voi halutessaan lukea kuin mitä tahansa vetävästi etenevää tarinaa. 

  Alussa on Taulu.  Pysähdyttävä maalaus, johon tarinan kertoja, lapsena sodan kauhuja Yhdysvaltoihin paennut saksanjuutalainen taidehistorioitsija Leo Hertzberg ihastuu ja hankkii itselleen. Intiimi muotokuva punapukuisesta, selin istuvasta naisesta, joka ensi katsomalta on kuvassa yksin. Mutta kuva elää: joku astuu juuri siitä pois ja taulun yli käy varjo, joka voisi olla kuin katselijan itsensä heittämä. Teoksen monimielisyys kiihottaa Leon mielikuvitusta niin paljon, että hän tahtoo tavata kuvan tekjän. Miehet tuntevat heti syvää yhteyttä ja pian myös heidän vaimonsa astuvat juuri syntyneen ystävyyden taikapiiriin. Billin herkkä vaimo Lucille elää runoille, Leon vaimo toimii kirjallisuuden tutkijana ja opettajana. Ennen pitkää kuvaan tulee mukaan myös Billin taulujen nainen, eläväinen Violet.

 Pienen taiteilijayhteisön elämä on täyttä: työtä, yhteisiä lomia järviseudulla, taidenäyttelyitä,  kiihkeitä keskusteluja taiteesta ja elämästä,  pitkiä lounaita, työtä, työtä, työtä. Syntyy kaksi poikaa, toistensa vastakohdat, mutta silti kuin veljekset, Matt ja Mark, M & M, erottamattomat. He kaikki ovat yhtä perhettä; kuin turvallinen klaani keskellä arvaamatonta miljoonakaupunkia.

  Sitten tapahtuu jotakin, jota kukaan ei osaa odottaa. He kaikki, pienimmästä suurimpaan, reagoivat tragediaan  omalla tavallaan. Hustvedtin kirjailijataidot pääsevät parhaiten esille juuri tässä: sain todellisen kosketuksen näihin ihmisiin, heidän ajatuksiinsa, suruunsa, sisimpäänsä. Siihen, mikä on meille kaikille yhteistä: hämmennys odottamattoman edessä.

 Taide limittyy tässä kirjassa hienosti muuhun elämään: lukija saa seurata Billin työskentelyä, hänen innostumistaan, inspiraatioitaan, ideoitaan. ’Punapukuisesta naisesta’ kertovan maalaussarjan jälkeen hän siirtyy  yhä enemmän käsitetaiteen suuntaan, hänen töistään tulee kolmiulotteisia, laatikoita ja huoneita, joiden kansia ja ovia raottamalla katselija voi kurkistaa - ei, vaan upota - toisiin maailmoihin, mielen syvimpiin, piilossa oleviin kerroksiin kuin Ihmemaan Liisa pudotessaan kaninkoloon.

  Kävin romaania lukiessani muistaakseni kolmessa Billin näyttelyssä, jotka kaikki esitellään romaanissa hyvin tarkasti, työ työltä. Kuinka hieno kirjallinen ratkaisu tämä onkaan: rakentaa taidenäyttely (ja vielä useampia sellaisia) romaanin sisään! Billin taide avaa meille tietä miehen omaan henkilöhistoriaan ja tämän  tarinan kipupisteisiin - ja vie meidät samalla tutkimusmatkalle yhteiseen piilotajuntaamme. 
‘Luulette tietävänne, Bill näytti sanovan töillään, mutta ette tiedä. Minä kaivan maata teidän latteuksienne, omahyväisen ymmärtämisenne alta ja sokaisen teidät tällä metamorfoosilla. Milloin yksi loppuu ja toinen alkaa? Rajanne ovat keksittyjä, vitsejä, naurettavuuksia. --- Sama nainen kasvaa ja kutistuu ja kummassakin ääripäässä hän uhmaa tunnistusta.  Kahdesta pojasta tulee yksi ja sama. Pörssikurssien numerot, numerot joiden edellä on dollarin merkki ja käsivarteen poltetut numerot.  En ollut nähnyt hänen tuotantoaan yhtä selvästi ja samaan aikaan harhailin sen sisällä epäilyksen ja jonkin toisen tunteen -tukahduttavan intiimiyden - mykistämänä. ‘

   Hustvedt tutkii nykytaiteen olemusta ja sen rajoja: Mikä tekee taiteesta taidetta? Voiko taiteilija muuttaa elämänsä, ajatuksensa ja jopa  fyysisen olemuksensa palvelemaan taiteen päämääriä, uhrata ystäviensä ja läheistensä elämät osaksi kokonaisvaltaista taideteosta? Tätä pohtiessaan Hustvedt tuo Billin vertailukohdaksi  hänen nuoren, psykopatiaan taipuvan ‘kilpailijansa’, joka pyrkii rikkomaan taiteen rajat makaabereimmalla mahdollisella tavalla.

  Kaikki mitä rakastin on huikea matka taiteeseen ja ihmismieleen. Se on täynnä innostusta, inspiraatiota, surua, intohimoja, pieniä jännitysmomentteja, viitteitä taiteeseen ja kirjallisuuteen, pakenemista ja uuden löytämistä.  Kirjassa on älyä ja lämpöä ja sen ihmiskuvaus on huikeaa.Koin jotakin samaa kuin Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla -romaania lukiessani: kun suljin kirjan, tuntui kuin olisin juuri joutunut hyvästelemään vanhat ystäväni. 

 Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Tiesin, että aamulla tunne olisi poissa. Katovaisuus oli osa sen lumoa.

 Kirja on ollut monen kirjabloggaajan lukulistalla. Muun muassa täällä: Aamuvirkku yksisarvinen, Koko lailla kirjallisesti, Leena Lumi,  Luettua, Mafalala, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003)
Kustantaja: Otava, 2009. 11. p., 469 s.
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Kristiina Rikman 
Alkuperäiskieli: englanti