Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

  ‘Se mies  oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa tirjuessaan maan vetovoiman.  Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivinen ja iso ja täynnä magneettista voimavarausta.  Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. --- Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. ‘

  Amerikannorjalaisen Siri Hustvedtin ensimmäinen  suomennettu teos johdattaa lukijansa New Yorkin 1970 - 2000 lukujen kuohuviin taiteilijapiireihin. Kirjan keskiössä seurataan kahta taiteen, tieteen ja kohtalon yhdistämää perhettä ja sukelletaan syvälle ihmismieleen, taiteen syntysijoille. Romaanissaan Hustvedt  nojautuu vahvasti psykoanalyyttisiin konventioihin. Kiinnostus psykoanalyysiin on vaikuttanut suuresti kirjailijan omaan maailmankuvaan  ja sitä kautta luonnollisesti myös hänen teoksiinsa.  Mutta Hustvedt on (kaikeksi onneksi) myös hyvä kertoja:  romaania voi halutessaan lukea kuin mitä tahansa vetävästi etenevää tarinaa. 

  Alussa on Taulu.  Pysähdyttävä maalaus, johon tarinan kertoja, lapsena sodan kauhuja Yhdysvaltoihin paennut saksanjuutalainen taidehistorioitsija Leo Hertzberg ihastuu ja hankkii itselleen. Intiimi muotokuva punapukuisesta, selin istuvasta naisesta, joka ensi katsomalta on kuvassa yksin. Mutta kuva elää: joku astuu juuri siitä pois ja taulun yli käy varjo, joka voisi olla kuin katselijan itsensä heittämä. Teoksen monimielisyys kiihottaa Leon mielikuvitusta niin paljon, että hän tahtoo tavata kuvan tekjän. Miehet tuntevat heti syvää yhteyttä ja pian myös heidän vaimonsa astuvat juuri syntyneen ystävyyden taikapiiriin. Billin herkkä vaimo Lucille elää runoille, Leon vaimo toimii kirjallisuuden tutkijana ja opettajana. Ennen pitkää kuvaan tulee mukaan myös Billin taulujen nainen, eläväinen Violet.

 Pienen taiteilijayhteisön elämä on täyttä: työtä, yhteisiä lomia järviseudulla, taidenäyttelyitä,  kiihkeitä keskusteluja taiteesta ja elämästä,  pitkiä lounaita, työtä, työtä, työtä. Syntyy kaksi poikaa, toistensa vastakohdat, mutta silti kuin veljekset, Matt ja Mark, M & M, erottamattomat. He kaikki ovat yhtä perhettä; kuin turvallinen klaani keskellä arvaamatonta miljoonakaupunkia.

  Sitten tapahtuu jotakin, jota kukaan ei osaa odottaa. He kaikki, pienimmästä suurimpaan, reagoivat tragediaan  omalla tavallaan. Hustvedtin kirjailijataidot pääsevät parhaiten esille juuri tässä: sain todellisen kosketuksen näihin ihmisiin, heidän ajatuksiinsa, suruunsa, sisimpäänsä. Siihen, mikä on meille kaikille yhteistä: hämmennys odottamattoman edessä.

 Taide limittyy tässä kirjassa hienosti muuhun elämään: lukija saa seurata Billin työskentelyä, hänen innostumistaan, inspiraatioitaan, ideoitaan. ’Punapukuisesta naisesta’ kertovan maalaussarjan jälkeen hän siirtyy  yhä enemmän käsitetaiteen suuntaan, hänen töistään tulee kolmiulotteisia, laatikoita ja huoneita, joiden kansia ja ovia raottamalla katselija voi kurkistaa - ei, vaan upota - toisiin maailmoihin, mielen syvimpiin, piilossa oleviin kerroksiin kuin Ihmemaan Liisa pudotessaan kaninkoloon.

  Kävin romaania lukiessani muistaakseni kolmessa Billin näyttelyssä, jotka kaikki esitellään romaanissa hyvin tarkasti, työ työltä. Kuinka hieno kirjallinen ratkaisu tämä onkaan: rakentaa taidenäyttely (ja vielä useampia sellaisia) romaanin sisään! Billin taide avaa meille tietä miehen omaan henkilöhistoriaan ja tämän  tarinan kipupisteisiin - ja vie meidät samalla tutkimusmatkalle yhteiseen piilotajuntaamme. 
‘Luulette tietävänne, Bill näytti sanovan töillään, mutta ette tiedä. Minä kaivan maata teidän latteuksienne, omahyväisen ymmärtämisenne alta ja sokaisen teidät tällä metamorfoosilla. Milloin yksi loppuu ja toinen alkaa? Rajanne ovat keksittyjä, vitsejä, naurettavuuksia. --- Sama nainen kasvaa ja kutistuu ja kummassakin ääripäässä hän uhmaa tunnistusta.  Kahdesta pojasta tulee yksi ja sama. Pörssikurssien numerot, numerot joiden edellä on dollarin merkki ja käsivarteen poltetut numerot.  En ollut nähnyt hänen tuotantoaan yhtä selvästi ja samaan aikaan harhailin sen sisällä epäilyksen ja jonkin toisen tunteen -tukahduttavan intiimiyden - mykistämänä. ‘

   Hustvedt tutkii nykytaiteen olemusta ja sen rajoja: Mikä tekee taiteesta taidetta? Voiko taiteilija muuttaa elämänsä, ajatuksensa ja jopa  fyysisen olemuksensa palvelemaan taiteen päämääriä, uhrata ystäviensä ja läheistensä elämät osaksi kokonaisvaltaista taideteosta? Tätä pohtiessaan Hustvedt tuo Billin vertailukohdaksi  hänen nuoren, psykopatiaan taipuvan ‘kilpailijansa’, joka pyrkii rikkomaan taiteen rajat makaabereimmalla mahdollisella tavalla.

  Kaikki mitä rakastin on huikea matka taiteeseen ja ihmismieleen. Se on täynnä innostusta, inspiraatiota, surua, intohimoja, pieniä jännitysmomentteja, viitteitä taiteeseen ja kirjallisuuteen, pakenemista ja uuden löytämistä.  Kirjassa on älyä ja lämpöä ja sen ihmiskuvaus on huikeaa.Koin jotakin samaa kuin Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla -romaania lukiessani: kun suljin kirjan, tuntui kuin olisin juuri joutunut hyvästelemään vanhat ystäväni. 

 Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Tiesin, että aamulla tunne olisi poissa. Katovaisuus oli osa sen lumoa.

 Kirja on ollut monen kirjabloggaajan lukulistalla. Muun muassa täällä: Aamuvirkku yksisarvinen, Koko lailla kirjallisesti, Leena Lumi,  Luettua, Mafalala, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003)
Kustantaja: Otava, 2009. 11. p., 469 s.
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Kristiina Rikman 
Alkuperäiskieli: englanti