Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

  Hän saapuu eräänä syyskuun aamuna, kuivana kautena, jolloin sateet viipyvät. Hän on pukeutunut punaiseen. Punaiseen kuin veri. Kuin ihmisuhri, joka on annettu jumalille sateen toivossa. Kuin morsian.
Sulhanen ei  edes katso häntä. Hän juhlii ystäviensä seurassa. Hänellä on koko loppuelämä aikaa katsella vaimoaan.
“Tuo sulaton lintu on poikani kohtalo”, anoppi huokaa.
*Aamulla lakana on ulkona kaikkien nähtävillä. Sen keskellä on punainen läiskä, kuin haava.

   Viisitoistavuotias Saba saa astua lapsivuoteeseen kuolleen sisarensa paikalle juopon, elämänhalunsa kadottaneen Omerin uutena vaimona. Tytön turvallinen lapsenmaailma katoaa samalla hetkellä kun hän astuu uuden kotinsa kynnyksen yli. Avioliitto on järjestetty, häpeällisen kunniavelan kuittaus, eikä onnesta edes haaveilla. Anoppi ei ole tyytyväinen uuteen miniäänsä, hän tuijottaa Saban eksyneitä silmiä ja nimittelee tyttöä  “pöllähtäneeksi kanaksi’. Kukapa uskoisi, että juuri Saba, tuo pahnanpohjimmainen, sulaton lintu, tulee aikanaan ottamaan paikkansa suvun matriarkkana.

  Anilda Ibrahimin hersyvän, tunteita nostattavan sukutarinan  juuret ulottuvat syvälle Albanian vuoristoiseen maaperään ja hänen oman sukunsa historiaan. Tarinan taustalla häilyvät Albanian kohtalonhetket: italialaisten ja saksalaisten miehitysaika, toinen maailmansota ja kommunistien voitto, Albanian täydellinen eristätyminen muusta maailmasta. Lopulta lukija saa tuoksuteltavakseen myös kommunistihallintoa seuraavan vapautumisen ajan ilmapiirin.

   Kun kommunistinen diktaattori Hoxhan astuu valtaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, kaukaisten vuoristokylienkin elämä muuttuu silkaksi  marionettiteatteriksi: kommunismin ankarat aatteet eivät kovista yrityksistä huolimatta syrjäytä vuoristokansan perinteitä ja uskomuksia, jotka - enemmän tai vähemmän peiteltyinä - jäävät elämään. Uuden ja vanhan yhteentörmäyksestä syntyy huimaa tragikomiikaa, josta Ibraham ottaa kaiken irti: huumori puhkoo ankeaan elämään naurunmentäviä aukkoja, saa arjen hehkumaan ja tekee elämästä sittenkin elämisen arvoisen.

  Mutta jotain hyvääkin:  kommunismihallinto näyttää ainakin aluksi tuovan parannusta erityisesti naisten asemaan, joka näillä vuoristoseuduilla on perinteisesti ollut alisteinen. Sabakin, tuo onnettomaan avioliittoon sidottu sulaton, aloittaa iltakoulun ja sisäistää muun opin lisäksi koko joukon tarpeellisia iskulauseita: Nainen on vallankumouksen voima!  Hän tuntuu heti ymmärtävän, mitä mahdollisuuksia uusi aika tarjoaa: Huomenna käyn juttelemassa  puoluesihteerin kanssa, Saba saattoi sanoa. Ja aviomies muuttui lauhkeaksi kuin lammas. Naiset löytävät nyt sanat, joilla hallita miehiään: Sinä patriarkaalinen mies, täynnä menneisyyden kuonaa, kelvoton luomaan uutta yhteiskuntaa!‘

  Nuoresta, epävarmasta Sabasta kasvaa ajan myötä äitinsä kaltainen katajansitkeä nainen. Kuin puu hän levittää oksansa elävien ja jo edesmenneiden rakkaittensa suojaksi. Hänellä on äitinsä hyvä sydän ja tervettä järkeä, ja niiden turvin tyttö oppii luovimaan, tulemaan toimeen ja olemaan ovela, näkemään mahdollisuuksia siellä, missä toiset kohtaavat vain epäonnen. Hän synnyttää ja kasvattaa viisi tytärtä ja yhden pojan, hoivaa vanhaa äitiään ja juoppoa, rakkaudetonta aviomiestään, sopii naimakauppoja ja ohjailee torailevia, kiivaita sukulaisiaan kuten äitinsä aikanaan. Vanha ja uusi aika elävät hänessä rinnakkain: hän käy puolueen korttelineuvoston kokouksissa, hän rukoilee ja kuuntelee henkiä. Uskonto on alati läsnä, se elää ihmisten mielissä myös kommunismin valtakaudella. Ja kun äiti Melihan on aika siirtyä ajan taa, juuri Saba jatkaa suvun vahvimmalle naiselle kuuluvaa, vastuullista tehtävää toimia linkkinä elävien ja kuolleiden sukulaisten välillä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostavat Saban mielessä katkeamattoman jatkumon, jolle ei näy alkua, ei loppua.

  Sukupolvien ketju jatkuu: romaanin toisessa osassa näkökulma siirtyy Saban pojantyttärelle Doralle. Samalla kun seurasin Doran kasvua ja kehitystä kohti aikuisuutta ja vapautta, nautin suunnattomasti Saba-mummin Doralle kertomista hersyvistä tarinoista, jotka tuntuivat virtaavan kirjan sivuilta yhtä vapaasti ja ehtymättömästi kuin vesi kirkkaassa vuoripurossa.Vaikka Hoxhan  hallinto kuristaa ihmisten sieluja entistä ahtaammalle, elämässä on iloa ja voimaa: Se löytyy ihmisten suunnattomasta huumorintajusta, kyvystä hymyillä kyyneltenkin läpi, kertoa tarinoita ja nauraa - myös itselleen.

  Punainen morsian kuuluu niihin kirjoihin, joiden ei koskaan haluaisi päättyvän. Anilda Ibrahimi jatkaa sukunsa kertojaperinteitä uskomattomalla taidolla. Ibrahimin kieli on lämmintä, juurevaa ja yksinkertaista,  sellaista, joka osaltaan teki tästä kirjasta niin uniikin lukukokemuksen. Punainen morsian kuuluukin ehdottomasti parhaimpiin tänä vuonna lukemiini kirjoihin! En malta olla pian tarttumatta Ibrahimilta vastikään ilmestyneeseen Ajan riekaleita -romaaniin.

‘Olen kantanut mukanani kaiken häneltä perimäni, sellaisenaan. Myös punakiviset korvakorut, joita käytän vain erityisissä tilaisuuksissa. Ne ovat painavat korvakorut, eikä niissä paina ainoastaan kulta.’

***

* Punaista morsianta on luettu myös muun muassa täällä: Kirjapolkuni, Leena Lumi,  Luettua,  MariA:n kirjablogi, Morren maailma,  Nenä kirjassa,

* Albanialaissyntyinen Ibrahimi on kirjoittanut  Punaisen morsiamen uuden asuinmaansa kielellä, italiaksi.

* Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihmisiä sodassa -haasteeseen, vaikka Ibramihi kuvaa itse sotaa tässä hyvin vähän. Sen verran kuitenkin, että uskalsin liittää tämän haastekirjojen listaan.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, 2008)
Kustantaja: Tammi 2013, 306 s.
Ilmestyi suomeksi 1. kerran 2010
Suomennos: Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia